POKEY LaFARGE: Rock Bottom Rhapsody

 

Dekadenssin rappion tunnelma on käsin kosketeltavaa Pokey LaFargen uuden levyn kansikuvassa. Asetelma on lähes luotaantyöntävä niin makaaberi se on: Pokey tanssii naiseksi puetun luurangon kanssa pukeutuneena täysin valkoisen frakkiin. Takakannessa astutaan jonkinlaisen okkultismin puolelle. Se, että tuo luuranko on puettu naiseksi, on sekin tietenkin merkityksellistä. Pokeyn levyillä kaikella on. Iloisen oloinen keskilännen velikulta on kokenut viime vuosina kovia jätettyään ennen niin arvostamansa mutta kovin ahdasmieliseksi osoittautuneen kotiseutunsa taakse ja muutettuaan enkelten kaupunkiin länsirannikolle. Kuvioon kuuluu tietenkin myös masennus ja päihteiden väärinkäyttö. Ja tietenkin nainen ja petetty sydän. Sysimustat ajat ovat kuitenkin takana päin mutta kannen tunnelmissa ja varsinkin A-puolen kappaleissa Pokey purkaa vahvasti näitä tunteitaan niin kuin herkän ja luovan taitelijan tuleekin. Kuulijan kannalta on kuitenkin onni, että levyn edetessä tunnelmat muuttuvat ja jos ei nyt aurinkoisiksi niin ainakin enemmän melankolisen melodisiksi.

Levy-yhtiö valitsi levyltä ”Fuck me up” kappaleen ennakkomaistiaiseksi eli vanhahtavasti single-nostoksi.  Valinta ei ehkä ollut paras. Kappaleen ympärille koottu video on visualisesti groteski ja rivo ja itse kappale tunnelmaltaan ahdistava. Tulkitsen sen jonkinlaiseksi omaelämänkerralliseksi hätähuudoksi ja pyrkimykseksi vapautua ahdasmielisistä ympyröistä. Jos ostopäätökseni olisi jäänyt yksin tämän kappaleen varaan, olisin empinyt hankintaa, vaikka Pokeyn tuotantoa olen fanittanutkin. Onneksi kappale onkin kokonaisuudessa enemmän poikkeus kuin uuden tyylin määrittäjä. Tyylinsä Pokey on toki taas luonut uudelleen niin kuin jokaisella levyllään. Tuttua on edelleen vahva eklektisyys, erilaisten ja eriaikaisten vaikutteiden sekoittuminen joksikin uudeksi. Ja vaikka tuo tyyli vaihtuu, niin tunnistettava ja jatkuvuutta on aina mukana. Pokeyn tunnistaa aina ensi sävelistä juuri Pokeyksi. Monin tavoin itselleni tulee mieleen toinen luova artisti Chareley Crockett, joka samoin tavoin ui tyylistä toiseen säilyttäen oman personalisen soundinsa.

Pokey on myös ainakin levytyssession ajaksi jättänyt taakseen Los Angelesin ja palanut Keski-Länteen Chicagoon. Studioon Pokey ei ole tuonut omaa yhteyttä vaan kutsun ovat saaneet Chicagon parhaat muusikot eli Joel Patterson kitara, Jimmy Sutton basso ja Alex Hall rummut. Tokihan muitakin muusikoita vierailee studiossa, mutta tuo kolmikko on ydinryhmä levyn soundin takana. Pokey työskenteli saman kolmikon kanssa viisi vuotta sitten Suttonin tuottaman ”Something in the Water” pitkäsoiton yhteydessä. Nyt Sutton tyytyy soittajan rooliin mutta Alex Hall on vastannut äänityksestä vaikkei levyä ole tehty herran omassa studiossa. 

A-puolella nuo ahdistusta purkavat kappaleet on paketoitu lyhyen klassissävytteisen alku- ja loppuintron väliin (”Rock Bottom Rhapsody” ja ”Rock Bottom Reprise”).”Fuck me up” on tunnelmaltaan ahdistavin mutta ”End of my rope” on sekin tarinaltaan synkkä mutta siinä synkkyyden leikkaa Pokeylle tyypillinen melankolinen keveys. ”Bluebird” henkii jo vanhaa Pokeyta: kappaleesta sekoittuvat musiikillisia aineksia 30-luvun jatsista, 40-luvun rhytm & bluesista ja klezmeristä ja silti taustan kuorolaulu on lainattu vielä jostain muualta. Dekadenssi mutta silti romanttinen balladi ”Lucky sometimes” jatkaa eri vuosikymmenten iloista sekoittamista. Kappaleen riisuttu tausta ja esiin nouseva kaunis viulu ennakoi B-puolen keveän kaihoisia mutta melodisen tarttuvia tunnelmia.

 B-puolen kappaleissa Pokey astuu yhä syvemmälle 50- ja 60-lukujen tunnelmiin. Kaikissa B-puolen kappaleissa on miellyttävän soljuva mutta tarttuva melodia, vahva basso komppi, loistavasti sovitettu kitara ja kaiken kruunuksi hyvin riimitetty laulu. ”Carry On” kappaleessa on kevyen 60-luvun alkupuolen pop-balladin tuntua, koukuttava bassokuvio ja riipivä tarina yhteisön ahdasmielisyydestä ja jaksamisen rajoista. ”Just the same” on sekin haikea mutta omalla tavalla elämänmyönteinen melodinen balladi sydänsuruista. ”Fallen Angel” kertoo rakkaudesta ja elämästä, jossa ei ole mustaa ja valkoista, vaan paljon harmaata. Alun tärisyttävä marssi tunnelma taittuu kohtalon valssiksi. Joel Pattersonilta kuullaan kerrassaan hieno kitara soolo. ”Storm-a-comin’” kappaletta voisi luonnehtia jo klassiseksi rockaballadiksi, mutta kappaleen edetessä odotettu myrsky ja itse kappale paisuu ja pauhaa muta ei varsinaisesti raivoa. ”Ain’t Comin home” on Buddy Holly vaikutteinen melodisesti tarttuva keskitempoinen ralli, jossa taustakuoro rikkkoo tarkoituksellisesti puhdasta 50-60-lukujen tunnelmaa. ”Lost in the crowd” on kaihoisa mutta Pokeyn tyyliin teatraalinen tarina yksinäisyydestä massojen keskellä. Joel Patersonin kitara on maaginen kaihoin tunnelman luojana.

Mitä enemmän tätä levyä olen kuunnellut, sitä enemmän olen siitä pitänyt. Pokey on luonut nahkansa jälleen uudelleen ja samalla hän vuodattaa kuultavaksi oman sielunmaisemansa.  Pokey johdattelee kuulijan sellaisen musiikilliselle seikkailulle, jossa aika menettää merkityksensä: eri vuosikymmenten vaikutteet yhdistyvät luontevasti ja joskus toki tarkoituksen luonnottomastikin yhdessä samassa kappaleessa luoden maagisen tunnelman. Pokey musiikissa on yksinkertaisesti taikaa. Koronavuoden 2020 parhaita julkaisuja.

(Julkaistu Big Beat 2/2020)