Tämä blogi on omistettu amerikkalaiselle 1930-40-50-lukujen juurimusiikille: rockabillylle, western swingille, honky tonkille, jump bluesille ja kaikille muille mahdollisille suuntauksille ilman tarkempia kategorioita. Tarkastelun alla on niin alan viimeaikaiset julkaisut kuin edellisten vuosikymmenten klassikot mutta erityisesti harvinaisuudet ja outoudet.

maanantaina, huhtikuuta 15, 2013

Mimi Roman - Forgotten Honky Tonk Queen


Naisten rooli 50-luvun musiikkibisneksessä ei ole ollut helppo. Naisartistit saivat useimmiten soittaa toista viulua mutta toisaalta show tarvitsi naisartisteja – oli aina tarvinnut. Tähden rooli oli kuitenkin varattu lähes poikkeuksetta miehille. Harva naisartisti varsinkaan kantria ja rock & rollia soittava pystyi todella vakiinnuttamaan uraansa ja saavuttamaan pysyvämpää suosiota. Kyse ei ollut kuitenkaan ammattitaidon puutteesta eikä yrittäjien vähyydestä. 50-luvun musiikkibisneksen unohdetuista marginaaleista on voikin edelleen löytää unohdettuja helmiä niin kuin Bear Family uudella Juke Box Pearls sarjallaan onnistuneesti tekee. Uuden sarjan mielenkiintoisin julkaisu on Mimi Romanin levy ( I’m Ready If You’re Willing).

Mimi Roman oli New Yorkin tyttö Nashvillessä laulamassa kantrimusiikkia. Tänä päivänä tuossa ei ehkä olisi mitään outo, mutta 50-luvulla itärannikon kosmopoliittimetropoli ja etelän valkoisen rahvaan musiikin keskus olivat valovuosien päässä toisistaan. Deccan tuottaja Paul Cohen oli itse hyviin huvittunut Mimin taustasta ja kertoili, miten outoa, että juutalaistyttö New Yorkista lauloi kantri Nashvillessä. Mimi ei kuitenkaan ollut juutalaistyttö, vaikka äidin uuden miehen sukunimi olikin Rothman, vaan hänen alkuperäinen nimensä oli Miriam Lopolito ja juurensa Bronxissa. New York oli kuitenkin jotain niin outoa kantripiireissä, että julkisuuteen kerrottiin Mimin olevan Kaliforniasta.

Mimin ohjautuminen kantrin maailmaan liittyi varmasti hänen rodeoharrastukseensa. Jos ei muuta niin loisteliaan värikkäät kantriasusteet tulivat rodeomaailman kautta tutuksi jo ennen kuin Mimi sai sopimuksen Deccan kanssa 1954 ja sujahti säihkyvien kantriartistien maailmaan. Mimi tuntui ehtivän kaikkialle ja kaveeraavan kaikkien Nashvillen tähtien kanssa. Hän esiintyi niin Grand Ole Opryssa Nashvillessä kuin Cincinattin Midwestern Hayridessä ja Springfielding Jubileessa ja oli säännöllinen vieras Coyntry Style USA TV showssa. Varsin kunnioitettavaa oli tammikuussa 1957 alkanut kiertue, joka kiersi 45 osavaltioita 15 kuukaudessa. Mimi esiintyi show’ssa sellaisten artistien kuin Little Jimmy Dickensin, Ronnie Selfin, Red Sovinen ja Goldie Hillin kanssa. Show’n piti alun perin olla ilmainen, mutta kun kukaan ei uskonut, että ilmainen voi olla hyvää, joten pääsymaksuksi kelpuutettiin pääsponsorina toimineen tupakkayhtiön aski.



Ilmeisen ahkerasta yrityksestä ja tähtien seurasta huolimatta varsinainen menestys ei koskaan kohdannut Mimi Romania. Syy ei kuitenkaan ollut musiikissa. Mimi levytti Nashvillessä parhaan A-tiimin kanssa ja musiikki lukeutui 50-lukukaisen Nashville beatin kermaan. Mimille tarjottiin Nahvillen parhaiten säveltäjien Wayne Walkerin, Autry Inmanin, Mel Tillisin ja Gary Walkerin kappaleita. Toki laulaja itse ei paljoa valintoihin saanut vaikuttaa. Laulajana ja esiintyjänä Mimi oli vahva ja personalinen mutta silti uskollinen traditiolle. Ostavalla yleisöllä ei olisi pitänyt syytä olla ostamatta Mimin levyjä.


On oikeastaan ihme, että Mimi Roman tyyli erosi niinkin paljon Deccan toisen naiskantriartistin eli Patsy Clinen 50-luvun tuotannosta. Naisethan levyttivät samassa studiossa ja samojen muusikoiden kanssa mutta heidän laulunsa, antautumuksensa ja soundinsa oli erilainen. Mimiä voi kuvailla pirteäksi ja reippaaksi. Hän oli omimillaan nopeissa rytmipaloissa kuten ”I’m ready if you’re willing”, popahtavassa ”Mama Says”, rockabillahtavassa ”Wrap it up and save it” ja rokkaavassa  Little Lovin’” mutta kyllä Mimiltä hitaampi honky tonk poljentokin sujui tyylikkäästi niin kuin versio Hank WilliamsinWeary blues from waitin’” osoittaa. Nykyisestä perspektiivistä tarinaltaan mielenkiintoinen on valkoisen naisen ja komean arabimiehen rakkaustarina ”The Lady and the Arab”, jossa arabi naiselle vain leikkikalu. Musiikkihistorian oudoimpia kielikuvia lienee säe ”his shish kebab tastes strong ”.  Lopussa toki kerrotaan, että arabi onkin vain hevonen.

Mimi Roman on levytyksiinsä nähden ehkä 50-luvun unohdetuin naiskantriartisti ja uusi kokoelma korjaa tämän vääryyden. Näin loistava musiikki ansaitsee tulla kuuluksi.

maanantaina, maaliskuuta 25, 2013

THE BELLFURIES – MELODISEN ROCKABILLYN LÄHETTILÄÄT


Austinilainen Bellfuries yhtye on modernin rockabillyn klassikko. Uusien ja vanhojen fanien iloksi yhtyeen legendaarisesta jo pitkään loppuunmyydystä ensilevystä ”Just Plain Lonesome” on otettu uusintapainos bonusbiisein kymmenvuotta ensi julkaisun jälkeen. Yhtye yhdistelee omaperäisellä tavalla rockabillyä, kantria ja poppia. Nyt on hyvä aika kysellä yhtyeen sielulta Joey Simeonelta, mitä Bellfuriesille kuuluu ja miten yhtye on vuosien saatossa muuttunut.

ML: Bellfuries on juuri julkaissut uudelleen debyyttialbuminsa. Oliko uudelleen julkaisuun muutakin syytä kuin tasavuotisjuhla?
JS: Olin menossa kouluun noihin aikoihin, kun me aloimme saada esiintymispyyntöjä Euroopasta ja Australiasta. Aiemmin kieltäydyin tarjouksista, koska he halusivat meidän soittavan vanhaa materiaalia, mutta kesken algebran ongelmien kanssa työskentelyn heitin kynän maahan ja päätin, että on tyhmää olla hyväksymättä noita tarjouksia. Kun sitten olimme siellä, ihmiset tulivat kysymään allekirjoituksia ”Just Plain Lonesome” albumien kopioihin, jotka selvästi olivat bootleggeja. Silloin tiesin, että on oikea aika uudelleenjulkaisulle. Olin ensin loukkaantunut siitä, että jollakin tai itse asiassa usealla rockabilly scenessä oli ammattimaisesti painettuja kopioita, mutta lopulta olin imarreltu ja kiitollinen, että noin moni ihmisen vielä piti levystämme.

ML: Miten Bellfuriesin oma erityinen soundi muodostui? Oliko kaikki selvää alusta lähtien?
JS: Kun ensi kerran kokosin Bellfuriesin, minulla ei ollut selkeää ideaa sen soundista tai tyylistä. Tiesin toki, että se tulee olemaan juurevaa, mutta en ollut huolissani yhtyeen sijoittamisesta mihinkään tiettyyn sceneen. Laulut, joita minulla oli tuohon aikaan, oli tarkoitettu kokonaiselle bändille, jossa olisi myös rummut, ja ne eivät olleet standardi rockabillyä vaan paljon popahtavampia. Tapasin Josh Williamsin, joka soittaa bassoa Just Plain Lonesome albumilla, yhteisen ystävämme Stephen Cannerin välityksellä. Hän suostutteli meidät soittamaan taustallaan South by Southwest (SXSW) festivaaleilla, ja heti kun kuulin Joshin soittavan, tiesin, mihin suuntaan halusin Bellfuriesin kulkevan. Se oli rakkautta ensi kuulemalta. Tiesin, että aggressiivinen slap basso ohjaisi melodisia laulujani paljon juurevampaan suuntaan, mutta tunsin, että voisimme sillä tavoin luoda jotain ihan uutta. 


ML: Bellfuries on ainakin eurooppalaiselle yleisölle tuttu juuri debyyttilevyn lauluista. Voitko kertoa hieman levyn kappaleista?
JS: Aloin valitsemalla melodisia kappaleita, joiden kanssa oli työskennellyt, ja riisuin niistä ylenpalttiset kitaraosuudet ja yksinkertaistin sovituksia. Uusien Austinin musiikkiscenestä hankittujen ystävieni välityksellä tutustuin myös lukuisiin kantriartisteihin kuten Louvin Brothersiin, Skeets McDonaldiin, Marty Robbinsiin ja moniin muihin tuntemattomiin artisteihin, joilla oli kaikilla oli hyvin tarttuvia, uskaltaisinko sanoa popahtavia, kappaleita juurimusiikin raameissa. Minulle ne olivat yksinkertaisesti melodisia kappaleita, joissa oli valtavia koukkuja ja jotka soitettiin pystybassolla ja steel kitaralla.”Just Plain Lonesome” levyn kappaleet juontavat samasta intohimosta ja innostuksesta, jota koin kohdatessani Joshin ja löytäessäni kaikki nuo mestarilliset vanhat kappaleet ja artistit.  Bobby Hortonin tulolla kitaraan ja äänittämisellä Billy Hortonin studiolla oli myös valtava merkitys sille millaisiksi kappaleet muotoutuivat. Bobby soitti minimaalisesti mutta hyvin täydentäen soundia antaen levylle rehellisen ja rouhean fiiliksen. Billy ei lisännyt ylimääräisi efektejä ja teki minimaalisia päälleäänityksiä.Mitä tulee levyn lyyrikoihin suurin osa kappaleista - lukuunottamatta muutamaa tyhmää kieliposkella tehtyä ja niitä jossa olen leikkisä – kertovat rehellisesti yksinäisyydestä tyttöystävän kanssa tai ilman. Kun kasassa oli kaikki nuo laulut yksinäisyydestä minimaalisella ja taloudellisella soitolla, ajattelin, että “Just Plain Lonesome” olisi loistava nimi levylle.

ML: Olen itse ollut aina ihastunut siihen, miten Bellfuriesin yhdessä kappaleessa on mahdollista yhdistää honky tonk vaikutteet 60-luvun pop tyyliin ja silti säilyttää rockabillyn henki. Miten teette sen ja mikä on Bellfuriesin soundin salaisuus? Mitä ovat musiikilliset vaikutteenne?
JS: Beatlesilla on kysymättäkin ollut suurin vaikutus minuun, mutta on toki muita artisteja, joiden vaikutus Bellfuriesin kappaleiden kirjoittamiseen tai laulutyyliin on ilmeisempi. Hank Williamsilla oli massiivinen vaikutus laulunkirjoittamiseeni, Dion DiMuccilla melodiseen lauluun, Sam Cookella fraseeraukseen. On myös moderneja artisteja kuten Morrissey, Michael Stipe, Elvis Costello ja Ron Sexsmith, jotka ovat koskettaneet sydäntäni ja jättäneet vaikutuksen minuun. Melodia tulee minulle aina ensimmäisenä ja siksi hakeudun kohti sellaisia artisteja, joilla on melodisesti helppopääsyisiä kappaleita. Bellfuriesien soundi syntyy, kun kaikki nuo survotaan yhteen yhdessä juurimusiikki intohimoni kanssa. 


 


ML: Miten Bellfuries on muuttunut kymmenen vuoden aikana? Ketkä soittavat yhtyeessä nyt? Onko Bellfuriesin soundi myös muuttunut vuosien saatossa? 
JS: Shecky Seaver, Bobby Trimble , ja minä olemme muodostaneet ydin Bellfuriesin vuosien ajan eikä meillä ole aina ollut vakituista kitaristia. Olemme muuttuneet aika paljon, mutta olen aina lopulta palannut ajatukseen, että olemme juurimusiikki orientoitunut yhtye. Olen ottanut taukoja itseni tutkiskeluun, koulun käyntiin jne. mutta olen lopulta ymmärtänyt, että tämä on kaikki mitä haluan tehdä. Hyvässä tai pahassa olen mukana lorun loppuun. En ole koskaan ajatellut, että olisimme määrittäneet soundimme tai tyylimme, joten minun on vaikea kommentoida, kuinka paljon olemme muuttuneet. Se on kaikki vain musiikkia minulle. Rumpujen tuominen mukaan avasi uusia mahdollisuuksia rytmin ja svengin suhteen. Olen aina rakastanut rummuttomien triojen soundia, mutta se voi olla aika rajoittavaa tietyissä kappaleissa.

ML: Bellfuries julkaisi toisen albuminsa “Palmyra” 2008. Sen tyyli on erilainen kuin esikoisen ja siinä ei ole kuultavissa enää samalla tavoin rockabilly vaikutteita.
JS: Se on vain yksi levy. Se ei indikoi miltä seuraava levy tulee kuulostamaan eikä anna viitettä, mihin suuntaan Bellfuries kulkee tulevaisuudessa. Kuulen siinäkin levyssä rockabilly vaikutteita, vaikka ne eivät ole yhtä ilmeisiä kuin ”Just Plain Lonesome” levyllä. Uusi levymme tulee olemaan juurevampi kuin ”Palmyra”, mutta kuka tietää miltä sitä seuraava levy kuulostaa. Se on seikkailua.
 

ML: Soitatte edelleen rockabilly yleisölle pääosin ensi levynne materiaalia. Soitatteko ”Palmyran” kappaleita toisenlaiselle yleisölle. Teidän julkisessa imagossa on myös havaittavissa jonkinlainen kaksijakoisuus – välillä enemmän rockabillymäinen välillä enemmän popahtava.  
JS: Soitimme noita ”Just Plain Lonesome” levyn kappaleita noilla festivaaleilla, koska ne ovat juurimusiikki orientoituneita tapahtumia ja yleisö haluaa niitä. Viimeaikoina olemme soittaneet enemmän juurevaa musiikkiamme kuin popahtavia, koska tällä hetkellä tunnemme enemmän intohimoa siihen. Salakuljetamme edelleen joitain ”Palmyran” kappaleita sinne ja tänne. Monet uudet fanimme Austinissa taas suosivat vähemmän rockabillyä ja soitammekin kappaleita show’n fiiliksen mukaan.
Mitä tulee imagoon en kiinnitä paljoa huomiota siihen. Joskus kampaan hiukseni taakse rasvalla, joskus en. En yritä olla kuin oma itseni.  Pidän rockabillyyn liitettävästä klassisesta tyylistä, se on ajatonta minulle, mutta usein olen liian laiska tai en vai välitä siitä mitä pistän päälleni. En ole muotitietoinen ihminen.

ML: Mitä voimme odottaa tulevalta?   
JS: Haluaisimme julkaista uuden levyn kesällä 2013. Mitä odottaa…. mestarillisia kappaleita joita kaikki rakastavat (naurua). Haluan vain olla parempi lauluntekijä, siinä kaikki mikä merkitsee minulle.

ML: Milloin näemme teidät Sumessa?
JS: Meillä on buukattu koko kesäkuun kestävä Euroopan kiertue.
Varmistan, että pääsemme myös Suomeen.

(Julkaistu Big Beat 5/2012)

keskiviikkona, maaliskuuta 06, 2013

THE ZAZOU COWBOYS – SWINGIN’ WESTERN, JAZZ & COUNTRY MUSIC


Viime vuoden varmasti tyylikkäin ja tyylitietoisin vinyylijulkaisu on the Zazou CowboysienSong Folio”.  Kannen tyyli luo illuusiota 1940-luvun savikiekkoalbumista. Vaikutelma jatkuu, kun asetat levyn soimaan – onko tämä todella 2010-luvulta vai 1940-luvun alusta. Myönnytyksenä modernille ajalle ainoastaan vinyylin mukana tuleva CD.

Western swing buumi oli kuumimmillaan kymmenisen vuotta sitten, mutta Zazou Cowboys ei välitä ohimenevistä trendeistä ja hyvä niin sillä mikään ei piristä kuin hyväntuulinen western swingin ja cowboy balladien yhdistelmä.  Zazou Cowboys tarjoilee pieteetillä tehtyä menneen ajan musiikkia parantumattomille romantikoille. 

Yhtyeen nimessä yhtyvät näppärästi eurooppalainen ja amerikkalainen perinne ja toisaalta suurkaupunkien kuuma jatsi ja avointen preerioiden kaipuu. ”Zazous” nimellä kutsuttiin Ranskassa sodan aikaista jatsi hep catien alakulttuuria. Itse nimi juontaa Cab Callowayn 1930-luvun kappaleeseen ”Zah Zuh Zah”. Cowboy ja villin lännen imagolla taas luodaan yhteyttä western swing traditioon, joka sekin ammensi jazzista mutta sekoittaen sen moniin muihin aineksiin.


Zazou Cowboys perustettiin 2008 ja takaa paljastuu Bonneville Baronsien duo Chris Wilkinson (kitara) ja Yann Mahdjoub (basso), jotka halusivat vapautua duona soittamisen rajoitteista ja irrotella välillä hieman suuremman orkesterin kanssa.

"Puhuimme Chrisin kanssa usein western swing orkesterin perustamisesta muiden muusikoiden kanssa ja tuntui loogiselta, että vanha hyvä ystävämme Willy Briggs, joka jakaa saman musiikkimaun meidän kanssa ja joka on taitava muusikko ja säveltäjä, olisi mukana", Yann kertoo.   

Briggs on tuttu mm. Lynette Morgan & the Blackwarer Valley Boys yhtyeistä. Loppuvuodesta 2008 mukaan liittyi myös viulisti Rebecca Willson, joka näki paikallisessa musiikkiliikkeessä yhteen ilmoituksen, jossa etsittiin Stephane Grappeli fania. Grappeli oli legendaarinen ranskalainen jazz-viulisti Django Reinhardin Hot Club de France yhtyeessä. Rebeccan musiikillinen tausta on monipuolinen sisältäen klassista, kokeellista ja vähän kaikenlaista musiikkia. Chrisin mukaan “hänen tietämyksensä ja ymmärryksensä musiikista ja melodiasta on uskomaton. Hän aina ojentaa meitä kun on kyse harmoniasta ja oikein soittamisesta.”

“Neljän muusikon kanssa soittaminen antaa uudenlaisia vapauksia sovituksiin verrattuna duona soittamiseen ja eikä tarvitse soittaa samalla tavalla. Bonneville Barons duossa basson rooli jatkuvasti muistuttaa laulun rytmistä, mutta Zazou Cowboyseissa rytmikitara korostaa tempoa ja basso voi vapaammin seikkailla melodisia linjoja, Kyse oikeasti kahdesta erilaisesta tyylistä ja pidän molemmista,” Yann valaisee kahden yhtyeen eroja.

Zazou Cowboys tyyli varioi western swingistä hillbillyyn ja jatsahtavasta swingistä cowboy balladeihin. Yhtyeen esikuvat ja vaikutteet löytyvät niin western swingin kuin kuuman jatsin puolelta ja yhtyeen nimen mukaisesti myös Euroopasta. Yann keroo pitävänsä kaikenlaiseta musiikista, mutta mustalaisjatsi (manouche) ja erityisesti Django Reinhard ovat lähellä häntä. Eurooppalaista jatsareista hän nostaa esille myös ranskalaisen 50-luvun laulajan George Brassensin ja basisti Pierre Nicolasin levytykset. 

”Toisen puolen isoa lammikkoa basistit kuten Slam Stewart, Fred Maddox, Bob Willsin eri basistit Son Lansfordista Ted Adamsiin, mutta myös tämän päivän erinomaiset muusikot kuten Jake Erwing ja Jimmy Sutton ovat suuria inspiraation lähteitä minulle”, Yann jatkaa. 


“Laulunkirjoittamisessa olen ehdottomasti saanut vaikutteita Cindy Walkerilta ja moderneimmista Dave Stuckeylta ja Sage Guytonilta, joka johtaa hollywoodilaista Lucky Stars yhtyettä”, Chris kertoo. Kitaristien kohdalla Chrisin suosikkien lista on pitkä ja paljon puhuva: Roy Lanham & The Whippoorwills, Les Paul, Hank Garland, Django, Chet Atkins, Jimmy Bryant, Charlie Christian, Merle Travis & George Barnes
”Tämän päivän soittajista suosikkejani ovat Joel Paterson The Modern Soundseista, Whit Smith Hot Club Of Cowtownista ja John Reynolds”, Chris jatkaa.

Yhtye on uskollinen menneen ajan soundeille ja Chris kertoo, miten he ovat viettäneet pitkiä aikoja kuunnellen heidän suosikki yhtyeitään ja yrittäen sisällyttää mahdollisimman monta tyylin elementtiä Zazou Cowboysien musiikkiin. 40-luvun yhtyeen olivat kuitenkin suurempia kuin neljän hengen Zazou Cowboys.

“Vanhan suuren soundin sovittamine vain neljälle muusikolle pakottaa meidät olemaan luovia ja se todellakin venyttää minua musiikillisesti. Yritämme turvautua erilaisiin apukeinoihin, joita käytettiin 30-40-luvun musiikissa niin kuin lauluharmonioihin ja mielenkiintoisiin melodisiin säkeisiin soolo-osuuksien välissä, mutta se kaikki tapahtuu kokeilun ja erehdyksen kautta. Jotkut jutut toimii ja toiset ei ja ainoa keino on harjoitella tosi paljon ja löytää, mikä sopii yhtyeelle”, Chris kertoo. 

Zazou Cowboysien albumi “Song Foliolle” on valittu vain yhtyeen omia kappaleita, mutta siitä huolimatta tai ehkä juuri sen takia laulujen tyyli on moninainen, Toisaalta kaikki kuulostavat kuin ne olisi sävelletty ja levytetty joskus 40-luvun lopulla. Chris on pyrkinyt saavuttamaan kappaleissa ajan hengen koska hänen mukaansa western swingin kulta-ajan laulunkirjoitus oli ällistyttävää.

”Tuon ajan lauluissa on tietty laatu, jonka itse koen hyvin vetovana. Kappaleet ovat usein yksinkertaisia, mutta kun kuuntelet tarkkaan ne voivat hyvin monimutkaisia ja sisältää erilaisia musiikillisia ideoita, joita tänä päivänä ei käytetä. Silloin oli todellinen taito tehdä lauluja ja monet ovat helmiä, joissa lyriikka juoksee ja musiikki on hyvin sovitettu. Noiden levytysten kauneus ei ole missään kikoissa tai tuotantotekniikoissa, vaan ne olivat hyvin kirjoitettuja lauluja, jotka ovat kestäneet aikaa,” Chris kertoo laulunkirjoittamisen ihanteistaan ja toivoo pystyvänsä samaan.

Zazou Cowboys on myös hyvin visuaalinen yhtye. Levyn ulkoasua on selvästi mietitty huolella ja pieniä yksityiskohtia myöten. Samoin yhtyeen keikkajulisteet ovat omia taideteoksia, joissa menneen ajan tunnelma tavoitetaan yhtä tyylikkäästi kuin yhtyeen musiikissa.  Chris kertoo, miten he haluavat tarjota ihmisille jotain jota voi kuunnella ja katsoa. Musiikki ei ole vain virtuaalista lataamista vaan olennaista on, että on jotain mitä voi konkreettisesti katsoa. 

”Pidän useista 1900-luvun puolivälin useista design tyyleistä ja minusta on hauskaa lisätä noita elementtejä julisteisiimme, levyihimme ja nettisivullemme. Luulen, että pidän yksinkertaisesta vanhan ajan designista ja tyylistä. Samalla tavoin kuin klassisilta kuulostavien laulujen kirjoittaminen, on myös äärimmäisen tyydyttävää luoda taidetta, joka on toisesta ajasta, ja aina haaste katsoa kuinka originaalin ja yksityiskohtaisen työn voin tehdä”, yhtyeen visuaalisesta asusta vastaava Chris kertoo.

Yhtye ei ole vielä käynyt Suomessa,mutta toivoo, että jonain päivänä mahdollisuus totetuu. ”Rakastamme tavata ihmisiä, jotka pitävät samasta musiikista kuin me, ja mahdollisuudesta soittaa heile”, toteaa Yann haastattelun lopuksi.  

(Julkaistu Big Beat lehdessä nr 1/2013)