Tämä blogi on omistettu amerikkalaiselle 1930-40-50-lukujen juurimusiikille: rockabillylle, western swingille, honky tonkille, jump bluesille ja kaikille muille mahdollisille suuntauksille ilman tarkempia kategorioita. Tarkastelun alla on niin alan viimeaikaiset julkaisut kuin edellisten vuosikymmenten klassikot mutta erityisesti harvinaisuudet ja outoudet.

tiistaina, elokuuta 10, 2010

Big Beat Reviews - osa 6

Odotellessa suunniteltua blogin uudistusta ajattelin julkaista oheiset kolme Big Beat lehteen kirjoitettua arvioita. Näin mukaan ainakin saa liitettyä mielenkiintoisia kuvia ja videopätkiä kuten Rudy Grayzellin yllättävänkin raju rokkaus parin kymmenen vuoden takaa Dave & Deke Combon säestyksellä.


JOHNNY HORTON: Take Me Like I Am – Gonna Shake This Tonight (Bear Family)
 
Aloitetaan vaikealla kysymyksellä: luettele kolme Hank Williamsia ja Johnny Hortonia yhdistävää tekijää. Honky tonk ja kantrimusiikki eivät riitä vastaukseksi. Ensimmäinen on helppo. Hank ja Johnnyt Horton ja Cash muodostavat kolmikon, jonka kantripoljento on erityisesti vedonnut rockabilly-kansaan. Sen jälkeen kun Bear Family julkaisi 1981 ensimmäisen Horton kokoelmansa – Rockin’ Rollin’ – ovat Honky Tonk Man, I’m Coming Home ja Lover’s Rock kuuluneet lukemattomien billy-orkesterien ohjelmistoon. Tällä CDllä ei kuitenkaan kuulla noita klassikoita Hortonin menestyksekkäältä Columbia kaudelta, vaan pääosin bopahtavaa hillbilly rytkettä 50-luvun alkupuoliskolta.

Ja sitten ne kaksi muuta yhdistävää tekijää. Toinen on Hankin ja Johnin tapaturmainen ja varhainen poistuminen. Molempiin liittyi myös auto, mutta kun Hank päätti päivänsä itsetuhoisesti Cadillacin takapenkillä, niin Horton joutui rattijuopon uhriksi. Kolmas yhdistävä tekijä vaatikin sitten jo ponnisteluja. Vastaus on Billie Jean (kuvassa vuonna -61), joka jäi leskeksi niin Hankilta kuin Johnnyltä. Johnny nai Billie Jeanin erottuaan ensin edellisestä vaimosta varsin pian Hankin kuoleman jälkeen syyskuussa -53. Kuriositeettina ja ihmetyksen aiheena todettakoon, että Hank oli nainut Billie Jeanin vain vuotta aiemmin. Hank oli eronnut edellisestä vaimostaan Audreysta ja uusikin tyttöystävä odotti Hankin lasta, kun uusi lempi riehahti. Avioliito ei ollut Billie Jeaninkään ensimmäinen eikä Hank edes ensimmäinen kantritähti, vaan avioliitto oli edeltänyt suhde Faron Youngin kanssa. Tarina on kuin saippuaoopperasta, mutta kertoo myös jotain sodan jälkeisen etelän sosiaalisesta murroksesta ja juurettomuudesta.
Mutta takaisin musiikkiin. Hortonilla oli personaalinen ja vaikuttava ääni mutta hiteistään tuttu kaava, jossa Hortonin laulua tuki Grady Martinin harkitut kitarakuviot, syntyi vasta Columbia vuosina Nashvillen studiossa ammattimuusikoiden avustuksella. Löydettyä hittisoundia sitten toistettiin lukemattomissa sessioissa. Tälle levylle on valikoitunut muutama hyvä esimerkki Columbia kaudelta, joista ehkä mielenkiintoisin on nimi biisi Take Me Like I Am, joka kertoo radan kurjemmalta puolelta tulevan ylpeydestä tämän kohdatessa paremman väen tytön.
Jos edellä etsittiin yhtäläisyyksiä Hortonin ja Williamsin välillä, niin yksi erokin on syytä mainita. Horton kirjoitti ison osan lauluistaan mutta häneltä puuttui samanlainen luonnonlahjakkuus kutoa ihmiselämän kohtalot koskettavasti muutamaan värssyyn. Horton oli enemmänkin musiikillinen kokeilija, joka kokeili vähän joka narua. Mukana on iso liuta juna ja muita ”matkalla”-lauluja. Niissä joko romantisoidaan matkaa tai sitten kaihomielin kaivataan kotiin. Samalla on helppo luetella liuta paikannimiä. Junalauluissa on kuitenkin aina jytkettä; ne jyräävät kuten höyryveturi eteenpäin. Oma lukunsa ovat eksotiikaa tavoittelevat vieraaseen kulttuurin tutustumiset: on hillbillyä mustalais-, intiaani- ja jopa egyptiläistyyliin. Nämä kaksi suuntaa yhdistää näppärä jamaikalaisesta junasta kertova The Train with the Rhumba Beat. Mukana on myös todellisia sanoituksen helmiä kuten Two Red Lips and Warm Red Wine. Näiden lisäksi on tietenkin iso liuta ihmissuhde lauluja.


Mielenkiintoisen oheiskirjasen kirjoittanut Deke Dickerson pohtii, miten tyylien moninaisuus oli osoitus epätoivoisesta menestyksen metsästyksestä ja että menestyksen puute oikeastaan selittyy linjattomuudesta. Ehkä näin olikin mutta toisaalta monipuolisuus on yleensä muusikolla etu ja saman kaavan toistamisesta tulee helposti taakka. Menestystä ei Horton näillä varhaisilla levytyksillään saavuttanut mutta syy ei ole musiikissa. Hortonin musiikki on kauttaaltaan menevää hillbilly bopia, joissa aika ajoin liikutaan lähellä rockabillyä. Hortonilta puuttui kuitenkin rockabilly artisteille tyypillinen aggressiivisuus ja bluessävyt. Hortonin musiikki oli rytmikästä mutta pehmeää. Itsekin Kalifoniasta kotoisin oleva Horton ammensi länsirannikon kantriperinteen svengistä ja ”easy-living” draivista omaan hillbilly bopiinsa.

Loistava sarja ja loistava levy, jota ei kevein perustein kannata ohittaa.


R
UDY GRAYZELL: Let’s Get Wild (Bear Family)

Rudy Grayzellin Ducktail kappaleessa on kaikki mitä klassiselta rockabilly-biisiltä vaaditaan: intensiteettiä, rytmiä ja sopivaa uhoa. Eihän se niiden sinisten mokkakenkien tallominen niin pahalta kuulosta verrattuna pieteetillä kammatun fledan eli heiton eli ankanpyrstön sekoittamiseen. Rakkaalla kampauksella on monta nimeä ja niin kuin kaikki rasvaa hiuksiinsa aamulla tahkoavat tietävät, että kampaus on se, mikä miehen (tai naisen) määrittää. Grayzellin Ducktail on klassikko, joka on tuttu joko herran omana versiona tai sitten Joe Clayn kopiona. Monen monta versiosta on kappaleesta myöhemminkin kuultu.

Rudy Grayzell ja hänen muu tuotantonsa kuitenkin jäänyt tuntemattomammaksi. Ducktailin lisäksi vain muutama Rudyn kappale on päätynyt tunnetuille kokoelmilla ja kokoava oma levy on puuttunut tähän asti. Bear Familyn kokoelman 32 kappaletta vuosilta 1953-59 esittelevät erittäin monipuolisen ja taitavan muusikon. Kun 1933 syntyneen Grayzellin ura edelleen jatkuu, oli todellakin korkea aika nostaa esille yksi aliarvostetuimmista rockabillyn pioneereista. Grayzell oli pioneeri parillakin tavalla. Musiikillisesti hän oli trendien harjalla ja välillä niiden luoja. Hänen 1954-55 levytyksensä Capitolille olivat tyylillisesti Teksasin cat musiikkia ja harvoja levylle päätyneitä esimerkkejä
Elviksen läpimurtoa edeltäneistä rytmimusiikkitrendeistä. Hänen vuosien 1956-57 raidat Stardaylle ja Sunille ovat klassisen rockabillyn klassikoita.



Rudy oli myös pioneeri Amerikassa niin tärkeiden roturajojen murtajana. Rudyn oikea nimi on Rudolfo Jiminez mutta 50-luvun kantriyleisölle valittiin Rudyn kaukaisen saksalaisen sukulaisen sukunimi. Rudy ei latinotaustaansa suuremmin korostanut ja hänen muusikissaan löytyy monia muita vaikutteita muttei texmex rytmejä. Etelän roturajoja kolisteli kuitenkin ainakin kaksi viimeistä Starday sessiota Pappy Dailyn studiossa Houstonissa: latinorokkaria säestämässä valkoiset punaniskat ja musta lauluyhtye
Imperials.

Noista kahdesta sessiosta julkaistut singlet
Jag-Ge-Lee-Ga/You Hurt Me So ja Let’s Get Wild/I Love You So ovat Rudyn persoonallisempia. Niissä sekoitetaan billyrytmeihin doowoppia ja jump bluesia. Niitä edelsi puhdasoppinen rockabilly single Duck Tail/You’re Gone.


Rudyn Capitol kauden kolme singleä vuosilta 1954-55 ovat paljon tuntemattomampia mutta yhtä mielenkiintoisia ja svengaavia. Ne ovat
Lew Williamsin tuotannon ohella harvoja levytettyjä esimerkkejä Teksasin ”kissamusiikista” juuri Elviksen läpimurron kynnyksellä. (Kts blogi Cat Music: Rock'n'Roll ennen Elvistä, maaliskuu 2008) Eri puolilla Yhdysvaltoja valkoinen nuoriso kiinnostui mustasta rhythm & bluesista 50-luvun alussa ja monet valkoiset trenditietoiset hep catit alkoivat soitossaan ammentaa mustia vaikutteita. Ennen Elvistä ja rock’n’rollin yhtenäiskulttuuria ”cat music” sai erilaisia muotoja. Itärannikkoa hallitsi Bill Haley, Kaliforniassa soi Merrill Mooren country boogie ja Teksasissa Rudy Grayzell svengasi sekoitellen kantria, jatsia ja rhythm & bluesia.

Bear Familyn kokoelmalta löytyy vielä Capitol-kautta edeltävät levytykset Abbottille, jotka ovat vielä perinteisempää hillbillyä.

Rudy Grayzellin cd on kauan odotettu uusintajulkaisu ja ehdoton hankinta rockabilly faneille. Rudy kuuluu samaan joukkoon Lew Williamsin,
Sonny Fisherin, Luke McDanielsin, Pat Cuppin, Sammy Mastersin ja muiden rockabilly-pioneereiden joukkoon, joiden polte ja kiinnostus mustaan musiikkiin synnytti musiikkia, joka pysynyt tuoreena yli puolivuosisataa.


DON WOODY: You’re barking up the wrong tree (Bear Family)

Don Woodyn rock’n’roll ura on lyhyt mutta erikoinen. 50-luvulla häneltä julkaistiin kaksi singleä, mutta rockabilly-buumin alkuvuosina 1976 MCA julkaisi Englannissa Woodyn Make Like Rock’n’Roll kappaleen kääntöpuolella Peanut Wilsonin Cast Iron Arm singlenä, joka sai paljon soittoaikaa radiossa ja nousi hetkeksi jopa brittien listojen häntäsijoille, vaikka ei aivan kärkisijoille niin kuin kävi Hank Mizellin Jungle Rockille. Yhtä hämmästynyt menestyksestään ja eurooppalaisten kiinnostuksesta Woody varmasti kuitenkin oli. Ja edelleen hän jaksaa ihmetellä eurooppalaisten kiinnostusta varsinkin löydettyään Virosta ylläpidetyt kotisivunsa.

Woodyn musiikki on varmasti monille alanharrastajille tuttu. Joulukuussa 1956 Nashvillen Bradley Film & Recording studiossa äänitetyt neljä raitaa on julkaistu useaan otteeseen. Ensin 70-luvun lopun Rare rockabilly kokoelmilla ja sitten cdllä Bear Familyn That’ll Git It sarjassa. Ne ovat klassisimmista klassisinta rockabillya ja herättävät monelle ainakin 80-luvun alussa niitä kuunenenneelle nostalgisia muistoja.



Toki herää kysymys, mihin muuhun tätä cdtä tarvitaan kuin tukemaan Woodyn paluuta Eurooppaan lavoille Hemsbyssä. Paluuseen suhtaudun skeptisesti; Woody ei ollut varsinainen muusikko edes 50-luvulla vaan loi uraa djnä. On jotenkin kornia odottaa hänen toistavan 54 vuotta sitten hetkiseksi hyvien muusikoiden kera saavuttamansa taian. Urheilumaailman vertausta käyttäen ei vuosia sitten lopettaneita tähtiä kutsuta uudelleen pelaamaan, vaan heille osoitetaan kunnioitusta muilla tavoin. Vuodesta toiseen jatkavia tervaskantoja tulee ylistää ja arvostaa – niin urheilussa kuin musiikissa. Voitte itse arvioida lopputulosta seuraavassa:



Levy itsessään kuitenkin perustelee paikkansa. Tuttujen klassikkojen lisäksi tarjolla on viisi muuta Woodyn kappaletta, joita on harvemmin julkaistu muualla tai itse asiassa kolmea niistä ei ole julkaistu lainkaan. Mukana on kuitenkin yksi kaksoisotto, joten uusia kappaleita on neljä. Arcolla 50-luvun lopussa julkaistu single
Red Blooded American/Not I rokkaavat mallikkaasti ja Woody pitää itse suosikkinaan juuri Not I kappaletta. Samoin julkaisematon demo Hula Hula Girl on ihan kelvollinen. Näiden lisäksi on vielä kaksi bonusraitaa: Brenda Leen ja Billy Eustisin esitykset Woodyn sävellyksistä.

Woodyn tarina on myös kerrottu hyvin perusteellisesti taustavihossa, jos sitä joku kaipaa. En tiedä, onko Bear Familyllä tarkoitus jatkaa tällaisten cd muotoisten kymppituumaisten julkaisua eli noin 10 kappaleen kokoelmia edullisemmalla hinnalla. Kyllä itse voisin näitä muitakin ostaa. Suositeltava paketti mutta pakollinen vain niille joilta Woodyn klassikkoraidat puuttuvat.

tiistaina, maaliskuuta 09, 2010

Eclectic Rock'n'Rollers With Soul Spirit: Charlie Rich, Don Gibson and Elvis Presley

1950- ja 1960-lukujen vaihde esitetään usein rock’n’rollin ensimmäisenä rappion aikana, joka päättyy vasta brittipoppareiden nousuun. Ajalle tyypillistä oli kauniiden siloposkisten teinitähtien nousu ja alkuperäisten rokkarien syrjäytyminen. Elviksen vetäytyminen esiintymislavoilta armeijan myötä, Buddy Hollyn kuolema, Jerry Leen katastrofaalinen Englannin matka ja Little Richardin uskoon tulo on esitetty 50-luvun lopun merkkipaaluina. Tämä ei kuitenkaan ollut koko kuva, vaan 50-luvun lopulla esiin nousi joukko äärimmäisen taitavia mutta samalla vaikeasti kategorisoitavia artisteja kuten Charlie Rich ja Don Gibson, jotka häivyttivät rajan rock’n’rollin, countryn, popin, soulin, jazzin, gospelin ja rhythm & bluesin välillä. Ensimmäisen sukupolven rokkareiden aggressiivisuus korvautui aikuisemmalla imagolla ja sofistikoituneen hillityllä soundilla. Rosoinen rytmin tilalla kuultiin rock’n’rollia (ja kantria) maustettuna soulin groovilla tai swingin irtonaisuudella.

Charlie Rich on varmasti aliarvostetuin Sunin suurista tähdistä, mutta siitä huolimatta Sam Phillipisiä lainailen hän oli kaikista Sunin artisteista musiikillisesti lahjakkain ja monipuolisin. Richin ongelma onkin osin juuri tuossa tuotannon monipuolisuudessa ja osin tyylin sofistikoituneessa pehmeydessä.

Bear Familyn loppuvuodesta 2009 julkaisemien kahden cd-kokoelman myötä on aika palauttaa Charlie Richin tuotanto kunniaan. Toinen kokoelmista (Rocks) paneutuu nimensä mukaisesti vauhdikkaampaan materiaaliin ja toinen (The Ballads of…) tunnelmapaloihin. Ero ei kuitenkaan ole aina selvä. Richin rock’n’roll on useimmiten hillitysti svengaavaa ja hitaissa on taas vahva blues-soul poljento. Richin musiikkia on vaikea kategorisoida. Siinä yhdistyy niin rock’n’roll, country, blues, jazz, soul kuin pop vaikutteet. Richiä on luonnehdittu ensimmäiseksi valkoiseksi soul-laulajaksi mutta samalla hänet on levymarkkinoilla luokiteltu kantriksi. Kantrimarkkinoilla hän myös itsenä lopullisesti löi läpi 70-luvulla.

Liittyessään Sam Phillipsin talliin 1958 Rich erosi niin sanotusti ”hurjasta joukosta” leppoisalla perheen isän imagollaan. Aluksi hän keskittyikin säveltämään kappaleita Jerry Leelle (Break Up, I’ll Make It All Up To You), Johnny Cashille (Ways Of A Woman In Love), Barbara Pittmanille (Handsome Man) ja Ray Smithille (Right Behind You Baby, So Young, Why Why Why). Carl Perkinsin ja Cashin jättäessä Sunin ja Jerry Leen suosion romahdettua Sam nosti Richin ykköskaartiin. Rich toi 1960 Sunille Lonely Weekends singlellään yhtiön viimeisen valtakunnallisen hitin. Vaikka singlejä seurasi ja Sam antoi Richin vapaasti levyttää studiossa mielestään musiikkia laidasta laitaan, toista hittiä ei vain seurannut. Musiikin laadussa ei ollut kuitenkaan vikaa, mutta biisi-valinnat singleille eivät aina onnistuneet nappiin. Richin musiikki oli myös liian moniulotteista oikean yleisön löytämiseksi. Elvis-vaikutteinen Lonely Weekends vetosi nuoriin mutta suurin osa Richin yökerhoissa sisään ajamista kappaleista sopi varttuneemmalle yleisölle.



Richin Sun tuotanto on täynnä todellisia helmiä kuten vahvat Elvis-tyyliset rokit Whirlwind, Philadelphia Baby ja Big Man tai varhainen soul-poljentoinen rokki Midnite Blue. Balladi puolelta esiin voi nostaa vaikka mahtipontinen kantri-pop veto Who Will The Next Fool Be, honky tonk pala Sittin’ And Thinkin’ viuluin ja kuoroin vahvistettuna, blues-vaikutteinen Don’t Put No Headstone On My Grave ja mielestäni kaikkien aikojen paras tulkinta Chuck Willsin klassikosta It’s Too Late. Ei ole sattuma, että Rich-klassikoista niin moni päätyi Jerry Leen ohjelmistoon.

Rich jätti Sunin 1963 siirtyen ensin RCAlle ja sitten Smashille. RCAlla levyt julkaistiin sopivasti Groove alamerkillä ja juuri groovia Richin musiikissa parhaimmillaan oli. Chet Atkinsin tuottamat RCA sessiot olivat silotellumpia ja täyteen pakatumpia kuin Sunilla, mutta tarpeen tullen niistä löytyi uutta sykettä. Single Big Boss Man/The Ways of Woman In Love vuodelta 1963 esitteli rehevän soul rock’n’roll sykkeen kääntöpuolellaan kantri-poppia. Itse Kuningas seurasi samoilla linjoilla vasta neljä vuotta myöhemmin levyttäessään Jimmy Reedin klassikon Richin sovitusta seuraillen. Levy-yhtiön vaihdoksen jälkeen 1965 Rich iski toistamiseen valtakunnallisille listoille singlellä Mohair Sam/I Washed My Hands In Muddy Waters jatkaen vahvasti soulin rytkeessä.





Don Gibsonilla, jonka rytmi-iloittelut Bear Family julkaisi jo aiemmin Rocks –sarjassaan, on yllättävän paljon yhtymäkohtia Charlie Richin kanssa. Molemmat olivat äärimmäisen taitavia muusikoita, joita oli lähes mahdoton kategorisoida, vaikka molemmat päätyivätkin kantri-leiman alle. Molemmat olivat profiloituneita lauluntekijöitä ja Gibsonin kynästä on lähtöisin omien hittien ohella mm. Patsy Clinen myötä tähtiin kirjoitettu Sweet Dreams. Kumpikaan ei myöskään janonut tähteyttä ja molemmat ajautuivat päihdeongelmiin yrittäessään pärjätä uusien haasteiden edessä.



Gibson iski kultasuoneen jo 1958, kun Oh Lonesome Me ampaisi kantri ja pop-listojen kärkeen. Seuraavat vuodet olivat Gibsonille menestyksekkäitä ja hittejä seurasi toisensa jälkeen kuten vuoden 1961 suurhitti Sea of Heartbreaker. Yhdessä tuottajansa ja kitaristinsa Chet Atkinsin kanssa Gibson tavallaan määritti uuden Nashville Soundin. Toisaalta Gibson moniulotteinen rytmiikka ja flirttailu jatsin kanssa olivat kaukana standardimaisesta popahtavasta uudesta kantrista eikä sattumaa, että hänen rytmikkäin tuotantonsa uudelleen julkaistiin juuri Rocks sarjassa. Olematta rock'n'rollia siinä on paljon samaa draivia. Gibsonin musiikki oli hyvin soitettua, hyvin tuotettua ja maan parhaassa studiossa Nashvillessä äänitettyä. Lopputulos oli ilmavaa ja svengaavaa mutta samalla rytmiin oli piilotettu aimo annos Django Reinhardia.



Richin ja Gibsonin musiikki oli äärimmäisen moniulotteista. Molemmilta puuttui kokonaan aiempien rock’n’roll ja honky tonk tähtien aggressiivisuus ja rosoisuus, mutta sen sijaan kuultavilla on täyteläistä soundia ja hiottuja sessioita ison orkesterin säestämänä. Rich ja Gibson olivat tärkeä linkki siirtymässä Amerikan Etelän rock’n’rollissa 50-luvun kapinasta 60-luvun aikuisempaan grooviin. Samaa polkua seurasivat mm. Elvis ja Jerry Lee.


Näin kolmas levy, joka täydentää Bear Familyn Rich ja Gibson julkaisuja, on viime vuonna julkaistu Elvis in Memphis, johon koottu ensi kertaa kaikki Elviksen helmikuussa 1969 American Sound Studiolla Memphisissä äänitetyt raidat. Sessio oli Elviksellä ensimmäinen paluu Memphisin studioihin hänen jätettyään taaksensa Sun studion pölyt lähes 14 vuotta aiemmin. RCA kauden myötä Elvis kotiutui Nashvillen studioihin ja soundeihin. Paluu Memphisiin ei varsinaisesti musiikillisesi merkinnyt paluuta juurille vaan uuden alkua. Toisaalta Elvis löysi ensi kerran sitten Sun kauden mustan musiikin sykkeen ja sielun, mutta kuin Sun tuotanto nojautui aikansa rhythm & bluesiin, niin nyt vaikutteet sulautuivat soulista. Mukaan valikoituneiden kappaleiden kirjo oli kuitenkin laaja ja yllättäen joukossa oli kantriklassikoita kuten Hank Snow’n I’m Movin On, joka sai uudenlaisen kantri-soul tulkinnan. Gibson antoi klassikolle oman ilmavan tulkinnan jo kymmennen vuotta aiemmin.

Memphisin sessioissa Elvis oli elämänsä vedossa ja musiikki oli vahvaa ja moniulotteista. Soul, r&b, kantri, pop ja rock'n'roll paketoitiin samaan pakettiin ja ravistettiin ulos tuoreena ja elinvoimaisena. Paradoksaalista kyllä Elviksen piti paeta Nashvillen studioita ja Chet Atkinsin tuotantoa Memphikseen kuin taas Gibson ja Rich löysivät Chetin avustuksella oman juttunsa. Olennaista taisi kuitenkin olla vakiintuneiden käytäntöjen pako ja toisaalta toki Memphisin studiobändissä oli vahvempaa groovia kuin Nashvillen A-tiimissä.

Viime vuosina tai vuosikymeninä on monia juurimuusiikin taitajia arvostettu heidän kyvyssään yhdisää erilaisia vaikutteita. Samoin artistit ja yhtyeen luettelevat nykysin musiikillisissa vaikutuksissaan lukuisia eri tyylisuuntia. Jos aiemmin ollutkaan tarvetta korostaa vaikutteiden kirjoa ja moninaisuutta, niin toki niin tehtiin. Richin, Gibsonin ja Elviksen musiikki on hieno esimerkki aikansa cross over musiikista mutta myös innovatiivisesta eri tradioita yhdistävästä musiikkitajusta. Toki kaikki juurimusiikki on fuusiomusiikkia - erilaisten aineisten sekoitusta - mutta useimmiten samalla traditiolle uskollista. Richin ja Gibsonin musiikkia voisi kutsua tietyin varauksin hydriksi - erilaisten traditioiden sekoitukseksi. 50-60-lukujen taitteessa se heijasti rock ja kantri yleisön muuttumista. 60-luvun lopulla Elvikselle tai myöskin Jerry Leelle soul rock'n'rollin löytäminen oli selviytymisstrategia ja keino uusiutua hylkäämättä alkuperäistä rock'n'rollia.

keskiviikkona, tammikuuta 20, 2010

Original Hot Boppin' Girls


Viime vuoden piristävämpiä suomalaisia juurimusiikin julkaisuja oli Sweet Jeenan ja hänen kultamurujensa tyylikäs debyyttilevy Rock'n'roll Picnic. Yhtyeen suhde musiikkiinsa on ollut poikkeuksellisen kokonaisvaltainen ja musiikin ohella on panostettu niin julkaisun ulkoasuun kuin osin tyylikkäisiin ja osin karnevalistisiin asuihin sekä kokonaisvaltaiseen show’hun. Keskiössä on kuitenkin itse musiikki, joka on piristävä sekoitus yllättäviä aineksia – swingiä, rockabillyä, kantria, ripaus punkkia. Jazz-laulu rockabilly-biisissä yllättää mutta ei jätä kylmäksi.

Omaksi suosikikseni on noussut useiden kuuntelukertojen myötä viehko Indian Moon. Kappale jos mikä osoittaa Jeenan syvällistä juurimuusikin tuntemusta. Alkuperäisen version levytti vuoden 1954 puolivälissä Ginny Wright Shreveportissa Lousianassa ja single julkaistiin Fabor merkillä. Harva enää muistaa Ginny Wrightiä mutta vuosina 1954-55 hän oli nouseva kantritähti ja suosituimpia naislaulajia. Muutaman vuoden aikana hän levytti 12 soolokappaletta ja 9 duettoa, esiintyi niin Lousiana Hayredissa kuin Grand Ole Opryssa ja jakoi esiintymislavan ajan suurimpien tähtien kuten Faron Youngin, Leffty Frizellin ja Elviksen kanssa. Kaiken menestyksen keskellä Giny meni naimisiin ja käänsi selkänsä musiikkibisnekselle ja kantrimusiikille.

Indian Moon on sukua Hank Williamsin Kaw Ligalle mutta ei ole sävellyksenä kopio. Indian Moon kertoo hieman naiivin klassisen rakkaustarinan mahdottomasta rakkaudesta, mutta kun suomalaisessa iskelmässä Tapio Rautavaara tarinoi päivänsäteestä ja menninkäisestä, niin amerikkalaisessa versiossa kohteena on valkoisen tytön ja intiaanipojan rakkaus, joka ei voi toteutua kuin haavekuvissa. Rotujen välinen kanssakäyminen oli vielä tabu. John Ford lähestyi samaa teemaa pari vuotta myöhemmin klassisessa westernissä The Searcher, jossa John Wayne etsii pakonomaisesti intiaanien adoptoimaa sisarentytärtään. Elokuva paneutui kipeisiin kysymyksiin rasismista ja rotusekoituksesta. Kaikessa viattomuudessaan Indian Moon ohittaa nämä teemat jättäen intiaanit sivistyksen ulkopuolelle myyttiseen fantasiamaailmaansa.

Ginny Wright oli persoonallinen poikkeus 50-luvun naiskantrilaulajien joukossa. Hänen äänensä oli vahva mutta täynnä naiivia viattomuutta. Indian Moon’in ohella hän levytti joukon mielenkiintoisia kappaleita, joista teemoiltaan ylitse muiden nousevat My Chihuaha Dog ja Whirlwind. Bear Family on nämäkin julkaissut aikoinaan vinyylillä mutta cd julkaisu puuttuu.


Ginny Wrightiä ei voi luonnehtia missään nimessä radikaaliksi mutta siitä huolimatta hän edusti uutta virtausta kantribisneksessä – itsenäistä omalla nimellään esiintyvää naisartistia. Hänen puhtonen imagonsa ei kuitenkaan haastanut perinteisiä roolimalleja turhan avoimesti. Väistyminen musiikkibisneksestä avioitumisen myötä osoittaa myös vallalla olleita konservatiivisia arvoja. Ginyn ohella kannattaa mainita Indian Moon kappaleessa taustalla honky tonk pianoa takoava Evelyn Rowley, jonka väitetään opettaneen honky tonk pianon perusteet itselle Floyd Cramerille.

Viime viikkoina levysoittimessani on soinnut myös toinen nouseva eurooppalainen naisartisti. Italialainen Rockin’ Bonnie osoittaa levyllää Cocktail Jubillee kunnioitustaan toiselle 50-luvun naiskantrilaulajalle – Charline Arthurille. Charlinen uran huippuvuodet osuivat nekin vuosiin 1953-55, jolloin hän nousi harvalukuisten naiskantrilaulajien kärkikastiin. Charline oli kuitenkin lähes kaikessa vastakohta Giny Wrightille. Charline näyttää kuvissa kantripaidoissaan ja housuissa palava tupakka kädessään yhdeltä jätkistä. Kun aikansa suosituin naiskantriartisti Kity Wells lauloi It wasn’t God who made honky tonk angels, Charline oli yksi kapakan tytöistä kappaleessa Just look, don’t touch, he’s mine. Charlinen lauluissa ja hänen esiintymisessään oli eroottista latausta, jota kantriyleisö ei ollut valmis sallimaan naisartistille.

Charlinen RCA-levytykset tuottanut Chet Atkins näki hänessä varmasti jotain samanlaista potentiaalia kuin Sam Phillips näki muutama kuukausi myöhemmin eräässä Elviksessä. Vaikka Charline myöhemmin syyttikin Atkinsiä sessioiden manipuloinnista ja hänen ideoidensa laiminlyönnistä, voi mielipiteessä olla jälkikatkeruuden leima. Charlinen kiinnitys RCAlle oli rohkea ja ennakkoluuloton veto. Vaikka Atkins varmasti muokkasikin Charlinen musiikkia hovikelpoisemmaksi, ei sen kaikkia kulmia hiottu, vaan jäljellä oli aimo annos originaalia rosoisuutta, energiaa, rytmiä ja seksuaalista latausta. Charlinen musiikissa oli potkua ja sykettä, johon harva saman ajan miesartisti pystyi. Charlinen vertaaminen Elvikseen ei ole niin kaukaa haettua. Suurin ero näiden kahden etelän valkoisesta köyhälistöstä nousevan muusikon kohdalla on uran kehitys. Kun Elviksen ura lähti nousuun, niin Charlinen romahti. Ainakin osa Amerikkaa oli valmis itseään eroottisesti lavalla musiikin tahtiin kieputtavalle hillbillylle, mutta naislaulajan kohdalla sama estoton lavashow näyttää merkinneen uran itsetuhoista alasajoa.

Charlinen urasta kirjoittaneen Emily Neelen mielestä hänen suosion suurin este ei välttämättä ollut miesvaltaisen bisneksen vastustus vaan konservatiivinen kantriyleisö. Ennen kaikkea naisyleisö ei ollut valmis Charlinen kaltaiselle naismallille. Aikansa vaikutusvaltaisissa fanilehdissä tapa kuvata Charlinea vain tämän musiikin kautta ei vedonnut ostavaan yleisöön. Muita naisartisteja kuvattiin useimmiten luonnehdinnoilla kuten ’lovely’, ’beauteous’, ’cute’ ja heidät kuvattiin kotoisissa puitteissa kokkaamassa tai muuta ahertamassa. Charline taas kuvattiin bisnes-tyyppinä vain musiikille omistautuneena ammattilaisena. Charlinen ja bändin draivi toimi lavoilla mutta laajemman suosion saavuttaminen perustui jo tuolloin luotujen mielikuvien ja yleisön odotusten herkälle vuorovaikutukselle.


Charline tai Giny Wright eivät toki olleet missään nimessä ensimmäisiä naisartisteja kantrimusiikissa. Hyvän esimerkin 50-luvun kantri show’sta tarjoaa RCAn suositut Country & Western Caravan kiertueet, jotka toivat yhtiön tähdet pienimmillekin paikoille. Ideana oli esitellä lyhyen parituntisen show’n aikana mahdollisimman monta esiintyjää ja tavallaan markkinoida yhtiön tuotteita. Bear Family on aikoinaan julkaissut levyllä vuodelta 1954 säilyneen tallenteen show’sta, jonka pääesiintyjiä olivat mm. Charline Arthur ja Hank Snow. Yllättäen joukkoon mahtuu useita naisartisteja kuten Betty Cody, Davis Sisters ja Minnie Pearl. Erot Charlinen kanssa ovat kuitenkin silmiinpistäviä niin musiikin, pukeutumisen kuin esiintymisen suhteen. Kun muilla naisilla on kuvissa siveät pikku ruutuiset röyhelökauluksiset mekot, niin Charline on pukeutunut honky tonk artistien käyttämään räikeämpään nudie-cowboyasuun. Muiden musiikki ammensi kantri old time osastosta, kun Charline tukeutuu täysin honky tonk traditioon. Kun Bety Cody halusi olla cowboyn heila ja Minnie Pearl opetti, miten napata aviomies, niin Charline lauloi I’m having a party all by myself. Charline keskittyi myös vain ja ainoastaan musiikkiin, kuin muiden esityksissä erilaisia huumorikevennyksiä. Minnie Pearl oli myös kuuluisa Grand Ole Opryn komedienne.

Kantri-musiikki näytti kuitenkin kulkevan muiden tyylien perässä. 50-luvun alussa race listoille nousi useita naisartisteja kuten Ruth Brown, Lavern Baker, Little Esther ja Dinah Washington. Swing puolella itsenäisten ja itsellisten naistähtien aika ajoittuu jo vuosikymmen varhaisemmaksi. Peggy Lee jätti Beny Goodmanin orkesterin ja Ella Mae Morse Freddie Slackin orkesterin jo vuonna 1943 valiten soolouran. Ella Mae sopii hyvin täydennykseksi Giny Wrightille ja Charline Arthurille. Vuoden 1946 alussa Ella Mae ja Freddie Slack palasivat yhteen yhden session ajaksi, jossa purkitettiin boogie woogie klassikko The House of Blue Lights. Vasta 21-vuotias ja valkoinen Ella Mae latasi sellaisen rytmillisen ilottelun, että kappale nousi myös race-listalle. Ella Maen seksikäs ääni ja laulun viesti oli täynnä itsevarmaa ja itsetietoista leikittelyä miesten kanssa. Kuusi vuotta myöhemmin Merrill Moore levytti kappaleesta oman version. Samoin Ella Maen toinen klassinen raju boogie woogie Down the Road Apiece on noussut vuosien saatossa klassikoksi, jota erityisesti monet mustat artistit kuten Amos Milburn kopioivat.


Vaikka Ella Maen klassinen ensi hitti olikin Cow Cow Boogie, niin lähinnä kantria ja kantrimarkkinoita hän kävi vuonna 1952 julkaistulla Tennessee Ernie Fordin kanssa levytetyillä duetoilla, jotka julkaistiin singlenä I’m Hog-Tied Over You/False Hearted Girl. Rytmikästä ja svengaavaa länsirannikon kantriswingiä. Vuonna 1954 Ella Mae julkaisi yhden kaikkien aikojen parhaista LPistä Barrellhouse, Boogie and the Blues, joka koostui vain ja ainoastaan Ella Maen laulamista rhythm & blues kappaleista. Ella Mae oli kuitenkin musiikillisesti edellä aikansa eikä hän päässyt nauttimaan rock’n’rollin nosteesta, vaikka eittämättä oli omalla panoksellaan rakentanut sille pohjaa.



Kaikki kolme Giny, Charline ja Ella Mae toimivat muutoksen airuena ja jonkinlaisina jäänmurtajina. He eivät saavuttaneet suurta tähteyttä vaikka Ella Mae sai toki siitäkin pienen osan 40-luvulla. 50-luvun alun alussa perinteiset roolit ja mallit olivat murroksessa, mutta suuri yleisö ei ollut vielä valmis hyväksymään valkoista naista mustan miehen musiikkia versioimassa tai laajemmin rytmimusiikkia. Ajat ja asenteet kuitenkin muuttuivat nopeasti. 50-luvun puolivälin jälkeen esiin nousi useita naisartisteja eikä vähiten rock’n’rollin nousun myötä. Rock’n’roll mursi raja-aitoja etelän ja pohjoisen, valkoisten ja mustien, sosiaaliluokkien ja sukupuolten välillä. Kantritaustasta ponnisti uusia kykyjä rock-markkinoille kuten Wanda Jackson, Janis Martin tai Sunin ainoa naissooloartisti Barbara Pittman. Samoin kantriyleisökin oli valmiimpi naisartisteille kuten Jean Shepard ja Patsy Cline. Suurempi tähteys antoi kuitenkin odottaa kunnes Patsy Cline löi itsensä todella läpi hitillään I Fall To Pieces vuonna 1960. Samaan 50/60-luvun osin rokkaaviin osin popahtaviin kantritähtiin voi lisätä ainakin Brenda Leen ja Connie Francisin.

Sweet Jeenan muusikki on sekoitus Ginyä, Charlinea ja Ella Maeta, mutta samoin hänen valitsemansa habituksensa sekoittelee viatonta ja romanttista Ginyä, Emma Maen itsevarmaa film noir-henkistä roolia ja Charlinen hieman karskia musiikille omistautuneen ammattilaisen mallia. Toinen kysymys onkin, onko Sweet Jeenalla samanlainen edelläkävijän rooli. Yllättävintä Sweet Jeenan nousussa suomalaisen rockabilly-scenen kermaan on, että vaikka alan kulttuuri on Suomessakin jo kolmen vuosikymmenen ikäinen, voi naisartistit laskea yhden käden sormin ainakin, jos muistetaan vain levyttäneitä artisteja. Aika häkellyttävä huomio tasa-arvon Suomessa. Muualla naisartistien nousu on ollut jo pitkään selkeä ilmiö. Amerikkalaista rockabilly-kulttuurin huipulle ovat kuuluneet jo 1990-luvulta sellaiset artistit kuin Kim Lenz, Marti Brom, Cari Lee ja monet muut. Euroopassa erityisesti Etelä-Euroopan scenestä on noussut esiin lukuisia mielenkiintoisia naisartisteja. Suomalaisen scenen jälkijättöisyyden syitä en lähde enempää arvuuttamaan mutta uskon tilanteen vihdoin olevan murroksessa.