Tämä blogi on omistettu amerikkalaiselle 1930-40-50-lukujen juurimusiikille: rockabillylle, western swingille, honky tonkille, jump bluesille ja kaikille muille mahdollisille suuntauksille ilman tarkempia kategorioita. Tarkastelun alla on niin alan viimeaikaiset julkaisut kuin edellisten vuosikymmenten klassikot mutta erityisesti harvinaisuudet ja outoudet.

maanantaina, tammikuuta 02, 2017

Vuoden 2016 TOP 10



Uuden vuoden alku on aikaa, kun kerrataan edellisvuoden satoa. Ohessa oma näkemykseni viime vuoden parhaista, yllättävämmistä ja innostavimmista levyuutuuksista jotka ovat omalla levylautasellani pyörineet ahkerasti. Joukossa on itselleni monia uusia tuttavuuksia mutta myös muutama vanha luotettava kumppani (Fatboy, Tiger Army, Florence Joelle ja Nick Waterhouse), jonka uusi julkaisu kertoo kipinän ja luovuuden olevan edelleen tallella. Yhtyeitä listassa on ainakin Belgiasta, Itävallasta, Puolasta, Ruotsista ja Ranskasta sekä tietenkin yksi Isosta-Britanniasta ja kolme Yhdysvalloista. Noista levyistä viisi olen viime vuoden aikana arvioinut Big Beatin sivuilla ja nuo arviot olen liittänyt nyt oheen. Levyt aakkosjärjestyksessä.
  1. Cactus Blossoms: You’re Dreaming (Red House)
  2. Chilli Con Curtis: No Fun In Acapulco (Part)
  3. Ruby Dee & the Snakehandlers: Little Black Heart (Catty Town)
  4. Nico Duportal & His Rhythm Dudes: Dealing With My Blues (Rhythm Bomb)
  5. Fatboy: Moments (Razzia)
  6. Florence Joelle: Life Is Beautiful If You Let It (Zoltan)
  7. Real Gone Tones: Hot Mess (ElToro)
  8. Tiger Army: V (Rise)
  9. Walter Broes & the Mercenaries: Movin` Up (Rootz Rumble)
  10. Nick Waterhouse: Never Twice (Innovative Leisure)

RUBY DEE & THE SHAKEHANDLERS: Little Black Heart


Vaikka itselleni Ruby Dee & the Shakehandlers on uusi tuttavuus, on Seattle kotoisin oleva yhtye ollut koossa jo pitkään ja julkaissut useita levyjä. Bakersfield kantria ja rock & rollia yhdistävää Americana yhtyeestä ei ole muutoinkaan paljoa tällä puolen Atlanttia kuultu. Uuden ”Little Black Heart” levyn myötä kaikkien rehellisen rouhean rokkaavaan americanan ystävien kannattaa kuitenkin heristää korviaan. Ruby Deen uutukainen on ainakin omalla soittolistallani syksyn soitetuin levy. Levy on kasvanut kerta kerran jälkeen ja Ruby Deen elämänkokemusta hehkuva ääni on koukuttanut ainakin itseni. Rubyn ääniala on naiselle todella matala, mutta vaikka se on myös varsin rajallinen, on Rubyn laulu tyylikästä, viehkoa ja hillittynäkin mukaansa tempaava. Levyn ainoa laina on Jack Scottin ”The Way I Walk”, josta en ole tainnut Scottin oman ohella kuulla kuin yhden onnistuneen version—Robert Gordonin klassisen esityksen Link Wrayn kanssa. Rubyn esitys ei kuitenkaan kalpene Scottin tai Gordonin rinnalla ja äänessä on jotakin samaa hillittyä uhmakkuutta.
Ruby on yhtyeen keskipiste ja hän on myös tehnyt kappaleet, mutta ei hänkään pärjäisi ilman taitavaa soittajakaartia, joka hoitaa homman kotiin ammattitaidolla turhia revittelemättä mutta ilman yhtään virheiskua. Yhtyeen soundi on täyteläinen, harmonisen irtonainen ja täysi. Musiikilliseen palettiin kuuluu kitara, saksofoni, piano, kontrabasso ja rummut.  Erilaisia kitaroita vaihteleva Jorge Harada on selvästi yhtyeen kakkosstara mutta varsinainen kitarisankari hän ei halua olla ja instrumentaalit keskustelevatkin enemmän Rubyn laulun kanssa kuin ottavat aggressiivista soolotilaa.
Ruby Deen aiemmat pitkäsoitot ovat olleet kantripuolelle kallellaan, mutta nyt Bakersfield kantrin rinnalla tasavertaisesti kilvoittelee rock & roll ja rockabilly vaikutteet. Aloituskappale ”Not for long” yhdistyy Bakersfield rhythm & bluesin hillittyyn grooviin. Western swingahtavassa”Can You Spare a Match? ” kappaleessa on jive rock & rollin elementit hillityssä paketissa. ”All Knocked Up”, ”Mean Mean Woman” ja ”You Underwhelm Me” varioivat onnistuneesti perus rock & roll kaavaa ja Rudy Deen laulussa on hiipivää ja hallittua hurjuutta. Rubyn vahvinta alaa taitavat sittenkin olla keskitempoiset karhean twangaavat Bakersfield vaikutteiset rock & roll rallit kuten ”Put You Down” tai ”I See Green”. Levyn ehkäpä paras kappale ja potentiaalinen hitti kappale on rytmikäs balladi ”Little Black Heart”, jossa Ruby huokailee vastustamatonta kohtaloa ja vieraileva steelkitarisi David Leroy Biller loihtii täyden kuun tunnelmia. Kappaletta on loisto esimerkki modernista retro-americanaksi, jossa perinne muuttuu eläväksi ja lopputulos on enemmän kuin ne eri musiikilliset ainekset, joita siihen on sekoitettu.
Rubyn muusikon ura oli jokunen vuosi sitten loppua traagisesti kolariin, josta Ruby sai pahan päävamman. Vamman johdosta hän menetti lähimuistinsa ja osin puhekykynsäkin ja sen kautta kaikkein tärkeimmän eli kyvyn kirjoitta musiikkia ja esittää sitä. Ruby kuitenkin taisteli itsensä takaisin esiintyväksi artistiksi. Kaikki tuska, epätoivo ja kyyneleet, joita pitkä palautuminen on vaatinut, on kuitenkin jalostanut Rubysta entistä kypsemmän muusikon. Ruby Deen uusi levy on hieno osoitus musiikillisesta kasvusta, vahvasta omasta tyylitajusta ja persoonallisen laulajan voimasta. Täyteläisen twangaava rock & rollin ja kantrin sekoitusta joka ammentaa menneestä mutta lopulta juo jotain aivan uutta ja ainutkertaista beatiä. Suosittelen lämpimästi.

THE REAL GONE TONES: Hot Mess


Aina välillä mutta ei turhan usein tulee vasta
an yhtye, joka pystyy yllättämään tällaisenkin piintyneen ja kriittisen kuulijan tuoreella ja houkuttelevalla tulkinnallaan rockabilly musiikista. Varsovalainen Real Gone Tones oli itselleni aiemmin täysin tuntematon ja on myönnettävä, etten aiemmin ole kuulut edes yhtään puolalaista rockabilly-yhtyettä. Real Gone Tonesin tulokulma rockabillyyn on kerrassaan valloittava. Yhtyeellä on selkeä oma tyylinsä ja näkemyksensä, joka toki nivoutuu osaksi viimeisen parin vuosikymmenen hep cat rockabilly kulttuuria.
Jos yhtyettä ei voi suoraan verrata johonkin muuhun tai sen kappaleet eivät tuo mieleen muita kappaleita, ollaan rockabilly-scenessä harvinaisessa, mutta kaikin puolin tervetulleessa tilanteessa. Viidentoista kappaleen joukosta ei löydä kuin yksi laina – Slim Harpon ”Shake Your Hips” – joka ei sekään kerro oikeastaan Real Gone Tones tyylistä mitään. Toki parin kuuntelukerran myötä joitain vertailukohtia nousee esiin. Paikka paikoin Real Gone Tones tuo ainakin itselleni mieleen Hillbilly Moon Explosionin, mutta toisaalta puolalaiset ovat sveitsiläisiä selvemmin rockabilly. Aikojen saatossa vastaan on tullut myös muita ”jatsahtavia” rockabilly yhtyeitä, jotka ovat kulkeneet omia polkujaan, ja tätä kautta jonkinlaisena hengenheimolaisena voisi pitää esimerkiksi legendaarista amerikkalaista Two Timin’ Three yhtyettä, jonka taival loppui traagisesti aivan liian aikaisin.
Real Gone Tone yhtyeen valtti on jatsahtavat vaikutteet, jotka parhaiten tunnistaa naissolisti Marla Marvelin laulussa.  Marla ei ole (onneksi) pyrkinyt etsimään esikuvia 50-luvun naissolisteista, vaan yhdistelee luontevan pirteästi selkeästi artikuloivaa jazz-laulutyyliään rockabillyyn. Lopputulos ei ole lainkaan teennäinen vaan tuore ja hyvin hep. Esimerkiksi ”Rock’n’roll hiccup” kappale on todellinen nikottelu laulu, jossa Marlan ääniakrobatia on huikea. Huuliharpisti Simon Paco Nunezin möreä laulu luo todellisen kontrastin Marlan laulun kanssa, mutta siitä huolimatta tai juuri siksi muutama yhteinen duetto toimii.

Yhtyeen rytmitiikatkaan eivät aina ole ihan tavanomaisia. Rockabilly-yhtyeen peruselementit ovat kuitenkin kasassa: intensiivisesti läsnä oleva soolokitara, släppaava kontrabasso ja taitava mutta sopivan kevyesti soittava rumpali. Huuliharppu tuo sointiin aika ajoin lisäväriä. Kappaleet vaihtelevat hengästyttävistä menopaloista ja rennompaan vauhtiin, mutta silti yhtye pystyy sekoittamaan onnistuneesti perinteisen rockabilly bopperin rytmiikan. Mukana on muutama rennompi rytminen kappale kuten lievästi western swingahtava ”Don’t You Waltz Me”, uneliaan twangäävä ”Sleepy Heart” tai oma suosikkii kepeän iloinen ”Waitress with a Broken Heart”, joka lainailee 60-luvun alun (eurooppalaisen) iskelmän tunnelmista sekoittaen ne vaikutteet rockabilly kuosiin.
Yhtyeen sanotuksissa tuntuu olevan myös jujua. Marla on myös sanoittanut kaikki yhtyeen yhteisesti säveltämät kappaleet. Tarinoissa ei pyritä toistamaan klassisia rockabilly-hokemia, vaan kerrotaan oikeita 2010-luvun tarinoita. Hyvä esimerkki on tuo laulu särkyneen sydämen tarjoilijasta, jossa liikutaan kauniissa kesäillassa viiniä nautiskelen. Tarinat ja musiikki on myös balanssissa. Kun Marta laulaa olevansa ilkeä, ”Mean”, niin kappaleen yleistunnelma on juuri päällekäyvän ilkeä.
Kerrassaan viehättävä tuttavuus tämä Real Gone Tones. Suosittelen lämpimästi!

THE CACTUS BLOSSOMS: You’re Dreaming


Tämän hetken uusi kuuma nimi retro-roots musiikin mar
kkinoilla on Minneapoliksesta Minnesotasta ponnistava Cactus Blossoms duo. Omaan tietoisuuteni reunalle duo nousi kuultuani yhtyeen kiertäneen JD McPhersonin lämmittelijänä ja JDn innostuneen duosta niin paljon, että tuotti yhtyeen esikoisjulkaisun. Tuossa ei vielä kaikki. JD on pyytänyt esikoislevylle taustamuusikoiksi Joel Patersonin, Alex Hallin ja Beau Samplen eli Modern Soundsin, jonka tyylitaju ja soiton tarkkuus on tällaisessa musiikissa vertaansa vailla. Jack Torrey ja Page Burkum eli Cactus Blossoms ovat kuitenkin lahjakkuuksia omasta takaa eikä heidän musiikkinsa todellakaan ole tuottaja-kitaristi McPhersonin, mainion taustayhtyeen (Modern Sounds) tai äänittäjänsä Alex Hallin varassa, vaan paremminkin tuo taitava taustaryhmä on luonut täydelliset puitteet yhtyeet omien vahvuuksien kukoistukselle.

Ensimmäisten kuuntelukertojen perusteella olin jo laittamassa yhtäläisyysmerkkejä Cactus Blossomsien ja Everly Brothersien välille, mutta mitä enemmän olen kuunnellut yhtyeen musiikkia sitä vähemmälle nuo yhtäläisyydet käyvät. Toki muutamissa kappaleissa kuten ”Mississipi” duolla on edelleen Everlyä muistuttava laulutapansa, mutta musiikillisesti yhtye liikkuu aika kaukana Everlyjen popahtavista kantripaloista. Toisaalta Cactus Blossomsien musiikillinen koti on sekin paljon 50-60-luvun kantrimusiikissa mutta usein suodatettuna amerikkalaisen roots musiikin syvempiin pohjamutiin.

Vaikka musiikin perussävy on aika ajoin harras ja laulujen sävyt tummat niin mukaan on mahtunut myös kepeitä 50-lukulaisvaikutteisia menopalojakin. Vauhdikkain (ja paras) kaikista on Alton ja Jimmy duon Sun single ”No More Crying the Blues”, joka on levyn ainoa lainakappale.  ”Spotlight Kisses” on kevyt musiikillinen ilottelu, jossa Buddy Holly kohtaa Everly Brothersit, kun taas ”Clown Collector” tuo itselleni mieleen etäisesti Roy Orbisonin varhaiset menopalat.


Nuo kepeät rallit ovat yhtyeen ohjelmistossa kuitenkin enemmän välipaloja runollisemmille ja syvissä pohjamudissa liikkuville tarinoille ja sävelille, joissa vauhdin sijaan tärkeää ovat viipyvät tunnelmat ja tarttuvat harmoniat. Aika ajoin Cactus Blossoms tuokin itselleni mielenyhtymiä ruotsalaiseen Weeping Willows yhtyeeseen, vaikka tuskin Minnesotan duo on ruotsalaisia kuullut. Kauniit ja melodiset paljon 60-luvun alun pop ja kantri sävyistä ammentavat balladit löytyvät molempien ohjelmistossa, mutta toki Cactus Blossomsien musiikillinen ilmaisu pelkistetympää. Musiikillisilta vaikutteiltaan Cactus Blossoms on kuitenkin moniulotteinen yhtye ja vanhempaan juurimusiikkiin nojaava ”Change Your Ways of Die” kappale voisi olla vaikka Pokey LaFargen ohjelmistosta. ”Adios Maria” on taas kuulaan kaunis Länsi-Teksasin tunnelmissa keinuvat tex-mex valssi.

Cactus Blossoms on kerrassaan hersyvä duo, jonka hillityn tyylikkään esityksen taakse kätkeytyy monipuolinen ja moniulotteinen musiikillinen kattaus. Tästä yhtyeestä tulette vielä kuulemaan, mutta kylä duon musiikillinen esikoinen lähentelee jo sekin mestariteosta. Harvoin kuule näin luontevasti esitettyä mutta samalla äärimmäisen taitavaa ja tyylikkäästi soitettua juurimusiikkia.

WALTER BROES & THE MERCENARIES: Movin’ Up


Walter Broesin & the Mercenariesin levyn aloittava “Movin’ Up” on kyhätty kokoon tutuista rockabilly aineksista mutta lopputulos on kerrassaan vallattoman vastustamattoman letkeä menopala. Peruskauraa, jonka niin harva saa kuitenkin syttymään tuleen. Tuo yksittäinen kappale ohjasi itseni hankkimaan belgialaisten levyn enkä ole joutunut hankintaani katumaan. Walter Broesin & the Mercenaries on monipuolinen rockabilly yhtye, jonka monin paikoin blues-vaikutteineen rockabilly tuo mieleen Paladins yhtyeen. Levyltä löytyy myös koukuttavia twangaavia paloja, jotka taas voisivat sopia Fatboyn ohjelmistoon. Vahvimmin Fatboy kategoriaan lankeaa viipyilevissä tunnelmissa twangaavat ”Downtime” ja ”Man Child”. Ärhäkkää blues sävytteistä rockabillyä tarjoillaan ”Come on Down” ja ”Sideshow” kappaleissa. ”Don’t You Ruin My Heart” on svengaava jump blues B.B. Kingin hengessä.  Omia suosikkejani on intensiivisen tiivis tunnelmainen särähtelevä rock pala ”Closed”, jonka vetävän tarttuva kitarariffi koukuttaa. Päätöspalaksi on valitty Elvis laina “Black Star”. Kyse on ”Flaming star” varhaisemmasta ja synkemmästä versiosta. Walter Broesin rennosti twangaava versio kulkee Elviksen jalanjäljissä mallikkaasti.
Yhtyeen liideri ja kitaristi Walter Broes on tuttu Belgian ehkä kuuluisimmista roots yhtyeestä Seatsniffersista, joten herran uudelta projektilta oli syytäkin odottaa jotain erityistä ja sitä myös saadaan. Lopputulos on varmalla otteella soitettua blues-sävytteistä rockabillyä ja syvissä vesissä kalastelevia Twinpeaks henkisiä kappaleita ja mielenkiintoisia sanotuksia unohtamatta. Yksi hieman paikallaan junnaavaa ränttä tänttä ja keskinkertainen blues-kappale tiputtaa levyn vuoden levyn kisasta omassa listassani, mutta vuoden parhaita julkaisuja ilman muuta. Olisi kiva saada belgialaiset myös tänne Pohjan perille esiintymään. 


CHILLI CON CURTIS: No Fun in Acapulco


Värikäs Meksikko-teemainen Chilli con Curtisin levyn kansi on houkutteleva ja täynnä erilaisia piilomerkityksiä. Koska en mitään tästä mainiosta duosta tietänyt etukäteen, alkuinformaationi heistä oli kokonaan levyn antaman tietojen ja visuaalisen viestien varassa. Iloisen värikkäät meksikolaisittain kuvioidut kitarat yhdistettynä väkijoukon keskellä istuvaan meksikolaiseen kuolema-hahmoon yhdistelevät hyvin yhtyeen musiikissa yhdistyviä kaihoisia ja todella raikkaan iloisia teemoja. Levyn nimessä viitataan Acapulcoon, mutta sen ohella ainoa toinen paikka, joka nousee esille kansiteksteistä, on Austin, Teksas, jossa levy on luultavammin äänitetty. Yllätys, yllätys duon kotimaa on kuitenkin Itävalta. Kotimaa piti kuitenkin hakea internetistä eikä sieltäkään aivan helpolla löytynyt. Duo laulaa kuitenkin myös muutamassa kappaleessa espanjaksi, joten olettaisin, että ainakin duon naispuolisen laulajan Chillin juuret ovat latino-kulttuurissa, mutta voin hyvinkin olla väärässä. Yhtyeen taustasta on vaikea löytää tarkkaa tietoa. Chillin entinen yhtye on Chilli & the Baracudas ja Chris Curtisin Kingsville mutta nuo yhtyeet eivät ole itselleni tuttuja.

Visuaalisesti vahvat Meksiko-teemat eivät ole musiikillisesti lainkaan vahvoja. ”Desperado Amor” kappaleessa lähdetään toki kohti tumman kohtalokkaita meksikolaistunnelmia ja latinorytmejä ja siinä lauletaan myös espanjaksi. Kappale on duolle tyypillinen herkullinen yhdistelmä erilaisia vaikutteita ja teemoja: kitaran ja kastanjettien latinalaisrytmiä täydentää rokkaavampi rytmiryhmä yhtyen kitaran tummiin twang kuvioihin.

Ensimmäisenä Chilli con Curtisista tulee kuitenkin mieleen ruotsalainen Fatboy. Ei sinänsä ole sattumaa, että levyn kannessa on Fatboyn solistin Thomas Pareigisin kehuva suosittelu. Aloituskappale “Tonite” on kuin suoraan Fatboyn laulukirjasta. Musiikilliset elementit ovat samoja: paljon twangia, viipyileviä tunnelmia, melodisuutta, innovatiivista oopperamaista taustalaulua ja raskaammasta rokista lainattu komppi. Tietenkin Chilin con Curtis on duo, joka tuo laulupuoleen erilaista dynamiikka. Seuraavakin kappale ”Rescue Me” jatkaa Fatboyn hengessä, mutta ei onneksi enää aivan yhtä yksi yhteen muotissa. Tuo Fatboy-yhteys ei ole perässä kulkemista vaan enemmän hengenheimolaisuutta niin kuin nimikappaleessa ”No Fun in Acapulco”, jossa on juuri sopivasti viipyileviä ja synkän kaihoisia tunnelmia, twangia ja oopperamaista aavemaista taustalaulua aivan Chilli con Curtis tyylillä.

Chili con Curtis kulkee myös välillä syvemmälle raskaan rock & rollin tunnelmiin, mutta omalla tyylikkäällä tavallaan. Särisevää tunnelma palaa ”Miss Dark” kappaletta voisi luonnehtia vaikka texmex-rock-gootiksi. Hitaan kappaleen raskas tempo ja kitara luovat uhkaava tunnelmaa, jota aavemainen taustakuoro täydentää. ”Baby I wanna play” kappaleessa Curtis laulaa suoraan jostain katuojan pohjasta, kitara on vaativa, rytmi ei anna armoa ja kappaleessa tuhti annos rasvaista aggressiivisuuta ja päällekäyvyyttä.


Lisäkierroksia moottoriin saadaan perusrock & roll kompissa kulkevissa ”Cheap Seat”, ”The Kingsville Clown” ja ”Dirty Dream” kappaleissa, joiden korkea oktaaninen bensan katkuinen rock & roll tuo itselleni mieleeni Road Kings vuoden 1999 mahtilevyn – sen, joka alkaa ”Hurdy Gurdy Monkey Shine” klassikolla.  Rockabillaavammissa ”Milkman” ja ”Little Voodoo Gal” kappaleissa on läskibasso komppia ja selkeitä Setzer vaikutteita kitarassa.

Duolla on myös kantripuolensa. ”Forever lonely Forever blue” on tumma kantrisävyinen aamuyön raskaita tunnelmia henkivä esitys. ”This is Your Life” on perinteinen elämän myönteinen rakkaus duetto. Yllättäen viimeisessä kappaleessa duon oletettu kotikaupunki Wien nousee esiin. ”One Night in Vienna” on akustinen vain kitaran säestämä kantriballadi Elviksen hengessä.

Chilli con Curtis on kerrassaan valloittava keitos erilaisia musiikillisia aineksia ja muhennoksen jälkimaku on juuri sopivan tulisen pureva. Duo rokkaa jalat alta ja on samalla kaihoisan herkkä. Duo viihtyy erilaisissa tunnelmissa, mutta samalla kokonaisuus on alusta loppuun asti harkittu ja tyylikäs. Chilli ja Curtis täydentävät toisiaan laulajina luoden intensiivisen vuoropuhelun. Olen kerrassaan yllättänyt ja haltioissani. Duon levy nousee kamppailemaan oman vuoden levyn listan kärkisijoista. Suosittelen lämpimästi.