Tämä blogi on omistettu amerikkalaiselle 1930-40-50-lukujen juurimusiikille: rockabillylle, western swingille, honky tonkille, jump bluesille ja kaikille muille mahdollisille suuntauksille ilman tarkempia kategorioita. Tarkastelun alla on niin alan viimeaikaiset julkaisut kuin edellisten vuosikymmenten klassikot mutta erityisesti harvinaisuudet ja outoudet.

torstaina, elokuuta 28, 2008

Big Beat Reviews - osa 1

Oheiset tekstit on julkaistu myös Big Beat lehden numerossa 3/2008

HAYDEN THOMPSON:
Rock-A-Billy Gal: The Sun Years, Plus (Bear Family 2008)

Hayden Thompson on yksi harvoista edelleen aktiivisista Sun-legendoista, joista suurin osa on mahdollista bongata livenä Amerikan Roackabilly Ravessä lokakuun alussa Las Vegasissa. Mukana on Haydenin ohella Sonny Burgess, Carl Mann, Billy Lee Riley ja Jack Earls. Varsinainen historiallinen kattaus. Noista legendoista vuodet ovat tuoneet mukanaan Haydenille ehkä eniten karismaa. Tai ainakin herran viime vuonna Bluelightillä julkaistu suomalaisvoimin tehty levy suorastaan tihkuu iän mukanaan tuomaa itsevarmuutta ja tyyliä. Hayden on onnistuneesti pystynyt muokkaamaan tyyliään ikäänsä sopivaksi menettämättä uskottavuuttaan. Omaan korvaani ainakin kuulostavat varsin korneilta kuus-seitsemänkymppiset teinit. Toki niitä vanhoja hittejä puolenvuosisadan takaa voi edelleen esittää, mutta silti tyylin ja repertuaarin päivittäminen tuo mukanaan uudenlaista syvyyttä musiikkiin. Kyllä elämänkokemuksen voi antaa näkyä. Samaa tietenkin voi sanoa vanhojen nuoruuden kuvien kierrättämisestä keikkajulisteissa. Loistava esimerkki elämänkokemuksen tuomasta uudesta palosta musiikkiin oli Johnny Cash. Hayden Thompsonin uudessa levyssä onkin hyvin paljon samoja aineksia. Toivon sille hyvää menestystä myös ison veden tuolla puolen, että Hayden saisi edes palan ansaitsemastaan arvostuksesta.

Tämä BFn levy kuitenkin paneutuu Haydenin uraan alkuvuosiin. Uraansa aloittaessaan 50-luvun puolivälissä Hayden ei vielä ihaillut niinkään Cashiä kuin nuorta Elvistä kuten niin monet muutkin etelän parikymppiset nuoret. Mutta Hayden ei yksin ihaillut, vaan omaksui varsin onnistuneesti Elviksen Sun-levytysten tyylin ja tunnelman omissa Sun levytyksissään vuoden 1956 lopussa ja seuraavan vuoden keväällä. Sam Phillips ei kuitenkaan julkaissut sessioista kuin yhden singlen Love My Baby/One Broken Heart. Phillipsin toimintatavat olivat toiset kuin monilla muilla levy-yhtiöillä, joissa suosittiin neljän kappaleen sessioita, joista yleensä kaikki lopulta julkaistiin. Phillips oli taas varsin kitsas julkaisujen suhteen, mutta antoi nauhan pyöriä studiossa sitäkin enemmän. Tämä on ollut jälkipolvien ilo, sillä kuva Sunin tuotannosta pelkästään julkaistujen singlejen kautta olisi varsin erilainen. Samoin sellaiset artistit kuin Hayden olisivat jääneet kokonaan unholaan saavuttamatta edes rockabilly-puritaanien silmissä tähteyttä. Nyt meillä on nautittavana sentään yhdeksän erillistä Sun-studiossa Billy Lee Rileyn yhtyeen kanssa äänitettyä kappaletta ja tietenkin useita kakkosottoja.

Phillips oli ehkä oikeassakin Haydenin pääosin rajua blues-pohjaista rockabillyä olevien kappaleiden kaupallisesta potentiaalista. Se, mikä onnistui Elvikseltä kaksi vuotta aiemmin, ei enää muiden kohdalla ollut mahdollista. Amerikka oli saanut yhden hurjan etelän kapinallisen (ja kesyttänyt sen), mutta toiselle ei enää valtakunnallisilla markkinoilla ollut sijaa. Toki Jerry Lee vielä murtautui kansalliseen tähteyteen vuoden 1957 aikana. Etelän köyhän valkoisen työväenluokan ja pohjoisemman keskiluokan nuorten maailmat olivat kaukana toisistaan. Etelän parikymppisillä ei ollut varsinaista nuoruutta vapaa-aikoineen ja kulutusjuhlineen, vaan he usein avioituivat ja saivat lapsia alle parikymppisinä. Hurjuutta ja kapinaa se ei heissä kuitenkaan tukahduttanut, mutta heidän musiikkinsa oli vain aivan liian silottelematonta ja raakaa uusille teinimarkkinoille.


Haydenin Sun-levytysten joukossa on niin musiikillisesti kuin sanoituksellisesti mielenkiintoinen poikkeus: levyn nimikappale Rock-a-billy Gal. Kappale ei ole oma vaan laina hollywoodilaiselta jazz-yhtyeeltä. Tämä ei sinänsä ole yllätys, sillä 50-luvun rockabilly-laulajat eivät kutsuneet itseään rockabilleiksi. Se oli ”sivistyneen” pohjoisen halventava nimitys etelän rokkaaville nuorille, kuten hillbilly nimityskin oli ollut junttimusiikin esittäjille. Suurin osa kappaleista, joissa rockabilly 50-luvulla terminä mainitaan, eivät rockabillyä nykymäärityksin ole. Rock-a-billy Gal kertoo tarinan kaupunkiin saapuvasta rockabilly-laulajasta ja hänen villiin rytmiin hurmioituvasta tytöstä. Alkuperäinen teksti lienee laadittu halveksivassa sävyssä, mutta hyvin Hayden Slim Rhodesin yhtyeen säestämänä ottaa kappaleen haltuunsa kääntäen tyylin kevyeksi itseironiaksi. Harmi ettei tätä mainiota midtempo-versiota koskaan julkaistu.

Kun Sunilta ei ollut luvassa uusia julkaisuja, Hayden jätti Memphisin tomut taakseen ja otti vastaan pestin Tally Ho klubilta Chicagosta. Tuolta ajalta ei ole virallisia julkaisuja, mutta Hayden purkitti varsin mukiinmeneviä demoja uuden yhtyeensä kanssa. Vetäviä versiota tutuista rokeista, jotka varmaan aikanaan saivat Tally Ho klubin lattiat notkumaan.

Bear Familyn levyltä löytyy vielä Haydenin 60-luvun alun julkaisut, joissa oli paikoin vahva folk-sävy. Välillä oli kuultavissa jo selviä Johnny Cash vaikutteita.

Viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana on Sun-uusintajulkaisuja ilmestynyt sadoittain, mutta mukaan mahtuu aina toki uusia yrittäjiä. Bear Familyn Sun Years Plus on miellyttävä ja kuluttajaystävällinen sarja. Siinä sisällytetään mukaan artistin myös muille yhtiöille tehdyt levytykset. Samoin erillisten kakkosottojen määrä on rajallinen. Tämä ei ole varsinainen Sun-keräilijöille vaan laajemmalle yleisölle suunnattu laadukas sarja. Haydenin CD on sarjan parhaimpia ja pakollinen kaikille rockabilly-faneille, jos ei omista jo ennakkoon jotain Hayden Thompson kokoelmaa.


PATSY CLINE:
Stop, Look and Listen: Gonna Shake This Shack Tonight (Bear Family)

Patsy Cline on myyttinen legenda, jonka kaikki tuntevat tai luulevat tuntevansa. Patsyn elämänvaiheet ovat tarjonneet loistavat ainekset, jonka avulla kertoa ryysyistä vaikeuksien kautta menestykseen tarinan itsenäisen naisen näkökulmasta. Tarinan dramatiikkaa edesauttoi sen traaginen loppu; lentoturma maaliskuussa 1963, joka vei Patsyn ohella Cowboy Copasin ja Hawkshaw Hawkinsin. Tämä elokuvissa popularisoitu siirapilla kuorutettu tarina on nostanut Patsy Clinen kaikkien tuntemaksi legendaksi, jonka hittilevyjä on saatavissa markettien alehyllyiltä. Monelle perinteisen kantrin ja rockabillyn harrastajalle Cline onkin ollut liian pop ja liian mainstream. Bear Familyn uusi kokoelma esittelee meille kuitenkin aivan toisen Patsy Clinen - rosoisemman ja kantrimman Patsyn, joka ei vierastanut rytmiä.

Cline maistoi menestystä vasta marraskuussa 1960, kun I Fall To Pieces nousi kantrilistojen kärkeen. Sitä seurasivat kaikki klassiset hitit, joista Patsy nykyisin muistetaan. Patsyn uran huippu oli kuitenkin niin lyhyt, että hänen musiikkinsa oli pitkään lähes unohdettu ennen kuin hänet 80-luvulla nostettiin jalustalle uusintajulkaisujen, elämänkertojen ja elokuvien myötä. Uuden polven naiskantrilaulajien nousu vaati tuolloin uusia idoleita menneisyydestä. Clinen levytysura alkoi kuitenkin jo viisi vuotta aiemmin 1955 hollywoodilaisella 4-Stars yhtiöllä ja jatkui aina vuoteen 1960. Levyt kuitenkaan liisattiin Deccalle ja äänitettiin joko Nashvillessä tai New Yorkissa.

Clinen tavaramerkiksi koettu popahtava sensuelli kantri muotoutui vasta tämän periodin jälkeen, vaikka kyllä Cline ylitti kantrin ja popin rajoja jo aiemmin. Yleisemmin musiikki oli kuitenkin rosoisempaa, vauhdikkaampaa ja lähempänä honky tonkin juuria. Sovituspuolesta ja soitosta vastasi Nashvillen A-team eli ajan parhaat studiomuusikot, jotka vastoin joitakin epäluuloja osasivat vielä 50-luvulla rokatakin joskin toki hillitysti. Pikainen vilkaisu 50-luvun suurien tähtien ja vähäisempien artistien levytystietoihin paljastaan kuinka hämmästyttävän suuri osa 50-luvun klassikoista todella levytettiin Nashvillen studioissa samojen herrojen säestämänä.

Levyltä on lähes turhaa nostaa yhtä kappaletta ylitse muiden, mutta jos joitakin haluaa poimia niin voisi mainita rockabillyä lähestyvän Stop, Look and Listen, nautittavan honky tonk rallin perikuva Honky Tonk Merry Go Round, jazz-kitaristi George Barnesin johdolla New Yorkissa purkitettu popahtava rytmipala Too Many Secrets tai todellinen rytmi-irrottelu Gotta Lot of Rhythm In My Soul, jossa Nashvillen kultasormi Hank ”Sugarfoot” Garland pikkailee parastaan.

1950-luvun kantri ja honky tonk maailma varasi naisille pääosin ihailijan rooli. Harvat naisartistit joutuivat kilpailemaan hyvin maskuliinisessa maailmassa, joka asetti usein hyvin tiukat roolit ja koodit naissolisteille. Siveä kodinhengetär vastasi perinteisiä odotuksia. Tiukkoja rooleja vastaan kuitenkin kapinoitiin ja tietyt artistit kuten Charline Arthur ja Patsy Cline asettuivat muutoksen airueiksi. Patsy ei varmasti ollut moderni feministi, mutta hänen rohkea esiintymisensä haastoi kaikki naisartisteille perinteisesti asetetut mallit. Jo se, että nainen lauloi kapakoista, viinasta ja raadollisesta rakkaudesta oli ennen kuulumatonta. Patsyn avoin seksuaalisuus ei sekään sopinut perinteisen naisrooliin, mutta ei oikein istunut hänen myöhempään keskiluokkaiseen yökerhokantri-imagoon, mutta oli kylläkin juuri paikallaan hänen 50-luvun tuotannon honky tonk maailmassa.





Cline pyristeli myös irti perinteisestä cowgirl-imagosta. Alkuaikojen värikkäät kantriasusteet hapsuineen korvautuivat vähitellen tyylikkäillä ilta- tai cocktailpuvuilla. Muutoksessa oli toki pyrkimys uudenlaiseen naisrooliin, mutta myös pyrkimys parempiin piireihin. Värikkäät nudie-kantriasusteet olivat nimenomaan etelän työväenluokkaisen valkoisen Amerikan oman kulttuurin ilmentymä, kun iltapuvut kuuluivat keskiluokkaiseen jazz-swing kulttuuriin.

Patsyn musiikilliset juuret olivat syvällä honky tonkissa ja tällä levyllä hän on varmasti aidommillaan ja lähimpinä juuriaan. Patsy kapinoi kuitenkin juuriaan ja sosiaalista taustaansa vastaan, mutta ei onneksi pystynyt niitä koskaan kokonaan hylkäämään. Hänen kaksi puoltaan voi kuitenkin tiivistää kahteen asusteeseen: värikkääseen nudie-kantripukuun ja säihkyvään iltapukuun. Vuoden 1961 jälkeinen Patsyn yökerhokantri sopii jälkimmäiseen ja tämän levyn vahva honky tonk pohjainen rytmi ilottelu edelliseen.

Kaiken muun keskellä ei tietenkään pidä unohtaa, miksi Patsy Cline on legenda. Hänen äänessään on todella jotakin. Se on ilmeikäs ja puhdas, mutta samalla myös aggressiivinen, vaativa ja sensuellikin. Patsy oli suuri tulkitsija, joka pystyi ottamaan haltuunsa kappaleen kuin kappaleen. Hänellä oli myös ilmiömäinen kyky kulkea yli musiikkirajojen honky tonkista jatsiin tai rockabillyynkin. Tämä on yksinkertaisesti aivan uskomattoman hieno levy, jota kenenkään itseään arvostavan alan harrastajan ei tulisi sivuttaa.

THE CUES: Why? (Bear Family 2008)

Tämän levyn ilmestyminen herätti itsessäni nostalgisia muistoja. Ostin joskus 80-luvun puolivälissä Lontoosta Wildcat-yhtiön Cues EP:n, jossa oli peräti kuusi rokkaavaa palaa. Tuota nelivitosta on tullut soitettu monen monta kertaa, mutta itse yhtye on jäänyt itselleni arvoitukseksi tähän asti.

The Cues oli yksi eniten levyttäneitä ja menestyneimpiä 50-luvun puolivälin mustista lauluyhtyeistä, vaikka sitä eivät aikalaisetkaan tienneet. Omissa nimissä Cuesilla oli kaksi hitti: Burn That Candle 1955 ja Why? kaksi vuotta myöhemmin. Cues esiintyi kuitenkin taustayhtyeenä lukuisten muiden artistien kuten Ruth Brownin, LaVern Bakerin, Ivory Joe Hunterin tai Big Joe Turnerin taustalla mitä erilaisimmilla nimillä. Huippuaikoinaan Cuesin kysyntä oli niin hurjaa, että sessioita voisi olla useitakin päivässä. Toisin kuin monet muut lauluyhtyeet Cues ei syntynyt jossakin New Yorkin kadunkulmassa, vaan perustettiin nimenomaan taustalauluyhtyeeksi. Onneksi omiakin sessiota kertyi eri levymerkeille.

Cues oli Jesse Stonen luomus ja Jesse Stonea voisi taas luonnehtia yhdeksi rock’n’rollin isoisistä. Väite, jonka on esitti alunperin Atlantic yhtiön johtaja Ahmet Ertegun, vaatinee hieman selitystä. Stonen ura muusikkona ulottui aina 20-luvulle ja esiintyjänä hän kokeili kaikki mahdolliset jazzin tyylit aina rhythm’n’bluesiin ja souliin asti. Stonen ansiot ovat kuitenkin enemminkin säveltäjä ja tuottaja puolella. Hänen kynästään oli lähtöisin kymmeniä ja luultavammin satoja kappaleita, joista rokkiväelle tuttuja ovat varmasti Money Honey, Good Golly, Miss Molly, Shake, Rattle and Roll ja Flip, Flop and Fly muutama mainitakseni. Stone käytti myös nimimerkkiä Charles Calhoun. 40-luvun lopulla Ahmet Ertegun värväsi Stonen Atlanticille tuottajaksi ja kykyjenetsijäksi. Stone oli paljolti vastuussa Atlanticin uudesta pelkistetystä rhythm’n’blues soundista, jota monet rock’n’rolliksi kutsuvat. Hänen ideoitaan oli basson korostaminen, johon kuuluivat niin kontrabasson korvaaminen sähköbassolla kuin doo, da-doo, dum kuviota toistava bassolaulaja.

Cues kuului myös Stonen uudistuksiin. Koko ajatus erillisestä taustayhtyeestä rhythm’n’bluesin puolella oli uusi. Cues oli vastaus uuden rock’n’roll-soundin vaatimuksiin: ammattimainen taustalauluyhtye. Mielenkiintoista kyllä myös kantripuolella erilliset lauluyhtyeet kuten Jordainers syntyivät samoihin aikoihin Nashvillessä.

Kaikkea kunniaa ei toki pidä antaa Stonelle, vaikka hän toimikin vielä yhtyeen tuottajana ja sävelsi yhtyeelle tukun lauluja. Yhtyeen johtaja Ollie Jones niin kuin muutkin laulajat olivat kokeneita laulajia eri yhtyeistä ja ammattitaitoa heillä oli muille jakaa. Cues levytti aikansa doowopia, mutta Cuesista tekee erityisen lauluyhtyeen keskittyminen rokkaavaan materiaaliin. Osaa kappaleista voi luonnehtia mustan rock’n’rollin genreen kuuluvaksi (esim. Yes Sir ja Killer Diller), mutta yllättäen osa muistuttaa yllättävänkin paljon Bill Haleyn ja Treniersin viitoittamaa jive rock’n’rollia mutta doowop-tyyliin. Bill ei turhaan kopioinut Cuesin hittiä Burn That Candle, koska kappalehan oli kuin luotu hänelle. Toinen mielenkiintoinen esitys on Crackerjack, jonka Cues levytti samalla viikolla kuin Joe Clay. Rajuutta on molemmissa versioissa, mutta Jimmy Breedloven sooloilema Cues-esitys vie kyllä voiton tasapainoisempana esityksenä. Muita svengaavia herkkupaloja ovat Why, Crazy, Crazy Party ja Destination 2100 and 65.

Cues varmasti innoitti Stargazersia jo 80-luvun alkuvuosina, sillä niin paljon sukulaisuutta yhtyeillä on aika ajoin ainakin omissa korvissani. Hieno levy, joka kuuluu kaikkien mustan rock’n’rollin ja doowopin harrastajien kokoelmiin. Jos pidät svengaavasta doowop rock’n’rollista, älä epäile hankintaa.