Tämä blogi on omistettu amerikkalaiselle 1930-40-50-lukujen juurimusiikille: rockabillylle, western swingille, honky tonkille, jump bluesille ja kaikille muille mahdollisille suuntauksille ilman tarkempia kategorioita. Tarkastelun alla on niin alan viimeaikaiset julkaisut kuin edellisten vuosikymmenten klassikot mutta erityisesti harvinaisuudet ja outoudet.

tiistaina, lokakuuta 17, 2006

JUURIHOITOA TUUBISTA

Internetin viimeisin massavillitys lienee You Tube – sivusto, jossa voit jakaa erilaisia videopätkiä muun maailman kanssa. Sivustolle kuulemma päivitetään päivässä 65 000 uutta pätkää ja siellä käydään sata miljoona kertaa vuorokaudessa. Suurin osa tarjolla olevista videoista on täyttä soopaa - huonoja kotivideoita ja vielä huonoimpia vitsejä – mutta joukossa on kasvava määrä musiikkia. Suurin osa tuosta musiikkivyörystä toki on aivan jotain muuta kuin perinteistä rock’n’rollia ja muuta juurimusiikkia, mutta kyllä uudet rockabilly, hillbilly, hellbilly ja muut vastaavat bändit ovat löytäneet You Tuben helppona ja halpana kanavana tuoda itsensä esille. Ikävä kyllä monet tarjolla olevista live-pätkistä ovat surkealla kameralla, käsiotolla ja pienessä laitamyötäisessä kuvattuja ja niiden niin äänen kuin kuvan laatu on enemmän kuin kehno. Joukkoon mahtuu kuitenkin paremminkin kuvattuja, jotka todella palvelevat ainakin infokanavana ja parhaimmassa tapauksessa viihdyttävätkin katsojaansa. Silti mielestäni mielenkiintoisinta You Tuben antia edustavat sinne keräilijöiden kokoamat vanhat pätkät 50-luvulta mutta erityisesti varhaisemmat 40- ja 30-lukujen otokset.

Miksi tällainen arvostus? Syyt ovat ensisijassa visuaaliset. 50-luvun pätkät ovat pääsääntöisin erilaisista televisio-ohjelmista ajalta, jolloin televisio otti vielä ensi askeleitaan. Ne ovat visuaalisesti aika köyhiä ja usein kuvan tasonkin kanssa on niin ja näin. Lisäksi useimmat saatavilla olevat pätkät taitavat olla saatavilla ihan DVD muodossakin joskaan en itse ole niitä paljoa hankkinut. Vanhempi materiaali 50-alkupuolelta taaksepäin on filmattua ja on ollut joko osa elokuvaa tai oma elokuvateattereissa levitetty musiikkilyhytfilminsä. Niiden visuaalinen kieli on rikkaampi. Kulisseihin on panostettu. Mukana voi olla pientä tarinaakin. Nämä pätkät tulevat siten lähemmäksi nykyajan musiikkivideoita. Niissä myös kuva kertoo tarinaa ja välittää viestejä.

Toinen syy suosia varhaisempaa materiaalia on sen yllätysarvo. Pelkkä levy tai kuva ei paljasta ulkomusiikillisia ansioita: hurjaa showta, tyylikkäitä tai vain räikeitä asuja, kulisseja joihin bändi haluaa itsensä samaistettavan. Liikkuvan kuvan kautta on helpompi liittää ainakin joitain artisteja, joita ei ole aiemmin ymmärtänyt noteerata, osaksi ”kuuman musiikin” tai rytmimusiikin kehitystä.

En tässä kuitenkaan lähde haravoimaan sattumanvaraisesti koko You Tuben tarjontaa – tehkää se itse eri hakusanoilla. Onneksi löydettyäsi yhden hyvän kansiontekijän voit kahlata läpi hänen valikoimansa. Oma valintani on Dave ”Papa” Stuckeyn kokoama kansio. Stuckeyn musiikilliset ansiothan ovat kiistattomat: Dave & Deke Combo, Dave Stuckey & the Rhythm Gang ja viimeksi Lucky Stars. Bändi valikoima viittaa jo varsin luontevasti monipuoliseen mutta selvästi western swingiin päin kallellaan olevaan makuun. Stuckeyn kokoelmaan onkin päätynyt jonkin verran western swingiä ja itse swingiä mutta kaikkia yhdistää uskomaton svengi ja hyväntuulisuus.

Tässä muutama poiminto:
Maaninen valkoinen boogie-pianisti, pitkä vaalea taakse suittu letti, joka valahtaa pianoa pimputtaessa, jalka nousee pianon päälle jne. Kuulostaako tutulta – tuohan on mies Ferriday Lousianasta. No ei vaan Harry ”the Hipster” Gibson vuosikymmen ennen Jerry Lee Lewiksen Great Balls of Firea. Yhdenmukaisuus on niin ilmiömäinen, että Jerry Lee on täytynyt nähdä joitain näistä pätkistä. Toki Hipsterin tyylissä näyttää olleen paljolti itseironiaa, joka Killerin itseriittoisuudesta ei löydy. Jo lisänimi Hipster viittaa termiin hip, joka voisi kääntää yksinkertaisesti koolein kolli. Väännös hipster oli käytössä 40-luvulla itsetietoisempien swingareiden keskuudessa. Toisaalta niin kuin Killer niin myös Hipster laulaa itsestään. Hipsterin tyylin kuin yhdistää toiseen Jerry Leen suureen esikuvaan Moon Mullicanin honky tonk pianoon niin kasassa on hyvinkin perus-Killeri. Molemmilla esikuvilla näyttää olleen myös itsetuhoinen suhde päihteisiin. Mullican käytti ainoastaan viinaa mutta Gibson sortui huumeisiin ja jätti musiikkibisneksen jo 40-luvun lopulla. Hän teki jonkinlaista paluuta 70-luvulla mutta näin häneltä jäi väliin rock’n’roll buumi, jossa Hipsterillä olisi voinut olla sanansa sanottavaa. Katsokaa ja kuunnelkaa kolmesta tarjolla olevasta vaikka mielestäni hurjin 4F Ferdinand mutta aloitettuanne toki käytte läpi kaikki kolme (Opus 12 EEE ja Handsome Harry the Hipster). Hipsterin musiikki ammentaa boogie woogie villityksestä mutta en itse tiennyt, että valkoisetkin pystyivät tällaiseen hurjuuteen ja näin varhain. Kaikki pätkät ovat vuodelta -44. Tämä on myös urbaania musiikkia pohjoisen suurkaupunkilaisille. Katsokaapa vaikka vinksahtaneita pilvenpiirtäjätaustoja.
Boogie woogiesta seuraavaksi western swingiin. Bob Wills on yksiä henkilökohtaisia suursuosikkejani. Mies, joka innovatiivisesti yhdisti dixielandia, swingiä, bluesia, aikansa popmusiikkia ja perinteistä viulumusiikkia omaksi rytmikeitoksekseen. Bob oli myös ennen kaikkea orkesterin johtaja, jonka onnistui aina löytämään itselleen toinen toistaan armoitetumman soittajan. Stuckeyn sivustolta on tarjolla kaksi pätkää Snader Telesrciptions otoksista vuodelta -51: klassikko Ida Red, jossa laulupuolesta vastaa Joe Ferguson ja Three Miles South of Cash, jossa vierailee jodlaava kaunotar Carolina Cotton (kuvassa). Samasta sessiosta löytyy You Tubesta vielä klassikkoblues Sittin’ on the Top of World itsensä Willsin laulamana. Fiddle, steal, piano ja kitara saavat vuorollaan soolotilaa ja niin kuin aina Willsin yhtyeessä soittajat ovat huippuluokkaa. Mikä itseäni häiritsee, ovat kulissit. Voiko vakavasti otettavan jatsihenkisen kitaralurituksen soittaa nojaamalla heinäpaaliin? Miksi ihmeessä valittu viesti on näin maalainen, kun Willsin kohderyhmä ei kuitenkaan koostunut ainoastaan maalaisista.

Willsin kovin kilpailija Spade Cooley eteni lännenhenkisyydessään vielä monta askelta pidemmälle. Tarjolla on loistava kymmenminuuttinen lyhytfilmi King of Western Swing, jossa Spaden tarina kerrotaan länkkärivideon välityksellä. Mukana on useita viimeisen päälle hiottuja interiöörejä ja hienoa musiikkia. Pätkä alkaa vertauksella, miten lännessä ennen vanhaan tuuli keinutti (swinging) hirttoköyttä mutta nyt länttä hallitsi western swingsters. Spade Cooley yhtyeineen seikkailee perinteisen lännen sekatavarakaupan edessä (katsokaapa kaupan nimeä), rodeossa, karjanajossa ja tietenkin lännen kapakassa, jossa tapaamme jälleen iki-ihanan Carolina Cottonin. Carolinan voin bongata myös bassossa Hank Pennyn ja Deuce Spriggensin haikailessa Missouriin. Paljon enempää stereotyyppistä villin lännen meininkiä tuskin voisi loihtia. Puolustukseksi sanottakoon, että musiikki on loistavaa ja todellista western swing big band musiikkia.


Miten ja miksi western liitettiin western swingiin? Vielä 30-luvulla Milton Brownin ja Bob Willsin hallitessa Teksasia länkkäri-teemat eivät olleet mukana. Kuvat 40-luvun alun western swing bändeistä todistavat samaa – ei lännen kuteita. Laajemmassa mitassa lännenmeininki tuli mukaan vasta 40-luvun lopulla western swingin saavuttaessa suuren suosion Kaliforniassa. Varsinkin Spade Cooley tietoisesti lanseerasi itsensä western swingin kuninkaana. Tietenkin samanaikaisesti koko hillbilly ja nouseva honky tonk scene kehitti itselleen uudenlaisen lännentyylin, joka 50-luvulle tultaessa sai väriloistoissaan ja kultapaljeteissaan karnevalisoitumisen piirteitä. Katsokaapa vaikka kuvia Maddox Brotherseistä, Webb Piercestä tai Ray Pricestä. Latoromantiikka näyttää vedonneen kaikkiin mutta western swing bändit erityisesti kokivat viehtymystä villin lännen teemoihin.

Mitä länkkäri ja maaseutu romantiikalla sitten haettiin? Ainakin se asetti siihen vetoavat yhtyeet eri maailmaan kuin pohjoisen modernit suurkaupungit. Western swing seurasi länteen Teksasista, Oklahomasta ja muualta etelästä lähtenyttä siirtolaisten virtaa. Ehkä näihin okieksi luokiteltuihin siirtolaisiin vetosi maaseuturomantiikka – kadotetun maaseudun lumo. Nykyisin lännen asusteita käyttämällä vaatteilla viestitään usein vapaudesta ja oman tien kulkijasta, mutta tässä varhaisemmassa käytössä ja erityisesti villin lännen teemalla kyllä selvästi haluttiin luoda kuva perinteisiin arvoihin nojaavista tosi miehistä, joita urbaanien metropolien hektinen maailma ei ollut vielä pöhöttänyt. Siis moraalisesti – western housut kun eivät mahaa peittäneet. Spade Cooley ja muut halusivat sijoittaa itsensä yhteen Amerikan voimakkaimmista tarinoista – rajaseuturomantiikkaan ja raivaajahenkeen.

Merle Travisilta tarjolla olevat hulppeat pätkät - Petticoat Fever ja Too Much Sugar For a Dime - vahvistavat kuvaa halusta nojautua perinteisiin ”amerikkalaisiin” patriarkaalisiin arvoihin. Travis bändeineen soittaa kotoisasti maalaistalon tuvassa vaimoihmisten kutoessa vieressä. Tosin Judy Hayden, joka oikeastikin oli Travisin vaimo ja laulaja omilla avuillaan, yhtyy duettoon toisessa tarjolla olevassa kappaleessa ja näyttää Merlelle kaapin paikan. Kulisseista huolimatta bändi on aivan hillitön. Koko otto on tietenkin äänitetty livenä.

Vaikka interiöörit ovat välillä tehty taidokkaasti kuten Spade Cooleyn kohdalla tai vähän naivimmin kuten Merle Travisin kohdalla, en ole oikein vakuuttunut kenenkään kohdalla kuvan kertoman viestin sopivuudesta musiikkiin. Cooleyn big band swing harppuineen oli loppujen varsin urbaania. Willsin musiikki sopi paremmin isoihin tanssisaleihin ja honky tonkeihin kuin latoon. Merlen kitaran pikkaus ei todellakaan ole mitään perhemusiikkia vaan svengaavaa rytmimusiikkia, joka oli omimmillaan honky tonkissa. Kolmesta herrasta ei kukaan myöskään oikein vastannut kuvaa reilusta perheestä huolehtivasta tosi miehestä, vaan kaikkia kolmea kuvaa paremmin hankala luonne ja päihderiippuvuus. Traagisin kohtalo on tietenkin Cooleylle, joka päätyi myöhemmin linnaan vaimonsa taposta. Kaikesta huolimatta valitun tarinan täytyi aikanaan vedota ostavaan yleisöön ja herättää siinä kaipuuta johonkin aitoon ja kadotettuun Amerikkaan.

Vaihtoehtoista tapaa rakentaa musiikin ympärille tarina edustaa Ray Lanhamin johtama Whippoorwills, joka ei vuodesta -47 vuoteen -55 kestäneen uran aikana monta virallista levyä tehnyt, mutta onneksi jälkipolville on jäänyt iso liuta transcription levytyksiä niin radiolle kuin elokuviin. Radiomateriaalia on julkaistu levyllä mutta en ole itse onnistunut levyä hankkimaan. Tarjolla olevien kolmen näytekappaleen jälkeen täytyy harkita, kannattaisiko sitä sittenkin metsästää. Lanham on armoitettu (jazz-henkinen) kitaristi, joka soitti useaan otteeseen eri merkkien kuten Kingin, Capitolin ja 50-luvulla Fabor-Abbottin studio-orkestereissa niin kantria kuin rock’n’rollia ja välillä popahtavampaa materiaalia mm. Johnny ja Dorsey Burnetten taustalla. Lanham soitti myös mm. Hank Pennyn western swing yhtyeessä. Lanhamin yhden kielen luritusrallit olivat arvostettuja ammattipiireissä ja niin oli myös hänen kantrijazz yhtyeensä mutta laajalle yleisölle se ei kelvannut. Rich Kienzlen sanoja lainatakseni Whippoorwillsin tyyli oli “sophisticated, urbane, and smoothly delivered blend of jazz, pop, blues, country, and western swing”. Ja siten se oli avain liian urbaania kantriyleisölle ja kantria kaupunkilaisille.

Tarjolla on peräti neljä kappaletta - So Long Oolong, Get On Board Lil' Chillun, Mama, He's Making Eyes At Me ja Hard Life Blues. Oma suosikkini on yhtyeen solistin Sweet Georgia Brownin ála Juanita Vastineen laulama jälkimmäisin. Ensimmäinen edustaa amerikkalaista eksotiikan kaipuuta: siinä matkitaan aasialaisia hassusti puhuen. Asusteista on hieman vaikea päätellä, onko tutustumisen kohteena Japani, Kiina vai Kaakkois-Aasia; luultavasti miksaus kaikkia. Hyvän musiikin ohella olennaista ovat hatut tai paremminkin kappaleen – ei yhtyeen omaa - tarinaa tukeva pukeutuminen ja kulissit. Ainoastaan "tuijotus" laulu eroaa muista; se on puhdas live-esiintyminen.
Viimeinen esimerkkini Stuckeyn kansiosta on suloääninen ja klassisen kaunis Peggy Lee, jolla niinkuin edellä mainitulla Carolina Cottonilla oli ruotsalaiset sukujuuret. Peggy on populaarimusiikin klassikkoja mutta vasta nämä pätkät innostivat itseäni tutustumaan hänen uraansa ja musiikkinsa. Peggy liittyi 21 vuotiaana vuonna -41 Benny Goodmanin maankuuluun orkesteriin, mutta jättäytyi pois jo kaksi vuotta myöhemmin. Syynä oli avioituminen yhtyeen kitaristin Dave Barbourin kanssa ja perheenlisäyksen syntyminen. Peggy palasi estradeille jo -44 mutta nyt yksin tai paremminkin yhdessä aviomiehensä kanssa. Varsinkin 40-luvun levytykset miellyttävät omaa musiikkimakuani. Svengaava ja reipasta pienyhtyeswingiä, jonka kruunasi Peggy Leen uskomattoman kaunis ja puhdas ääni. 50-luvulle tultaessa tyyli sai popahtavampia elementtejä ja suursuosiota mutta juuri siitä syystä ei itseäni samalla tavalla innosta. Hyvä tapa tutustua Peggy Leen varhaiseen uraan on Properin uusi boksi Miss Wonderful.

Tätä ennen voi tutustua kuitenkin Stuckeyn kattaukseen, joissa korostuu Peggyn säihkyvä olemys, Barbourin loistava kitarointi ja aivan upeat vaatteet. It’s a Good Day pitäisi positiivisuudessaan olla pakollinen päivän aloitus. I Don’t Enough About You tarjoaa uudenlaisen naiskuvan: Peggy on opettaja (joka toki riisuu heti pätkän alussa opettajattaren tunnusmerkin - silmälasit) ja aviomies/kitaristi Barbour istuu koululaisen penkillä vieressä. Peggy väittää tietävänsä vähän kaiken kaikesta eikä olevansa kenenkään petkutettavissa. Toinen itsenäisen ja päättäväisen naisen kuva saada yökerhoon sijoitetussa Why Don’t You Do Right, jossa kelvoton mies saa kenkää. Ero westernhenkisten pätkien kodinhengettäriin on selvä. Western pätkissä naiset voisivat olla topakoita mutta eivät itsellisiä niin kuin urbaanissa ympäristössä.


Vaikka western swing yhtyeiden ja swing bändien musiikillinen ero ei suuren suuri ollut, niiden tarjoamat arvomaailmat olivat kaukana toisistaan. Vastakkain oli suurkaupunki vs. maaseutu, moderni vs. mennyt maailma ja tietenkin pohjoinen vs. etelä. Ero korostuu visuaalisessa, ulkomusiikillisessa, aineistossa eikä välttämättä hallinnut muusikoiden ajatuksia. Niin Wills kuin Cooley ammensivat esikuvansa aikansa suurilta swing-yhtyeiltä, mutta toisin päin vaikutteet eivät kulkeneet. Lännenmiehet taisivat sittenkin olla avarakatseisempia kuin suurkaupungin itseriittoiset hipsterit.

You Tube on avaa meille myös oven menneeseen maailmaan ja syvästi toivon, että taloudellisesta kasvusta ja tekijänoikeusongelmista huolimatta tämä ovi säilyy auki ja että Stuckeyn kaltaiset keräilijät jaksavat jakaa kokoelmiansa meidän innokkaiden harrastelijoiden kanssa.