Tämä blogi on omistettu amerikkalaiselle 1930-40-50-lukujen juurimusiikille: rockabillylle, western swingille, honky tonkille, jump bluesille ja kaikille muille mahdollisille suuntauksille ilman tarkempia kategorioita. Tarkastelun alla on niin alan viimeaikaiset julkaisut kuin edellisten vuosikymmenten klassikot mutta erityisesti harvinaisuudet ja outoudet.

torstaina, syyskuuta 13, 2012

NICK WATERHOUSE: Time’s All Gone

Nick Waterhousen levyn kohdalla tein ostopäätöksenpelkän ulkonäön perusteella. Tyylikäs vinyyli, jonka kiiltävän kannen nurkassa Nick istuu tyylikkäässä 60-luvun alun puvussa. Takakansi on tehty yhtä pieteetillä antaen illuusion 60-luvun alun julkaisusta. Totta kai levyn kansipahvi on paksu niin kuin aikoinaan ja itse vinyyli paksu. Näin tyylikkäässä paketissahan ei voi olla kuin tyylikästä musiikkia.
Nick Waterhouse ei pettänyt ennakko-odotuksiani. San Franciscossa nykyisin majaileva nuori muusikko on aito retro ihminen, joka pyrkii täydellisyyteen siinä mitä tekee niin soitossa kuin visuaalisen ulkonäköön liittyvissä asioissa. Ja tuo tyylitaju näyttää pettämättömältä ja näkyy pienissä yksityiskohdissa. Sen takana on kuitenkin palava rakkaus vanhaan musiikkiin; niihin aarteisiin, jotka voi löytää kauan unohdetuilta neljävitosilta. Miehen ensijulkaisu 2010 olikin juuri vinyylisingle, joka ehti herättämään tarpeeksi huomiota oikealle levysopimukselle.

Länsirannikon musiikkilehdistö on myös hehkuttanut Waterhousea, mutta on ollut hänen musiikkinsa edessä osin hämillään. Waterhousea on hankala luokitella ulkonäön tai musiikin perusteella selkeään lokeroon. Viittaukset Buddy Hollyyn ja rock & rolliin ovat varsin harhaan johtavia ja perustuvat vain siihen, että Nick käyttää vintage-laseja ja musiikissa on rock & roll elementtejä. Mies hakee tyylillisiä esikuviaan 50-luvun lopun cool jazz piireistä, mutta musiikin perusta on 50/60-lukujen taitteen rhythm & bluesissa, johon sekoittuu vahvoja blues elementtejä, aika-ajoin mustan rock & rollin aggressiivisuutta ja soulin sielukkuutta. Kaikki nuo vaikutteet siivilöityvät kuitenkin savuisten jazz kuppiloiden fiiliksellä. Lopputulos on omaperäinen ja ajaton musiikillinen sekoitus.  Waterhouse ei yritä kuulostaa keneltäkään muulta kuin itseltään.
 
Whitehousen on onnistunut kokoamaan varsin suuren orkesterin: siihen kuuluu useita taitavia puhaltajia ja asianmukainen taustakuoro. Yhtyeen sielu taitaa olla kuitenkin sen taitava rumpali. Kaikki on niin kuin vanhaan aikaan. Waterhousella itsellään on vahva joskin selvästi valkoisen bluesääni. Koko orkesteri on viety vintage studioon, jossa niin äänitys kuin masterointi on tehty ilman digitaalitekniikka. Näin ollen lopputuloskin on paras hankkia vinyylinä eikä CDnä. 


Levy alkaa vahvasti soulahtavalla Say I Wanna Know kappaleella, jossa on Whitehousen soundin mukainen hillityn svengaava ote. Some Place kappaleella Whitehouse sekoittelee Little Richardia ja rock & rollia soulahtavaan sykkeeseen. I Can Only Give You Everything ja Raina ovat meneviä rhythm & blues paloja, joissa bändi loistaa kokonaisuudessaan. Varsinkin Raina rikkoo kuitenkin rytmin vaihdoksillaan ja sovituksellaan vanhoja kaavoja luoden uudenlaista coolia rhythm & bluesia. (If) You Wanna Trouble ja Is That Clear kappaleet esittelevät Whitehousen aggressiivisempaa puolta, mutta vaikka riitaa haastetaan ei tappeluun asti päädytä. Varsinkin jälkimmäisessä Whitehouse väläyttelee blues-kitaraansa ja hurjaa soul huutoa. Teardrop Will Follow You on klassinen nyyhkyballadi mid-tempossa esitetty. Levy päättyy hurjan hypnoottiseen Time’s All Gone kappaleeseen, jossa rock & roll rytmi kohtaa soulin raivon.          

Taitavaa, tyylikästä ja sofistikoitunutta mutta aika ajoin musiikki jää takoamaan paikalleen ja uppoaa omaan näppäryyteen. Itse odotin aika ajoin railakkaampaa otetta ja irtiottoja. Tarttuvat koukut 60-luvun alun r&b kappaleiden tyyliin jäävät puuttumaan mutta toisaalta kappaleiden sovituksista on löydettävistä useita yllättäviä ja sovinnaisista poikkeavia elementtejä. Whitehouse kalastelee samoilla vesillä kuin JD McPherson; molemmat ovat aika samoista aineksista luoneet omanlaisensa musiikin. He eivät kopioi vaan luovat jotain ihan uutta ja silti jatkaen traditiota. McPhersonin ja Whitehousen soundeissa on kuitenkin paljon eroja. Whitehousen tyyliin ydin hillityn odottavat rytmit yhdistettynä hurjaan soul lauluun: aggressiivisuus ja tiukka kontrolli yhtä aikaa.Erittäin mielenkiintoinen uutuus ja suositeltava hankinta.

Nick Waterhouse - I Can Only Give You Everything from TheOtherHand on Vimeo.

tiistaina, toukokuuta 15, 2012

Ronnie Dawson & High Noon with Lisa Pankratz: The Carnegie Hall Tour

29. huhtikuuta 1994 oli Ronnie Dawsonin uran kohokohtia. Tuolloin Teksasin hurjapää pääsi esiintymään yhdessä koko Yhdysvaltojen arvostetummassa konserttitalossa – New Yorkin Carnegie Hallissa. New Yorkin sinfoniaorkesteri piti alun perin tätä 1890 valmistunutta konserttisalia omanaan, mutta jo swing suuruudet kuten Benny Goodman pääsivät esiintymään sinne. Vaikka Carnegie Hallin lavalla on käynyt myöhemmin useita pop- ja rock-artisteja, niin silti pieniin saleihin ja kapakoihin tottuneelle rockabilly artistille konsertilla oli varmasti suuri symbolinen merkitys. Vaikka Dawsonin uskollisimmat seuraajat eivät kaikki uskaltaneet astua tähän valtakulttuurin linnakkeeseen, niin konsertti aateloi Dawsonin musiikin osaksi koko Amerikan perintöä.

Ronnieta tuki taustalla 90-luvun paras ja yksi kaikkien parhaista rockabilly trioista – High Noon – vahvistettuna rumpali Lisa Pankratzilla. Ilta Carnegie Hallissa oli omistettu Teksasille ja lavalle kipusivat myös Teksas blues-artisti T.D. Bell ja texmex hanuristi Mingo Saldivar. Harmi kyllä itse konsertista ei ole säilynyt kelvollista nauhoitetta. Konserttisalin salin akustiikka on erityisen kuuluisa, mutta salin säännöt olivat tiukat. Ronnie, High Noon ja Lisa lähtivät kuitenkin kevään ja kesän aikana kiertämään Yhdysvaltoja Carnegie Hall turneen nimellä. Toukokuun alussa Columbuksessa Ohiossa paikallinen tuottaja ja rockabillyfani Greg Wolske houkutteli porukan omaan livestudioonsa ja juhannuksensa Wolske äänitti omin päin Dawsonin keikan Indianan Rockabilly Weekenderillä. Jos emme siis pääse Carnegie Hallin, saamme näiden nauhojen välityksellä nauttia Dawsonin, Pankratzin ja High Noonin saumattomasta ja tinkimättömästä yhteistyöstä livenä. Äänenlaatu on nykyteknologialla saatu kelvolliseksi ja kuulijalle välittyy keikan spontaani tunnelma  aina yllättävää sähkökatkoa myöten.



Rockabilly Weekender äänite tarjoaa teknisistä vajaavaisuuksista huolimatta edes pienen välähdyksen mitä Ronnien liveakti noina vuosina oli. High Noonin soiton nyanssit ikävä kyllä hukkuvat mutta menon välittömyys ja energiaa tihkuu läpi. Keikka potkaistiin käyntiin Red Hot Mama rockabillyllä ja jatkettiin mm. Joe Texiltä lainatulta Yum Yum Yum rock & rollillla, rockabilly versiolla Champion Jack Dupreen Shim Sham Shimmy’stä, Tommy Sandsin The Worrying Kind’lla ja Coastersien Down in the Mexcio’lla. Lopussa päädyttiin Dawsonin omaan uudempaan klassikkoon Up Jumped the Devil, jonka raskaasta rock-temposta High Noon selviää yllättävän hyvin, ja 50-lukulaiseen klassikkoon Rockin’ Bones. Ronnie rokkasi ruumiinsa joka solulla eikä hän vain pistänyt itseään sataprosenttisesti likoon vaan esimerkillään ja kannustuksellaan toi taustabändin mukaan. Dawsonin johti rockyhtyettä kuin swing-orkesteria Lisa Pankratzia lainaten.



Mielenkiintoista sinänsä on, että Dawson mitä luultavammin vieraili maassamme samana armon vuonna 1994 ja silloin hänet itsekin Turussa näin. Tarkempaa ajoitusta en tuolle Suomen kiertueelle äkkiseltään löytänyt mutta muut korjatkoon. Dawsonin taustalla soitti Suomessa Whistle Bait ja mietin mahtoiko tuosta kiertueesta jäädä mitään tallenteita.

Dawson on niitä harvoja 50-luvulla aloittaneista rockabilly-artisteista, jota ei muisteta vain joistakin teinivuosina tehdyistä levytyksistä. Hänen musiikillinen uransa huipentui juuri 1990-luvulla. Carnegie Hall levy tarjoilee Ronnie Dawsonin uransa huipulla. Mies oli ladattu täyteen energiaa ja rock & rollia. Suurkiitos Bear Familylle ja Greg Wolskelle näiden tallenteiden uudelleenjulkaisusta.