Tämä blogi on omistettu amerikkalaiselle 1930-40-50-lukujen juurimusiikille: rockabillylle, western swingille, honky tonkille, jump bluesille ja kaikille muille mahdollisille suuntauksille ilman tarkempia kategorioita. Tarkastelun alla on niin alan viimeaikaiset julkaisut kuin edellisten vuosikymmenten klassikot mutta erityisesti harvinaisuudet ja outoudet.

sunnuntaina, maaliskuuta 19, 2017

Chuck Berry: Rich and Diverse Musical Heritage of Lonely Wolf of Rock & Roll


Tämä arvio Bear Fanilyn Chuck Berry boksista  Rock and Roll Music. Any Old Way You Choose it on alunperin julkaistu Big Beatin numerossa 2/15.  Berry on nyt poissa mutta hänen massiivinen musiikillinen perintönsä on ja pysyy rock & rollin kulmakivenä.


Chuck Berryn rooli rock & roll -musiikin ikonina ja ehkä kaikkein klassisempien rock-klassikkojen säveltäjänä on kiistaton. Silti minusta tuntuu, että viimeisten vuosikymmenten aikana Berryn suuruus ja musiikillinen kekseliäisyys on unohdettu. 1950-luvun tähdistä Berry löysi paikkansa ja arvostuksen parhaiten 1960-luvun brittibändien invaasion keskellä. Maihinnousseista yhtyeistä etenkin Beatles ja Rolling Stones osoittivat avoimesti kunnioitustaan Berrylle. 1970-luvulla Berryn riffit olivat varmasti kaikkien pub-rock bändien vakiohjelmistoa. Suomessakin Hurriganesin velka Berrylle on kiistaton. Viime vuosikymmenten roots-pohjainen rock & roll on katsonut syvemmälle menneisyyteen ja toisaalta monipuolisemmin ammentanut 1950-luvun rock & rollista. Samalla Berryn klassikot ovat menettäneet roolinsa innoituksen lähteenä. Ehkäpä nyt 2010-luvulla on juuri oikea hetki kaivaa Chuck Berryn tuotanto jälleen esille. Mutta noiden kaikkien tuntemien klassikoiden sijaan valokeilaan tulisi nostaa entistä monipuolisempi Berry, joka ammensi vaikutteitaan yllättävän monesta mustan musiikin lähteestä ja joka pystyi luovasti päivittämään soundiaan ja vastaamaan trendien muutokseen. Hyvin koostettu peruskokoelma Berryn tuotannosta antaa vain valjun ja turhan yksipuolisen kuvan miehen musiikillisista kyvyistä ja luovuudesta.


 Selviämisen mestari

Berryn tarina on vertaansa vailla oleva tarina nousuista ja laskuista. Ennen kaikkea esiin nousee Berryn kyky selviytyä musiikkibisneksen muutoksissa ja sen raadollisissa trendeissä mutta myös henkilökohtaisista kriiseistä. Berry ei ole vain 1950-luvun lapsi, vaan hän onnistui murtautumaan listoille myös 1960- ja 1970-luvuilla.

Miehen suurin hitti ja ainoa ykkösnoteeraus Amerikassa on hieman yllättäen vuoden 1972 ”My Ding-A-Ling”. Berry levytti (toistaiseksi) viimeisen studiolevynsä jo vuonna 1979, mutta hän on jatkanut sitkeästi esiintymistä ja kiertämistä, vaikka mittarissa alkaa olla jo kohta yhdeksänkymmentä. Lukuisat keikat ovatkin olleet 1950-luvulta lähtien Berryn tärkein tulonlähde, vaikka pakostakin satojen yhtyeiden kopioimien Berryn klassikoiden rojalteista on täytynyt kertyä vuosien saatossa merkittävä summa niistäkin. 

Yksi ja ehkäpä tärkein syy Berryn maineen rapautumiseen ovat olleet paradoksaalisesti viime vuosikymmenten aikana juuri hänen show’nsa. Mukana on paljon loistavia esiintymisiä ja itse muistan erityisesti herran loistavan esiintymisen Helsingin jäähallissa kesällä 1997 vaisun Jerry Leen ja turhaan itseröyhistelyyn sortuneen Little Richardin jälkeen. Silti konserttien laatu on ollut turhan vaihteleva. Syynä ei ole ollut viime vuosia lukuun ottamatta niinkään Berryn soittotaidot vaan liikemies Berryn asettamat tiukat raamit keikoille.  





Tiukka liikemies

Berry on ollut koko uransa yhtä paljon niin muusikko ja rokkari kuin bisnesmieskin. Hän ei antautunut levymogulien ja managereiden vietäväksi, vaan otti ohjat omiin käsiinsä jo 1950-luvun puolivälissä. Berry ei antanut levy-yhtiön pomojen kirjoittaa nimeään kappaleidensa säveltäjäksi niin kuin muut. Berry hoiti myös managerointinsa ja keikkajärjestelynsä itse. Hän oli yksinäinen susi, joka aina epäili muiden vetävän välistä.

Kun Berry joutui toistamiseen vankilaan kolmeksi vuodeksi vuonna 1961, hän opiskeli kiven sisällä liiketaloutta. Kääntöpuolena oli, ettei hän oikein luottanut edes kanssamuusikoihinsa. Mies jopa irtisanoi oman keikkayhtyeensä (Johnnie Johnson piano ja Ebby Hardy rummut) jo vuonna 1956. Berryn mukaan pojat joivat liikaa kiertueella, mutta toisaalta valinta oli lopulta taloudellinen.

Johnson jatkoi kuitenkin uskollisesti Berryn kanssa yhteistyötä studiossa seuraavat vuosikymmenet, mutta keikalla Berry turvautui aina paikalliseen yhtyeeseen. Tarjonta tietenkin vaihteli ja kun Berryn tapana ei ollut tarjota keikkasettiä tai harjoituttaa bändiä etukäteen, lopputulosta oli vaikea arvata.  Studiossa Berryn kanssa soittivat kuitenkin aina todelliset ammattilaiset.


Yksinäisen suden pehmeä puoli

Kiertäminen yksin vuosikymmenestä toiseen on täytynyt olla kuluttavaa ja rankkaa mutta samalla se kertoo eristäytyneestä yksinäisestä sudesta, jonka sosiaaliset taidot eivät olleet aina parhaimmat. Berry epäili kaikkia eikä suostunut avaamaan kitaralaatikkoaan ennen kuin keikkarahat oli käteisenä maksettu.

Kanssamuusikoiden tarinoista piirtyy kuva pidättäytyvästä ja joskus hieman tylystäkin artistista, jonka tiukan ammattilainen bisnesasenne yllätti brittimuusikot 1960-luvulla. Toisaalta boksin kahteen kirjaan kerätyt kuvat valottavat Berryn inhimillisimpiä puolia.  Chuckin sedän Harry Davisin kuvat ennen ”Maybellenen” läpimurtoa vuonna 1955 ovat todellista harvinaista herkkua. Noissa yhtye on vielä Johnnie Johnsonin eikä Berryn. Yhtyeellä ja yleisöllä näyttää olleen hauskaa. Berry soitti välillä saksofoniakin ja yhdessä kuvassa Johnsson ja Berry ovat vaihtaneet instrumentteja. Berry ei tuolloin ollut vielä maneeriensa vanki.

Lukuisat kuvat 1960-luvun kiertueilta kertovat nekin paljon. Berry oli erittäin tarkka pukeutumisestaan ja armottoman tyylitietoinen. Tuo varmasti auttoi 1960-luvun puolivälissä jo nelikymppistä Berryä säilyttämään nuorekkaan imagonsa. Ja kyllä keikkakuvista aistii edelleen myös tietyn itsevarmuuden ja luontevuuden, joka Berryllä lavalla oli.

Boksilla on mukana Berryn koko studiotuotannon ohella myös monia studiolevytyksiä, joiden kautta voi tarkastella miehen lavakuntoa 1950-luvun lopulta 1970-luvun alkuun. En tiedä olisiko noita kaikkia tarvinnut mukaan ottaa, koska Berryllä oli jo varhain tapana koota aika samoja klassisia kappaleita keikkasettiinsä. Mielenkiintoisin live-levytyksistä onkin vuoden 1967 konsertti Fillmore Auditoriumissa San Franciscossa, koska kerrankin Berry ei soita vain ja ainoastaan klassikkojaan, vaan monia yllättäviäkin blues-kappaleita.





Blues-vaikutteet esiin

BF:n boksi avaa ainakin itselleni uudella tavalla Berryn lukuisat musiikilliset vaikutteet. Berry tunsi ja ammensi vahvasti varsinkin 1940-luvun (rhythm &) bluesista. Jo ensimmäisistä levytyksistä lähtien Berryn velka länsirannikon coolille pianobluesille a’ la Charles Brown ja Johnny Moore on täysin selvä. Samaan joukkoon voidaan liittää vielä mieltymys varhaiseen Nat King Coleen. Berry sekä levytti kaikkien näiden herrojen kappaleita että sävelsi omia kappaleitaan heidän tyyliinsä koko levytysuransa ajan. Klassikko ”Wee Wee Hours” on tästä hyvä, mutta ei missään mielessä ainoa esimerkki.

Kitaristina Berry ihaili Benny Goodmanin kitaristina ansioitunutta Charlie Christiania, vaikka levyttikin Christianin kappaleen vasta vuonna 1967. Samoin hänen velkansa toisella modernin sähkökitaran bluesmestarille T-Bone Walkerille on selviö. Klassinen Berryn kitarariffi on eniten velkaa Louis Jordanin kitaristille Carl Hoganille, jonka riffeistä hän ammensi kehittäessään omaa klassista rock-riffiään. Berry ammensi paljon myös Jordanin huumorista.

Vaikka Berryä ei aina ole tunnustettu bluesmuusikkona, niin Muddy Waters ja Elmore James lukeutuivat Berryn suosikkiartistien joukkoon. Molempien kappaleita Berry myös levytti varsinkin 1960-luvun sessioissa, mutta aivan kaikki versiot eivät olleet täysin vakuuttavia.

Vaikka Berryn kohdalla usein puhutaan kantrivaikutteista, on niitä kyllä musiikissa hankalampi tunnistaa. Berry soitti varsinkin 1950-luvulla bluesia usein siloteltuna ja valkoiselle yleisölle sovitettuna, ja se osaltaan antoi mielikuvan kantrivaikutteista. Berry ei kuitenkaan montaa kantrikappaletta uransa aikana levyttänyt ja bluesvaikutteet olivat 1960-luvulla entistä vahvemmat, kun musiikkia ei yleisöä kosiskellakseen tarvinnut enää ”valkaista”.

Musiikillisesti Berryn boksi tarjoaa varmasti lähes kaikille jotain uutta ja ennenkuulumatonta, vaikka mukana ei ole varsinaisesti ennen julkaisemattomia kappaleita. Ensimmäisestä Chess-sessiosta toukokuussa 1955 aina vuoteen 1958 Berry levytti aika säästeliäästi ja suurin osa noiden sessioiden tuotoksista onkin julkaistu useilla kokoelmilla. Mielenkiintoisinta boksilla onkin Berryn 1960-luvun laaja ja osin unohdettu tuotanto. Itse nostaisin esille kolme eri kautta: vuosien 1959 ja 1960 sessiot, vankilasta paluun jälkeiset levytykset vuonna 1964 ja Memphisin sessiot vuodelta 1967.


Mausteeksi doowoppia

Koko 1950-luvun Chessin studiossa Berryn orkesteria johti Willie Dixon kontrabassonvarressa. Useimmiten orkesteri oli kokoonpanoltaan riisuttu. Berryn kitara, Dixonin basso, Johnsonin piano ja rummut. Klassinen rock & roll luotiin Chicagon studiossa perusblueskokoonpanolla.

Helmikuussa 1959 Berry levytti ensi kerran saksofonin ja lauluyhtyeen kanssa. Taustalauluyhtye ei ollut mikä tahansa studiokokoonpano, vaan yksi Chessin kuuluisimmasta lauluyhteistä eli Moonglows vahvistettuna yhdellä kaikkien aikojen kovimmalla naislaulajalla Etta Jamesilla. Jälkimmäisellä oli vielä sopimus voimassa Modernin kanssa. Session tuotoksia olivat klassikot ”Almost Grown”, ”Back in the USA” ja ”Do You Love Me”.

Puoli vuotta myöhemmin, heinäkuussa 1959, Berryn sessioita alusta lähtien akustisella bassollaan johtanut Willie Dixon astui syrjään. Muutos kontrabassosta sähköbassoon ei ollut ainoa, vaan samalla Berry päivitti soundiaan sopivammaksi ajan soundiin. Moonglowsin korvasi Ecuadors, jossa oli mukana samoja laulajia kuin Moonglowsissa. Myös Etta James oli edelleen mukana. Berry pyrki yhdistelemään Coastersin soundia ja Jackie Wilsonin menestystä omaan rocksoundiinsa, mutta tuoden avoimesti sellaisissa kappaleissa kuin ”Childhood Sweetheart” esille myös velkansa Elmore Jamesille. Tällä kertaa ei yhdentoista kappaleen megasessiosta noussut yhtään hittiä, mutta Berryn svengi oli enemmän kuin kohdillaan. Session instrumentaaleissa kuten ”One O’Clock Jump” vaihdettiin taas yllättäen kevyen swingaavaan rock & rolliin. Toisaalta esimerkiksi ”Say You’ll Be Mine” ja ”Let Me Sleep Woman” ovat aivan tyylipuhtaita doowop-kappaleita.

Lauluyhtye seurasi Berryä vielä kahdessa vuoden 1960 sessiossa ennen kuin tämä vaihe oli ohi Berryn musiikillisessa kehityksessä. Suuria hittejä ei näistäkään syntynyt, mutta todella vetäviä rhythm & blues -paloja kuten Doctor Claytonin alun perin vuonna 1941 levyttämä ”I Got To Find My Baby”, Tampa Redin vuoden 1940 ”Don’t You Lie To Me” tai Big Maceo Merriweatherin vuoden 1941 hitti ”Worried Life Blues”. Vuosi 1960 päättyi kahteen instrumentaaliin, ”Mad Lad” ja ”Surfin’ Steel”, joissa Berry vaihtaa kitaransa pedal steeliin eikä herra todellakaan ole huono tuonkaan kielisoittimen ääressä.



Häkistä takaisin lavalle

Vuoden 1961 sessioihin Berryn henkilökohtaiset ongelmat heijastuivat intensiteetin laskuna. Tuntui, että Berry oli menettämässä pelin. Kolmen vuoden linnatuomio ja sen tuoma katkeruus olisi lannistanut monen, mutta ei Berryä. Berry palasi pitkältä ”lomaltaan” lokakuussa 1963 suoraan esiintymään ja heti tammikuussa 1964 mies marssi studioon.

Musiikkimaailma oli radikaalisti muuttunut Berryn kolmen linnavuoden aikana ja kaikki vanhat rokkarit olivat väistyneet britti-invaasion myötä. Berry ei kuitenkaan luovuttanut, vaan hän oli täynnä energiaa ja ennen kaikkea uusia ideoita ja lauluja. Kolmessa sessiossa, tammi-, helmi- ja maaliskuussa 1964, hän ikuisti neljä kaikkien aikojen klassikkoaan: päivitetty rockpala ”Nadine (Is It You?)”, New Orleans -henkinen ”You Never Can Tell”, todellinen musiikillinen road movie ”(The) Promised Land” ja kruisailuklassikko ”No Particular Place To Go”.

Berryn runoilijan sielu sykki uudella tavalla ja kaikkien kolmen kappaleen lyriikka edusti uudenlaista aikuisempaa tarinankerrontaa. Kappaleet ovat hengästyttäviä riimitykseltään, mutta samalla äärimmäisen kekseliäitä ja ajankuvassaan osuvia. Myös ostava yleisö piti kappaleista ja Berry oli kuin ihmeen kautta takaisin listoilla.

Sessioissa ikuistettiin myös monia uusintajulkaisuilta ennen uupuneita kappaleita. Yksi mielenkiitoisempia on varmasti Berryn varma ja omanlaisena tulkinta Ray Pricen klassikosta ”Crazy Arms”, joka erosi muutoin bluesahtavasta materiaalista. ”Brenda Lee” oli yllättäen rempseä vanhanaikainen 1950-lukulainen rock & roll, mutta ilman Berrylle tyypillistä omien vanhojen kappaleiden teemojen uusiokäyttöä. ”You Two” on kevyesti jatsahtava balladi. Herkullinen oli myös ”Liverpool Drive” -instrumentaali, joka nimessään viittaa varmasti Beatlesiin, mutta itse musiikki kuulostaa enemmän Charlie Christianilta rock-moodissa.

Loppuvuoden 1964 ja vielä seuravan vuoden sessiotkin ovat kaikki Berryn uran parhaiten joukossa. Niissä ei enää syntynyt uusia ikivihreitä klassikkoja, mutta moninaisia bluesahtavia kappaleita ja pari näppärää rokkia. Materiaalista erottuu yllättäen pari Karibian rytmeissä keinuvaa kappaletta ”Jamaican Farewell” ja Louis Jordanin ”Run Joe”. Berry pystyi musiikkivalinnoissaan samaan aikaan olemaan kiinni ajan trendeissä ja sitten myös kokonaan unohtamaan ne.




Etelän soulin pauloissa

Berry siirtyi yhdentoista Chess-vuoden jälkeen  Mercurylle kesällä 1966 palatakseen vielä 1970-luvun alussa Chessille. Siirto oli taloudellisesti kannattava Berrylle, mutta yksikään Mercuryn albumeista ei tuonut mukanaan kaupallista menestystä. Kaikkien kiekkojen musiikillinen laatu ei ole kuitenkaan lainkaan huono.

Maaliskuussa 1967 Berry matkusti ensimmäistä kertaa uransa aikansa levyttämään Memphisiin. Ajatus tuskin alun perin tuli Berryltä vaan levy-yhtiöltä. Tarkoitus oli varmasti yrittää jotain uutta ja tuoda Berryn musiikkia lähemmäs etelän soulin groovia, mutta omalla hillityllä tyylillä.

Studiossa Berry joutui varmasti mukavuusalueensa ulkopuolella uusien kappaleiden, erilaisten tulkintojen ja vahvemman soulsykkeen vuoksi. Aivan erinomaisesti Berry kuitenkin selviytyi, vaikka tällä kertaa hänen kitaransa joutui usein statistin asemaan ja sessiossa kuultiin myös toista kitaristia. Tuo kitaristi ei ollut kuka tahansa, vaan arvostettu studiokitaristi Reggie Young. Studio-orkesteri oli muutoinkin tuttu, eli bassossa kuultiin Tommy Cogbilliä ja koskettimia kilkutteli Bobby Emmons.

Samat soittajat soittivat vuotta myöhemmin Elviksen taustalla hänen American Sound Studio -sessiossaan. Berryn Memphisin sessio ei ollut samalla tavoin kotiinpaluu kuin Elviksellä, vaan astuminen uuteen musiikkikulttuuriin. Samalla lailla se oli askel tuntemattomaan, mutta uutta alkua se ei Berrylle tuonut niin kuin kävi Elvikselle.

Session tuotokset ovat kuitenkin musiikillisesti erittäin mielenkiintoisia ja ennen kaikkea nautittavia kuunnella. Ensimmäinen levytetty kappale oli Nat King Colen ”Ramblin’ Rose”, joka sai kantrahtavan tai paremminkin kantrisoulahtavan tulkinnan. Berryn omassa balladissa ”I Do Really Love You” on sielukasta kantrisoulin henkeä. ”Check Me Out” oli Berryn säveltämä rock & roll -kappale, jossa on hillityn rajua groovia. Berryn kitarassa on uusia sävyjä, mutta yhteistyö toisen kitaristin Reggien kanssa ei aivan natsaa. ”Bring Another Drink” on kevyt popahtavakin hassuttelu. Kappaleessa ”Back to Menphis” pistetään kaikki peliin.  Berry ei ollut koskaan käynyt näin lähellä karheaa etelän soulia, mutta yllättävän hyvin kaikki toimi, vaikka Berryn kitaraa jää kokonaan taka-alalle. ”It Hurts Me Too” on groovin soulahtava blues. Benny Goodmanin ja Lionel Hamptonin sävellys ja Charlie Chistianin tunnetuksi tekemä ”Flyin’ Home” on hieman yllättävä valinta, jatsahtava instrumentaali saa groovin ja jopa rokahtavan kustomoinnin. Saksofoni svengaa mukavasti Berryn kitaran rinnalla. Lopuksi sessioissa versioitiin uudelleen kaksi vanhaa klassikkoa ”Sweet Little Rock & Roller” ja ”Oh Baby Doll”. Varsinkin ensimmäisen versio on alkuperäistä groovimpi foneineen eikä todellakaan ole huono tulkinta. 

Berryn Memphisin sessiot eivät ole paljoa huomiota osakseen saaneet, mutta itselleni ne ovat hieno osoitus Berryn musiikillisesta kyvystä astua vielä kerran johonkin uuteen ja vapautua omien klassikoiden asettamasta pakkopaidasta. Kyse oli toki levy-yhtiön tekemästä valinnasta ja Berry palasi pian vanhoille urille, mutta silti nämä levytykset ansaitsevat tulla uudelleen löydetyksi.




Mahtava ja monipuolinen paketti

Käsissä on todellinen mahtiboksi. Kokoa kuitenkin boksilla riittää. Kahden kovakantisen kirjan ohella 16 CD:n kokoelmaan mahtuu Berryn koko studiotuotannon ohella myös monia studiolevytyksiä. Toinen kirjasista sisältää Harry Davisin valokuvat ja toinen 250-sivuinen kirja pitää sisällään muun muassa Bruce Peggin vuosittain etenevän musiikillisen elämänkerran, tarkat diskografiat ja uskomattoman hienoja kuvia uran varrelta. Berryn pidättyväiseen imagoon kuuluukin hyvin, että keskitytään vain musiikkiin eikä yksityiselämään, josta tiedetään yllättävän vähän.


Kaikilla Big Beatin lukijoilla on varmasti jonkinlainen Berry-kokoelma ja monilla luultavasti useitakin, mutta useimmiten niiltä löytyvät samat klassiset rock & rollit. Berryn koko tuotannon läpikahlattuani väitän kuitenkin, että ne antavat vain valjun kuvan Berryn musiikillisista kyvyistä, hänen musiikkinsa monipuolisuudesta ja hänen vahvoista blues-juuristaan. Berry on paljon muutakin kuin ”Johnny B. Goodea” ja ”Sweet Little Sixteeniä”. Varsinkaan 1960-luvun levytyksistä valtaosaa ei ole ollut helposti saatavilla. Nyt kasassa on mahtava aarrearkku kaikille rock & rollin, kitaramusiikin ja bluesin ystäville!


maanantaina, tammikuuta 02, 2017

Vuoden 2016 TOP 10



Uuden vuoden alku on aikaa, kun kerrataan edellisvuoden satoa. Ohessa oma näkemykseni viime vuoden parhaista, yllättävämmistä ja innostavimmista levyuutuuksista jotka ovat omalla levylautasellani pyörineet ahkerasti. Joukossa on itselleni monia uusia tuttavuuksia mutta myös muutama vanha luotettava kumppani (Fatboy, Tiger Army, Florence Joelle ja Nick Waterhouse), jonka uusi julkaisu kertoo kipinän ja luovuuden olevan edelleen tallella. Yhtyeitä listassa on ainakin Belgiasta, Itävallasta, Puolasta, Ruotsista ja Ranskasta sekä tietenkin yksi Isosta-Britanniasta ja kolme Yhdysvalloista. Noista levyistä viisi olen viime vuoden aikana arvioinut Big Beatin sivuilla ja nuo arviot olen liittänyt nyt oheen. Levyt aakkosjärjestyksessä.
  1. Cactus Blossoms: You’re Dreaming (Red House)
  2. Chilli Con Curtis: No Fun In Acapulco (Part)
  3. Ruby Dee & the Snakehandlers: Little Black Heart (Catty Town)
  4. Nico Duportal & His Rhythm Dudes: Dealing With My Blues (Rhythm Bomb)
  5. Fatboy: Moments (Razzia)
  6. Florence Joelle: Life Is Beautiful If You Let It (Zoltan)
  7. Real Gone Tones: Hot Mess (ElToro)
  8. Tiger Army: V (Rise)
  9. Walter Broes & the Mercenaries: Movin` Up (Rootz Rumble)
  10. Nick Waterhouse: Never Twice (Innovative Leisure)

RUBY DEE & THE SHAKEHANDLERS: Little Black Heart


Vaikka itselleni Ruby Dee & the Shakehandlers on uusi tuttavuus, on Seattle kotoisin oleva yhtye ollut koossa jo pitkään ja julkaissut useita levyjä. Bakersfield kantria ja rock & rollia yhdistävää Americana yhtyeestä ei ole muutoinkaan paljoa tällä puolen Atlanttia kuultu. Uuden ”Little Black Heart” levyn myötä kaikkien rehellisen rouhean rokkaavaan americanan ystävien kannattaa kuitenkin heristää korviaan. Ruby Deen uutukainen on ainakin omalla soittolistallani syksyn soitetuin levy. Levy on kasvanut kerta kerran jälkeen ja Ruby Deen elämänkokemusta hehkuva ääni on koukuttanut ainakin itseni. Rubyn ääniala on naiselle todella matala, mutta vaikka se on myös varsin rajallinen, on Rubyn laulu tyylikästä, viehkoa ja hillittynäkin mukaansa tempaava. Levyn ainoa laina on Jack Scottin ”The Way I Walk”, josta en ole tainnut Scottin oman ohella kuulla kuin yhden onnistuneen version—Robert Gordonin klassisen esityksen Link Wrayn kanssa. Rubyn esitys ei kuitenkaan kalpene Scottin tai Gordonin rinnalla ja äänessä on jotakin samaa hillittyä uhmakkuutta.
Ruby on yhtyeen keskipiste ja hän on myös tehnyt kappaleet, mutta ei hänkään pärjäisi ilman taitavaa soittajakaartia, joka hoitaa homman kotiin ammattitaidolla turhia revittelemättä mutta ilman yhtään virheiskua. Yhtyeen soundi on täyteläinen, harmonisen irtonainen ja täysi. Musiikilliseen palettiin kuuluu kitara, saksofoni, piano, kontrabasso ja rummut.  Erilaisia kitaroita vaihteleva Jorge Harada on selvästi yhtyeen kakkosstara mutta varsinainen kitarisankari hän ei halua olla ja instrumentaalit keskustelevatkin enemmän Rubyn laulun kanssa kuin ottavat aggressiivista soolotilaa.
Ruby Deen aiemmat pitkäsoitot ovat olleet kantripuolelle kallellaan, mutta nyt Bakersfield kantrin rinnalla tasavertaisesti kilvoittelee rock & roll ja rockabilly vaikutteet. Aloituskappale ”Not for long” yhdistyy Bakersfield rhythm & bluesin hillittyyn grooviin. Western swingahtavassa”Can You Spare a Match? ” kappaleessa on jive rock & rollin elementit hillityssä paketissa. ”All Knocked Up”, ”Mean Mean Woman” ja ”You Underwhelm Me” varioivat onnistuneesti perus rock & roll kaavaa ja Rudy Deen laulussa on hiipivää ja hallittua hurjuutta. Rubyn vahvinta alaa taitavat sittenkin olla keskitempoiset karhean twangaavat Bakersfield vaikutteiset rock & roll rallit kuten ”Put You Down” tai ”I See Green”. Levyn ehkäpä paras kappale ja potentiaalinen hitti kappale on rytmikäs balladi ”Little Black Heart”, jossa Ruby huokailee vastustamatonta kohtaloa ja vieraileva steelkitarisi David Leroy Biller loihtii täyden kuun tunnelmia. Kappaletta on loisto esimerkki modernista retro-americanaksi, jossa perinne muuttuu eläväksi ja lopputulos on enemmän kuin ne eri musiikilliset ainekset, joita siihen on sekoitettu.
Rubyn muusikon ura oli jokunen vuosi sitten loppua traagisesti kolariin, josta Ruby sai pahan päävamman. Vamman johdosta hän menetti lähimuistinsa ja osin puhekykynsäkin ja sen kautta kaikkein tärkeimmän eli kyvyn kirjoitta musiikkia ja esittää sitä. Ruby kuitenkin taisteli itsensä takaisin esiintyväksi artistiksi. Kaikki tuska, epätoivo ja kyyneleet, joita pitkä palautuminen on vaatinut, on kuitenkin jalostanut Rubysta entistä kypsemmän muusikon. Ruby Deen uusi levy on hieno osoitus musiikillisesta kasvusta, vahvasta omasta tyylitajusta ja persoonallisen laulajan voimasta. Täyteläisen twangaava rock & rollin ja kantrin sekoitusta joka ammentaa menneestä mutta lopulta juo jotain aivan uutta ja ainutkertaista beatiä. Suosittelen lämpimästi.

THE REAL GONE TONES: Hot Mess


Aina välillä mutta ei turhan usein tulee vasta
an yhtye, joka pystyy yllättämään tällaisenkin piintyneen ja kriittisen kuulijan tuoreella ja houkuttelevalla tulkinnallaan rockabilly musiikista. Varsovalainen Real Gone Tones oli itselleni aiemmin täysin tuntematon ja on myönnettävä, etten aiemmin ole kuulut edes yhtään puolalaista rockabilly-yhtyettä. Real Gone Tonesin tulokulma rockabillyyn on kerrassaan valloittava. Yhtyeellä on selkeä oma tyylinsä ja näkemyksensä, joka toki nivoutuu osaksi viimeisen parin vuosikymmenen hep cat rockabilly kulttuuria.
Jos yhtyettä ei voi suoraan verrata johonkin muuhun tai sen kappaleet eivät tuo mieleen muita kappaleita, ollaan rockabilly-scenessä harvinaisessa, mutta kaikin puolin tervetulleessa tilanteessa. Viidentoista kappaleen joukosta ei löydä kuin yksi laina – Slim Harpon ”Shake Your Hips” – joka ei sekään kerro oikeastaan Real Gone Tones tyylistä mitään. Toki parin kuuntelukerran myötä joitain vertailukohtia nousee esiin. Paikka paikoin Real Gone Tones tuo ainakin itselleni mieleen Hillbilly Moon Explosionin, mutta toisaalta puolalaiset ovat sveitsiläisiä selvemmin rockabilly. Aikojen saatossa vastaan on tullut myös muita ”jatsahtavia” rockabilly yhtyeitä, jotka ovat kulkeneet omia polkujaan, ja tätä kautta jonkinlaisena hengenheimolaisena voisi pitää esimerkiksi legendaarista amerikkalaista Two Timin’ Three yhtyettä, jonka taival loppui traagisesti aivan liian aikaisin.
Real Gone Tone yhtyeen valtti on jatsahtavat vaikutteet, jotka parhaiten tunnistaa naissolisti Marla Marvelin laulussa.  Marla ei ole (onneksi) pyrkinyt etsimään esikuvia 50-luvun naissolisteista, vaan yhdistelee luontevan pirteästi selkeästi artikuloivaa jazz-laulutyyliään rockabillyyn. Lopputulos ei ole lainkaan teennäinen vaan tuore ja hyvin hep. Esimerkiksi ”Rock’n’roll hiccup” kappale on todellinen nikottelu laulu, jossa Marlan ääniakrobatia on huikea. Huuliharpisti Simon Paco Nunezin möreä laulu luo todellisen kontrastin Marlan laulun kanssa, mutta siitä huolimatta tai juuri siksi muutama yhteinen duetto toimii.

Yhtyeen rytmitiikatkaan eivät aina ole ihan tavanomaisia. Rockabilly-yhtyeen peruselementit ovat kuitenkin kasassa: intensiivisesti läsnä oleva soolokitara, släppaava kontrabasso ja taitava mutta sopivan kevyesti soittava rumpali. Huuliharppu tuo sointiin aika ajoin lisäväriä. Kappaleet vaihtelevat hengästyttävistä menopaloista ja rennompaan vauhtiin, mutta silti yhtye pystyy sekoittamaan onnistuneesti perinteisen rockabilly bopperin rytmiikan. Mukana on muutama rennompi rytminen kappale kuten lievästi western swingahtava ”Don’t You Waltz Me”, uneliaan twangäävä ”Sleepy Heart” tai oma suosikkii kepeän iloinen ”Waitress with a Broken Heart”, joka lainailee 60-luvun alun (eurooppalaisen) iskelmän tunnelmista sekoittaen ne vaikutteet rockabilly kuosiin.
Yhtyeen sanotuksissa tuntuu olevan myös jujua. Marla on myös sanoittanut kaikki yhtyeen yhteisesti säveltämät kappaleet. Tarinoissa ei pyritä toistamaan klassisia rockabilly-hokemia, vaan kerrotaan oikeita 2010-luvun tarinoita. Hyvä esimerkki on tuo laulu särkyneen sydämen tarjoilijasta, jossa liikutaan kauniissa kesäillassa viiniä nautiskelen. Tarinat ja musiikki on myös balanssissa. Kun Marta laulaa olevansa ilkeä, ”Mean”, niin kappaleen yleistunnelma on juuri päällekäyvän ilkeä.
Kerrassaan viehättävä tuttavuus tämä Real Gone Tones. Suosittelen lämpimästi!

THE CACTUS BLOSSOMS: You’re Dreaming


Tämän hetken uusi kuuma nimi retro-roots musiikin mar
kkinoilla on Minneapoliksesta Minnesotasta ponnistava Cactus Blossoms duo. Omaan tietoisuuteni reunalle duo nousi kuultuani yhtyeen kiertäneen JD McPhersonin lämmittelijänä ja JDn innostuneen duosta niin paljon, että tuotti yhtyeen esikoisjulkaisun. Tuossa ei vielä kaikki. JD on pyytänyt esikoislevylle taustamuusikoiksi Joel Patersonin, Alex Hallin ja Beau Samplen eli Modern Soundsin, jonka tyylitaju ja soiton tarkkuus on tällaisessa musiikissa vertaansa vailla. Jack Torrey ja Page Burkum eli Cactus Blossoms ovat kuitenkin lahjakkuuksia omasta takaa eikä heidän musiikkinsa todellakaan ole tuottaja-kitaristi McPhersonin, mainion taustayhtyeen (Modern Sounds) tai äänittäjänsä Alex Hallin varassa, vaan paremminkin tuo taitava taustaryhmä on luonut täydelliset puitteet yhtyeet omien vahvuuksien kukoistukselle.

Ensimmäisten kuuntelukertojen perusteella olin jo laittamassa yhtäläisyysmerkkejä Cactus Blossomsien ja Everly Brothersien välille, mutta mitä enemmän olen kuunnellut yhtyeen musiikkia sitä vähemmälle nuo yhtäläisyydet käyvät. Toki muutamissa kappaleissa kuten ”Mississipi” duolla on edelleen Everlyä muistuttava laulutapansa, mutta musiikillisesti yhtye liikkuu aika kaukana Everlyjen popahtavista kantripaloista. Toisaalta Cactus Blossomsien musiikillinen koti on sekin paljon 50-60-luvun kantrimusiikissa mutta usein suodatettuna amerikkalaisen roots musiikin syvempiin pohjamutiin.

Vaikka musiikin perussävy on aika ajoin harras ja laulujen sävyt tummat niin mukaan on mahtunut myös kepeitä 50-lukulaisvaikutteisia menopalojakin. Vauhdikkain (ja paras) kaikista on Alton ja Jimmy duon Sun single ”No More Crying the Blues”, joka on levyn ainoa lainakappale.  ”Spotlight Kisses” on kevyt musiikillinen ilottelu, jossa Buddy Holly kohtaa Everly Brothersit, kun taas ”Clown Collector” tuo itselleni mieleen etäisesti Roy Orbisonin varhaiset menopalat.


Nuo kepeät rallit ovat yhtyeen ohjelmistossa kuitenkin enemmän välipaloja runollisemmille ja syvissä pohjamudissa liikkuville tarinoille ja sävelille, joissa vauhdin sijaan tärkeää ovat viipyvät tunnelmat ja tarttuvat harmoniat. Aika ajoin Cactus Blossoms tuokin itselleni mielenyhtymiä ruotsalaiseen Weeping Willows yhtyeeseen, vaikka tuskin Minnesotan duo on ruotsalaisia kuullut. Kauniit ja melodiset paljon 60-luvun alun pop ja kantri sävyistä ammentavat balladit löytyvät molempien ohjelmistossa, mutta toki Cactus Blossomsien musiikillinen ilmaisu pelkistetympää. Musiikillisilta vaikutteiltaan Cactus Blossoms on kuitenkin moniulotteinen yhtye ja vanhempaan juurimusiikkiin nojaava ”Change Your Ways of Die” kappale voisi olla vaikka Pokey LaFargen ohjelmistosta. ”Adios Maria” on taas kuulaan kaunis Länsi-Teksasin tunnelmissa keinuvat tex-mex valssi.

Cactus Blossoms on kerrassaan hersyvä duo, jonka hillityn tyylikkään esityksen taakse kätkeytyy monipuolinen ja moniulotteinen musiikillinen kattaus. Tästä yhtyeestä tulette vielä kuulemaan, mutta kylä duon musiikillinen esikoinen lähentelee jo sekin mestariteosta. Harvoin kuule näin luontevasti esitettyä mutta samalla äärimmäisen taitavaa ja tyylikkäästi soitettua juurimusiikkia.

WALTER BROES & THE MERCENARIES: Movin’ Up


Walter Broesin & the Mercenariesin levyn aloittava “Movin’ Up” on kyhätty kokoon tutuista rockabilly aineksista mutta lopputulos on kerrassaan vallattoman vastustamattoman letkeä menopala. Peruskauraa, jonka niin harva saa kuitenkin syttymään tuleen. Tuo yksittäinen kappale ohjasi itseni hankkimaan belgialaisten levyn enkä ole joutunut hankintaani katumaan. Walter Broesin & the Mercenaries on monipuolinen rockabilly yhtye, jonka monin paikoin blues-vaikutteineen rockabilly tuo mieleen Paladins yhtyeen. Levyltä löytyy myös koukuttavia twangaavia paloja, jotka taas voisivat sopia Fatboyn ohjelmistoon. Vahvimmin Fatboy kategoriaan lankeaa viipyilevissä tunnelmissa twangaavat ”Downtime” ja ”Man Child”. Ärhäkkää blues sävytteistä rockabillyä tarjoillaan ”Come on Down” ja ”Sideshow” kappaleissa. ”Don’t You Ruin My Heart” on svengaava jump blues B.B. Kingin hengessä.  Omia suosikkejani on intensiivisen tiivis tunnelmainen särähtelevä rock pala ”Closed”, jonka vetävän tarttuva kitarariffi koukuttaa. Päätöspalaksi on valitty Elvis laina “Black Star”. Kyse on ”Flaming star” varhaisemmasta ja synkemmästä versiosta. Walter Broesin rennosti twangaava versio kulkee Elviksen jalanjäljissä mallikkaasti.
Yhtyeen liideri ja kitaristi Walter Broes on tuttu Belgian ehkä kuuluisimmista roots yhtyeestä Seatsniffersista, joten herran uudelta projektilta oli syytäkin odottaa jotain erityistä ja sitä myös saadaan. Lopputulos on varmalla otteella soitettua blues-sävytteistä rockabillyä ja syvissä vesissä kalastelevia Twinpeaks henkisiä kappaleita ja mielenkiintoisia sanotuksia unohtamatta. Yksi hieman paikallaan junnaavaa ränttä tänttä ja keskinkertainen blues-kappale tiputtaa levyn vuoden levyn kisasta omassa listassani, mutta vuoden parhaita julkaisuja ilman muuta. Olisi kiva saada belgialaiset myös tänne Pohjan perille esiintymään. 


CHILLI CON CURTIS: No Fun in Acapulco


Värikäs Meksikko-teemainen Chilli con Curtisin levyn kansi on houkutteleva ja täynnä erilaisia piilomerkityksiä. Koska en mitään tästä mainiosta duosta tietänyt etukäteen, alkuinformaationi heistä oli kokonaan levyn antaman tietojen ja visuaalisen viestien varassa. Iloisen värikkäät meksikolaisittain kuvioidut kitarat yhdistettynä väkijoukon keskellä istuvaan meksikolaiseen kuolema-hahmoon yhdistelevät hyvin yhtyeen musiikissa yhdistyviä kaihoisia ja todella raikkaan iloisia teemoja. Levyn nimessä viitataan Acapulcoon, mutta sen ohella ainoa toinen paikka, joka nousee esille kansiteksteistä, on Austin, Teksas, jossa levy on luultavammin äänitetty. Yllätys, yllätys duon kotimaa on kuitenkin Itävalta. Kotimaa piti kuitenkin hakea internetistä eikä sieltäkään aivan helpolla löytynyt. Duo laulaa kuitenkin myös muutamassa kappaleessa espanjaksi, joten olettaisin, että ainakin duon naispuolisen laulajan Chillin juuret ovat latino-kulttuurissa, mutta voin hyvinkin olla väärässä. Yhtyeen taustasta on vaikea löytää tarkkaa tietoa. Chillin entinen yhtye on Chilli & the Baracudas ja Chris Curtisin Kingsville mutta nuo yhtyeet eivät ole itselleni tuttuja.

Visuaalisesti vahvat Meksiko-teemat eivät ole musiikillisesti lainkaan vahvoja. ”Desperado Amor” kappaleessa lähdetään toki kohti tumman kohtalokkaita meksikolaistunnelmia ja latinorytmejä ja siinä lauletaan myös espanjaksi. Kappale on duolle tyypillinen herkullinen yhdistelmä erilaisia vaikutteita ja teemoja: kitaran ja kastanjettien latinalaisrytmiä täydentää rokkaavampi rytmiryhmä yhtyen kitaran tummiin twang kuvioihin.

Ensimmäisenä Chilli con Curtisista tulee kuitenkin mieleen ruotsalainen Fatboy. Ei sinänsä ole sattumaa, että levyn kannessa on Fatboyn solistin Thomas Pareigisin kehuva suosittelu. Aloituskappale “Tonite” on kuin suoraan Fatboyn laulukirjasta. Musiikilliset elementit ovat samoja: paljon twangia, viipyileviä tunnelmia, melodisuutta, innovatiivista oopperamaista taustalaulua ja raskaammasta rokista lainattu komppi. Tietenkin Chilin con Curtis on duo, joka tuo laulupuoleen erilaista dynamiikka. Seuraavakin kappale ”Rescue Me” jatkaa Fatboyn hengessä, mutta ei onneksi enää aivan yhtä yksi yhteen muotissa. Tuo Fatboy-yhteys ei ole perässä kulkemista vaan enemmän hengenheimolaisuutta niin kuin nimikappaleessa ”No Fun in Acapulco”, jossa on juuri sopivasti viipyileviä ja synkän kaihoisia tunnelmia, twangia ja oopperamaista aavemaista taustalaulua aivan Chilli con Curtis tyylillä.

Chili con Curtis kulkee myös välillä syvemmälle raskaan rock & rollin tunnelmiin, mutta omalla tyylikkäällä tavallaan. Särisevää tunnelma palaa ”Miss Dark” kappaletta voisi luonnehtia vaikka texmex-rock-gootiksi. Hitaan kappaleen raskas tempo ja kitara luovat uhkaava tunnelmaa, jota aavemainen taustakuoro täydentää. ”Baby I wanna play” kappaleessa Curtis laulaa suoraan jostain katuojan pohjasta, kitara on vaativa, rytmi ei anna armoa ja kappaleessa tuhti annos rasvaista aggressiivisuuta ja päällekäyvyyttä.


Lisäkierroksia moottoriin saadaan perusrock & roll kompissa kulkevissa ”Cheap Seat”, ”The Kingsville Clown” ja ”Dirty Dream” kappaleissa, joiden korkea oktaaninen bensan katkuinen rock & roll tuo itselleni mieleeni Road Kings vuoden 1999 mahtilevyn – sen, joka alkaa ”Hurdy Gurdy Monkey Shine” klassikolla.  Rockabillaavammissa ”Milkman” ja ”Little Voodoo Gal” kappaleissa on läskibasso komppia ja selkeitä Setzer vaikutteita kitarassa.

Duolla on myös kantripuolensa. ”Forever lonely Forever blue” on tumma kantrisävyinen aamuyön raskaita tunnelmia henkivä esitys. ”This is Your Life” on perinteinen elämän myönteinen rakkaus duetto. Yllättäen viimeisessä kappaleessa duon oletettu kotikaupunki Wien nousee esiin. ”One Night in Vienna” on akustinen vain kitaran säestämä kantriballadi Elviksen hengessä.

Chilli con Curtis on kerrassaan valloittava keitos erilaisia musiikillisia aineksia ja muhennoksen jälkimaku on juuri sopivan tulisen pureva. Duo rokkaa jalat alta ja on samalla kaihoisan herkkä. Duo viihtyy erilaisissa tunnelmissa, mutta samalla kokonaisuus on alusta loppuun asti harkittu ja tyylikäs. Chilli ja Curtis täydentävät toisiaan laulajina luoden intensiivisen vuoropuhelun. Olen kerrassaan yllättänyt ja haltioissani. Duon levy nousee kamppailemaan oman vuoden levyn listan kärkisijoista. Suosittelen lämpimästi.