Holy Mackerel! Little Richard Should Be Golden God

"Little Richard Should Be Golden God"

Motörhead's Lemmy Kilmister (2009)

Little Richard julisti itsensä vuonna 1956 rock’n’rollin kuninkaaksi. Jos kuninkuutta mitataan seuraajien määrällä, ainoastaan Elvis pystyi vakavasti haastamaan pikku-Rikun. Nämä kaksi olivat uuden rock-sukupolven suunnannäyttäjät, joiden laulutyyliä sadat muut pyrkivät tavalla tai toisella kopioimaan tai matkimaan. Kukaan muu ajan suuruuksista ei pääse näitä kahta lähellekään. Kun todellista kuninkaallista kruunataan, niin vaaka kallistuu kuitenkin väistämättömästi Little Richardin eduksi, kun muistetaan, että myös Elvis pyrki jäljittelemään häntä tai ainakin levytti herran biisejä.

Acen uusi julkaisu Holy Mackerel! on aivan uudenlainen kokoelma. Levylle on kerätty mustien r&b artistien levytyksiä, jotka ovat vahvasti Little Richardin tyylin mukaisia mutta eivät suoranaisesti ole versioita hänen kappaleistaan. Näitä eri versioita Long Tall Sallysta, Tutti Frutista, Rip It Upista tai Good Golly Miss Mollysta toki löytyisikin loputtomiin. Valinta osoittaa Richardin musertavan vaikutuksen 50- ja 60-lukujen mustaan musiikkiin, mutta on myös perusteltu, koska kun tarkemmin tarkastelee, suurin osa pikku-Rikun kappaleiden kopioijista näyttäisi olevan valkoisia rokkareita.

Lähes kaikki enemmän levyttäneet 50-luvun valkoiset rokkarit näyttävät levyttäneen Little Richardin kappaleita: etunenässä Elvis (mm.Tutti Frutti, Ready Teady ja Rip It Up) mutta perässä kulkivat muutkin - Buddy Holly, Eddie Cochran, Jerry Lee Lewis, Carl Perkins, Bill Haley muutama mainitakseni. Vaikka Little Richard oli ollut poissa maallisen musiikin piiristä jo vuosia, niin yllättäen Little Richard versiot lisääntyivät jälleen 60-luvun alussa, jolloin myös naisrokkarit uskaltautuivat esittämään lauluja mm. Wanda Jackson Slippin’ and Slidin’ (1961) tai Barbara Greene (Long Tall Sally/Sippin’ and Slidin’ 1963 (That’ll Flat…Git It! vol 21)). Samoin eurooppalaiset rock’n’roll bändit ja esiintyjät (esim. Vince Taylor) ottivat ohjelmistoonsa useita Richardin kappaleita. Tähän Atlantin takaiseen renessanssin vaikutti varmasti pikku-Rikun legendaariset Englannin kiertueet 1962ja 1964, joissa Richard palasi vaatimaan rock’n’rollin kuninkuutta. Richardin biisit säilyivätkin monen eurooppalaisen rokkiyhtyeen ohjelmistossa seuraavat vuosikymmenet ja koti-Suomessakin Jussi & Boys versioi suomeksi useita Richard klassikoita. Toki esimerkiksi Rock-Jerry levytti Long Tall Sallyn jo vuonna 1960.



Richardin laulujen versioinnin ohella voi tarkastelua laajentaa Richardin hurjan laulutyylin vaikutuksiin. Valkoiselta puolelta voi toki löytää useita voimakkaasti Richard-vaikutteisia viritelmiä, mutta silti laajempi pyrkimys Richardin laulutyylin omaksumiseen voi löytää rhythm & bluesin puolelta. Acen levyllä on mukana sekä 50-luvun suuruuksia, jotka Richardin suuren suosion saattelemana koettelivat itsekin josko samanlainen samalla raivoisa ja taidokas ääniakrobatia toimisi myös heillä. Mukana on myös artisteja, jotka pyrkivät valloittamaan Little Richardin valtaistuimen tämän vetäytyessä pappiskouluun vuonna 1957. Ja sitten on iso liuta hieman tuntemattomien artistien esityksiä, joissa Little Richardin tyyli on vain ollut suurin innoituksen lähde.

Moni r&b suuruus yritti ainakin kerran rokata kuten pikku-Rikku. Levylle on valittu mm. Etta Jamesin, Richard Berryn, James Brownin ja Otis Reddingin rock siivut, jotka useimmiten edustavat artistien tuotannossa sitä ainoata rajua rock-revitystä. Vaikka kaikki edellä mainitut tunnetaan loistavista laululahjoistaan, ei kukaan pystynyt lähellekään esikuvaansa, vaikka lopputulokset hyviä tai loistavia sinänsä olivatkin. Little Richardin ääniskaala oli vain aivan omaa luokkaansa. Kuvaava esimerkki on Richard Berryn julkaisematon otto Yama Yama Pretty Mama kappaleesta, jossa paikoin huomaa Berryn äänen pakonomaisen käheyden.

50-luvun rock’n’roll otosten ohella levyn todellinen suola on monet 60-luvun alun kappaleet. Niin kuin valkoisella niin mustalla puolellakin huolimatta Little Richard poissaolosta rock-kuvioista hänen rock-tuotantonsa edelleen innoitti uusia kykyjä. Mukana on mm. Bunker Hillin raivoisa vaikkei välttämättä niin taidokas suoraviivainen tykitys kuin Tina Turnerin kelpo rock veto tai levyn nimikkobiisin esittävä Prentice Moreland. Suomalaisille kuulijoille on sopivasti mukaan valikoitunut kaksi Whistle Baitin ohjelmistoon kuuluvaa kappaletta: Pretty Boyn Switchin’ in the Kitchen ja Big Danny Oliverin Sapphire.



Richardin musiikillisen perinnön merkitys on kiistaton ja jopa häkellyttävä kuin muistetaan kuinka lyhyen ajan Richardin Specialty kausi kesti (1955-57). Pikku-Rikun voima ei ollut kuitenkaan vain hänen muusikissaan vaan myös, miten se esitettiin. Richard on aina ollut todellinen show-esiintyjä, joka on osannut kietoa yleisön pikku-rillinsä ympärille, mutta joka on myös osannut shokeerata. Hänen yliampuva tyylinsä valtavine hiuslaitteineen ja meikkeineen varmasti järkytti konservatiivista (valkoista) keskiluokkaa. Mustassa musiikkikulttuurissa musiikin kokeminen oli perinteisestikin ollut visuaalisempaa kuin valkoisella puolella. Mustien show oli useimmiten hurjempaa, villimpää ja groteskimpaa ja tietenkin samalla spontaania mutta niin tarkoin harkittua. Pukuihin panostettiin ja esimerkiksi räätäli Hal Foxin keksimät tyyllikkäät mutta liioittelevat zoot-puvut leimasivat 30-40-lukujen mustaa swing-kulttuuria. 50-luvulla muuan Elvis marssi Lanskyn kauppaan Memphisin Beale streetin ostamaan samanlaisia rentoja pukuja kuin mustilla artisteilla oli, kun valkoiset artistit pukeutuivat edelleen pääosin western-henkisesti. Tosin ei western-vaatteistakaan väriä ja groteskia puuttunut. Mustien hurja, liioitteleva ja fyysinen show oli uuden rock-sukupolven ihanne. Kaikista villeistä artisteista hurjin oli Little Richard. Bob Mellisiä ja Davin Seya’ta lainaten:
”From the top of his processed hairdo to the tips of his two-tone shoes, Little Richard was untouchable in terms of sheer style. His early stage shows with his band, the Upsetters, were wild affairs with piano pounding and shrieking the likes of which down color, age, gender, and societal barriers in one fell ‘womp bop a lula a womp bam boom’, Little Richard casts a giant pompadoured shadow to this day. Slathered with pounds of pancake makeup and mascara, projectile perspiration popping from his pores, and his eyes rolling heavenward as if seeking divine guidance, it’s incredible to imagine this androgynous black apparition as something of a role model for the white teens of postwar middle America. But he was.” ( )

Androgyynisestä ulkonäöstä ja tietyistä ulkoisista merkeistä on sujuva siirtyä pohtimaan, miten Little Richard muutti ja järkytti konservatiivisen Amerikan sukupuolirooleja. Hänen tyylinsä antoi yleisemmän villiyden ohella vahvoja viitteitä herran sukupuolisesta suuntautuneisuudesta. Jos Tutti Frutti olisi julkaistu niillä sanoilla, joilla Richard sitä alun perin esitti 50-luvun alussa etelän mustalle gay-yleisölle (kuvassa Little Richard Tic Toc klubilla Maconissa, Georgiassa 50-luvun alussa), ei asia olisi jäänyt arvailujen varaan.

A wop bop a loo mop, a god goddam!
Tutti Frutti, good booty
If it don't fit, don't force it
You can grease it, make it easy.

Kuinka paljon Richardin tyylistä oli gay-kulttuurin ja kuinka paljon vain mustalle musiikille tyypillisen liioittelun vaikutusta, on itselleni mahdoton vastata. Luultavammin kyse on molempien sekoituksesta. Yhden vastauksen tarjoaa toinen musta artisti Esquerita (kuvassa), joka on myöhemmin avoimesti julistanut homouttaan. Little Richard toteaa Charles Whiten kirjassa Esqueritan suurimmaksi tyylilliseksi esikuvakseen. Esqueritan hiuslaite ja vaatteet taisivat olla vielä pari astetta yliampuvammat kuin Richardin. Tosin miehen levytysura alkoi vasta Richardin jälkeen ja musiikillisesti vaikutus on kulkenut sen perusteella ainakin toisin päin.

Mielenkiintoista on kuitenkin, että Amerikan historian ehkä konservatiivisempana aikana, jolle oli tyypillistä voimakas itsesensuuri ja kommunistivainot, mustasta gay-miehestä oli mahdollista kasvaa valkoisen teiniväestön ihannoima rock’n’rollin kuningas. Rikoslaissa tuomittiin edelleen homosuhteet, joten oltiin vielä kaukana 70-luvun tv-sarjojen kiintiöhomosta saatikka sitten 2000-luvun homo-lesbo marsseista. Useimmiten homous tulkittiin sairaudeksi, josta tuli parantaa. Richard itsekin paini syyllisyyden tuntojen kanssa identiteettinsä kanssa ja aika ajoin lähipiiri pyrki häntä ”parantamaan”. Kirkko, johon Richard liittyi herätykseen saatuaan, pakkonaitti Richardin. Ei kuitenkaan liennyt sittenkään ihan sattumaa, että Richard paradoksaalisesti värvättiin kuolaamaan Jayne Mansfieldin perään The Girl Can’t Help It kappaleellaan samannimisessä leffassa. Tällä vedolla varmasti pyrittiin häivyttämään yleisön epäilyjä ja esittämään mies kunnon heterona. Richardin hyväksynnän taustalla oli varmasti myös mustan kulttuurin suurempi sallivuus ja poikkeavuuden kesto. Swing kauden suursuosikkeja 1930-luvun lopulla oli rumpali – orkesterin johtaja Chick Webb, joka oli lapsena sairastetun polion johdosta fyysiseltä ominaisuuksilta rampa kääpiö. Samaan ryhmään – toki paljon lievemmin – voisi liittää suuret – siis fyysisesti – mustat naisartistit, joille ei löydy vastinetta valkoiselta puolelta.


Kaikesta pohdinnoista huolimatta on hyvä muistaa, että Little Richard ei itse eikä hänen yleisönsä ole profiloinut häntä hänen sukupuolimieltymystensä kautta. Ei silloin 1950-luvulla eikä sen jälkeen. Hän varmasti suodatti jotain alakulttuurin piirteitä valtavirtaan ja lisäsi yleistä hyväksyntää, mutta Little Richard on kuitenkin pääosin vain ja ainoastaan rock’n’rollin kuningas.

Big Beat Reviews - osa 5

Harmittavat kiireet ovat estäneet sivujen päivityksen, mutta lupaan tiheämpää päivitystä ja uusia juttuja. Uudistuksia odotellassa ohessa muutama Big Beatissä julkaistu tai julkaistava arvostelu video-pätkillä täydennettynä. Varsinkaan Vince Taylorin koko kuvaa on mahdoton ymmärtää ilman näitä pätkiä, koska hänen imagonsa rakentui yhtä paljon visuaalisen esillepanon kuin itse musiikin varaan.

VINCE TAYLOR: Jet Black Leather Machine (Ace)

Koko mustassa nahka-asussa, valtava kultainen ketju kaulassaan ja paksut mustat hiuksen rasvalla taakse kammattuna Vince Taylor oli monelle rock’n’rollin ruumiillistuma 1960-luvun alun Euroopassa. Vincen hurjan rokkarin imago oli kuitenkin myös äärimmäisen narsistisen luonteen roolipeliä, joka petti lopullisesti 1965. Vince ilmaantui kahdesti keikalle valkoiseksi pukeutuneena julistaen olevansa uusi Jeesus ja, kun kyse ei ollut vitsistä, oli uran seuraava jatke psykiatrisessa hoidossa. Toki uutta käännettä edesauttoi Bob Dylanin järjestämissä bileissä tarjotut LSD tripit, joihin Vince jäi koukkuun, mutta ehkä sittenkin Dylanin ja Rolling Stonesin kaltaisten yhtyeiden nousu oli ajamassa Vincen rokkari-imagon ohi ja hän tiesi menettäneensä pelin.

Vince Taylorin ansioita ei tule kuitenkaan vähätellä. Vuonna 1959 julkaistu Brand New Cadillac on vähäänkään liioittelematta kaikkea mitä hyvältä rokkibiisiltä voi vaatia. Sen eurooppalaisen rock’n’rollin suuria varhaisklassikoita yhdessä Johnny Kidd & Piratesin Shakin’ All Over’in ja Cliff Richardin & Shadowsin Move It’in kanssa. Toisin kuin kaksi muuta Vince ei lopulta päässyt enää lähellekään omaa klassikkoaan ja tyytyi pääosin tulkitsemaan muiden kappaleita. Brand New Cadillacin seuraajaksi markkinoitu Jet Black Machine oli sekin varsin keskinkertainen biisi, jossa parasta oli iskevä nimi.



Vincen merkitys eurooppalaisen rock’n’rollin historiassa on kuitenkin kiistaton, sillä juuri Euroopassa hän loi koko uransa - ensin Isossa-Britanniassa ja sitten Ranskassa. Vaikka Vince alun perin markkinoi itsensä nimenomaan amerikkalaisena, hän syntyi Isleworthin kylässä Lontoosta länteen ja sai kasteessa nimen Brance Maurice. Hänen vanhempansa muuttivat kuitenkin Amerikkaan heti sodan loputtua 1946 Vincen ollessa vasta seitsemän. 50-luvun puolivälissä asuessaan Kaliforniassa hän ammensi rock’n’rollin aakkoset ja kesällä 1958 hän rantautui Lontooseen yhdessä managerin ja kitaristin kanssa valmiina valloittamaan vanhan kotimaansa. Kitaristin lähdettyä takaisin Vince Taylor nimen ja imagon omaksunut laulaja oli kokonaan brittisoittajien varassa. Ja todellakin voi sanoa, että taitavien soittajien varassa, sillä ylitsepursuavasta itseluottamuksesta huolimatta hänen omat musiikilliset kykynsä olivat rajalliset. Hurja lavavetkutus sujui helposti, mutta bändin kanssa laulaminen oli vaikeampaa, mutta Vince oppi nopeasti peruskuviot. Silti miehen rajalliset laululahjat huomaa, kun vertaa esimerkiksi Vincen versiota Righ Behind You Babysta Ray Smithin alkuperäiseen. Perusrokeissa Vince oli kuitenkin omimillaan ja niissä puutteet oli helppo korvata tunteella.



Vince Tayloria voisi hyvällä syyllä luonnehtia ensimmäiseksi revival rokkariksi enkä tarkoita tällä mitään pahaa. Vince levytti pääosin amerikkalaisia klassikoita kuten Chuck Berryn Sweet Little Sixteen ja Memphis Tennessee, Eddie Cochranin Jeannie, Jeannie, Jeannie ja Twenty Flight Rock, Little Richardin Long Tall Sally tai Elviksen tunnetuksi tekemiä kappaleita kuten Baby Let’s Play House ja My Baby Left Me. Levyttäessään näitä kappaleita 60-luvun alussa alkuperäiset olivat jo viiden kuuden vuoden takaa. Vince toi aidon rock’n’rollin takaisin, mutta uudessa eurooppalaisessa paketissa. Vincen musiikin vaikutus rock’n’rollin liekin ylläpitämisessä yli 60-luvun aina 70-luvulle oli luultavasti yllättävänkin suuri enkä viittaa tässä siihen, miten David Bowie käytti Vincen hahmoa oma Ziggy Stardust lavahahmon luomisessa tai Clashin versioon Brand New Cadillacista. Jos kuuntelee mitä kappaleita useat 60-luvun ja 70-luvun alun eurooppalaiset revival bändit soittivat, on Vincen esiinnostamilla kappaleilla varsin keskeinen sija. Näin jopa Suomessakin, jossa monet yllämainituista kuuluivat ainakin Jussi & Boysin soittolistalle ja itse näen yhteydet aina varhaiseen Teddy & Tigersiin.



Vaikka Vincellä oli rajoitteensa, niin levy kannattaa hankkia jo Brand New Cadillacin vuoksi ja kaupan päälle saa vielä aimo annoksen perus rock’n’rollia. Harmi ettei mukana talllenteita Vincen esityksistä, sillä hän oli todellinen kokonaisvaltainen show mies, jonka maaninen lavavetkutus ja tiukka nahka-asu määrittivät Euroopassa mitä rock'n'roll on. Ilman visuaalista puolta musiikki ei aina ollut ehkä ihan klassista mutta eurooppalaisen rock'n'rollin kannalta kylläkin historiallisesti korvaamatonta.

Ray Smith: Rockin’ Little Angel – The Sun Years, plus (Bear Family)

Monen artistin kohdalla on kehuttu komeita laululahjoja mutta harvan kohdalla väite on yhtä osuva kuin Ray Smithin. Rayllä oli puhdas etäisesti elvismäinen ääni, joka sopi yhtä hyvin rajumpaan rock’n’rolliin kuin melodisiin pop-balladeihin. Klassinen esimerkki on Rayn ensimmäinen Sun-single So Young/Right Behind You Baby. A-puolen kappale on popahtava mid-tempo rokki ja kääntöpuolelta löytyy Little Richard vaikutteinen rokki, jonka mm. Vince Taylor kopioi joitakin vuosia myöhemmin ja moni muun hänen jälkeensä.

Ray saapui Sunin studiolle murroksen aikana. Sam Phillipsin suuret vuodet olivat jo takana mutta alkuvuodesta 1958 hän vielä yritti metsästää uusia hittejä ja artisteja saavuttaakseen vielä kerran saman kuin Elviksen, Johnny Cashin, Carl Perkinsin tai Jerry Leen kanssa. Jälkimmäistä lukuun ottamatta muut olivat jo jättäneet tai juuri jättämässä Sunin. Oli aika etsiä uutta mutta menneisyyden taakka oli raskas. Sunin maine oli muutamassa vuodessa kasvanut uskomattomiin mittoihin; kaikki kynnelle kykenevät pyrkivät Sunillle ja demoja tulvi Phillipsin postilaatikkoon. Noista olemme saaneet nauttia viime vuosien uusintajulkaisuissa. Menestys ja maine kuitenkin myös sokaisivat ja, kun oli aika uudistua ja etsiä uudenlaisia artisteja, se ei ollut helppoa eikä uusia lahjakkuuksia enää tulvinut ovista. Pienten yhtiöiden oli yhä vaikeampaa murtautua valtakunnallisille listoille.

Ray Smithin sopimus Sunin kanssa osoitti, että vaikkei mitään valtavaa menestystä saavutettu, niin kyllä potentiaalisia kykyjä edelleen Union Avenuen studioon eksyi. Aika ajoin heidät kuitenkin ylituotettiin niin kuin Rayn toinen Sun single Rockin’ Bandit osoittaa. Sessio oli kuitenkin Bill Justisin eikä Phillipsin itsensä tuottama.

Kolmen julkaistun Sun-singlen ohella Ray levytti useita julkaisemattomia kappaleita, jotka ovat ensi kerran kunnolla saatavilla tällä cdllä. Useasta kappaleesta on tarjolla ennen julkaisematon versio. Suurin osa tuosta ylijäämämateriaalista on kelpo rock’n’rollia. Koho kohtia on mm. Charlie Richin Breakup, jonka piti olla Rayn ensimmäinen Sun-single, mutta kun Killer ihastui kappaleeseen, käytti hän senioriteetti oikeuttaan ja levytti kappaleen itse. Sunin yleisistä käytännöistä poiketen Ray sai tuoda sessioihin oman yhtyeen tai ainakin oman kitaristinsa. Kantavia voimia Rayn sessioissa ja keikoilla oli Stanley Walkerin (kuvassa Rayn kanssa) terävä kitara. Stanley on edelleen aktiivinen ja hänet valittiin viime rockabilly hall of fameen.

Kesällä 1959 Ray siirtyi Sam Phillipsin veljen Juddin uudelle Judd yhtiölle. Ray sai myös valtakunnallisen hitin ensi singlestään Rockin’ Little Angel/That’s All Right. Studion vaihto Nashvilleen toi mukanaan Nashvillen soittajien valiot Chet Atkinsin johdolla, taustakuoron (useimmiten Jordainers) ja täyteläisen ja teknisesti puhtaan soundin. Tyyli päivittyi rock’n’rollista jonkinlaiseksi aikansa pop-rock’n’rolliksi pienin kantri vivahtein. Tulokset ovat tyylikkäitä ja vahvoja ja varsinkin ensi singlessä on klassikon ainesta. Rayn laulu pääsi ehkä entistä paremmin oikeuksiinsa vaikka taustakööri kasvoikin.

Tämä on yksinkertaisesti tyylikäs levy Bear Familyn tyyliin. Yli kolmekymmentä kappaletta, joiden tyyli sopivasti vaihtelee. On oikeastaan varsinainen ihme ettei Ray Smith ole saanut aiemmin kunnon uusintajulkaisua. Omassa arvoasteikossa ainakin toistaiseksi vuoden paras rock’n’roll uudelleenjulkaisu.

BOB LUMAN: Red Hot 1956-57 + Carnival Rock (ElToro)

Musiikki CD ja elokuva DVD samassa paketissa kohtuu hintaan kuulostaa hyvältä tarjoukselta. ElToro on julkaissut nyt toistamiseen uudenlaisen CD/DVD paketin. Edellisellä kerralla Johnny Burnette Trion levyn ohessa sai kokonaisen TV-shown. Tällä kertaa pistetään paremmaksi: Bob Lumanin rokkaavan tuotannon oheen saa bonuksena koko Carnival Rock elokuvan. Kun Bear Family sattumoisin on myös julkaissut oman Luman kokoelmansa tällaiset pienet lisämausteet voivat hyvinkin vaikuttaa ostospäätökseen ja mikseivät niin tekisi.

ElToron Luman kokoelma tarjoaa hurjan rokkitykityksen. Mukana ovat kaikki Lumanin uransa alussa 1956-57 levyttämät kappaleet erillisine ottoineen ja demosessioineen. Suhtaudun itse hieman skeptisesti eri otosten julkaisuun mutta tällä kertaa se on täysin perusteltua eikä levyä kuunnellessa nouse tunnetta, että taasko tämä biisi. Samoin julkaisemattomiksi jääneet sessiot ovat purkitettu kunnon studioissa ja vastaavat tasoltaan täysin julkaistuja. Tästä rockabilly ei voi käytännössä paljoa parantua.



Lumanin ohella päärooliin CDllä nousee hänen rautainen ja nuoresta iästä huolimatta ammattitaitoinen taustayhtyeensä: James Burton (kitara), James Kirkland (basso) ja Butch White (rummut). Ainakin Burtonin nimi on varmasti kaikille juurimusiikin harrastajille tuttu. Kaverusten tiet kohtasivat Lousiana Hayride show’ssa, johon Luman vuoden 1955 lopussa värvättiin kompensoimaan show’n jättänyttä Elvistä. Vertailu on toki epäreilu, sillä Luman ei edes pyrkinyt suoraan kopioimaan Elvistä. Burton, Kirkland ja White kolmikko soittivat show’n taustamuusikkoina Burtonin nuoresta iästä huolimatta. Vuonna 1939 syntynyt Burton tarvitsi vielä pitkään kaitsijan kapakkakeikoille.

Ikä ei kuitenkaan painanut muusikoita. Burton ja Kirkland soittivat ennen liittymistä Lumanin kimppaan ja luultavammin vielä samanaikaisestikin Dale Hawkinsin kanssa. Burton on ratkaisevassa roolissa klassisessa sessiossa, jossa purkitettiin Suzie Q. Suurimman osan vuotta 1957 yhtye kiersi kuitenkin Lumanin kanssa ja soitti myös nimellä The Shadows Lumanin ja toisen nuoren Lousiana Hayriden tähden David Houstonin taustalla Carnival Rock elokuvassa. Houstonin kaksi kappaletta ovat myös mukana levyllä. Mies levytti RCAlla muutaman otteen perusteella menevää ja taidokasta rockabillyä, jotka pääosin odottavat vielä kunnon uusintajulkaisua. Yhtye sai elokuvaan lyhyen soolonumeronkin ja levyltä löytyy pari muutakin Shadows (siis Burton-Kirkland-White yhtyeen) instrumentaalia. Burton sai kuitenkin vuoden 1957 lopussa tarjouksen nousevalta tv-tähdeltä ja teini-idolilta Ricky Nelsonilta eikä tilaisuudesta voinut kieltäytyä. Kirkland seurasi parin kuukauden kuluttua Burtonia Nelsonin bändiin. Burtonin ja Kirklandin säestämänä Nelson levytti 50-luvun lopulla parhaat rockabillynsä eikä vähiten juuri taustayhtyeensä vuoksi. Jos pannaan yhteen nyt tarjolla olevat Bob Lumanin yhdessä Burtonin ja Kirkandin levyttämät kappaleet ja Nelsonin saman kaksikon kanssa tekemät kappaleet kasassa on vähättelemättä klassisinta ja vetävintä rockabillyä, mitä on koskaan levytetty. Suuri ansio tästä lankeaa taustayhtyeelle.



Vaikka 50-luvun musiikkikulttuuri pyrki korostamaan solistin tähteyttä, taustayhtyeellä oli suuri merkitys lopputulokseen. Vuosikymmen suosi myös pääosin studiomuusikoiden kanssa tehtyjä levytyssessioita. Näin toimittiin Nashvillen studioissa ja niin toimi Sam Phillipskin Sun studiolla. Harvoin solistin keikkayhtye pääsi soittamaan levyille, mutta kun he pääsivät niin kuin tässä tapauksessa yhtyeen merkitys korostuu. Tämä onkin yhtä paljon Burtonin ja Kirklandin kuin Lumanin CD. Burton on edelleen aktiivinen muusikko ja Kirklandkin on aktivoitunut ainakin omien myspace sivujen verran. Olisi hieno saada nämä muusikot vielä studioon yhdessä vaikka Dale Hawkinsin kanssa.

Lumanin ja Nelsonin yhtäläisyydet eivät jää yhteiseen taustayhtyeeseen eikä teini-idoliksi sopivaan imagoon. Molemmat osasivat rokata mutta olivat enemmän omimillaan mid-tempoisissa kappaleissa. Heidän tyylistään on turha etsiä bluesin aggressiivisuutta, vaan se oli ennemminkin valkoisen miehen hillittyä rytmi-ilottelua. Esimerkiksi Lumanin versio Red Hotista häviää mennen tullen Billy Lee Rileyn rajulle esitykselle tai ainakin versiot ovat hyvin erilaiset, mutta Luman tyyli on juuri kohdallaan Warren Smithiltä lainatussa Red Cadillac and Black Moustache kappaleessa. Smithin alkuperäinen versio julkaistiin vasta 70-luvulla. Burton aggressiivinen kitara ja Kirklandin hakkaava basso kompensoi kuitenkin Lumanin pehmeyttä luoden täydellisen kokonaisuuden

Carnival Rock elokuvalta ei kannata odottaa mitään elämää suurempaa nautintoa. Juoni on häthätää kokoon kyhätty niin kuin koko elokuvakin. Tarina antaa moralistisen opetuksen keski-ikäisen klubin omistajan rakkaudesta nuoreen laulajaan. Elokuvan musiikki on taas laadukasta ja jo historiallisestikin mielenkiintoinen dokumentaatio, koska rockabilly-yhtyeet eivät sittenkään monessa 50-luvun rock-elokuvissa esiintyneet. Pääosassa on jälleen Shadows-yhtye, joka esiintyy kahdesti Lumanin ja kahdesti David Houstonin taustalla sekä kerran yksinään. Lumanin kappaleet toimivat mutta yllättäen Houston vetää pidemmän korren ja yhtye näyttäisi olevan enemmän vauhdissa hänen rajummissa esityksissään.



Kokonaisuudessaan loistava pakkaus 50-luvun parasta rockabillyä. Lisäbonuksena vielä visuaalinen tykitys, joka antaa jonkinlaisen kuvan ajan yhtyeiden lavapotentiaalista. Ehdoton hankinta kaikille rockabillyn ystäville.

Big Beat Reviews - osa 4

Oheiset arvostelut on julkaistu Big Beatin numerossa 1/2009, mutta koska lehtiformaatti ei anna mahdollisuutta videopätkien liittämiseen on arvostelut syytä julkaista myös blogissa. Varsinkin Texas Troubadoursin raidat ovat sellaista musiikillista ilottelua, että ne on syytä nostaa esille kaiken kansan ihmeteltäväksi. Mukana on niin Texas Troubadoursien instrumentaaleja kuin itsensä pomon, Ernst Tubbin, laulu sekä vielä niin siloposkisen Willie Nelsonin mainio esitys.


Bobby Darin: Bobby Rocks (Bear Family)

Onko Bobby Darin Rock? Itselleni herra on aina kuulunut samaan joukkoon Fabianin ja Frankie Avalonin kaltaisten kiiltokuvapoikien kanssa, jotka eivät vain vesittäneet koko rock’n’rollia, mutta myös suosiollaan 50-luvun lopulla ajoivat todellisen rock’n’rollin pois listoilta. Epäilys on ollut itselläni niin suuri, että varsin kattavista kokoelmistani en Darinin levyjä onnistunut löytämään. Sama epäilys on varmasti kalvanut monia muitakin, koska cdn vihkonen aloittaa kertomalla, miten Bobby Darinin jäsenyys Rock Hall of Famessa aiottiin evätä. Tarinan paikkansa pitävyydestä viis, mutta mielenkiintoista on, miten edelleen Darinin rock’n’roll uraan keskittyvän cdn on haettava oikeutuksensa vaakuttamalla, että Darin soitti oikeaa rock’n’rollia. Monelle Bobby Darin on edelleen vain tuxedo-takkinen Mack the Knife’a laulava yökerholaulaja.

Bear Familyn Rocks osan kuultua kukaan tuskin tulee väittämään, ettei Bobby Darin levyttänyt myös oikeaa rock’n’rollia. Paradoksaalista kaikissa epäilyissä on kuitenkin, että niiden väitteet ovat pääosin paikkansapitäviä. Darin todella oli siloposkinen ihannevävy - joskaan ei mikään varsinainen teini – joka mielellään esiintyi kuvissa edellä mainittujen kiiltokuvapoikien kanssa. Jo vihkoseen valittujen poseerauskuvien tyyli ja asetelma kertoo selkeästä julkkiskulttuurista, jossa Bobby Darin eli. Darin oli myös mitä menestynein yökerholaulaja mutta vasta 1960-luvulla. Hän tosi monien muiden newyorkilaisten kanssa ihaili jo varhain suuresti Frank Sinatraa eikä Hank Williamsia niin kuin Etelän nousevat rock-kyvyt. Darin ei varmasti ollut katu-uskottava rokkari Jerry Leen tai Gene Vincentin tyyliin.


Kaikesta tästä huolimatta Bobby Darin levytti 50-luvun lopussa ja vielä 60-luvun alussakin svengaavaa joskin aika ajoin popahtavaa rock’n’rollia. Darin ei kuitenkaan ollut vain lahjakas laulaja vaan myös hyvä pianisti, joka sävelsi suuren osan tuotannostaan. Hänen kynästään on lähtöisin yllättävän moni rock’n’roll klassikko. Darinin läpimurtohitti Splish Splash vuodelta 1958 on aina liitetty juuri Dariniin, mutta osa hänen varhaisistaan sävellyksistään saavuttivat menestystä vasta muiden esittäminä. Näitä on esimerkiksi Gene Vincentille myöhemmin päätynyt Wear My Ring tai Buddy Hollyn kuuluisaksi nostama Early In The Morning. Darinin alkuperäiset versiot ovat varsin mainioita. Queen of the Hop on myös todellinen klassikko, jota monet revival-bändit veivasivat 70-luvulla. Kappale on merkitty Woody Harrisin nimiin mutta luultavammin Darinilla oli sormensa pelissä tässäkin.

Darin levytti myös aikansa parhaiten studiomuusikoiden kanssa. Suurin osa sessioista tapahtui Darinin kotikaupungissa New Yorkissa mutta uransa alussa Darinkin kävi levyttämässä Nashvillen Hank Garlandin, Bob Mooren, Jodimarsin ja muiden säestämänä. Vuoden 1958 sessioissa soittivat taustalla pääosin New Yorkin mustien studiomuusikoiden parhaimmisto saksofonisti Sam ’The Man’ Taylorin johdolla. Nämä levytykset ovat Darinin rokkaavampia. Musiikki on foni rock’n’rollia parhaimmillaan. Välillä liikutaan mustan rock’n’rollin vanavedessä yllättävänkin rajuissa rypistyksissä, kun taas sitten palataan pop-sävyisempiin kappaleisiin. Soundeiltaan aivan ohittamattomia ovat New Yorkin Pythian Temple teatterisa levytetty sessio. Kyseessä on sama klassinen teatteri, jossa myös Louis Jordan ja Bill Haley olivat levyttäneet.

Vuoden 1959 tienoilla Bobby vilkaisi peiliin ja huomasi hiusrajan nousseen. Johtopäätös oli selkeä: enää ei kannattanut panostaa teinimarkkinoilla vaan oli aika siirtyä aikuisempaan makuun. Lähtölaukaus yökerhouralle ei kuitenkaan lopettanut rock’n’rollia vaan mukaan on mahtunut moni kelpo kappale tuoltakin ajalta. Verrattuna aiempiin soundi on viihteellistynyt mutta Darin oli hyvin kiinni 60-luvun rytmissä. Todellinen klassikko on tietenkin kaunis balladi Dream Lover, joka ampaisi vuonna 1959 listaykköseksi.



Itse olen nauttinut suuresti Darinin hyvin tuotetusta mutta svengaavasta rock’n’rollista. Kaikkien rockabilly, honky tonk ja muiden vastaavien kokoelmien joukossa Darinin tuotanto on itselleni tarjonnut vaihtelua ja paluun 50-luvun main stream rockin pariin. Bear Familyn Rocks sarja on tietenkin läpikotoisin laadukas pakkaus, mutta tässäkin on ollut ylituotannon vaara. Viime vuoden aikana sarjassa julkaistiin kymmenen uutta osaa. Harvalla on varaa kaikkiin. Itse ainakin suosin sellaisia osia, jotka edelleen jaksavat yllättää ja tarjota jotain uutta. Bobby Darinin osa täytti itselleni nämä odotukset. Jos teilläkin on ennakkoluuloja herran suhteen, nyt on korkea aika tutustua Darinin rock-puoleen.


The Texas Troubadours: Almost to Tulsa – The Instrumentals (Bear Family)

Tiedän, että Bear Familyn Ernst Tubbin taustayhtyeen Texas Troubadoursin pelkkiin instrumentaaleihin keskittyvä levy ei ole mikään varsinainen potentiaalinen kassamagneetti. Ostaessani oman kappaleeni joulun oli se vasta kolmas junglerecordsin myymä kappale. Kuunneltuani kerta kerran jälkeen uudelleen trubaduurien taidokasta ja svengaava soittoa on ainakin pieni palopuhe levyn puolesta kuitenkin paikallaan. Myönnän, että usea lukija varmasti epäröi pääosin 1960-luvulla levytettyjen kantri-instrumentaalien hankintaa. Syytä huoleen ei kuitenkaan ole – Texas Troubadoursit levyttivät vauhdikasta, taidokasta ja svengaavaa hillbilly jatsia edellisten vuosikymmenten perinteiden mukaisesti. Itseäni kalvasivat samat epäilykset mutta trubaduurien keveä soundi on hyvin ajaton; toisaalta sitä voisi kuvata yhdistämällä 50-luvun kantrijatsin suuruksien kuten Jimmy Bryantin ja Speedy Westin kokeilevan soundin 60-luvun alun rautalankaan tai surf-instrumentaaleihin.



Toinen ihmetyksen ja epäilyksen kohde Texas Troubadoursien kohdalla on heidän isäntänsä Ernst Tubb. Tubb tunnetaan honky tonkin pioneerina ja jäyhistä laulajista jäyhimpänä. Tubbin varhaiset hitit Walkin The Floor Over Your ja Mean Mama Blues vuodelta 1941 tavallaan määrittivät koko honky tonk genren. Uusien nuorempien artistien nousu ei näytä paljoa horjuttaneen Tubbin suosiota ja hänen onnistui vaivatta siirtyä myös television aikakauteen 50-luvun puolivälissä. Tubbin 50-luvun tuotannon vauhdikkaimpaan osaan voi tutustua Gonna Shake This Shack sarjan osassa. Toki ei Tubb koskaan mikään vauhdikas ollut, mutta hänen musiikissaan oli pelkistettyä rytmiä paljolti Johnny Cashin tyyliin. Tubb olikin musiikillisesti yksi suurimpia Cashin esikuvista. Läpeensä rehellisen miehen imago, äärimmäisen pelkistetyt sävelkuviot sekä iskevät tarinat. Tubb tiedosti itse hyvinkin musiikilliset rajansa ja kapean mutta persoonallisen äänensä rajat. Hän totesi, ettei hän edes pyrkinyt aina pysymään nuotissa, vaan että tärkeintä oli aito tunne. Tubb oli vanhan liiton miehiä, jolle kiertäminen oli verissä. Neljän vuosikymmenen aikana hän yhtyeineen kiersi varmasti kaikki mahdolliset tanssipaikat niin suurissa kaupungeissa kuin pienissä tuppukylissä. Eläkepäivinäänkin Tubbin oli usein iltasella pantava keikkabussi käyntiin pihallaan saadakseen unta. Olennaista kiertue-elämässä oli tietenkin luetettava bändi, joka jo varhain kantoi Teksasin trubaduurien nimeä.


Texas Troubadours oli jonkinlainen käytännön muusikkokorkeakoulu, jonka kautta kulki suuri joukko muusikoita. Silti 60-luvun trubaduurien soundi yllättää, kun sitä vertaa 40-50-lukujen klassiseen yhtyeeseen. Tuon ajan kitaristit kuten legendaarinen Billy Byrd eivät turhia lirutelleet ja kikkailleet, vaan soittivat periaatteella yksinkertainen on kaunista. 50/60-lukujen taitteessa trubaduurien riveihin kerääntyi uuden sukupolvien soittajia – taitavia, kokeilevia ja myös oman musiikillisen näkemyksen omaavia – kuten Buddy Emmons, Buddy Charleton, Leon Rhodes ja Cal Smith. Tubbin taustalla yhtye soitti edelleen perinteisesti ja yksinkertaisesti mutta yhtyeellä oli myös omat soolonumeronsa, joissa Tubb antoi täyden vapauden yhtyeelleen. Myös levy-yhtiö alkoi kiinnostua ja Texas Troubadoursit saivat luvan levyttää myös omissa nimissään. Troubadoursien albumeilta tähän kokoelmaan on valittu ainoastaan instrumentaaleja, vaikka niissä oli myös laulettuja kappaleita. Näin korostuu yhtyeen hillbilly jazz ilme.

Hillbilly jatsi kaipaa tyylinä lyhyen selvityksen. Käytännössähän kyse on hillbillyn tai kantrin ja jatsin yllättävästä ristisiitoksesta. Soitinvalikoima on kantribändeistä tuttu ja steel ja sähkökitara hallitsevat soolosoittimina. Usein kantrijatsi ei suoraan seuraa modernin jatsin kiemuroita vaan on enemmän henkistä sukua swingillä ja be bopille kantrimaustein. Se on useimmiten ajateltu tanssimusiikiksi ja siten sitä kuvaa rytmi, svengi ja boogie. Toisaalta jatsille tyypillinen improvisaatio tuo innovatiivisuutta ja yllätyksellisyyttä.



Hillbilly jatsin juuret ulottuvat aina 1930-luvulle ensimmäisiin valkoisiin fuusioyhteisiin western swing orkestereihin, jotka yhdistelivät kantria, perinteistä fiddlemusiikkia, jatsia, viihdemusiikkia, bluesia ja texmexiä omaksi sekoitukseksi. Osa western swing yhtyeistä oli enemmän jazz kuin toiset, mutta monet muusikot ainakin halusivat itsensä luokiteltavan jatsareiksi. Monet suurten western swing orkestereiden kuten Bob Willsin kitaristit kuten Eldon Shamblin, Jimmy Wybble ja Juniot Barnard loivat pohjan seuraavan sukupolven kantrijazz-kitaristeille. Oma lukunsa olivat steel-kitaristit kuten Bob Dunn, Leon McAuliffe tai Noel Boggs, jotka kehittivät kokonaan oman tradition. 40/50 –lukujen taitteessa erityisesti Kaliforniassa esiin putkahti pienempiä kantri jazz-yhtyeitä kuten Hank Pennyn bändi ja Roy Lanhamin mainio Whippoorwills yhtye. Kokeellisuudessa ylitse muiden oli kuitenkin kitaristi Jimmy Bryantin ja steel-kitaristi Speedy Westin levytykset. Steelin ja kitaran vuoropuhelu oli saumatonta ja liekehtivää. Vaikka kantri-jazz kukoisti nimenomaan Kaliforniassa, niin Nashvillen jäyhät studiomuusikotkin olivat kallellaan jatsiin. Esimerkiksi varsin kontrolloituna kitaristina tunnetulla Chet Atkinsillakin oli 50-luvun puolivälissä sooloprojektina yhdessä Jethro Burnsin ja Homer Haynesin kanssa oma jats-yhtye.



Itseäni tässä kaikessa yllättää se, että kantrijatsin perinne jatkui katkeamattomana vielä 60-luvulle ja että oikeastaan genren yhdet parhaista levytyksistä ovat tältä ajalta. Texas Troubadoursit eivät olleet niin lennokkaita ja kokeellisia kuin Bryant - West duo mutta hengenheimolaisia kuitenkin. Soitto on hieman kontrolloidumpaa mutta steelin ja kitaran vuoropuhelu on nautittavaa. Pedal-steel on omia suosikki-instrumentaalejani uskomattoman monipuolisen äänimaailman johdosta. Erityisesti Leon Rhodesin pikkailu on myös ihailtavaa. Texas Troubadoursin soitossa oli svengiä tai swingiä ja aimo annos boogieta ja stompia.



Jos kantri-jatsin klassikkonimet kolahtavat, ei tätä levyä kannata ohittaa. Tämä on myös hyvä levy kokeilunhaluisille. Ja jos ette usko minua, niin uskokaa Deke Dickersonia, joka on laatinut cdn vihkosen tekstit. Eikä oikeastaan niinkään sattumalta sillä Deken omassa musiikissa kuten monen muun kalifornialaisen rockabilly yhtyeen kuten Big Sandyn soitossa kuulee selkeästi hillbilly jatsin vaikutus. Hienoa, että Bear Familyllä on uskallusta tällaisten levyjen julkaisuun, sillä näin hieno musiikki ansaitsee tulla uudelleen löydetyksi.

VUODEN 2008 PARHAAT

Jälleen on se aika, kun tapana on muistella edellisen vuoden kohokohtia. Tämä on myös se hetki, jolloin kohdistan huomion rock’n’rollin, rockabillyn ja muiden mahdollisten juurimusiikin tyylisuuntien liekin ylläpitäjiin ja tradition jatkajiin. Vuosikerta 2008 tuntuu laadukkaalta. Ainakin kymmenen parhaan levyn valikoiminen tuntui entistä vaikeammalta, vaikka monta potentiaalista kanditaattia jäi hankkimattakin. Tämän vuoden vallinnoissa korostuu entistä enemmän myös live-aktin merkitys. Aika monen levyn ostin vuoden aikana vasta konsertin nähtyäni. Toisaalta taas muutamat konsertit vahvistivat ja monipuolistivat levyn antamaa vaikutelmaa. Rock’n’roll on elävää musiikkia, joka elää vuorovaikutuksesta yleisön kanssa. Se on aidoimmillaan pienten salien ja kapakoiden lavoilla, mutta toki isommat tähdet vaativat suuremmat puitteet mutta erityisesti panostuksen äänentoistoon. Vaikka keikkavuosi 2008 oli Suomessa mielenkiintoinen, oma huoleni kohdistuu Suomen erakoitumiseen muusta Euroopasta. Rock’n’roll ja rockabilly kulttuuri elää uutta kukoistuskauttaan monin puolin manner-Eurooppaa. Loistavia yhtyeitä ponnistaa Saksasta, Hollannista, Espanjasta, Portugalista ja tietenkin Ruotsista. Suomessa on katseet perinteisesti käännetty Englantiin tai rapakon taa Yhdysvaltoihin. Englannin rockabillykulttuuri tuntuu olleen jo pitkään alamaissa ja uusia mielenkiintoisia yhtyeitä ei ole sieltä putkahtanut pitkiin aikoihin. Nytkin ainoa mielenkiintoinen brittijulkaisu oli alalla 30 vuotta vaikuttaneen Mark Harmanin uuden yhtyeen Loosenoosen ensilevy. Amerikasta taas löytyy yhtyeitä, joka lähtöön. Toisin kuin Euroopassa siellä myös eri retro-musiikkikulttuurit ovat sulassa sovussa ja jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Vuoden trendejä on varmasti 60-luvun alun soundit – tässä musiikki heijastelee hyvin Mad Men televisiosarjan synnyttämää boomia. Yhdysvallat on kuitenkin kaukana ja yhtyeiden tuominen sieltä on kallista. Yhteydet sinne ovat myös satunnaiset ja varsin valikoituneet ja esimerkiksi niinkin laadukas bändi kuin Hi-Risers on jäänyt Suomessa lähes kokonaan huomiotta. Säilyäkseen elinvoimaisena suomalaisen alankulttuurin tulisi paljon voimakkaammin suuntautua Eurooppaan. Saksalaisten tedibändien (kaikki kunnia niille) lisäksi Saksasta ja muualta Euroopasta tulisi tuoda Suomeen bändejä paljon aktiivisemmin. Onneksi sentään Smokestack Lightnin’ vieraili kesällä Suomessa. Ja tietenkin naapurimaasta vierailulla kävi Fatboy. Onneksi suomalainen alanmusiikki itse on voimissaan vai pistäisikö sittenkin olla huolissaan, että vuoden parhaat kotimaiset ovat pitkän linjan konkareiden (Whistle Bait, Tokela & Hoedown ja Jussi Huhtakangas) tuotoksia. Skinny Jim & the Number 9 Blacktops kaltainen tuore nuorten esiinmarssi puuttuu. Vai olisiko niin, että itse etsin mieluiten juuri näiden vuosien takaa tuttujen levyä.

THE BOXMASTERS featuring Billy Bop Thornton
The Boxmasters oli varmasti vuoden yllättäjä. Ensinnäkään itselläni ei ollut hajuakaan, että mm. Coen veljesten film noir henkisessä Man Who Wasn't There jähmeän parturin roolissa kunnostautunut Billy Bob Thorntonin intohimo on kantrimusiikki ja vielä, että mies osaa sekä laulaa että soittaa mutta, että hänellä on myös katu-uskottavuutta musiikkimaailmassa. Tarran elokuvasta tuttu olisi voinut jättää aivan hyvin pois. Tämä on ilman muuta vuoden mielenkiintoisin kantrilevy tai pitäisikö sanoa kantrihenkinen levy. Jos halutaan yksinkertaistaa, Boxmastersin soundi koostuu klassisesta 50-60-lukujen kantrista yhdistettynä 60-luvun beat-rockiin, mutta tuo ei vastaa kuitenkaan koko totuutta. Yhdistelmä on uniikki ja samoin tapa, jolla se on sekoitettu. Soundi on pelkistetty ja retrohenkinen. Levy koostuu peräti kahdesta CDstä, joista toisella on vain omia kappaleita ja toisella lainabiisejä pääosin 60-luvulta. Oma suosikkini on ensimmäinen. Siinä kappaleet ovat tuoreempia, monipuolisempia ja svengaavimpia. Niiden miehen maailmasta kertomat tarinat ovat iskeviä. Välillä kaivataan kadotettua miehisyyttä tai miehistä kunniaa takaisin, joka voi olla löytyä oikeudesta matsin katsomiseen tv:stä, tai sitten kerrotaan kaksoiselämää elävän miehen tunnontuskista. Oma suosikkini on kuitenkin Etelän köyhyydestä kertova The Poor House. Toiselta cdltä esiinnousee rokkaava ja omaperäinen versio Beatlesin I wanna hold your hand kappaleesta. Levyn lehtisessä homma on tiivistetty loistavasti: ”I have seen the future of hillbilly rock & roll and its name is the Boxmasters”.

DEKE DICKERSON: King of the Whole Wide World
Uusi Deke Dickerson levy on aina tapahtuma, joka on odottamisen arvoinen. Deken levyistä on kuitenkin monin tavoin vaikea kirjoittaa arvostelua, jos ei halua toistaa jo aiemmin kirjoittamaansa. Tuotteiden laatu on pysynyt vuodesta toiseen samana ja samoin levyjen monipuolinen sisältö pakattuna omaan Deke Dickerson soundiin. Vierailijoitakin Deke on aina kutsunut ja viime vuosina se on oikeastaan pakollistakin, koska herralla ei taida olla omaa vakituista bändiä. Tällä kertaa mukaan on jälleen houkuteltu alan musiikin nykykerma: pianisti Carl Sony Leyland, basisti Jimmy Sutton, rumpali Chris Sprague ja monet muut. Myös koko Lucky Stars yhtye soittaa Misshapen Hillbilly Gal kappaleella. Musiikki vaihtelee rajusta rockabillystä (Put Me Down, Itchin’ For My Baby) edellä mainittuun hillbilly ralliin, bluegrass-rockabillyyn (Boone County Blues), soul-rockabillyyn (Make Way a Better Man), honky tonkiin (Do You Think Of Me) ja tietenkin surf-instrumentaaliin (Double-Clutchin’). Taitaapa olla Deken yhtenäisin levy sitten Hightone-yhtiön jälkeen. Todellinen viihdyttäjä, jonka ottaa yleisönsä, mikä tuli jälleen loistavasti esille Deken keväisen Suomen vierailun aikana.
P.S. Vaikka Deke itse myykin levyjään kotisivultaan myös mp3 muodossa suosittelen kaikille cd:n tai vielä paremmin vinyylin hankintaa. Itse hankin mp3:sen, jonka oheen toki saa kansikuvan muttei takakansitekstejä. Tällä tavalla cd:stä ei kasva kokonaisuutta, vaan se jää kimpuksi erillisiä lauluja. Levy on aina myös visuaalinen tuote eikä pelkkä kuuloaisti riitä täydelliseen nautintoon.

FATBOY: In My Bones
Fatboy on saanut toisen kiekkonsa myötä aivan uskomattoman huomion ja suosion Suomessa. Yhtyeen kappaleita voi kuulla radiossa, levyä myydään tavallisissa levykaupoissa ja livekiertue sai valtamediassa haltioituneen vastaanoton. Fatboy on myös ansainnut kaiken huomion ja kehumisen. Fatboy levy on vuoden tapaus ja yhtyeen loppusyksyn minikiertue osoitti myös, että yhtye on jos mahdollista vieläkin vahvempi livenä. Ainekset laajemmalle läpimurrolle ovat siten olemassa. Fatboyn melodisen kantri-vivahteisen kitara rock’n’rollin vetovoima on ollut ainakin itselleni hienoinen yllätys joskin miellyttävä sellainen. Toisaalta on mielenkiintoista, että yhtyeen suosio on toistaiseksi ollut hyvin pohjoismaalaista, vaikka alan yhtyeet ovat usein hyvinkin kansainvälisiä. Olisiko yhtyeen melankolisessa soundissa jotain, joka vetoaa ennen kaikkea pohjoiseen sielunmaisemaan. Alun perin yhtyeen suomalaistaustaisen kitaristin Kiviahon mukaan piti soittaa kantria, mutta onneksi kantripoljento muodostaa enää jonkinlaisen selkärangan, johon liittää mitä erilaisempia juurimusiikin aineksia Kiviaho kuvaa yhtyeen fuusiomusiikkia yhdistelmäksi kantria, rockabillyä, suomalaista tangoa ja crooner-osastoa. Suomalaista tangoa mukana on varmasti vähiten mutta jotain siitäkin on tarttunut mukaan ainakin melankolisessa tunnelmassa. Jos yhtyeen debyyttilevy oli mielenkiintoinen, mutta ehkä hieman tasapaksu niin nyt tyyliä ja monipuolisuutta on muille jakaa. Mukana on joukko vierailevia muusikoita niin torvisektiota, jousikvartettia kuin naissolistia. Aika ajoin melodinen crooner osasto korostuu, mutta tarpeeksi usein viritellään rokahtavampaa poljentoa kuten aloituskappaleella Way Down Low tai rockabillycoverilla Born to Love One Woman. Croonereista suosikkini taitaa olla todellakin luihin käyvä nimibiisi In my bones. Äärimmäisen tyylitietoista, ammattitaitoista mutta edelleen niin aidon kuuloista. Fatboyn jos kehen sopii luonnehdinta ”den sista romantikerna”, joka oli Ruotsissa 2007 julkaistun rockabilly-kulttuuria kuvaavan Josefin Ekmanin kirjan otsikko.

GIN PALACE JESTERS: Roadhouse Riot and other songs with words
Gin Palace Jestersin esikoinen muutama vuosi sitten oli piristävä tyylittelyä aidon retro-honky tonkin ja itseironisen liioittelun välillä. Noiden päivien yhtyeen kokoonpano on muuttunut varsin perusteellisesti, mutta kitaristi-laulaja Dave Sisson on onnistunut kokoamaan entistä taitavamman ja monipuolisemman yhtyeen. Samalla yhtye on kuitenkin muuttunut vakavammaksi ja vakavammin otettavaksi. Mukana on edelleen näppäriä ja hauskoja sanoituksia, mutta myös aidosti tunteellisia ja surumielisiäkin lauluja. Aidon tunnelman mukaisesti menetys on teemana useassa laulussa. GPJ soittaa tosissaan ja sydämestään. Esikuvat on haettu 50-60-lukujen honky tonk shufflen taitajista. Ei ole lainkaan sattumaa, että Dave on omistanut kappaleen omalle suosikilleni Webb Piercelle (Ol’ Webb’s Bullhorn Pontiac). Mukana on myös kunniaosoitus Buck Owensille (Owensin oma biisi Second Fiddle) sekä Carl Mannin latino rockabillyn hengessä sävelletty Hit the Bricks. Rockabillyn ohella monessa kappaleessa on myös bluegrassin sävyjä, joita vahvistaa Katie Schadeggin kuulas fiddle. Toivottavasti näemme yhtyeen pian myös uudelleen Euroopassa, sillä muutaman vuoden takainen Suomen keikka teki itseeni suureen vaikutukseen ja osoitti, miten Dave Sisson pystyy astumaan Webbin, Leftyn, Rayn ja Wynnin bootseihin. Jos osaat täydentää herrojen sukunimet GPJ on sinun valintasi.

THE HI-RISERS: Once We Get Started
En ymmärrä, miten Hi-Risersin kaltainen yhtye on jäänyt tähän saakka kokonaan tietoisuuteni ulkopuolelle, vaikka kyseessä on jo yli kymmenen vuotta sitten Rochesteristä New Yorkin osavaltiosta ponnistavan yhtyeen seitsemäs pitkäsoitto. Yhtye määrittää oman musiikillisen gombonsa aineksiksi rockabillyn, popin ja 60-luvun autotallirokin. Soundimaailma on vahvan 60-lukulainen mutta vaikka mukana on vaikutteita beat-musiikista tai siitä popista nin perusasenteeltaan yhtye on rock’n’roll trio. Kitara-basso-rummut, kolme sointua ja real rock’n’roll on perusasetelma, johon aina palataan mielenkiintoisten harharetkien jälkeen. Itselleni yhtye tuo mieleen tällä hetkellä telakalla olevan Paladinsin tai Southern Culture on the Skidsin tai paremminkin niiden jonkinlaisen ristisiitoksen. Tyylikäs ja taidokas yhtye, jolla on oma selkeä profiilinsa ja kyky rakentaa tuoreelta kuulostavia perusrokkeja.

LIL’ ESTHER & HER TINSTARS: Gone Is My Mind
Viime vuoden puolella Suomessa vieraili kolme tämän hetken valovoimaisinta naissolistia: amerikkalaiset Marti Brom ja Little Rachel sekä hollantilainen Lil’ Esther. Jälkimmäisen hieno esiintyminen syksyn Waltikan bileissä velvoitti tutustumaan myös Estherin levytyksiin. Hyvä, että niin tein, sillä Lil’ Estherin ja hänen taustayhtyeensä Tinstarsin levy edustaa laadukasta eurooppalaista vastinetta Big Sandylle. Esther tulkitseekin levyllä kaksi Sandyn kappaletta, mutta vertauksella on laajempaa pohjaa. Musiikki on soundeilta perinteistä mutta tyylitietoista sekoitusta rockabillystä ja honky tonkista ripauksella jatsia maustettuna. Biisilista on kokoelma tämän hetken ykkösluokan artistien Estherille kirjoittamista sävelmistä ja hyvin valituista lainabiiseistä. Big Sandyn kynästä on lähtöisin kaksi (Sandyn uusimmalta cdltä tuttu Love That Man ja kepeä Confusin’ Love), Ranskan rockabilly tähdeltä Don Cavallilta on kaksi kappaletta (hidas ja herkkä Gone Is My Mind ja rockabillaava Arguments and Alibis) ja ja englantilaiselta John Lewisiltä yksi (bluesahtava rockabilly ralli Small Changes). Lainabiisien originaalit esiintyjät kertovat paljon, missä musiikillisesti liikutaan: Charline Arthur, Jimmy Lee Fautheree, Miller Sisters ja Jerry Reed. Laadukasta, taidokasta ja sensuellia rockabillyä sitä haluaville.

LOOSENOOSE: Loosenoose
Loosenoosen levy oli koko vuoden positiivisimpia yllättäjiä. Mark Harmanin uusi yhtye pääsi itseni yllättämään toden teolla. Aikoinaan 80-luvun alkupuolella Restless oli itselleni iso juttu ja varsinkin bändin kaksi ensimmäistä pitkäsoittoa kuuluvat tuon ajan parhaimpiin neobilly levyihin. Oma innostukseni Restlessin uran seurantaan hiipui, mutta bändien useat Suomen vierailut pitivät liekkiä yllä vielä vuosikymmenen lopulla. Pitkään Restless oli minulle vain bändi menneisyydestä ja muutaman viimeaikojen live-esiintymiset eivät itsessäni mitään suurta nostalgiaa sytyttäneet. Näytti siltä kuin Harman olisi jymähtänyt neobilly-menneisyyteen. Mutta sitten mies ensin hautaa Restlessin ja sitten perustaa uuden yhtyeen – osin kylläkin samojen soittajien varaan. Olennaista on, että Loosenoose yhtye ei kuulostaa lainkaan Restlessiltä. Ei todellakaan. Keitos on tuore ja mielenkiintoinen. Mukaan on pistetty aimo annos kantria ja traditionalista rockabillyä mutta höystetty sitä modernein maustein. 80-lukulaisen neobillyn maneerit nakuttavine läskibassoineen ovat poissa ja kokonaissoundia voisi luonnehtia kevyen rullaavaksi kitara-twangiksi. Yllättäen myös Harmanin kitarointi kuulostaa tuoreelta. Omia suosikkejani peräti kahdenkymmenen oman biisin joukosta ovat twangäävä Crazy Heart (josta on tarjolla kaksikin versiota – taustakuoroin ja ilman), raju rokkirypistys Rich Little Bitch (ei sama kuin Melrosen), honky tonk ralli You will never need me ja neobilly vaikutteinen avausraita Southern Belle. Kaikki biisit ovat kuitenkin erinomaisia. On todella hatunnoston arvoista, jos joku pystyy uudistumaan kolmenkymmenen vuoden tahkoamisen jälkeen näin totaalisesti, mutta että tulos on näin tuore ja innovatiivinen. Loosenoose ei kopioi vaan päivittää neobillyn kertaheitolla uudelle vuosituhannelle.

SKINNY JIM & THE NUMBER 9 BLACKTOPS: Horsepower! Horsepower!
Skinny Jim on taas näitä Suomessa maailmankuuluja yhtyeitä. Pienestä illinoisilaisesta West Frakfort nimisestä kaupungista ponnistava nuori trio ei ole paljoa mainetta ja mammonaa ehtinyt kasata. Meille on kuitenkin onni, että Jungle records on sitoutunut yhtyeen omakustanteen levitykseen, sillä Skinny Jim & the Number 9 Blacktops on ihka oikeasti hyvä yhtye, joka ansaitsee kaiken sille annetun suitsutuksen. Vaikka Suomen rockabilly-scene harvoin on ollut oikotie menestykseen ainakaan Amerikan markkinoilla, niin näin on kyllä ainakin kerran tapahtunut. Suomi oli erityisasemassa High Noon trion uran startissa ja yhtye onkin pysynyt uskollisesti Goofinin tallissa, vaikka on jo aikoja sitten saavuttanut kulttimaineen myös jenkeissä. Samoin Marti Bromin ura on ohjautunut menestyksekkäästi Suomen kautta. Luultavammin yhtyeen suosio kuitenkin etenee omia latujaan ilman Suomen tukeakin mutta ennen suurta mainetta olisi kiva saada yhtye Suomeenkin. Skinny Jim yhtyeineen on nuoreksi trio yllättävän miesmäinen; kaverit näyttävät nuorilta klopeilta mutta soittavat kuin aikamiehet. Erityisesti solistin Jim Rotramelin äänessä on sellaista raakuutta, jotta kuvan siloposkelta ei osaisi odottaa. Yhtyeen linja on varsin suorasukainen hot rod –rockabilly ilman turhia koukeroita. Soundi on perinteinen mutta aggressiivinen. Kaivattua nuorta verta ja hikeä rockabilly sceneen. (P.S. Kiitokset levystä kollegalle Markku Jokisipilälle jokisipila.blogsopot.com)

SMOKESTACK LIGHTNIN’: Modern Twang
Saksalainen Smokestack Lightnin’ oli viime vuoden positiivisimpia yllättäjiä. Yhtyeen juhannuksen keikka Suomessa oli mukaansa tempaava ja samoin yhtyeen levy, jonka keikan jälkeen hankin. Myönnän tämä levy on jo vuoden 2007 puolelta ja että yhtye on jopa julkaissut uuden pitkäsoitonkin tämän jälkeen. Kyseessä on kuitenkin vetävä kokoelma yhtyeen tuotannosta pidemmältä ajalta ja ansaitsee edelleen pienen suitsutuksen. Yhtyettä on varsin paha luokitella. Myspace sivuillaan yhtye on country ja alternative. Ja toki yhtye käyttää ainakin aika ajoin kantripaitoja. Siitä huolimatta Smokestack Lightninia on hankala luokitella kanriksi. Toki jonkinlainen kantripoljento muusikin runkona on mutta siihen on liitetty niin rockabillyä kuin garage-rockia ja 60-lukulaista folkia. Yhtye onkin rock’n’roll yhtye, jolla on kantripoljento. Suurin osa kappaleista on ilahduttavasti omia, vaikka mukana on muutama onnistunut klassikkotulkintakin (mm. Bob Dylanin Don’t Think Twice, Johnny Cashin Ring Of Fire ja Neil Diamondin Solitary Man). Yllättävää kuitenkin on, että yhtye esittelee itseään kotisivuillaan edelleen ainoastaan saksaksi. No toisaalta Fatboyn sivutkin ovat ruotsiksi. Smokestack Lightnin on sisällä amerikkalaisessa juurimusiikissa paremmin kuin suurin osa yhtyeistä Atlantin toisella puolella ja kyky sulattaa eri aineksia omaksi ajattomaksi soundikseen on ilmiömäinen, joten toivoisi suosion ulottuvan saksankielisen alueen ulkopuolelle. No, toivottavasti ainakin Suomeen asti.

WHISTLE BAIT: Switchin’ with
Listan viimeiselläkin (siis aakkosjärjestyksen mukaisesti) liikutaan vahvasti 60-luvun tunnelmissa. Whistle Bait paranee vuosien saatossa kuin viini joskaan en ole koskaan onnistunut vielä maistamaan 25-vuotista viiniä. Yhtyeen uusin on ainakin omasta mielestäni yhtyeen paras. Yhtyeen edellinen vinyyli Beat-o-tronic muutaman tai siis tarkemmin viiden vuoden takaa oli sekin loistava näyttö yhtyeen nyky-kunnosta. Whistle Baitilla oli pitkään ongelmia vangita live-esiintymisten energia levylle, mutta ei enää. Soundi on täyteläinen, tasapainoinen ja rokkaava. Vaikka kaikki instrumentit ovat sulassa sovussa, niin todelliseksi kuninkaaksi nousee Juho Hurskaisen saksofoni, joka käy raivoisaa vuoropuhelua Vesa Haajan laulun kanssa. Tämä on vauhdikas ja sevengaava levy, mutta silti kappaleissa on eri sävyjä ja erilaisia koukkuja. Haaja on itse säveltänyt ja sanoittanut suurimman osan kappaleista. Muutamat lainakappaleet sulautuvat Whistle Bait muottiin: mukana mm. keikoilta tuttu raivokas Kana Kapila, jonka alkuperä johtaa belgialaiseen 60-luvun alan rautalanka yhtyeeseen Continental Cousins tai teksasilaisen garage-rock’n’roll yhtyeen Floyd Dakil Combon vuoden 1964 hitti Dance Franny Dance. Levyn kannessa kysytään: Are you cravin’ for good time, pounding piano, wailin’ sax, twanging guitar, groovy bass, hammering drums and screamin’ but also smooth vocals. Yes – vastaus on toden totta Whistle Bait. Toivottavasti Haajan pesti Agentseissa ei estä myös Whistle Baitia kiertämästä – ainakin itse haluaisin nähdä heidät livenä tänäkin vuonna.

Big Beat Reviews osa 3

Kyseiset arvostelut on julkaistu Big Beat lehden numerossa 5/2008. Niissä on mukana jo aiemmissa blogeissa käsiteltyjä teemoja, mutta koska kyseisiä levyjä en ole sivuillan aiemmin arvioinut liitän arvostelun myös blogiin. Se mahdollistaa ainakin linkittämiseen mainioihin Skeets McDonaldin live-esiintymisiin. Seuraavaksi luvassa perinteinen vuoden parhaat listaus sekä laajempi juttu hillbilly jazzista.


Skeets McDonald: Heat Breakin’ Mama (Gonna Shake This Shack Tonight) (Bear Family)

Liikaa on aina liikaa – hyvääkin. Gonna Shake –sarjan julkaisutahti on tämän vuoden ollut varsin hengästyttävä ja uusia osia on pulpahtanut siihen tahtiin ettei ainakaan lompakko mahdollista kaikkien osien hankintaa varsinkaan, kun samaan aikaa julkaistaan kaikkea muutakin mielenkiintoista. Mutta odottakaa hetkinen ja antakaa Skeets McDonaldille vielä mahdollisuus. Skeetsin puolesta puhuu jo se, että hänen 1956 julkaisema single You Oughta See Grandma Rock/Heart Breakin’ Mama on liioittelematta yksi kovimmista rockabilly-singleistä. Ja vaikka Skeets ei noiden kahden kappaleen ohella muuta rajua rockabillyä levyttänytkään hänen blues-sävytteinen country poljentonsa oli varsin menevää kauttaaltaan.

Skeetsin levyn myötä Gonna Shake-sarja siirtyy myös pitkästä aikaan pois Nashvillen studioista länsirannikolle. Aiemmin vastaavia poikkeamia sarjassa ovat olleet vain Maddox Brothersin & Rosen ja Johnny Bondin levyt. Jos Nashvillen studiot hallitsivatkin pitkälti 50-luvun kantrimarkkinoita, niin Kalifornia muodosti pitkään varteenotettavan kilpailijan. Kaliforniaa hallitsi Capitol, jonka studio sijaitsi Hollywoodissa. Kalifornian soundi oli erilainen kuin Nashvillen. Western swingin suuri suosio kuului pitkään ja sen mukana vahva beat oli tyypillistä kalifornialaiselle countrylle, mutta samoin myös jonkinlainen osavaltiolle tyypillinen easy-living asenne. Tämä siitäkin huolimatta, että kantriyleisöä Kaliforniassa oli ns. okieta eli köyhiä elintasopakolaisia Etelästä ja Keski-Lännestä. 1930-luvun lama ja paikka paikoin Etelää viljelysmaan tuhonnut kuivuus ajoi köyhät viljelijät tien päälle kohti länttä. Heitä seurasi uusi aalto sotateollisuudesta työtä etsiviä. Musiikki oli paljolti ainoa perintö, jonka siirtolaiset toivat mukanaan. Se oli valtaväestön halveksunnan edessä myös heidän oma ylpeyden aiheensa.

Kalifornian country-scenen keskeisiä hahmoja oli Cliffie Stone, joka oli todellinen musiikin monitoimimies LA:n seudulla. Hän pyöritti suosittua TV-showta Hometown Jamboreta vuodesta 1949 vuoteen 1959, toimi Capitolin kykyjen etsijänä, johti omaa yhteyttä, jossa soitti bassoa ja toimi managerini Tennessee Ernie Fordille. Stonen yhtye toimi käytännössä Capitolin huousebändinä ja siten soitti kymmenillä ja taas kymmenillä Capitolin levytyksillä. Siinä soitti taitavia muusikita kuten stealvelho Speedy West ja liuta taitavia kitaristeja Jimmy Bryant, Eddie Kirk ja aika-ajoin Merle Travis. Legendaarisen pari näistä on Speedy West ja Jimmy Bryant, jotka levyttivät myös instrumentaaleja, jotka kiteyttivät Etelä-Kalifornian tulevaisuususkon atomiajan kynnyksellä. Jotain tästä innovatiivisuudesta on tarttunut myös niihin satoihin ja satoihin sessioihin, joissa herrat soittivat. Tottahan toki Stonen yhtye soitti myös Skeetsin taustalla tämän uran alkuvaiheessa.

Skeets ei ollut kotoisin Kaliforniasta vaan Arkansista ja sieltä hänen tiensä kulki pohjoisen autokaupunkiin Detroitiin. Siellä alkoi myös levytysura, joskin tällä kokoelmalla on mukana vain kaksi kappaletta näiltä ajoilta. Näistä The Tattooed Lady on kuitenkin pienoinen klassikko, jonka kalifornialainen Lucky Stars levytti pari vuotta sitten. Juonena on tatuoinnin tarkastelun varjolla viattomasti tirkistellä naisen suloja.



Skeetsin matka kulki 1951 Kaliforniaan ja Cliffie Stonen puheilla, joka kiinnitti hänet Capitolille. Ensimmäinen sessio järjestettiin jo kahden kuukauden kuluttua ja tietenkin Stonesin bändin säestämänä. 50-luvun alkupuolen tuotanto on kaksijakoista. Toisaalta Skeets levytti blues-pohjaista roisia ja rytmikästä kantria kuten Scoot, Git and Be Gone, ikuista avioriitaa käsittelevä Fuss and Fight tai You Love Is Like a Faucet. Skeetsin ainoa todellinen menestys tuli kuitenkin Slim Willetin kappaleella Don’t Let The Stars Get In Your Eyes. Samaa kevyttä ja ilmavaa soundia yritettiin tavoitella usealla kappaleella.

Vuosikymmenen puolivälissä Skeets alkoi lähestyä rockabillyä mm. kappaleilla I Got A New Field To Blow tai Don’t Push Me Too Far ja tietenkin alussa mainitulla singlellä. Vaikka Skeets oli jo neljänkymmenen eikä hänen western-imgonsa stetsoneineen varmastikaan sopinut rockabilly laulajalle, niin uusi soundi tuli Skeetsiltä luonnostaan ja ilman väkisin yrittämistä. Hänen raaka blues-pohjainen countrynsa oli ollut jo jonkinlaista proto-rockabillyä. Skeetsin rockabillyt eivät kuitenkaan myyneet eikä hän toistamiseen yrittänyt nuorisomarkkinoille.

50-luvun loppupuolen levytysten kohokohta on Skeetsin ainoa LP Goin’ Steady With The Blues, jolta on tälle CDlle poimittu viisi kappaletta. Capitolin tuottaja Ken Nelsonilla oli edistyksellinen suhde LPseen ja hän antoi vähemmän menestyneidenkin artistien julkaista omat LPnsä toisin kuin monet muut yhtiöt, jotka keskittyivät edelleen singe-tuotantoon. LPllään Skeets yhdisteli menevällä tavalla bluesia ja countrya hieman popahtavilla sävyillä maustettuna, mikä enteili jo uutta bakersfield-soundia. Ja olihan sessiossa kitaristina muuan Buck Owens.



Jos et vielä kiinnostunut Skeetsin CDstä, niin mainittakoon vielä, että vihkosen tekstin on laatinut Deke Dickerson omaan lentävään tyyliin. Ja toden totta Skeetsin ja Deken musiikissa on aika ajoin jotakin samaa. Deke on tietenkin itse hyvin tietoisesti pyrkinyt elvyttämään ja vaalimaan Kalifornian omaa musiikkiperinnettä.

Ilman muuta harkinnanarvoinen hankinta kaikille aidon ja rehellisen rytmimuusikin ystäville. Niin kuin Skeets itse huutaa kesken Heart Breakin’ Mama kappaletta: ”Rock it, but don’t ruin it!”




That’ll Flat…Git It vol 21: Rockabilly & Rock’n’Roll from the vault of Atlantic Records (Bear Family)

Bear Familyn mammuttimaisen That’ll Flat…Git it: Rockabilly for Vault of … sarjan uusin osa on Atlanticin ja sen alamerkkeihin paneutuva osa 21. That’ll Flat…Git It –sarja on ehdoton kulmakivi rockabilly-uusintajulkaisujen joukossa. Vaikka moni muukin uudelleenjulkaisuyhtiö on julkaissut omia rockabilly-rock’n’roll kokoelmiaan, niin ainoastaan Ace on päässyt laadussa lähelle Bear Familyä. Laatu on tässä laaja käsite viitaten niin laajaan ja perusteelliseen taustatyöhön, hyvin valittuihin kappaleisiin ja tietenkin äänen laatuun. 50-luvun rockabilly oli single-musiikkia ja harva artisti julkaisi uransa aikana muutamaa singleä enempää. Juuri nämä kaikki kauan sitten unohdetut ja aikoinaankin vähälle jääneet kuriositeetit ovat koko jutun juoni, koska heidän musiikissaan on parhaimmillaan jotain aitoa ja kursailematonta. Näiden helmien löytämiseen ja valikoitiin tarvitaan kuitenkin paljon työtä ja harrastuneisuutta.

Sarjan takana löytyy edelleen paljon samoja henkilöitä, jotka keräsivät 70/80-lukujen vaihteen useat kokoelmat. That’ll Flat sarja paljolti jatkoi ja täydensi tätä ensimmäistä uudenjulkaisubuumia. Uusista osista Atlantic-osa perustuukin jo 1981 julkaistuun Red Hot Roc-A-Billies vinyyliin. 70-luvun julkaisujen merkitys oli korvaamaton, koska ne toivat vanhemman rockabillyn laajemman yleisön tietoisuuteen. Ne määrittivät ja vakiinnuttivat koko rockabilly-käsitteen. Niiden vaikutus myös uusien rockabilly-yhtyeiden buumiin vuosikymmenen vaihteessa oli kiistaton. Taustalla oli englantilaisten jo 60-luvulta virinnyt innostus levykeräilyyn. Pikku hiljaa mitä oudoimmat pienten levy-yhtiöiden singlet päätyivät rock’n’roll tiskijukkien levylautasille. Pikku hiljaa rock’n’roll ”diskojen” suosio kasvoi. Klassisin tarina on Hank Mizellin Jungle Rock, jonka suosio räjähti käsiin ja single ampaisi 1976 aina Englannin top 10. Häkeltynyt mies kaivettiin esiin esiintymään ja levyttämään. Kaupallinen menestys takasi myös isojen yhtiöiden kiinnostuksen rockabilly-kokoelmille.

Turkin Amerikan lähettilään poikien Ahmet ja Nesuhi Ertegunin perustamalla Atlanticilla on erikoissijansa rock’n’rollin historiassa mutta enemmänkin mustalla puolella. 50-luvun jälkimmäisellä puoliskolla yhtiö kiinnostui jonkin verran myös valkoisista rokkareista mutta vain sen verran, että yhtiö julkaisi päämerkille ja alamerkeillä kuten EastWest muilta pienemmiltä yhtiöltä liisattuja kappaleita, Näin Atlanticin tuotannossa ei ole mitään studion, housebändin tai tuottajan tuomaa yhtenäisyyttä. Toisaalta Atlanticille on valikoitunut tuoretta ja reipasta 50-luvun kitara rock’n’rollia ja artistien ja heidän taustansa moninaisuus heijastuu kokoelmaankin.

Mukana on vain vähän tyylipuhdasta rockabillyä kuten kanadanranskalaisen Hal Willisin (kuvassa) Nashvillessä purkittama Cadillacin pesulaulu Pink Cadillac (joka ei ole sama kun Sammy Mastersin Pink Cadillac) ja sen kääntöpuoli Bop-A-Dee-Bop-A-Doo, jotka ovat tyylipuhtaudessaan ehkä liiankin steriilejä ja tietoisesti tiettyyn muottiin tuotettuja. Rajumpaa ja rujompaa rockabilly edustaa teksasilainen Dean Beard kahdella biisillään. Ihmettelin hetken, miksei kukaan ole häneltä erillistä CDtä julkaissut, mutta pikakuuntelu singlejen B-puoliin Rockin’ Country Style nettisivun kautta osoittaa, että miehellä oli todellinen Jekyll ja Hide kompleksi. Jos A-puolet ovat mitä rasvaisinta rockabillyä niin kääntöpuolen siirappinen poppailu on aivan toisesta maailmasta.

Levyn todellinen painopiste on kuitenkin 50-60-lukujen vaihteen kitara rock’n’rollissa. Kohokohtia ovat Kingsmen instrumentaali-rokit. Yhtyeen takaa paljastuu Bill Haleyn Cometsin soittajat (Franny Beecher, Billy Williamson, Al Rex, Ralph Jones, Johnny Grande ja Rudy Pompilli), mutta The Cat Walk kappaleen noustua yllättäen hitiksi ei julkisuuteen astunut kuitenkaan sama ryhmä. Itse menestystä kipeästi kaivannut Haley ei sitä ihan avoimesti taustayhtyeelleen suonut. Myönnettävä on, että komeetat olivat päivittäneet soundinsa paremmin aikaan kun Haley. Suurin piirtein sama poppoo oli koetellut onneaan jo pari vuotta aiemmin Jumping Jaguars nimellä levyttäen silloin jump bluesia Billy Williamsonin hoitaessa laulupuolen. Osa muualla julkaistusta Kingsmen kappaleistakin on laulettuja. Jumping Jaguars ja Kingsmen nimien ohella suurin piirtein sama ryhmä levytti myös Highlighters nimellä. Kun vielä lisätään, että Al Rex levytti omissa nimissään ihan mukiinmeneviä kappaleita, on oikeastaan ihme, ettei mikään levy-yhtiö oli vielä koonnut näitä Bill Haleyn komeettojen sooloprojekteja yhdelle CDlle.

Teddy Redellin rullaava piano rock’n’roll single Judy/Can’t You See on myös aivan ehdoton. Single oli liisattu pieneltä arkansasilaiselta Vaden-merkiltä, jolle Redell levytti 1959-60 viisi singleä. Muut noista singleistä eivät Atlanticille kelvanneet mutta syy ei ollut laadussa. Redell on turhan vähällä arvostukselle jäänyt soittaja, joka pystyi päivittämään western swing/honky tonk pianisti Moon Mullicanin vahvasti blues-sävytteisen boogien uudelle vuosikymmenelle. Atlanticin alamerkillä Atcolla julkaistu single oli rullaava hieman popahtava rock’n’roll, mutta muilla Vaden-singleillä Redell takoo pianoaan rajummin ja miehen pehmeä ääni tavoittelee myös blues-sävyjä. Suosittelen Redellin tuotantoon tarkempaa tutustumista.

Aivan ohittamaton on myös Bracey Everettin The Lover's Curse; aikanaan huomiotta jäänyt hypnoottinen rockabilly, jota ovat viime vuosina onnistuneesti kopioineet mm. Espanjan rockabilly-ylpeys Charlie Hightone & the Rock-It's ja Kaliforniasta ponnistava Omar & the Stringpoppers. Alkuperäinen versio on omaa luokkaansa mutta kappale on kuin tehty tämän rockabilly-bändien ohjelmistoon:



Sarjaa pitkään keränneet eivät suosituksia kaipaa, mutta satunnaisostajille ja kokeilijoille voin suositella lämpimästi Atlantic-kokoelmaa. Sarjan muihin osiin verrattuna Atlantic-osan painopiste on enemmän vuosikymmenen lopun kitara rock’n’rollissa ja muutamissa biiseissä on aistittavissa jo 60-luvun alun autotallirokin tunnelmia. Omassa listauksessani Atlantic-kokoelma on ehdottomasti vuoden paras kokoelma.

LEVYLAUTASELLA NYT: JERRY LEE LEWIS

Jerry Leen marraskuisen Suomen vierailun alla huomasin, että häpeäkseni en ole blogeissani tainnut kunnolla edes viitata Killeriin, vaikka herran tuotannolla on erityissijansa kokoelmissani. Kun nyt sattumalta hankin Jerry Leen Southern Roots: Back to Memphis LPn vuodelta 1973, on syytä paikata tämä vakava puute. Uusi hankintani täydentää sopivasti kahta jo aiemmin hankkimaani LPtä: She Even Woke Me Up To Say Goodbye (1970) ja The ’Killer’ Rocks On (1972). Vaikka nämä kolme LPtä eivät yhtenäistä sarjaa muodostakaan, vaan Jerry Lee pukkasi ulos vuosittain peräti kolmesta neljään pitkä soittoa 70-luvun alussa, niin musiikillisesti liikutaan samoilla vesillä, mutta samalla jokaisella levyllä on oma erityinen profiilinsa.

Jerry Leen tuotannossa Sun –kausi (1956-63) on klassista aikaa, mutta pitkää Mercury (Smash) kautta, jota kesti aina vuodesta 1964 vuoteen 1978, ei tule missään nimessä aliarvioida. Killer levytti monet parhaista levytyksistään tänä aikana ja kauteen sisältyy monia huippujaksoja. 60-luvun puolivälin huippua olivat raivoisat live-levyt. Oma suosikkini on kuitenkin 70-luvun alku, jolloin Jerry Lee näyttää eläneen yhtä luomisvoimaisinta kauttaan. Hurjien live-levytysten ja 70-luvun alun LPiden virran väliin ajoittuu puhtaan kantrin kausi. Another Place Another Time kappale ampaisi 1968 kantrilistan kärkisijoille (4.). Seuraavan parin vuoden ajan hittien virta oli ehtymätön: What's Made Milwaukee Famous (2.), She Still Comes Around (To Love What's Left Of Me) (2.), To Make Love Sweeter For You (1.), One Has My Name (The Other Has My Heart) (3.), She Even Woke Me Up To Say Goodbye (2.) ja Once More With Feeling (2.). Kaikki menestyskappaleet edustivat puhdasta ja paikoin varsin mahtipontista kantriballadia. Jerry Leestä oli nopeasti kasvamassa hovikelpoinen kantri(krooneri). Mutta ei ihan. Uuden suosion huipulla Killeri palasi rokin pariin. Ensin muutama kappale oli siroteltu mukaan LPlle, sitten koko levy nimetään rokkilevyksi ja lopulta Southern Roots LPn kohdalla mukana ei ole enää edes perinteistä hidasta kantria lainkaan. Killeriä ei oltu sittenkään kesytetty ja sisäinen tuli paloi edelleen.

Otetaan ensin lähempään käsittelyyn levyistä varhaisin 1970 julkaistu She Even Woke Me Up To Say Goodbye. Kahdentoista kappaleen kokonaisuutta hallitsee edelleen Jerry Leen uusi ilme mahtipontisten kantriballadien esittäjänä varsinkin, kun molempien puolien alku on varattu on näille ja samoin levyltä lohkaistut singlet. Mielenkiintoisempaa on kuitenkin levyn takakannen toteamus: ”In this album, Jerry Lee goes almost all country except for a little rock-a-billy”. Ensinnä toteamuksessa huomioni kiinnittyi rock-a-billy termin käyttöön. Itse olisin oikeastaan luullut koko termin unohtuneen ja hävinneen ennen kuin Ronny Weiser ja eurooppalaiset levykeräilijät sen omaksuivat myöhemmin 1970 –luvulla. Toisaalta levyn laulut eivät nyt mitään rock-a-billyä varsinaisesti ole, vaan Killerin tyyliin kustomoituja rokki ja kantri klassikoita. Lähempänä ne kaikki ovat takakannen seuraavaa määrettä – rock-boogie. Esimerkkeinä mainitaan Chuck Berryn Brown Eyed Handsome Man, joka saakin todella vankan tulkinnan, Faron Youngin Wine Me Up ja Merle Haggardin Workin’ Man Blues. Samaan sarjaan kuuluu vielä vauhdikas versio Jerry Leen lapsuuden ajan tähden Jimmie Rodgersin klassikosta Waiting For A Train. Näillä biiseillä Killer on elementissään ja yltyy aika ajoin jodlaamaan ja tietenkin laulamaan itsestään, mitä hän ei ollut tehnyt siivotuilla kantrilevyillä. Laina Haggardilta edustaa myös uutta aluevaltausta, mutta hyvin työläisromantiikka Jerry Leelle sopii ja hänen esityksessään on juuri sopivaa periksi antamatonta uhoa. Yhtye on levyllä vielä kohtalaisen pieni verrattuna seuraavien vuosien laajoihin orkestereihin, mikä korostaa pianoa ja laulua ja luo varsin intensiivisen tunnelman. Ehjä levy, jonka myötä Jerry Lee palasi perinteeseen rock’n’roll ja country jakoon, mistä hänet on ensimmäisestä Sun-singlestä lähtien tunnettu.

70-luvun alkuvuodet olivat Jerry Leelle vauhdikasta aikaa. Yksityiselämää sävyttivät suuret menetykset, erot ja avioitumiset. Myös musiikkirintamalla kulki lujaa ja Killer purki tuntojaan levyillään. Yleisö myös piti kuulemasta eikä Jerry Leen levyt olleet koskaan aiemmin eikä myöhemmin myyneet yhtä hyvin. Killeri osti oman lentokoneen ja sen rikkouduttua myrkyssä vanha korvattiin uudella entistä isommalla koneella. Asenne oli myös kohdallaan Nick Tosches kertoo legendaarisessa Jerry Leen elämänkerrassa herran ensi (ja luultavammin ainoasta) visiitistä Grand Ole Opryn perinnelinnakkeeseen. Killeriä oli vannotettu pysyttelemään kantrissa mutta jo toisena kappaleena kuultiin raivoisa esitys What’d I Say klassikosta, jota seurasi vuoron perään rokkia ja kantria ja loppua kohden vain rokkia päätyen ensin Good Golly Miss Mollyyn ja loppuen Hank Williamsin I’m So Lonesome I Could Cry’hin. Lopuksi Killeri julisti yleisölle olevansa ”laulava rock’n’roll-, country and western- ja rhythm’n’blues-paskiainen”.



Vuoden 1972 alussa purkitettu The `Killer´ Rocks On albumi myi enemmän kuin mikään Killerin albumi ennen osoittaen, että paluu rokin pariin ei ollut väärä. Vaikka koko levyn tekemiseen osallistui peräti kymmenen studiomuusikkoa, kuusi taustalaulajaa ja 17-miehinen jousiorkesteri, on lopputulos yllättävän selkeä ja Jerry Leen pianoa ja laulua korostava. Kaikilla muusikoilla tuntuu olevan oma paikkansa ja äänittäjät ja miksaajat ovat onnistuneet korostamaan olennaista. Tai oliko syy intensiivisessä tunnelmassa. Koko kööri oli ahtautunut kerralla Nashvillen studioon Jerry Leen pyynnöstä. Levyn single-hitiksi lohkaistiin vanha Big Bopperin Chantilly Lace, joka sai todella rajun tulkinnan. Nick Toschesia lainaten:

”Hänen sormensa laskeutuivat sitten koskettimille, ja hän takoi noita koskettimia niin kuin vain hän pystyi, ja hän alkoi laulaa ”Chantilly Laceä” palavalla kiukulla joka oli ollut hänen ja vain hänen silloin 50-luvulla ja oli, nyt hän sen tiesi, vain hänen tänäänkin. Kun noin kolme minuuttia oli mennyt, kappale oli nielaissut hänet, ja hän ulvoi palaen, hakaten, sävellajeja ja tempoja vaihdellen. Orkesteri ei pysynyt hänen perässään.”

Tuottaja Jerry Kennedy leikkaisi julkaistavasta versiosta loppu minuutit pois, mutta julkaistu vajaan kolmen minuutin siivu, josta loppu on häivytetty, on sekin vaikuttava, ja kaupallinen menestys kruunasi hyvän kappaleen. Single nousi kantrilistojen kärkeen ja jopa pop-listoille.



Chantilly Lace ei kuitenkaan ollut levyn ainoa tai edes paras rokkikappale. Mukana on myös muita 50-luvun klassikoita kuten Fats Dominon I’m Walkin’, Charlie Richin Lonely Weekend, Chuck Willsin C.C. Rider ja Elviksen Don’t Be Cruel, joka saa todella rokkaavan tulkinnan. Loput kappaleista olivat tuoreempaa kamaa kuten Kris Kristoffersonin Me and Bobby McGee tai Joe Southin Walk in My Shoes ja Games People Say. Välillä käväistään raivoisan gospelin puolella kappaleessa Turn Your Love Light. Kokonaisuudessaan varmasti yksi Jerry Leen ehjimmistä ja parhaimmista albumeista. Musiikkia on nimensä mukaista eikä mukana ole lainkaan uuden menestyksen tuoneita kantriballadeja. Kaiken komeuden kruunaa tyylikkään tyly kansi: Killerin kasvot mustalla taustalla. Ja se katse joka voisi tappaa!



Vuosi 1972 oli Killerin uran uusi kulminaatio piste, jota seurasi nopea pudotus, mutta musiikillisesti ja menestyksen kannaltakin seuraavat pari vuotta olivat vielä aivan kohtuullisia. Todellinen helmi on vuonna 1973 julkaistu Southern Roots: Back To Memphis albumi, jonka nimensä mukaisesti purkitettiin Memphisissä eikä Nahvillessä niin kuin Jerry Leen muut sessiot oli pidetty. Etelän hedelmän idea oli kuitenkin vieläkin kokonaisvaltaisempi. Kaikki muusikot mutta myös sävellykset olivat Mason Dixon linjan eteläpuolelta syvästä Etelästä. Meno on kaikkiaan juurevampi, mustempi ja soulahtavampi kuin Nashvillen studioissa. Kantrista ei tämän levyn kohdalla voi enää puhua, vaan parhaiten sitä luonnehtisi Jerry Leen jo 60-luvulla käyttämä Memphis Beat käsite. Samoin hovikelpoiset säveltäjät kuten Kristofferson ja South olivat vaihtuneet etelän hurjapäähän Mark Vickeryn, jonka kynästä oli lähtöisin sellaiset klassikot kuten Meat Man ja That Old Bourbon Street Church. Meat Man –kappaleen sanoituksessa koetellaan hyvän maun rajoja:

A born in Texas
A land of beef
Never cared much for greens
Ya' oughta heard I like meat

tai:

Yea-ea-eah,
it don't make me no difference
Just as long as it's good meat!
I ain't got no preference
If it's dog or rat, I eat

Todellinen ylistyslaulu lihansyöjille. Vickeryn oma tuotanto heijastelee samanlaista makua, sillä hänen vuoden 1970 albuminsa Live at Alabama’s Women Prison tavallaan kruunasi Johnny Cashin aloittaman vankilabuumin lyöden alkuperäisen sosiaalisen eetoksen täysin överiksi. Bear Family julkaisi tänä vuonna klassisen kannen omaavan levyn uudelleen. Vickeryn ura sivuaa kuitenkin myös Sun-yhtiötä, jonka studioissa hän käväisi vuoden 1957 aikana kääntymässä, mutta tuotoksia ei aikoinaan julkaistu.

Toisin kuin aiemmilta Jerry Leen levyillä Southern Roots albumilla ei ole mukana 50-luvun klassikoita kuin yksi Blueberry Hill ja sitäkään hän ei ollut missään vaiheessa aiemmin levyttänyt. Mukana on pääosin uudempaa ja osin yllättävääkin materiaalia kuten soul-duo Sam & Daven Hold On I’m Coming, joka myöhemmin päätyi Blues Brothersien soittolistalla, tai Etta Jamesin Just A Little Bit, joka välillä vaihtuu Whole Lotta Shakin’ksi tai Blue Suede Shoes’ksi. Mukana svengaavassa Memphis Hornsin tahdittamassa orkesterissa on myös muuan Carl Perkins. B-puolen The Haunted House on taas laina toiselta Sun studiossa viihtyneeltä artistilta Gene Simmonsilta. Itse kappale on alun perin vuodelta 1964. Doug Sahmilta tulee vallankumouksen ylistys The Revolutionary Man, joka ei kuitenkaan viittaa poliittiseen liikkeeseen vaan henkilökohtaiseen asenteeseen - ”en välitä mitä muut sanovat” asenteeseen.

1970-luvun alku oli niin kaupallisesti kuin musiikillisesti Jerry Leen uran kulta-aikaa. Killer oli suurempi tähti kuin konsanaan 50-luvulla ja se myös näkyi herran itsevarmassa mutta pröystäilevässä imagossa. BBCn haastattelu vuodelta tarjoaa todellisen itsensä rokin valtiaaksi kruunanneen tähden. Jerry Lee esitellään siinä myös lähes ainoana vakavasti otettavana 50-luvun tähtenä ja väitteessä oli aikanaan paljonkin perää. 50-60-lukujen välinen murros on varmasti yksi jyrkimmistä populaarikulttuurin historiassa ja vaikea ymmärtää aikana, jolloin yleinen rock-kulttuuri korostaa jatkumoa ja jolloin alle nelikymppinen tositähti on poikkeus. 50-luvun tähdet putosivat toinen toisensa jälkeen täysin tyhjän päälle alle kolmikymppisinä ja uudet nuoremmat artistit korvasivat heidät. Tilannetta ei edes auttanut, että nämä tunnustivat velkansa alkuperäisille rokkareille. Kohtalona oli täydellinen marginalisoituminen, katkeroituminen ja usein alkoholisoituminen kuten Gene Vincentin kohdalla tai siirtyminen kokonaan countryn puolelle (esimerkiksi Bob Luman tai Conway Twitty). Pakotien 50-luvun tähdille tarjosivat nostalgia-kiertueet, joita järjestettiin 70-luvun alusta, mutta nostalgia imago merkitsi katu-uskottavuuden menetystä myyvillä markkinoilla. Vaikka Jerry Lee näilläkin kiertueilla esiintyi ja vaikka hän levyttikin 50-luvun hittejä aika ajoin, oli Killerin yleisilme kuitenkin omassa ajassa kiinni. 70-levyn alun levyillään hän sopeutti rock’n’rolliin uuteen aikaan myymättä sen sielua.

Big Beat Reviews - osa 2

LUKE McDANIEL is JEFF DANIELS: Mississippi Honky-Tonk Rockabilly Man (Stomper stcd 24)

Vaikka Bear Family nykyisin varsin suvereenisti hallitseekin uusintajulkaisumarkkinoita, niin kyllä joukkoon mahtuu edelleen muitakin yrittäjiä. Dave Travisin Stomper-yhtiö on yksi näistä pienemmistä ja pienimmillä resursseilla pyöritettävistä 1950-luvun juurimusiikkia uusintajulkaisevista yhtiöistä. Näillä levyillä tuskin kovin suuria voittoja kerätään, joten toiminta perustuu omaan vakaumukseen ja harrastukseen, ja on siten ilman muuta hatunnoston arvoista. Toisaalta resurssien vajavaisuudesta johtuen lopputuotos häviää BFn tai Acen julkaisuille vähän joka alueella: äänenlaadussa, vihkosen sisällössä ja visuaalisuudessa jne. Kun useimmiten hinnat levyillä ovat samat, niin jotta pienempien yhtiöiden tuotokset herättäisivät kiinnostukseni, on itse musiikissa ja julkaisun kohteena olevassa artistissa oltava jotain ainutlaatuista. Stomper on tällä kertaa osunut kultasuoneen ja ehtinyt ennen suuria julkaisemaan ensimmäisen Luke McDanielin alias Jeff Danielsin 50-luvun tuotannon kokoavan CDn.

Luke McDaniel on satunnaistuttu useilta kokoelmilta. Hän on niitä musiikkihistorian marginaaleihin kuuluvia muusikoita, joiden tuotannon löytäminen on vanhemman rockabillyn harrastamisen suola. Lyhyttä välähdystä lukuun ottamatta rockabilly oli marginaalimusiikkia – köyhän etelän levottoman työväenluokan nuorison poltetta – jonka menestys koko Yhdysvaltain mitassa on minimaalinen, mutta jonka merkitys musiikin historiassa on korvaamaton. Suurin osa musiikista julkaistiin pienillä ja itsenäisillä levy-yhtiöillä, joita syntyi kuin sieniä sateella 50-luvulla. Suurin osa niistä oli yhtä marginaalisia kuin artistinsa eikä niillä ollut minkäänlaisia realistisia mahdollisuuksia koko Yhdysvaltain kattavaan levitykseen tai markkinointiin. Lähes jokaisen artistin kohdalla kerrotut tarinat hitin metsästyksestä ovat paljolti puppua; ainoa mahdollisuus saavuttaa hitti pienellä indie merkillä oli, että levy liisattiin isommalle. Toisaalta Amerikka on suuri ja jo paikallinen menestys yhden osavaltion sisällä vastaa hyvinkin suomalaisen mittakaavan tähteyttä. McDanielin ura oli pieneltä yhtiöltä toiseen siirtymistä. Harva 50-luvun rockabilly artistista kuitenkaan koskaan levytti niin monta kappaletta kuin hän ja tälle levyllekin niitä on kertynyt yli 30.

Paradoksaalista kyllä McDaniel on nykyisin tunnetuin sessiostaan Sun studiolla. Onnetonta on, että näitä levytyksiä ei ole julkaistu kuin vasta 1980-luvulla. Syy ei kylläkään ole laadussa. Kaikki viisi kappaletta eri ottoineen ovat mitä raivokkainta Sun-rockabillyä fonilla höystettynä. Taustalla soittavat Sunin vakiomuusikot mutta myös Luke panee parastaan. Tuotokset eivät todellakaan häviä samaan aikaan julkaistuille rockabilly-klassikoille. Syy julkaisemattomuuteen löytyykin Luken ja Sam Phillipsin riitaan rahasta, joka katkaisi musiikillisesti loistavasti alkaneen Sun-kauden lyhyeen.

Luke aloitti levytysuransa kuitenkin jo 1952 pienellä Trumpet-merkillä jatkaen sitä 1953-54 yhdellä isoimmista indie merkeistä Syd Nathanin Kingillä. Luke oli hyvin tietoinen musiikillisista trendeistä. 50-luvun alkuvuosien musiikillinen vaikuttaja ylitse muiden oli Hank Williams. Noihin aikoihin Luke myös kuvatutti itseään komeissa western-vaatteissa. Luken hillbilly-kauden tuotokset ovat laadukkaita, varsinkin nopeammat palat mutta osin hieman persoonattomia.

Suuri käänne näyttää tapahtuneen 1955. Luke levytti tuolloin New Orleansissa ainakin osin mustan orkesterin säestämänä todella rajun singlen Daddy-O-Rock/Hey Woman. Tulos on jonkinlaista foni rockabillyä New Orleans maustein. Sitten matka johti sinne minne kaikkien muiden etelän hep catien eli Sam Phillipsin luo. Valokuvaajan luonakin käytiin ja oheisvihkosessa on tarjolla hienoja still-kuvia, joissa western tyylinsä vaihtanut Luke yrittää näyttää rajulta rockabillyltä.

Sunin jälkeen vuorossa oli uusia pieniä yhtiöitä. Helmiä julkaisujen joukossa ovat. Carl Perkinsin säveltämä herkkupala Foxy Dan ja raju rock’n’roll rypistys Switch Blade Sam. 60-luvun alussa rock’n’roll oli taaksejäänyttä ja kantri päivän trendi. Levylle on turhaan sisällytetty vielä joitain demoja, jotka olisivat saaneet jäädä arkistojen kätköihin.

Luke McDaniel tuo itselleni mieleen Charlie Feathersin; hengen heimolaisuus on ilmeistä intensiteetissä mutta myös kyvyssä tulkita köyhän etelän tuntoja. Kaikki levyn biisit ovat yllämainittua Perkinsin kappaletta lukuun ottamatta Luken omia. Lukella oli sanoituksissa yksi johtava teema – naiset ja (into)himo. Teema on läpikäyvä tyylistä toiseen. Esimerkiksi voisi luulla, että The Automobile Song kertoisi autosta, mutta toiveena onkin, että oma nainen kävisi yhtä kuumana. Whoa Baby’ssä varoitellaan lähentelemästä aivan liian pitkälle. I can’t go kappaleessa kamppaillaan omatunnon kanssa vaimon istuessa elokuvissa ja toisen naisen houkutellessa Lukea suunnitelmissa vilahtelevat jo selitysten litania. Hey Woman on varmasti poliittisesti epäkorrektein sanoitukseltaan. Siinä Luke uhkailee jo parhaimpiinsa pukeutunutta naistaan lähtemästä illan iloihin ennen kuin tiskit on tiskattu ja pyykit pesty. Vaikka aikanaan sanoituksessa ei ollut ehkä mitään poikkeuksellista, niin Luken suorasukainen ja kursailematon kerronta ei kyllä oikein teinimarkkinoille sopinut.

Kokonaisuudessaan CD on lämpimästi suositeltava ainakin vanhan rockabillyn harrastajille. Syvän etelän musiikkia aidoimmillaan.


WEBB PIERCE: High Geared Daddy (Gonna Shake This Shack Tonight) (bcd 16790)
LEFTY FRIZZELL: Steppin’ out (Gonna Shake This Shack Tonight) (bcd 16802)

Bear Familyn Gonna shake this shack tonite -sarja on ollut omia suosikkejani jo jonkin aikaa. Ainoa ongelma on ollut sarjan varsin kireä julkaisutahti, joka on asettanut taloudelliset rajat kaikkien osien hankinnalle. Idea 50-luvun menestyksekkäimpien kantri-artistien vauhdikkaamman ja rytmikkäämmän tuotannon kokoamisesta yhdelle CDlle on suoraan kuin räätälöity rockabillystä kantriin laajentavalle kuulijakunnalla ja tarjoaa oivan vaihtoehdon best of -kokoelmille. Mukaan on mahdutettu niin honky tonk ralleja, hillbilly boogieta, bluesahtavaa kantria, crossover kantrikappaleita, novelty-kappaleita, 50-luvun popahtavampaa kantria ja tietenkin proto-rockabillyä.

Tällä kertaa ajattelin niputtaa yhteen kaksi 50-luvun kantrin todellista järkälettä – Webb Piercen ja Lefty Frizzellin. Herrat paljolti hallitsivat Hank Williamsin jälkeistä honky tonk sceneä. Kolmas suuruus olisi Ray Price, jolta vielä ole omaa levyä sarjassa julkaistu. Webbiä ja Leftyä yhdistävät kantritähteyden ohella monet muutkin tekijä: honky tonk, Nashville, kimaltelevat Nudie western vaatteet ja poikkeukselliset laululahjat. Leftyä on usein pidetty kantrilaulajista parhaimpana ja hän vaikutti koko uuden kantrisukupolven laulutyyliin ja toimi esikuvana usealle tulevalle rockabilly-laulajallekin. Webbin laulu ei ollut ehkä aivan niin puhdas mutta personaalinen kyllä. Ehkäpä kantrihistorian nasaalivoittoisin ääni vaatii hieman totuttelua, mutta kun siihen pääsee sisälle, on myyty.

Molempien herrojen 50-luvun tuotanto voidaan jakaa kolmeen jaksoon: vuosikymmenen alun rosoiseen honky tonkiin, Nashville studioiden hiottuun honky tonkiin ja lopulta vuosikymmenen lopulla uusien popahtavimpien soundien omaksumiseen. Erojakin toki herrojen välillä oli eikä vähiten siinä, miten he tähteyttä kestivät ja hyödynsivät. Leftyn kohtalo on sama kuin monen muun etelän köyhän pojan. Menestyksen myötä saatu mammona kului nopeasti ja menestyksen hiipumista seurasi rankka alkoholiongelma. Webbissä taas oli bisnesmiestä ja hänen onnistui sijoittaa rahansa poikimaan niin, että kunniallinen vetäytyminen onnistui hittien ehtyessä.

40/50-lukujen vaihteessa Webb esiintyi Lousiana Hayridessä ja levytti omalle merkilleen rosoista ja silottelematonta honky tonk kantria. Vaikka Leftyn sopimus Columbian kanssa astui voimaan 1950, hän levytti pitkään Jimmy Beckin studiolla Dallasissa aitoa Teksasin kapakoiden pelkistettyä shufflea. Laulujen sanoitukset pyörivät molemmilla lauantain illan iloissa tyyliin Shine, Shave, Shower (It’s Saturday), When Payday Comes Around tai High Geared Daddy.

Webb solmi 1951 sopimuksen Deccan kanssa siirtyi Nashvilleen, josta oli pikavauhtia muotoutumassa kantriteollisuuden mekka. Lähes kaikki suuret yhtiöt keskittivät kantrituotantonsa Nashvillen pariin studioon, joissa vaikuttivat samat studiomuusikot ja tuottajat. Lefty seurasi Nashvilleen vasta 50-luvun puolivälissä eikä hän liittynyt toisin kuin Webb Grand Ole Opry vakikaartiin. 50-luvun puolivälin Nashville honky tonk oli huolitellumpaa ja siivompaa kuin edeltänyt tuotanto, mutta toisaalta se oli soundeiltaan täyteläistä ja puhdasta. Nashvillen muusikot olivat todellisia taitureita. Kappale valikoima oli monipuolinen vaikka honky tonkin maailmassa liikuttiinkin. Lauantain iltojen ilojen ohella teemoissa liikkui myös sunnuntaiaamun katumus. Valikoituja kohokohtia ovat Webb tulkinta Jimmie Rodgersin In the Jailhouse Now, Red Sovinen kanssa laulettu duo Why Baby Why ja New Panhandle Rag. Leftyn tuotannosta voi poimia vaikka Cigarrettes and Coffee Blues, Sick, Sober and Sorry ja rockabillyä lähestyvä From a Angel to a Devil. Niin kuin monet muutkin kantriartistit molemmat kokivat nuoremman polven rockabillyjen haasteen kiusallisena ja siihen pyrittiin myös vastaamaan, vaikka kumpikaan ei suoranaisesti rokannut. Webb kustomoi vanhan Hayride Boogie’n Teenage Boogie’ksi, josta mukana on myös aiemmin CDllä julkaisematon rockabillyversio. Lefty oli lähinnä rokkia You’re Humbuggin’ Me kappaleella.

Vuosikymmen lopulla uudet tuulet puhalsivat Nashvillessä. Orkesteria laajennettiin ja taustakuoro liittyi kokoonpanoon. Samalla avattiin ovia popin suuntaan. Varsinkin Webb pysyi hyvin ajan hermolla ja hänen vuosikymmenen lopun tuotannossa on todellista svengiä tai pitäisikö sanoa jopa groovia. Kuunnelkaapa vaikka kitaran twangin ja fonin tahdittamaan Webbin versiota Billy Justisin Raunchy biisistä.

Webbin ja Leftyn Nashville kultakautta leimasivat loisteliaat Nudie-western asusteet. 1950-luvun puolivälin honky tonk artistien western ja cowboy asujen väriloisto ja kimallus tarjoaa oli värikylläisyydessä, välkkeessä ja karnevaalihenkisyydessään aivan omaa luokkaansa verrattiimpa sitä, mihin esiintymisasuun tahansa. Varhaisin esimerkki uudesta cowboy tyylistä oli Maddox Brothers & Rose, joka julisti olevansa ”kaikkein värikkäin hillbilly yhtye” ja väite varmasti piti paikkaansa kun katsoo yhtyeen kirkkaan punaisia tai myrkyn vihreitä asukokonaisuuksia. Maddoxeille asusteista tuli odotettu osa show’ta ja totta kai yleisön odotukset piti täyttää uusilla entistä räikeimmillä esiintymisasuilla.

Esikuva asuille löytyi 1930-luvun lopun huippusuosituista singing cowboy elokuvista, joiden pääosissa keinuivat mm. Roy Rogers ja Gene Autry. Kantrivaate bisnestä hallitsi aluksi Puolan juutalainen Nathan Turk, mutta vuodesta 1949 hän sai arvoisensa kilpailijan, kun Nudie Cohen, Venäjältä emigroitunut juutalainen, avasi oman kilpailevan liikkeen Hollywoodissa. 1950-luvulla myös ennen niin konservatiivisen Nashvillen tähdet tilasivat itselleen useita asukertoja Nudielta. Nudien asut liikkuivat aika ajoin absurdiuden ja korniuden rajamailla. Hank Thompson teetti mm. Humpty Dumpty asun hittibiisinsä perusteella, Lefty Frizell sai kuuluisan hapsupaitansa ja Carrot Top Andersson parikymmentä erilaista porkkanakuvioin koristettua asua. Kyse oli tietenkin tähtikultin luonnista. Nudien luomuksissa oli kuitenkin jotain niin villiä, ettei niitä voinut ottaa kokonaan vakavasti. Mukana oli pakosta aimo annos huumoria ja varmasti itseironiaakin.

Webb Pierce, jonka pukukokoelma oli uskomaton, sovelsi samaa pröystäilevää tyyliä laajemminkin. Hän teetätti asujen oheen itselleen loisteliaan kitaran muotoisen uima-altaan, jota esitteli halukkaille faneille, sekä samaan tyylin koristellun Pontiacin. Gin Palace Jestersin Dave Sisson on omistanut yhtyeen uusimmalla CDllä hienon kappaleen Ol’ Webb’s Bullhorn Pontiac Webbin omaleimaiselle tyylille.

Nämä kaksi levyä ovat pakkohankinta kaikille 50-lukuisen honky tonk kantrin ystäville. Suosittelisin lämpimästi levyjä kuitenkin kaikille rockabillystä kiinnostuneille. Webbin ja Leftyn musiikissa on draivia. Suurin osa nuoremman polven rockabilly artisteista myös kuunteli radioistaan herrojen esityksiä ja pyrki parhain päin matkimaan. Suhde sukupolvien välillä oli jännitteinen muttei traumaattinen; honky tonk artistit pyrkivät sopeutumaan rockin haasteeseen kun nuorempi polvi tunnusti edelleen Webbin, Leftyn ja kumppanit todellisiksi tähdiksi. Kaiken hyvän lisäksi levyjen oheisvihkoset ovat poikkeuksellisen asiantuntevat ja mukaansa vetävästi kirjoitetut ilman turhia kliseitä. Webbin vihkosesta vastaa Rich Kienzle ja Leftyn itse Deke Dickerson, joka näyttää hallitsevan myös kirjoittamisen jalon taidon.


ALAN FREED’S ROCK’N’ROLL BIG BAND: A Stompin’ Good Time (Ace cdchd 1184)

Acen julkaisupolitiikka on ilahduttavasti eronnut karhuperheen vastaavasta. Ace julkaisee varsin harvakseltaan 50-luvun musiikkia, mutta julkaisujen ideat ovat usein mielikuvituksellisempia kuin kilpailijansa eikä Ace ole koskaan pyrkinyt mihinkään kaiken kattavuuteen vaan valikoituihin paloihin. Samoin painopiste on ollut vahvasti mustassa musiikissa. Näin on tälläkin kerralla, jolloin Alan Freedin Rock’n’Roll Big Bandin tuotanto julkaistaan ensi kerran CDllä. Freed itse toki oli valkoinen mutta hänen nimissään soittanut orkesteri koostui New Yorkin mustien muusikkojen kermasta.

Freed on myyttinen ja ristiriitainen hahmo rock’n’rollin historiassa, jonka suhde itse musiikkiin on epämääräinen. Liettuan juutalaiseen perheeseen syntynyt Freed ajautui vahingossa rhythm & blues DJksi Clevelandissa 1951, kun klassiseen musiikkiin paneutuneelle Freedille tarjottiin uutta työmahdollisuutta. Freed huomasi pian, että rhythm & bluesissa oli nostetta myös hänen omalle uralleen. Freed lienee ollut varsin perso henkilökohtaiselle suosiolle ja taitava manipuloimaan kuulijoitaan. 50-luvun alussa valkoinen nuoriso alkoi yhä enemmän kiinnostua mustasta musiikista ja kulttuurista. Jo 40-50-lukujen vaihteessa ainakin New Yorkin Greenwich Villagen nuoret valkoiset hipsterit diggasivat jatsin ohella mustaa rhythm & bluesia. Näitä seurasivat pian myös muut ajastaan tietoiset hepcatit itärannikolla. Osa näistä diggareista myös siirtyi aktiivisesti mustan musiikin puolelle. Loistava esimerkki ovat kaksi nuorta itärannikon juutalaisopiskelijaa Jerry Leiber ja Mike Stoller, joiden mustille artisteille säveltämien kappaleiden hittiputken avasi -52 levytetty Hound Dog.

50-luvun alussa valkoiset DJt kuten Dewey Phillips Memphisissä tai Freed Clevalandissa hallitsivat mustan musiikin radiolähetyksiä. Aluksi näiden yleisö oli pääasiassa mustaa mutta pian valkoinen nuoriso löysi show’t. Freed onnistui levitystehtävässään parhaiten. Radio-ohjelmien rinnalla mies alkoi järjestää myös kuuluisia Rhythm & Blues Show kiertueitaan, jotka kokosivat ajan kovaäänisimmät shouterit, räkäisimmät saksofonin tuuttaajat ja kuumimmat naislaulajat sekä mikä radikaaleinta mustan ja valkoisen nuorison samaan konserttiin. Vuonna 1954 seurasi muutto New Yorkin ja uuden show’n organisointi. Nimeksi keksittiin iskevästi Rock and Roll Party, jonka nimekkeen Freed yritti jopa patentoida.

Suosionsa kukkuloilla Freed myös organisoi oman orkesterin omien live-lähetysten house-bändiksi. Kyse ei ollutkaan mistä tahansa orkesterista vaan todellisesta big bändistä, johon liittyivät aikansa tunnetuimmat muusikot. Johtavahahmo alusta lähtien oli saksofonisti Sam ”The Man” Taylor. Muita kuuluisuuksia oli mm. rumpali Panama Francis ja fonisti Al Sears, jonka parikymmentä vuotta nuorempi nouseva kyky King Curtis korvasi 1956. Kokemusta ydinryhmällä oli jazz-swing-r&b yhtyeistä aina 20-luvun lopulta lähtien. Muusikoiden ydinryhmä oli syntynyt 1910-luvulla ja musiikillinen sovittaja Leroy Kirkland jo 1906, joten Freedin uutta nuorisomusiikkia tuottivat neli-viisikymppiset soittajat. Parikymppinen Curtis toi mukanaan uutta verta liittyessään orkesteriin. Sama ryhmä toimi edelleen aktiivisina studiomuusikkoina aina 60-luvulle saakka.

Jos New Yorkin rock’n’roll kerma koostui keski-ikäisistä soittajissa, niin heidän soundissaankin kohtasivat ja sulautuivat eri aikojen tyylit. Rock’n’rollin nousu tappoi viimeiset suuret tanssiorkesterit joskin kehitys oli alkanut jo heti sotien jälkeen, mutta on mielenkiintoista, että yksi rock’n’rollin luojiin luokiteltavista, Alan Freed, loi ja ylläpiti yhtä viimeisistä big bandeistä. Toki Freed itse oli swing kauden kasvatti. Musiikillisesti Freed tuskin puuttui nimeään kantavan orkesterin soolotuotantoon eikä hän ollut edes läsnä yhtyeen studiosessioissa.

Itse musiikkia voisi luonnehtia big band rhyhm and bluesiksi tai big band rock’n’rolliksi. Brian Setzer ei siten orkestereineen ollut ensimmäinen suuren orkesterin valjastamisessa rokkaamaan. Levyn koko tuotanto on svengaavia instrumentaaleja, joissa soolotilan valloittaa vuorollaan joko Taylorin tai Curtisin saksofoni tai Kenny Burrellin kitara. Kappaleet ovat lähtöisin kahdesta sessio-sarjasta, toinen marraskuulta -57 ja toinen helmikuulta -58. Välissä oli tapahtunut selkeä muutos. Vuoden -57 orkesteri on todellinen big band monipuolisine torvisektioineen kuin -58 sessiossa on enää kolmen fonin ydinryhmä. Jälkimmäinen sessio julkaistiinkin The King’s Henchmen nimellä.

Musiikillisesti sävellykset ja sovitukset ovat yllättävänkin monipuolisia. Tuskin studiossa ollaan kovinkaan paljoa kohdeyleisöä edes ajateltu ja nuorisoa on viekoteltu ainoastaan julkaistujen LPiden kansikuvilla, joissa siistit keskiluokkaiset valkoiset nuoret tanssivat. Vaikka soittajilla on vuosikymmenten taustat muusikkona, ei musiikkia voi pitää vanhan lämmittelynä. Levyltä on turha odottaa rajua mätkettä tai räkäisiä foneja tai toisaalta modernin jazzin kiemuroita. Musiikkia voisi luonnehdittua ajanmukaistetuksi swingiksi tiukemmalla rytmillä, vahvemmilla sooloilla ja moderneilla sovituksilla. Loppujen lopuksi puhtaaksi tanssimusiikiksi sävelkuviot ovat välillä hieman monimutkaisia.

Itse pidän levystä paljonkin. Se on selkeästi erilainen kuin monet muut viime aikojen julkaissut. Muusikissa on oma jujunsa ja mikä tärkeintä taidollisesti ei r&b pohjainen soitto voi tästä parantua. Musiikki syntyi sessioissa varmasti hyvin luonnostaan ilman pakonomaista hittisoundin metsästystä. Toisaalta 24 instrumentaalia vaatii tiettyä paneutumista. Jos olet saksofonin ystävä, älä ohita tätä CDtä. Samoin mustan urbaanin sykkeen ystävät älkää epäröikö. Nimestään huolimatta musiikki ei kuitenkaan ole oikeaa rock’n’rollia sanan tiukassa määreessä.