FAZ WALTZ: On The Ball

Vuosi on kääntnyt syksyyn ja toistaiseksi rankkaan vuoden kovimmaksi rock & roll -julkaisuksi pohjoisitalialaisen Faz Waltz -yhtyeen huhtikuussa ilmestyneen ”On The Ball” -pitkäsoitton. Tätä aiemmin en ole kuullut yhtyeestä mitään, vaikka uusin julkaisu onkin jo yhtyeen kahdeksas albumi. On aina ilo löytää uusia musiikillisia tuttavuuksia.

Faz Waltz syntyi vuonna 2007 laulaja-kitaristi Faz La Roccan sooloprojektina ja kasvoi trioksi basisti Diego Angelinin ja rumpali Marco Galimbertin myötä. Faz Waltz on niittänyt mainetta ympäri Euroopan, mutta syy, miksi yhtye on jäänyt kokonaan itseltäni varjoon, on bändin nojautuminen sekä 1970-luvun brittiläiseen pub rockiin että saman vuosikymmenen brittiläiseen glam rockiin á’la T. Rex ja Slade. Glam rockin huippu koettiin 1970-luvun alkuvuosina ja se ehkä muistetaan usein parhaiten yliampuvista asusteista, mutta varsinkin edellä mainituilla bändeillä yksi jalka oli vahvasti perinteisessä rock & rollissa, yksi purkkapopissa ja kolmas omansa aikansa futurismissa. Faz Waltz on ansiokkaasti ammentanut tästä perinteestä tehden sen pohjalta uutta ja omaperäistä rock & rollia.

 Vaikka iskeviä rock & roll -kappaleita löytyy trion aiemmiltakin julkaisuilta, niin uusimmalla katseet on käännetty kauemmas menneisyyteen. Vaikutteita on haettu akselilta Little Richard, Jerry Lee Lewis ja Eddie Cochran. Osa faneista ja kriitikoista tuntuu olevan hieman hämillään, mutta Faz La Rocca toteaa itse, että muutos on luonnollinen eikä kyse ole varsinaisesti tyylin vaihdosta. Totta onkin, että Faz Waltz ei lähde tavoittelemaan autenttista 1950-luvun soundia, vaan yhtyeen ote on originaali sekoitus eri vuosikymmenten lähestymistapoja perusrock & rolliin. Olennaista kuitenkin on, että Faz Waltz tekee sen tarttuvasti, tuoreesti ja tyylillä.

Levyn alkuraidat ovat yhtä rock & rollin juhlaa. Vauhtiin kaasutellaan jossain Little Richardin ja Eddie Cochranin välimaastossa tasapainoilevalla ”Hot Cold Feverillä”, joka tuo mieleen myös JD McPhersonin rokkaavimmat raidat. Takova piano ottaa lisää roolia ”Shame on Youlla”, jossa rosoinen rock & roll -karjunta sulautuu miehekkääseen poprallatukseen. Menoa jatketaan yksinkertaisen rokkaavasti iskevällä ”Cold Touchilla”. Vasta rennolla ”She’s Mine” -kappaleella nostetaan jalkaa hetkeksi kaasupolkimelta. ”Fool For Your Love” kumartaa Chuck Berrylle, mutta kappaleen rakenteessa on myös 1970-lukulaisia vaikutteita. ”Soon I’m Gone” palaa kokonaan 1950-lukuiseen luentaan. Nyt vaikutteita on haettu Jerry Leeltä La Roccan takoessa villisti pianoa. Samalla linjalla jatketaan omalla ”Lotta Lovin’” -kappaleella.”Empty Hands”, ”Love Time Bomb” ja ”Shining Teeth” ovat levyn 1970-lukuisen glam rockin popahtavammasta perinteestä nousevia kappaleita. 

Suomalaisista yhtyeistä Faz Waltz tuo mieleeni etäisesti Melrosen. Kyse on enemmän tunnelmasta tai lähestymistavasta rock & rolliin. Melrosessa on samaa eklektistä kykyä yhdistellä eri vuosikymmenten vaikutteita ja säilyä silti hiton tiukkana rock & roll -triona. Sekä Tokelalla että Faz La Rocalla on luontaista karismaa ja kyky esittää rock & rollia katu-uskottavasti.

Rock & roll on yksinkertainen laji vain teoriassa. Tarttuvien kappaleiden kirjoittaminen niin, että homma kuulostaa samalla etäisesti tutulta, mutta silti tuoreelta, edellyttää taitoa ja näkemystä. Samoin juuri oikea soiton rentous ja samanaikainen päällekäyvyys eivät onnistu miltä bändiltä tahansa. Faz Waltzilla kaikki palaset ovat loksahtaneet kohdilleen ja ikiaikainen rock & roll on taas tulkittu tuoreesti. Bändin tyylillinen reivaus kohti 1950-lukuista rock & rollia on onnistunut, mutta onnistuneen lopputuloksen takeena on taito upottaa mukaan eri vuosikymmenten vaikutteita ja punoa niistä jotain uutta ja originaalia.

(Julkaistu Big Beat 2/22)