KUN ROCKABILLY SAAPUI EUROOPPAAN

Minulla oli onni sada jokin aika sitten itselleni DVD-kopio klassisesta Curtis Clarkin ohjaamasta Blue Suede Shoes dokumentista, joka kertoo rock’n’rollin säilymisestä ja uudesta kukoistuksesta 1970-luvun Englannissa. Päähuomio on Caisterissa Englannissa 1979 järjestetyssä ensimmäisissä teddy boy weekenderissä, jossa lavalle kipuavat niin Freddie Fingers Lee, Matchbox, Flying Saucers kuin erityisesti Ray Campi & Rockabilly Rebels ja Crazy Cavan & Rhythm Rockers. Dokumentin lopussa poiketaan vielä Bill Haleyn konserttiin. Paikalla oli 1500 tediä ja rokkaria ja meno arvatenkin välillä hurjaa niin lavalla kuin sen ulkopuolella. Oman vuoronsa saavat niin nuoret rokkarit kuin ikitedit alleviivaten jatkumoa 50-luvulta.
  Silti oma huomioni kiinnittyy dokumentissa murroksen läsnäoloon. ”Rockabilly” on selvästi päivän uusi muoti, joka näkyy ja kuuluu niin musiikissa kuin näkyy pukeutumisessa tai etelävaltion lipussa, joka ei perinteiseen englantilaiseen tedikulttuurin kuulunut. Perinteisten drape-asusteiden, jotka 70-luvun lopulla todella hehkuivat eri väreissä, rinnalle tai niihin sekoitettuna yleisöllä on erilaisia etelävaltoihin liittyvää symboliikkaa: konfederaation sisällissodan aikaisia lakkeja, isoja dixie-lippuja tai pienempiä nahkatakin selässä vahvistettuna tekstillä ”rockabilly”. Uuden rockabilly-buumin harjalla on weekenderin Amerikan vieras Ray Campi & Rockabilly Rebels, joka saa kunnian dokumentilla esittää kolme laulua; Jump, Jive & Wail, Rockabilly Rebel ja Rock Therapy. Campi vastaa laulupuolesta ainoastaan rockabilly historiikki biisissään ja kaksi muuta hoitavat tunteella nuoremman polven vahvistukset Jerry Sikorski ja Colin Winksi. Erityisesti Winskin Rock Therapy tihkuu seksiä ja on kerrassaan maaninen esitys. Ero tyylissä Englannin omiin bändeihin on selvä. Nämä soittavat yksinkertaisemmin rock’n’rollia joko revival-tyyliin niin kuin Freddie Fingers Leen Jerry Lee henkinen show tai Matchboxin Vincent-show tai sitten täysin omalla originellilla tyylillä niin kuin Crazy Cavan. Rockabilly on selvästi uusi juttu, joka on kuitenkin saanut yleisön intomielisen vastaanoton ja joka on hyväksytty osaksi perinteisempää englantilaista teds/rockers kulttuuria. Tai ainakin sellaisen kuvan dokumentti antaa, vaikka weekender oikeastaan oli myös merkki scenen sisäisestä jakaantumisesta perinteisempiin tedeihin ja nuorempiin kapinallisiin, rockabillyihin.

Koska rockabilly oikeastaan saapui Eurooppaan? Niin kuin aiemmissa blogeissa olen kirjoittanut, kysymys ei ole helppo, koska rockabilly siinä muodossa, kun sen nykyisin tunnemme musiikkityylinä, määritteenä ja elämäntyylinä, on paljolti juuri 1970-luvun lopun luoma tulkinta. Termi ei ollut laajassa käytössä 50-luvulla ja sitä käytettiin pääsääntöisesti leimaamaan hieman halveeraavasti etelän artisteja. Toki joitain esimerkkejä termin positiivisesta käytöstä on, mutta 50-luvulla kukaan ei luokitellut itseään rockabilly artistiksi eikä kukaan mainostanut tekevänsä rockabillyä. Se ei ollut minkään musiikkityyliin määre eikä varsinkaan alakulttuurin kuvaus. Tämän musiikillisesti rajatun mutta sosiaalisesta laajan tulkinnan termi sai vasta 1970/80-lukujen vaihteessa ja tätä murrosta Blue Suede Shoes leffa kuvaa.

Muutoksen kolme elementtiä ovat läsnä dokumentissa hyvin. Ne ovat 1) englantilaisten ja muiden eurooppalaisten levykeräilijöiden innostus amerikkalaiseen musiikkiin 60-luvun lopulta, 2) vahva rock’n’roll kulttuuri Englannissa ja 3) amerikkalaisen rockabillyn invaasio Eurooppaan.
Jo 60-luvun lopulta eurooppalaiset levykeräilijät kolusivat pitkin Amerikkaa ja ostivat eri levy-yhtiöiden jäämistöjä. Ensin vuorossa olivat suuret pienet yhtiöt kuten Sun mutta niiden jälkeen seurasivat myös aikoinaan marginaalisiksi jääneet levymerkit. Amerikkalaiset seurasivat hämmennyksen vallassa, kun heidän unohdettu kulttuuriperintönsä siirtyi Atlantin yli. Aluksi innostus oli varmasti vain pienen piirin juttu mutta vähitellen innostus kasvoi. Levyjä jälleen myytiin Englannissa ja ne päätyivät erityisesti rock’n’roll tiskijukkien soittolistoille. Yleisöä myös todella virtasi näihin rock’n’roll diskoihin. Suosituimmilla klubeilla kävi tähti dj:n vieraillessa jopa pari tuhatta tanssijaa, joten muutamien single-levyjen kaupallinen menestys ei ehkä sittenkään ihan niin yllättävää ole. Silti kuvaavaa ja paradoksaalista oli 50-luvulla flopanneen Hank Mizellin Jungle Rockin ampaisu 1976 Englannin singlelistojen top kymppiin. Myös Don Woodyn Parking up the wrong tree käväisi brittilistalla sijalla 32.

Yksittäiset singlet kaipaavat kuitenkin lihaa ympärilleen luodakseen uuden tulkinnan rockabillystä. Oli luotava tarina näiden artistien ja levy-yhtiöiden ympärille, jotta pystyttiin sijoittamaan ne oikeaan kontekstiin. Oli kirjoitettava tarina niistä, jotka eivät saavuttaneet menestystä ja käännettävä menestymättömyys aitouden leimaksi. Primitiivisyys nostettiin hyveeksi ja menestyksen puute epäoikeudenmukaiseksi tragediaksi. Aluksi levyintoilijat tietenkin kirjoittivat toisilleen. Laajalevikkisin näistä lehdistä oli varmasti keväällä 1976 aloittanut New Kommotion, joka paljolti keskittyi tuntemattomien artistien esittelyyn. Keskeistä osaa näyttelivät tarkat sessiokohtaiset discografiat. Suurin huomio rock’n’rollin juurien kartoituksessa kohdistui varmasti Sun-yhtiön perintöön, josta Collin Escott ja Martin Hawkins julkaisivat kirjankin. Uudistettu versio Good Rockin’ Tonight: Sun Records and the Birth of Rock’n’Roll näki päivänvalon 1990.

Silti suurin merkitys rockabilly käsitteen vakiintumisessa ja yleistymisessä oli uudelleen julkaisulla, joita alkoi putkahdella kiihtyvällä tahdilla 70-luvun loppupuolella. Mitä luultavammin ensimmäinen todellinen uudelleenjulkaisu oli 1974 päivänvalon nähnyt Rockabilly Kings, joka kokosi yhteen Charlie Feathersin ja Mac Curtisin King-raidat. Ace julkaisi klassisen levyn uudelleen CDnä pari vuotta sitten. Erityisesti Feathers oli eurooppalaisten keräilijöiden supersuosikki, jota nostettiin rockabillyn originellin kuninkaan jalustalle. Englantilainen Dan Coffey kaivoi Feathersin esille jo 60-luvulla ja maksoi 1968 Feathersin ensimmäisen levytyssession viiteen vuoteen. Feathers oli sessiossa elementissään ja levytykset hänen parhaimpiaan. Nauhalle tarttui raakaa ja rajua rockabillyä, joka julkaistiin vasta kymmenisen vuotta myöhemmin Barrelhousen albumilla That Rock-A-Billy Cat.

Vuosikymmenen lopulla seurasivat levy-yhtiö kokoelmat. Jos tarkastelee englantilaisen Charlyn pääosin Sunin tuotantoon keskittyviä kokoelmia, niin voi päätellä, että 70-luvun lopulla rockabilly termin merkitys oli selvästi laajentumassa. Vuonna 1977 julkaistu The Best of Sun Rockabilly vol. 1 ja 2 julistaa tuovansa esiin unohdetut levytykset Sunin arkistosta ja levittämään sanaa rockabillyn revivalista, mutta päähuomio on itse levyissä. Seuraavana vuonna julkaistu kokoelma Rockabilly rules OK? ei enää keskity artisteihin vaan esittää rockabillyn trendinä:
Things are changing on the rock’n’roll scene. Whether the media realise it or not, rockabilly has started to happen in a really big way, and this is one reason why I am not at all surprised to observe the growing popularity of short, Mac Curtis hair styles, single crucifix earrings, tightly knotted cowboy scarves, building site donkey jackets with leather elbow pads, straight-leg jeans with the bottoms rolled up, and heavy black boots – the regulation of the new ’78 rockabilly fans.
 
Rockabilly ei ollut enää musiikin määritys vaan pukeutumistyyli ja identiteetti.
Mutta vanhat levyt ja levykeräilijöiden kokoamat discogafiat ja uudelleen julkaissut eivät riitä yksinään luomaan elävää kulttuuria bändeineen ja elämäntyyleineen. Oli oltava otollinen yleisö, jonka oli vaivatonta omaksua arkistojen aarteet ja lopulta luoda niiden pohjalta jotain uutta ja originellia. Tämän otollisen yleisön loi 60/70-lukujen vaihteesta uudelleen syntynyt tedi-liike. Jari Eklund kuvaa ansioituneesti englantilaista rock’n’roll kulttuuria 1960- ja 70-luvuilla kirjassaan Tiger Twist (2003). Vaikka tedien historiaa ulottuu 50-luvun alkupuolelle, niin varsinainen tedikulttuurin alkupiste on 60-luvun lopussa, jolloin tedi-kuosiin pukeutuminen ja 50-luvun rock’n’rollin kuuntelu olivat selkeä valinta ja pyrkimys erottautua valtavirrasta. Myös vasta tuolloin lopullisesti rock’n’roll musiikki ja tedi-kulttuuri liittyivät erottamattomasti toisiinsa. (Kuva on linkki Chris Steele-Perkinsin klassisiin kuviin Lontoon tedeistä vuodelta 1976.)
  Vastoin valtavirran kirjoittamaa 70-luvun populaarimusiikin historiaa, rock’n’roll kulttuuri kasvoi ja kukoisti vuosikymmenen aikana. Liian moni rokin historia pyrkii yksinkertaistamaan ja hakemaan sitä ”edistyksellistä” tarinaa, mutta samalla unohdetaan, ettei 70-lukukaan ollut kulttuuriltaan homogeeninen – ainakaan Englannissa – ja että punk ei ehkä sittenkään ollut aitoa työväenluokan musiikkia. Työväenluokan nuorison kiinnittyminen amerikkalaiseen rock’n’rolliin – toki hyvin spesifiin amerikkalaisuuteen – ei vain ole sopinut eurooppalaisille intellektuelleille, joille antiamerikkalaisuus oli edistyksellisyyden mitta.

Vuosikymmenen loppupuolta lähestyttäessä rock’n’roll ja tedi-kulttuuri eli varmasti vahvimpia aikojaan Englannissa. Liikkeen vahvuuden osoitus oli mm. Lontoossa 15. toukokuuta 1976 järjestetty marssi oman radio-ohjelman saamiseksi, johon osallistui arviolta 7000 tediä. Oma ohjelma – It’s Rock’n’Roll - myös yllättäen saatiin ja siinä tehtyjä live-äänityksiä on saatavilla ainakin kahdella samannimisellä 1978 julkaistulla vinyylillä. Mukaan ovat päässeet niin Amerikan veteraanivieraat kuten Carl Perkins, brittiläiset pitkänlinjan rokkarit kuten Geraint Watkins kuin uudet yhtyeetkin kuten Whirlwind.
Bändirintamalla kehitys oli hitaampaa ja homma taisi keskittyä enemmän levynpyörittelyyn kuin uuden musiikin tuottamiseen. 70-luvun alkupuolen omasta mielestäni paras tedi- ja rock’n’roll bändi oli Shakin’ Stevens & Sunsets, joka julkaisi vuosina 1970-77 peräti neljä täyspitkää LPtä. Bändillä oli selkeä oma ote ja tulkinta, mistä osoituksena on, ettei ajanhammas ole tuotoksiin pahasti purrut. Levyt ovat edelleen nautittavaa kuunneltavaa. Suurin osa yhtyeen tuotannosta oli 80-luvulla markkinoilla halpistuotteina Shakin Stevensin soolomenestyksen vuoksi. Parhaiten yhtyeen sointia voisi kuvata päivitettynä revival rokkina. Rockabillyä musiikki ei ollut eikä sitä siksi kukaan luonnehtinut. Rock’n’roll oli päivän sana.

Vuosikymmenen alun musiikillinen kliimaksi oli kuitenkin ehkäpä sittenkin vuoden 1972 jättimäinen rock’n’roll revival konsertti Lontoon Wembleyllä, joka kokosi paljon tavallista yleisöä – nuorta ja nuoruuttaan muistelevia - mutta ainakin konserttitaltioinnista päätellen myös ison joukon nuorempia tedejä. Paikalla oli kaiken kaikkiaan 50 000 kuulijaa. Ennen pääesiintyjiä Bo Diddleya, Jerry Lee Lewisia, Bill Haleya, Little Richardia ja Chuck Berryä lavalle pääsivät myös englantilaiset yhtyeet kuten nuori Graham Fentom Houseshakersin kanssa esittämässä Be Bop Lulaa tai kaikkien psykobillyjen esi-isä Screamin Lord Sutch. Varsinkin Jerry Lee ja Chuck olivat 70-luvun alussa elämänsä kunnossa. Runsaan tunnin mittainen dokumentti konsertista kiersi Englannin elokuva teattereita levittäen rock’n’rollin ilosanomaa ja tedien uudelleen nousua, koska ohjaaja kohdistaa hippityttöjen tirkistelyn ohella huomionsa juuri tedeihin jättiyleisöstä. Sama konserttiversio on saatavissa DVD versiona tänä päivänä muutaman euron hintaan.


Viisi vuotta myöhemmin, 1977, rock’n’roll scene oli vahvistunut tarpeeksi järjestääkseen oman revival konsertin Lontoon Rainbow teatterissa. Pääesiintyjiksi oli kutsuttu Warren Smith, Charlie Feathers, Jack Scott ja Buddy Knox. Varsinkin kaksi ensimmäistä olivat olleet levykeräilijöiden jalustalle nostamia unohdettuja suuruuksia, jotka eivät koskaan saavuttaneet ansaittua menestystä. Tunnelma paikalla oli luultavasti intensiivinen mutta kuunnellessa konsertista julkaistua levyä ei voi välttyä voimakkaasta revival hengestä. Koko nelikko esitti ainoastaan omia tai muiden 50-luvun klassikoita Dave Travisin yhtyeen säestyksellä. Nelikosta erityisesti Feathers on vedossa, mutta vaikka tunnelma on innostunut ei sitä voi kuvata rajuksi. Mielenkiintoista on kuitenkin, että 1978 julkaistun konserttikoosteen kokoava termi on rock’n’roll ei rockabilly, vaikka toki Smith ja Feathers rockabillyn legendoiksi nimitetäänkin.

Suurempi uusien bändien tai ehkäpä paremminkin levytysten aalto osuu 70-luvun jälkimmäiselle puoliskolle, jolloin myös tedi-liike laajeni jopa trendimäisesti. Silloin useat yhtyeet, joiden juuret ulottuivat vuosikymmenen alkuun, saivat hyviä levytyssopimuksia. Rock’n’roll yhtyeet alkoivat kiinnostaa levy-yhtiöitä, koska liike oli kasvanut tarpeeksi suureksi. Samoin alkoi syntyä pelkästään tai pääosin rock’n’rolliin erikoistuneita levy-yhtiöitä kuten Hollantilainen Rockhouse. Rockabilly ei terminä kuitenkaan ilmesty levynkansiin kappaleissa tai kansiteksteissä ennen kuin 1977 tai 1978. Omat havaintoni perustavat varsin rajalliseen materiaaliin, joka itselläni on saatavissa omassa levyhyllyssäni. Sen perusteella kuitenkin nostaisin esille Steve Bloomfieldin sooloalbumin Rockabilly Originals vuodelta 1978. LPn kansiteksteissä Bloomfieldiä hehkutetaan ”Rockabilly kid”inä. Samalla uusi imago esitetään uudistuksena Bloomfieldiin taustaan teddy boyna. Rockabilly on jotain uutta ja tuoretta. Ja toki levy onkin edelleen 30 vuotta myöhemmin piristävä kuuntelukokemus.

Samalta vuodelta olevassa Matchboxin Settin’ the Wood on Fire albumin teksteissäkin korostetaan, miten bändi on pyrkinyt luomaan uudenlaisen pelkistetymmän soundin slappin’ basson ja mandoliinin avulla miellyttääkseen kasvavaa rockabilly fanien joukkoa. Vuotta myöhemmin yhtye iskikin sitten suuren yleisön tietoisuuteen Rockabilly rebel hitillään, joka määritti rockabilly tyyliä. Ajalle oli tyypillistä monet biisit, joissa rockabillyä joko musiikkina, tyylinä tai asenteena määritettiin. Muutamia esimerkkejä ovat Ray Campin Rockabilly Rebel, Rockabilly Music tai Rockabilly Man, Billy Hancockin Rockabilly Fever, Crazy Cavanin Rockabilly rules ok tai Polecatsin Rockabilly Guy. Listaa voisi varmasti jatkaa vielä pitkään, mutta jo nämä esimerkit osoittavat, miten oli tärkeää julistaa soittavansa kirjainmillisesti rockabillyä, vaikka kaikki termiä käyttäneet eivät toki rockabillyä soittaneetkaan. Samalla määritettiin musiikki ja sen tarinaa mutta erityisesti julistettiin rockabillyä asenteena ja elämäntapana.

Laaja rokkareiden ja tedien joukko tarjosi oivan kasvupohjan uudelle ilmiölle nimeltä rockabilly, joka ammensi samoista lähteistä ja käytti ainakin samoja aineksia, mutta järjesti ne kokonaan uudelleen. Liikkeen sisällä oli luultavasti myös tilausta muutokselle ja uusille virtauksille. Rockabilly-liikkeenä ja musiikkina tarjosi monille nuoremman polven rokkarille kaivatun kapina-lipun, joka ei ainoastaan asettunut jossain määrin parinteisempää revival rockia vasten vaan ennen kaikkea, oli osa 70-luvun lopun laajempaa musiikillista muutosta, johon kuuluivat myös punk ja ska. Kaivautumalla jonnekin aidompaan ja syvemmälle menneisyyteen oltiin samalla ajan hermolla. Rockabilly ei ollut vaan paluuta vanhaan vaan ennen kaikkea alku entistä aktiivisemmalla ja innovatiivisimmalle bänditoiminnalle.
  Rockabillyn maihinnousu vaati kuitenkin kipinän ja se oli amerikkalaisen rockabillyn invaasio. Rockabilly oli toki terminä pitkään käytetty ja tunnettu, mutta vain ja ainoastaan vanhojen levyjen yhteydessä. Muutos liikkeeksi vaati aktiivista ja läsnä olevaa musiikkikokemusta ja sen tarjosivat englantilaisille Rollin’ Rockin paketti show’t tähtinään Ray Campi ja Mac Curtis, jotka rantautuivat Atlantin yli ensi kerran 1977. On sinänsä ihme, että kipinä saapui Atlantin takaa, sillä käytännössä rockabilly oli kuollut ja kuopattu jenkeissä ja siellä ei voi puhua revival ilmiöstä muutamaa yksittäistä poikkeusta lukuun ottamatta. Robert Gordonin yllättävä suosio on tästä yksi esimerkki. Rockabillyn uusi elämä alkoi kuitenkin erään kalifornialaisen herran olohuoneesta ja myöhemmin autotallista. Herran nimi oli Ronny Weiser ja hänen 1971 aloittamansa levy-yhtiönsä Rollin’ Rock. Yhtiön ja sen artistien tarina osoittaa, miten pienestä purosta voi lopulta kasvaa suuri virta. Toiminta oli alkujaan todella marginaalista mutta sen vaikutus Euroopassa vuosikymmenen lopulla korvaamaton.

Ronny Weiser on aina ollut oman tiensä kulkija ja räiskyvä persoona. Ronnyn juuret ovat Euroopassa ja hän vietti lapsuutensa Itävallassa ja Egyptissä ja nuoruusvuotensa Italiassa, joka tuntui edelleen fasistien jälkeenkin ahdistavalta juutalaisperheelle. Niin lopulta 1965 18-vuotias Ronnyn onnistui perheineen muuttaa yksilönvapauden onnelaan Yhdysvaltoihin. Ronny on julistautunut useasti amerikkalaisuuden ja amerikanismin kiivaaksi puolestapuhujaksi kaikkia totalitarismeja vastaan, mutta hänen näkemyksensä amerikkalaisuuden ytimestä on vain eri kuin keskiverto amerikkalaisella. Kaiken keskiössä oli jo varhain rock’n’roll ja rockabilly jonkinlaisina villin lännen viimeisempinä ruumiillistumina. Ongelma oli vain, että Ronnyn kaipaamaa aidolla rock’n’rollilla ei mennyt kovinkaan hyvin 60-luvun lopun Kaliforniassa, joten asialle piti itse tehdä jotain. Ronny perustikin jo 1970 Hollywood Rock’n’roll Fan Clubin ja omakustanteen nimeltä Rollin’ Rock, jolla oli muutaman kymmenen tilaajaa. Seuraava askel oli Jimmy Pattonin 50-luvun äänitysten uudelleen julkaisu EP:llä. Joskus vuoden 1972 tienoilla Ronny otti yhtyettä myös Ray Campiin haastatellakseen tätä tämän 50-luvun levytysten johdosta. Lopputulemana oli Rayn saapuminen Weiserin luo ja tämän olohuoneessa vuosien 1972 ja 1973 vaihteessa järjestetyt äänityssessiot. Ronny oli jo äänittänyt Jimmie Lee Maslonia mutta Campin levytykset olivat todellinen avaus uudelle aktiiviselle levy-yhtiölle. Ensimmäisinä julkaisuina päivänvalon näki kolme singleä vuoden 1973 aikana: Eager Boy/Dobroogie, Tore Up/If It’s All The Same To You ja Pan American Boogie/Sixteen Chicks. Kappaleet löytyvät ainakin Campin Rollin’ Rock singles collection CDltä. Campin uusi tyyli oli silottelematonta ja raakaa rockabillyä, jossa läskibasson nakutuksella on keskeinen sija. Vaikka Campi oli levyttänyt jo 50-luvulla, niin siitä huolimatta puhuisin uudesta tyylistä. Campin oma personalinen tyyli on toki läsnä, mutta Weiserin ohjauksessa vuodesta 1973 Campi levytti nykytermein klassisempaa rockabillyä kuin nuoruudessaan. Weiserillä oli selvä visio, miltä oikean rockabillyn tuli kuulostaa. Ja hänelle musiikki oli juuri rockabillyä.

Weiser myös tuotteisti rockabillyn aivan uudella tavalla. Hyvän kuvan tästä antaa Rollin’ Rockin ensimmäinen täyspitkä LP, joka kokosi Campin 50-luvun levytyksiä yksinkertaisesti ”rockabilly” termin alle. Levyn takakannessa Weiser määrittää missionsa seuraavasti:
Rollin’ Rock was formed by myself, Rockin’ Ronny Weiser, with the intent of issueing obscure, sexy, juicy, greasy, savage, Real American Rock, which never made it because it was never given the multi-million dollars promotion accorded to the plastic, fake and contrived Philadelphia pop-rock sound.
  Toisena LPnä päivänvalon nähneessä Mac Curtisin Ruffabillyssä jatketaan samaa hehkutusta ja julistetaan, miten kysymys ei ole nostalgiasta vaan Curtisin musiikki (ja rockabilly yleensäkin) edustaa tulevaisuuden musiikkia. Ja Weiser oli kyllä liioittelussaan oikeassa. Rockabilly todella on enemmän 1970- ja erityisesti 1980-luvun musiikkia kuin 50-luvun. Kirjoittaessaan kansitekstejään 70-luvun alussa rockabillyn tulevaisuus oli vasta edessäpäin. Curtisin ja Campin musiikki oli myös kaukana revivalista tai nostalgiasta, joka leimasi monen muun 50-luvun tähden esiintymisiä. Rollin’ Rock tähtien Englannin kiertue myös osoitti eurooppalaiselle yleisölle rockabillyn vitaliteetin. Meno lavalla oli niin kuin Weiser kuvasi: sexy, juicy, greasy, savage.

Rockabillyn rantautumista Eurooppaan voisi ehkä oikeammin kuvata rockabillyn keksimisenä. Rockabilly on loppujen lopuksi niin yllättävältä kun se kuulostaa varsin suurelta osin eurooppalainen luomus ja eurooppalaisten konsepti vanhan amerikkalaisen musiikin pohjalta. Kaikessa amerikkalaisuuden hehkuttamisessaan jopa Weiserin Rollin’ Rock tuskin olisi säilynyt ja kukoistanut ilman eurooppalaisia. Weiser itsekin oli taustaltaan eurooppalainen ja hän oli hyvin tietoinen alusta lähtien eurooppalaisten levykeräilyinnostuksesta.

Vuosien 1977-79 rockabilly buumi Englannissa ja muuallakin Euroopassa synnytti kokonaan uuden musiikkityyliin, alakulttuurin ja elämätavan, joka ponnisti vanhasta tedikulttuurista mutta siitä irrottautuneena synnytti jotain uutta. Parhaiten 70-luvulla virinneeseen ”autenttisen” rockabillyn aaltoon ja uusien yhtyeiden tuotoksiin voi tutustua 1980 julkaistulta Home Grown Rockabilly (Alligator) LP:llä, jossa esiintyvät niin varhainen Meteors, Stargazersin edeltäjä Rhythm Cats ja Flying Saucers salanimellä Kool Kats soittaen todellista kotikutoista rockabillyä. Toisin kuin rockabilly-termiä viljelleissä kappaleissa näissä levytyksissä tavoiteltiin varsin onnistuneesti uudenlaista pelkistettyä ja autenttisempaa soundia. Vaikka tedien ja nuorempien rockabillien tai hep catien vastakkainasettelua on joskus korostettu, niin esimerkiksi yhden johtavimmista tedibändeistä, Flying Saucersin, mukana olo osoittaa, että rockabilly innosti kaikkia rokkareita ainakin 70-luvun lopulla. Kehitys seuraavan vuosikymmenen aikana on kuitenkin toinen tarinansa.

Epilogi: Rock’n’roll ja rockabilly saapuivat myös Suomeen vuosina 1977-79 ja oikeastaan on yllättävää, miten nopeasti uudet trendit tänne välittyivät. Suomesta kuitenkin puuttuivat niin levykeräilijät kuin vanhempi tedi-kulttuuri. Ilman näitä kiinnekohtia Suomen rockabilly innostus koki monia ylilyöntejä. Suomalaisen scenen vaiheisiin kuitenkin paras opas on Eklundin Tiger Twist kirja.