Tämä blogi on omistettu amerikkalaiselle 1930-40-50-lukujen juurimusiikille: rockabillylle, western swingille, honky tonkille, jump bluesille ja kaikille muille mahdollisille suuntauksille ilman tarkempia kategorioita. Tarkastelun alla on niin alan viimeaikaiset julkaisut kuin edellisten vuosikymmenten klassikot mutta erityisesti harvinaisuudet ja outoudet.

tiistaina, joulukuuta 12, 2006

LÄNSIRANNIKON ROKKAAVA SWING EDDIE CLETROSTA BIG SANDYYN

Eddie Cletro on varmasti ollut täysin tuntematon suuruus vannoutuneemmillekin juurimusiikin harrastajille ennen Bear Familyn uutta kokoelmaa. Ainakin itselleni herra oli täysin outo ja päädyin levyn ostamiseen luottamuksesta Bear Familyn maineeseen laadukkaiden julkaisujen tuottajana mutta ennen kaikkea levyn hulppea nimi – Flying Saucer Boogie – herätti kiinnostuksen ja tietenkin, kun luvassa oli 50-luvun alkupuolen länsirannikon svengaavaa western-henkistä musiikki-ilottelua, en houkutusta voinut vastustaa. Levy ei itse ihan kaikkia odotuksia täytä enkä sitä uskalla suositella kuin kovimmille länsirannikon musiikin faneille, mutta itsessäni Cletron tuotanto herätti perustavia kysymyksiä länsirannikon musiikin omintakeisesta kehityksestä kohti rock’n’rollia 50-luvun alkupuolella. Usein rock’n’rollin tai rockabillyn synty esitetään joko Elviksen ja Sunin ympärillä tai sitten huomio kohdistetaan Bill Haleyn musiikkiin tai keskitytään mustan rhythm&bluesin kehitykseen. Ensimmäinen tarina sijoittuu Tennesseen ja Louisianan seudulle, seuraava Philadelphian seudulle ja viimeinen Chicagoon tai New Orleansiin. Kaliforniaa ei kuitenkaan useinkaan mainita rock’n’rollin tarinassa vaikka erityisesti etelä-Kaliforniassa oli omintakeinen ja elävä niin valkoinen kuin mustan musiikki scene. Väittäisin, että rockin syntytarina on mahdollista kertoa myös Kaliforniasta käsin ja sitä tarinaa lähden kartoittamaan Cletron levyn avustuksella.

Jos Kevin Coffeyn teksteihin on uskomista - ja miksei olisi – niin Cletro oli 40-luvun lopulla ja 50-luvun alussa arvostettu kitaristi Etelä-Kaliforniassa ja hänen Roundup Boys yhtyeelle riitti vientiä. Suosio ei kuitenkaan ollut niin laajaa, että Cletro olisi saanut levytyssopimuksen Kaliforniaa hallinneen Capitolin kanssa, vaan Cletro päätyi levyttämään pienemmälle Lariat-merkille. Tosin levymyynti ei vielä 50-luvun alussa tuottanut artisteille todellisia tuloja vaan korkeintaan toimi markkinointina tärkeimpään tulonlähteeseen live-esiintymisiin. Cletron ja poikien Lariat-singlet ovat pääosin pienyhtye western swingiä mutta välillä on mukana yrityksiä laajemman yleisön kosiskelusta humppailulla ja valsseilla. Tähän aika popahtavaan taustaan nähden viimeinen Cletron ja Roundup poikien Lariat-single ”First Class Second Hand Woman/Flying Saucer Boogie” syksyltä 1952 on varsinainen kummajainen. B-puolen lentävien lautasten hyökkäys heijastaa hienosti 50-luvun tieteisinnostusta, mutta A-puolen teema on tämän päivän katsonnasta aika outo. Cletro kehuskelee, miten kannattaa ottaa ’käytetty nainen’ (second hand woman), koska tämä tietää, miten miestä kohdella. En osaa tulkita tätä muutoin kuin, että naisilta kaikki irtosuhteet oli kielletty ja suhteen kariutuminen merkitsi naiselle vähintään kevytkenkäiseksi mutta käytännössä ’käytetyksi’ leimautumista. Näin Cletron viesti on jopa vapaamielinen vaikka toki konservatiivinen.

Olennaisempaa on kuitenkin, miten Cletron musiikki oli sähköistynyt ja terävöitynyt: tuloksena on rokkaava swingiä tai swingaavaa rokkia. Ero aikaisempiin levytyksiin on kuin yöllä ja päivällä. Vaikka western swing on edelleen pohjalla, single henkii uutta aikakautta samalla tavoin kuin samanaikaisesti itärannikolla Bill Haley & Comets. Erona Haleyn kanssa on kuitenkin selkeämpi swingin svengin säilyminen mukana. Haley taas korosti rytmiä ja kontrabasso hallitsi ralleja. Cletron svengin kuningas on ilman muuta steel, joka on samalla aggressiivinen mutta myös jazz-henkinen. Uusi atomiajan kokeellisten steel-soittajien sukupolvi oli astumassa esiin Speedy Westin johdolla juuri Kaliforniassa, jossa musiikki salli suurempia vapauksia kuin kontrolloidumman hillbillyn piirissä Etelässä. Roundup Boysien steelisti oli Tommy Sargent.
Vajaa kolme vuotta myöhemmin Cletro levytti vielä rajumpaa kamaa mutta tällä kertaa ei omissa nimissä vaan Rose Maddoxin taustalla. Kun Maddox Brothers & Rose kiinnitettiin Columbialle 1952, tehtiin Rosen kanssa samalla soolosopimus ja sisarkaartin omien sessioiden rinnalla Rose levytti soolotuotoksia. Cletro hääri yhtyeineen taustalla kolmessa sessiossa ja levylle on kerätty sessioiden rokkaavimmat palat Wild Wild Young Men ja Hey Little Dreamboat. Toki nämä ovat olleet saatavissa muillakin kokoelmilla mutta eipä ole huomio kiinnittynyt ennen taustayhtyeeseen. Molemmat palat todella rokkaavat eikä Rose eivätkä pojat taustalla pidättele. Villit nuoret miehet – kopio Ruth Brownin kappaleesta – on levytetty jo helmikuussa -55 eli ennen rock’n’rollin todellista läpimurtoa. Kun näitä kuuntelee herää epäilys, ettei Rose todellakaan pyrkinyt nousemaan ensimmäiseksi naisrokkariksi, vaan nämä rokkipalat heijastavat ennemminkin länsirannikon omaa musiikkikehitystä, jossa western swing, kantri, jazz ja rhytm & blues sekoittuivat aivan omalla tavallaan.

Kuinka paljon Kaliforniassa oikein tehtiin näitä rokkaavia swingejä tai swingaavia rokkeja 50-luvun alussa? Eli oliko Cletro poikkeus ja edelläkävijä vai sopeutuja. Kuunneltuaan miehen koko tuotannon, joka todella vaihtelee valssista jodlauksiin, olisin valmis sanomaan, että Cletro soitti sitä, mitä oletti yleisönsä haluavan. Asia vaatii kuitenkin tarkastusta ja se onnistuu parhaiten Kalifornialaisten merkkien tuotoksia sisältävien kokoelmien avulla. Kaliforniaa hallitsi Capitol, joka oli kasvanut indie-merkistä yhdeksi mahtimerkiksi. Kalifornian scenen tuotoksia haravoidessa olennaista ei ole muusikon alkuperä vaan levytyspaikka. Sopivia kokoelmia löytyy hyllystäni joitain, mutta jos levytysten takarajaksi asetetaan jälleen vuosi 1955, niin toisaalta esimerkiksi That’ll Flat Git It-sarja ei kurkota kovinkaan kauas 50-luvun alkupuolelle ja toisaalta Properin-boksit ovat vasta nyt ehtimässä paremmin 50-luvun puolenvälin tuotoksiin.

Ensimmäinen mieleen tuleva kokoelma on Properin boksi Swinging Hollywood Hillbilly Cowboys, joka nimenomaan esittelee länsirannikon valkoista musiikkia koko kirjossaan. 114 kappaleen joukosta löytyy rokkaavaa materiaalia mutta ei mitenkään ylettömästi: Cliffie Stonen He’s a Real Gone Okie vuodelta -47, Merrill E. Mooren House of Blue Lights -53, Roy Hogsedin She’s a Mean Mean Woman -51, Bob Wills & Plybousien Bottle Baby Boogie -52, Hank Penny & Jaye P. Morganin Fan It -52, Betsy Gayn Hound Dog -53, George Stognerin Hard Rod Race -53 ja Jimmy Bryantin Jelly Beans Daddy -49. Osittain tuttuja nimiä ja muutama tuntematon. Kaikissa nimetyissä on korostunut svengi ja villimpi ote, joka erottaa ne valtavirrasta, joka toki sekin länsirannikolla swingasi ja svengasi. Kaikkia ei nyt ihan suoraan voi kutsua esi-rock’n’rolliksi mutta niissä on korostunut rytmi, soolot terävämpiä kuin ennen ja usein yhtye on perinteistä western swing yhtyettä suppeampi.

Aloitetaan lähempi tarkastelu Betsy Gayn Hound Dogista. Big Mama Thorntonin kappale oli yllättävän suosittu valkoisella puolella eikä Gay muille valkoisille versioille kalpene. Yllättävän raaka flirttailu rhythm&bluesin kanssa. Betsystä ei muita tietoja ole saatavilla, että kierteli samoissa pakettikiertueissa länsirannikolla kuin Merle Travis, Jimmy Widener ja Johnny Bond. Valkoisia Hound Dog versioita ennen Elvistä taitaa olla ainakin viisi – Gay, Billy Starr, Tommy Duncan, Freddie Bell ja Eddie Hazlewood. Toimiva biisi.

Valkoisten kiinnostus race-musiikista näyttää olleen uusi juttu myös Kaliforniassa. Omalla tavallaan mielenkiintoista on, että vaikka western swing sulatti paljon erilaisia aineksia itseensä sitten 1930-luvun ja blues ei ollut koskaan vieras western swing yhtyeille niin western swingin ja modernimman jump bluesin välillä ei ollut suoranaista vuorovaikutusta. Ainoita poikkeuksia on Shuffle Town: Western Swing on King 1946-50 (Westside) CDltä löytyvät Jimmy Wyble & his Rifftettelle nimiselle yhtyeelle kirjatut palat. Nimen takaa löytyy joukko länsirannikon western swing muusikoita, jotka Kingin pomon Syd Nathanin toiveesta soittivat jonkinlaista western swingin ja jump bluesin fuusiota. Tulos on herkullinen mutta oli edellä aikaansa eikä session tuotoksia koskaan julkaistu.
Toki biisejä joskus puolin ja toisin kopiointiin erityisesti saman levy-yhtiön piirissä. Hyvä esimerkki on Wynonie Harrisin versio Hank Pennyn Bloodshot Eyes biisistä. Penny on omia suosikkejani. Hän oli kotoisin Alabamasta ja pisti täällä pystyyn ensimmäisen western swing yhtyeensä jo 1930-luvun lopulla. Sodan jälkeen ura kääntyi uuteen nousuun 1944, jolloin hän solmi sopimuksen Syd Nathanin Kingin kanssa ja varsinkin vuodesta 1946, jolloin Penny lopullisesti muutti länsirannikolle. Penny ei koskaan saavuttanut supertähteyttä ja suosio vaihteli suuresti ja sen myötä myös toimentulo, joka välillä onnistui paremmin koomikon roolilla Spade Cooleyn televisio-showssa. Koko 40-luvun lopun Penny onnistui kuitenkin kokoamaan taakseen länsirannikon muusikoiden parhaimmistoa: esimerkiksi kitaristien lista on uskomaton Roy Lanham, Merle Travis, Jimmy Wyble ja Homer Haynes. Musiikki oli vauhdikasta pienyhtye western swingiä parhaimmillaan. Osa kappaleista heijasteli jo muutosta kohti nopeampaa svengiä mutta samalla Penny oli valmis ammentamaan vaikutteita myös aikansa modernista jatsista be-bopista. Kingin kauden tuotokset ovat hyvin saatavilla: Hollywood Western Swing (Krazy Kat), Hillbilly Be-Bop (Westside) ja Properin tupla-CD. Vuonna 1947 levytetty instrumentaali Hillbilly Jump kuvaa hyvin Pennyn musiikin yhtä puolta, jossa liikuttiin samoilla linjoilla jump bluesin kanssa sitä kopioimatta. Hyviä esimerkkejä hillbilly jumpista tai paremminkin western jumpista ovat sellaiset menopalat Flamin’ Mamie, Wild Wild Women, Wildcat Mama, Talkin’ Bout You ja Red Hot Mama and Ice Cold Papa, jotka paljastavat myös Pennyn kertominen tarinoiden humoristisuuden. 50-luvun alussa Penny siirtyi RCAlle ja tästä kaudesta minulla ei ole kuin muutamia näytteitä, mutta edellä mainittu Fan It osoittaa, että menopalat säilyivät Pennyn ohjelmistossa. RCAn jälkeen Penny siirtyi vielä Deccalle, jossa Penny yritti pysyä ajan virrassa kiinni vielä mm. Rock of Gibaltar nimisellä biisillä. Sekä RCAn että Decca-kaudesta puuttuu kunnollinen uusintajulkaisu ainakin toistaiseksi.



Vanhemman kaartiin western swing muusikot kuten Spade Cooley tai Bob Wills kyllä jatkoivat musiikillisia kokeilujaan 50-luvun alkuun tultaessa, mutta harvemmin he omaksuivat uudempaa yksinkertaisempaa beatiä. Siksi Willsin Bottle Baby Boogie vuodelta 1952 onkin aikamoinen poikkeus. Kappale on rokkaava boogie, joka muistuttaa rytmiltään aika paljon jopa Bill Haleyn tuotoksia. Kaikuna solistilla vastaava mieskööri oli sekin tyypillisempää mustalle musiikille kuin western swingille. Menopalan takana on Bobin nuorin veli Billy Jack Wills, joka toimi solistina omassa sävellyksessään. Samaa reseptiä oli kokeiltu jo kaksi vuotta aiemmin, jolloin Willsin orkesteri purkitti niinikään Billy Jackin kappaleen Rock-A-Bye Baby Blues, jonka rytmi on yksinkertaisempi ja päällekäyvempi kuin Playboysien yleinen soundi tuohon aikaan. Billy Jackilla oli myös oma orkesteri, joka piti kotipaikkanaan Sacramentoa Kaliforniassa. Niin kuin muidenkin Bob Willsin veljesten – Johnnie Lee Willsin ja Luke Willsin – yhtyeet niin myös Billy Jackin kuului Bobin organisaatioon ja ne toimivat jonkinlaisina alueellisina bändeinä ja toisaalta tarjosivat Playboyseille muusikkoreservin. Tästä huolimatta veljesten yhtyeet eivät olleet kopioita ison veljen soundista vaan erityisesti Johnnie Leen ja Billy Jackin tuotokset olivat hyvinkin omaleimaisia. Rich Kienzle kuvaa Billy Jack Willsin musiikkia seuraavasti: “…from 1950 to late 1954, he led one of the most progressive and electrifying western swing bands of the period, anywhere. Though small in size, it reflected a brash, crackling excitement, shot through with sophisticated ensemble work and searing solos, often flavored with bebop, the modern jazz style that few western swing outfits of the era dared mess with. Billy Jack and company could outrock Bill Haley or any other proto-rockabilly outfit with ease.”

Billy Jack Wills ei orkestereineen turhan monta julkaisua julkaisut ja niidenkin harvojen löytäminen on työn ja tuskan takana. Varhaisimmat levytykset – 2 singleä - vuodelta 1951 julkaistiin 4-Star merkillä. Kuulemani esimerkki Roped and Tied on raju rytistys (Stompin' singers & western swingers, Proper-box). Billy laulaa kuin kunnon shouter. Tämä on melkein jump bluesia mutta western swing instrumentaalein mm. steel saksofonin tilalla. Vuonna 1955 Billy Jack levytti MGMlle kaksi singleä, joiden A-puolet There’s Good Rockin’ Toningt ja All she wants to do is rock olivat kopioita Wynonie Harrisilta (That’ll Flat vol. 7). Toki Good Rockin’ Tonight on Roy Brownin biisi ja Elviskin sen levytti ehti levyttää neljä kuukautta aiemmin, mutta kuitenkin kyllä nämä ovat Harrisin innoittamia ja epäilen, oliko Billy Elviksen versiota kuullutkaan. Molemmat kappaleet jatkavat samalla jump bluesin ja western swingin yhdistämisellä. Näitä voisi verrata hyvinkin Haleyn varhaisiin r&b covereihin (Rocket 88, Rock the Joint) mutta Billy Jack on sovituksellisesti paljon lähempänä originaaleja kuin Haley eikä siten kannata puhua vielä rock’n’rollista. Harrisin -48 julkaistu Good Rockin’ Tonight aloitti jonkinlaisen rock-biisin aallon jump bluesin puolella – siis rock juuri tyyliin All she wants to do is rock, Rock Mr. Blues, Rockin’ at Midnight ja Rock the joint, mutta on hieman yllättävää, että Billy Jack seurasi tätä boomia ja tätä varhaista rock-villitystä seitsemän vuotta myöhemmin. Sen verran laadukasta ja omintakeista musiikki on, että Billyn tuotanto ansaitsisi ehdottomasti kunnon julkaisun. 50-luvun alun radio-transcription levytyksiä on Billy Jackilta julkaistu parikin CDtä (Joaquin) mutta noissa jump blues orientaatio ei korostu yhtä selkeästi ja suurin osa biiseistä on joko instrumentaaleja tai popahtavamman Tiny Mooren laulamia.
Jimmy Bryant on kantrikitaran legenda mutta levyttäessään 1949 Jelly Beans Daddyn vallankumoukselliset duetot steelkitaristi Speedy Westin kanssa olivat vasta edessäpäin. Bryantin varhainen levytys oli vielä kaukana myöhempien levytysten villistä innovatiivisuudesta, mutta jotain uudenlaista tässä on, joka erottaa sen muista saman ajan hillbilly-levyistä. Selkeä ja yksinkertainen mutta intensiivinen bluessahtava laulu ja jazzahtava kitara nostavat biisin massan yläpuolelle. Bryant yhdessä Westin kanssa esitteli länsirannikon yleisölle 50-luvun alussa uuden musiikkisuunnan kantrijazzin, joka tukeutui tiettyihin kantrin kuvioihin mutta oli valmis rikkomaan sääntöjä villissä improvisoinnissaan. Villeimmillään duetto oli instrumentaaleissa mutta toi mukanaan uutta henkeä monen artistien taustalle soittaessaan Cliffie Stonen orkesterissa, joka käytännössä toimi usein Capitolin house-bändinä. Rich Kienzlen sanoin: ”
While West and Bryant’s music incorporated western swing, it also epitomized the futuristic, progressive optimism that flourished in postwar Southern California even amid the Cold War, a time when TV, jet flight, and the atom bomb were new and unnerving, yet exhilarating.”

Stone oli todellinen musiikin monitoimimies LA:n seudulla. Hän pyöritti suosittua TV-showta Hometown Jamboreta vuodesta 1949 vuoteen 1959, toimi Capitolin kykyjen etsijänä, johti omaa yhteyttä, jossa soitti bassoa ja toimi managerini Tennessee Ernie Fordille. Fordin musiikkiin kannattaa tutustua paremmin. Fordin tähti nousi nopeasti sitten ensilevytyksen 1949 mutta todelliseen supertähteyteen hän ponnisti 1956 hitillään Sixteen Tons. Tässä välissä purkitettu musiikki on hyvinkin svengaavaa ja rytmikästä vaikka hymyilevästä viiksiniekastamme ei ehkä kannata tehdä rockin esitaistelijaa, mutta halusi Ford sitä tai ei hänet voi sijoittaa rockin historiaan, Hyvä ja edullinen tapa Fordin varhaistuotantoon tutustumiseen on Properin kokoelma Rock City Boogie, jossa on 30 kappaletta vuosilta 1949-53. Taustalla häärii kaikissa sessioissa Cliffie Stonen yhtye, jossa soitti ennen kaikkea steelvelho Speedy West mutta myös liuta taitavia kitaristeja Jimmy Bryant, Eddie Kirk ja aika-ajoin Merle Travis.

Shot-gun boogie vuodelta 1950 on Fordin todellinen klassikko, joka aloitti varsinaisesti hänen boogie-kautensa. Biisissä tiivistyy Fordin varhaiskauden tyyli: voimakas boogie-beat ja swingin svengi. Vielä vuotta aiemmin levytetty Smokey mountain boogie on aika tyypillinen hillbilly boogie mutta Shot-gun boogiessa Ford ja Stonen yhtye näyttävät löytäneen aivan uuden vaihteen ja kaasuttivat uusiin sfääreihin kohti omaa hillbilly boogie swingiään. Ford oli vahva ja selkeä laulaja joskin vauhti paloissa hieman ilmeetön ja omimmillaan pop-paloissa. Fordin rinnalla yhtyeellä on suuri merkitys lennokkaan svengin loihdinnassa: erityisesti Westin steel oli SE instrumentti vaikka jossain boogie-paloissa piano saakin paljon tilaa mutta svengin koossapitävä liima on Stonen voimakas basso. Yhtyeen soundi oli samalla innovatiivinen ja perinteinen ja se henki uutta atomiajan beatia mutta kalifornialaisella letkeydellä. Ei Fordin koko varhaistuotanto rokkaa vaan välillä ollaan varsin popahtavilla länkkärilinjoilla, mutta kun tahtia tiivistettiin oli tuloksena todellista kerta toisensa jälkeen esi-rock’n’rollia Kalifornian malliin: Tailor made woman, You’re my sugar, Rock city boogie, Kissin’ bug boogie, Blackberry boogie, Catfish boogie ja I don’t know. Siinä vaiheessa kun Elvis tai Bill Haley todella murtautuivat kansalliseen tietoisuuteen, Ford oli luopumassa kokonaan boogie-linjastaan ja orientoitumassa yhä enemmän unohdetun keskiluokan viihdyttäjäksi. Oma valtakunnallinen TV-show toi hänet koteihin turvallisena vaihtoehtona nuorisoa villitsevälle rockille ainakin monen vanhemman mielestä, mutta Tennessee Ernie Fordilla on paikkansa myös rockin synnyssä eikä niin mitätön.
Ja kun Capitolille levyttäneitä country boogie artisteja lähdetään penkomaan, ei pidä missään nimessä unohtaa Merrill Moorea, joka levytti yhtyeensä Saddle Rhythm Boysien kanssa debyyttisession toukokuussa 1952. Seuraavan vajaan kolmen vuoden aikana Moore levytti peräti 32 kappaletta, jotka pääosin olivat rokkaavaa boogieta. Moore palasi vielä kerran studioon omissa nimissä uransa aikana, mutta syyskuussa 1958 järjestetyissä sessioissa työstettiin jonkinlaista western swing/kantri jazz instrumentaali LP:tä, jonka julkaisemisesta Capitol luopui. Koko tuotanto on saatavilla Bear Familyn tupla-CDllä Boogie My Blues Away. Moore soitti kuutena iltana LAssa Buckaroo Klubilla ja tämä muokkasi hänen soundiaan voimakkaammaksi, pakotti korostamaan rytmiä ja tietenkin swingiä. Moore ihaili Bob Willsiä ja haastattelussa kritisoi Capitolin legendaarista tuottajaa Ken Nelsonia ettei tämä ymmärtänyt hänen soundiaan. ”We had that heavy Bob Wills beat on the bandstand but it didn’t come across on record. Ken didn’t get the hard-driving rhythm that we had. His background was in big bands and with kind of sound, you used brushes. But to sell a small unit, you had to have a heavy beat.” Mooren tuotantoa kuunnellessa ihmettelee kuinka paljon rytmiä yhtyeellä lavalla todella oli, koska Moore kyllä takoo pianoaan olan takaa, mutta toki basso ja rummut voisivat tukea rytmiä vielä voimakkaammin. Mooren musiikki on sekoitus boogie woogieta, western swingiä ja rhythm&bluesia ja se todella toimii. Se ei kuitenkaan myynyt tarpeeksi vaikka osa kappaleista olikin paikallisesti suosittuja. Rock’n’rollin murtautuessa todella esiin vuoden vaihteessa 1955/56 Mooren levytysura oli lähes ohi ja edessä oli enää jotain sessioita mm. Wanda Jacksonin tai Sonny Jamesin taustalla. Moore ei koskaan ollut sinut uuden tyylin kanssa ja väitti rockin yksinkertaistavan rytmiä. Moore olikin täysin hämillään kun Englannin vierailullaan jo 1970 kutsuivat häntä rockabillyn pioneeriksi. Mutta toisaalta olisi hänen pitänyt ymmärtää, koska hänen musiikkinsa oli rajua, aggressiivista ja siinä oli korostunut beat. Silti se oli yllättävän monipuolista ja kaikki kolme sen musiikillista peruselementtiä korostuivat. Se oli varmasti liian western ja liian swing rock’n’rollin valtavirtaan ja toisaalta ainakin aika ajoin liian rajua kantriyleisölle. Mooren musiikki rokkaisi omalla länsirannikon draivillaan.

Olen entistä vakuuttuneempi, että länsirannikko seurasi omalla tyylillään valkoisen ja musta musiikin fuusioitumista rock’n’rolliksi. Tämä ei sinänsä ole ihme, koska perinteisesti Yhdysvallat on jaettu kolmeen musiikkialueeseen tai laajemminkin kulttuuripiiriin: southeast (pääosin Etelä), mid-west (Keski-Länsi) and southwest (Teksas, Oklahoma ja Kalifornia). Vanhan Etelän musiikki oli konservatiivista ja kontrolloitua hillbillyä ála Carter Family. Etelä oli uskonnollista seutua, jossa viina oli perisynnin symboli ja tanssi kielletty sen rinnalla, ja siten erityisesti valkoisen musiikin foorumit olivat hillittyjä konserttisaleja, kouluja ja Grand Old Opryn tapaisia perinnelinnakkeita. Southwest oli monin osin Etelän vastakohta. Se oli selvemmin elävä eri ryhmien kohtaus- ja sekoituspaikka. Täällä ei ollut samanlaisia uskonnollisia pidäkkeitä ja alueella kehittyi elävä tanssilava perinne. Väki suuntasi viikonloppuisiin tanssihalleihin tai kapakoihin juomaan ja tanssimaan elävän musiikin tahdissa. Southwestin tanssihalleja hallitsivat western swing yhtyeet. 50-luvulle tultaessa tiukka jako alkoi murtua kun synnillinen honky tonk musiikki sai jalansijaa Etelässä. Silti ero säilyi musiikkiperinteessä ja musiikkivaikutteita yhdisteltiin eri tavoin Etelässä kuin Lännessä. Tennesseen kaupungeissa ja puuvillapelloilla kättä löivät blues ja hillbilly kuin länsirannikolla jump blues ja western swing. Etelän soundi oli rosoista ja aggressiivista, kun länsirannikko svengasi ja suosi kokeellisempaa modernia soundia.

Länsirannikon rokkaava swing näyttää nopeasti väistyvän rock’n’rollin valtavirran myötä. Vaikka Bob Wills lauloikin vuonna 1956 Decca singlellään “I have been rockin’ rollin’ for a long time and still want to rock’n’roll” (That’ll Flat vol. 9) ei viesti ollut enää vakuuttava. Kukaan edellä mainituista artisteista ei onnistunut eikä paljon edes yrittänyt saada jalansijaa rock’n’roll markkinoilta. Billy Jack Wills ja Merrill Moore käytännössä lopettivat uransa ja Ernie Ford löysi maineen konservatiivisemmilta laitumilta. Yksi syy oli, että suurin osa edellä mainituista muusikoita oli 50-luvun puolivälissä kolmíkymppisiä ja tunsivat uuden nuorisokulttuuriksi leimatun musiikin vieraaksi itselleen. Toisaalta länsirannikon jatsahtava svengi ei oikein istunut uuteen Elvis vetoiseen rock-muottiin.

Ihan jälkiä jättämättä ei länsirannikon rokkaava swing varmastikaan väistynyt. Suurimmat vaikutukset heijastuivat varmasti kuitenkin kantrin puolella, jossa Kalifornia säilyi pitkään Nashvillen-pehmosoundin vastaisena linnakkeena. Parhaiten kuitenkin Kalifornian 50-luvun alun musiikin henkinen perintö kuuluu uuden polven kalifornialaisten rockabilly-artistien musiikissa. Kaiken parhaiten henkisen perinnön on omaksunut mielestäni Big Sandy & Fly-Rite Boys, jonka musiikki ammentaa samoista lähteistä – western swing, kantrijazz, hillbilly, jump blues jne. – ja joka levy levyn jälkeen on pystynyt uudistamaan keitostaan. Eddie Cletron Flying Saucer Boogie ja Big Sandyn uusin Turntable Matinee edustavat siten samaa Kalifornian auringon paahtamaa musiikillista jatkumoa.

tiistaina, lokakuuta 17, 2006

JUURIHOITOA TUUBISTA

Internetin viimeisin massavillitys lienee You Tube – sivusto, jossa voit jakaa erilaisia videopätkiä muun maailman kanssa. Sivustolle kuulemma päivitetään päivässä 65 000 uutta pätkää ja siellä käydään sata miljoona kertaa vuorokaudessa. Suurin osa tarjolla olevista videoista on täyttä soopaa - huonoja kotivideoita ja vielä huonoimpia vitsejä – mutta joukossa on kasvava määrä musiikkia. Suurin osa tuosta musiikkivyörystä toki on aivan jotain muuta kuin perinteistä rock’n’rollia ja muuta juurimusiikkia, mutta kyllä uudet rockabilly, hillbilly, hellbilly ja muut vastaavat bändit ovat löytäneet You Tuben helppona ja halpana kanavana tuoda itsensä esille. Ikävä kyllä monet tarjolla olevista live-pätkistä ovat surkealla kameralla, käsiotolla ja pienessä laitamyötäisessä kuvattuja ja niiden niin äänen kuin kuvan laatu on enemmän kuin kehno. Joukkoon mahtuu kuitenkin paremminkin kuvattuja, jotka todella palvelevat ainakin infokanavana ja parhaimmassa tapauksessa viihdyttävätkin katsojaansa. Silti mielestäni mielenkiintoisinta You Tuben antia edustavat sinne keräilijöiden kokoamat vanhat pätkät 50-luvulta mutta erityisesti varhaisemmat 40- ja 30-lukujen otokset.

Miksi tällainen arvostus? Syyt ovat ensisijassa visuaaliset. 50-luvun pätkät ovat pääsääntöisin erilaisista televisio-ohjelmista ajalta, jolloin televisio otti vielä ensi askeleitaan. Ne ovat visuaalisesti aika köyhiä ja usein kuvan tasonkin kanssa on niin ja näin. Lisäksi useimmat saatavilla olevat pätkät taitavat olla saatavilla ihan DVD muodossakin joskaan en itse ole niitä paljoa hankkinut. Vanhempi materiaali 50-alkupuolelta taaksepäin on filmattua ja on ollut joko osa elokuvaa tai oma elokuvateattereissa levitetty musiikkilyhytfilminsä. Niiden visuaalinen kieli on rikkaampi. Kulisseihin on panostettu. Mukana voi olla pientä tarinaakin. Nämä pätkät tulevat siten lähemmäksi nykyajan musiikkivideoita. Niissä myös kuva kertoo tarinaa ja välittää viestejä.

Toinen syy suosia varhaisempaa materiaalia on sen yllätysarvo. Pelkkä levy tai kuva ei paljasta ulkomusiikillisia ansioita: hurjaa showta, tyylikkäitä tai vain räikeitä asuja, kulisseja joihin bändi haluaa itsensä samaistettavan. Liikkuvan kuvan kautta on helpompi liittää ainakin joitain artisteja, joita ei ole aiemmin ymmärtänyt noteerata, osaksi ”kuuman musiikin” tai rytmimusiikin kehitystä.

En tässä kuitenkaan lähde haravoimaan sattumanvaraisesti koko You Tuben tarjontaa – tehkää se itse eri hakusanoilla. Onneksi löydettyäsi yhden hyvän kansiontekijän voit kahlata läpi hänen valikoimansa. Oma valintani on Dave ”Papa” Stuckeyn kokoama kansio. Stuckeyn musiikilliset ansiothan ovat kiistattomat: Dave & Deke Combo, Dave Stuckey & the Rhythm Gang ja viimeksi Lucky Stars. Bändi valikoima viittaa jo varsin luontevasti monipuoliseen mutta selvästi western swingiin päin kallellaan olevaan makuun. Stuckeyn kokoelmaan onkin päätynyt jonkin verran western swingiä ja itse swingiä mutta kaikkia yhdistää uskomaton svengi ja hyväntuulisuus.

Tässä muutama poiminto:
Maaninen valkoinen boogie-pianisti, pitkä vaalea taakse suittu letti, joka valahtaa pianoa pimputtaessa, jalka nousee pianon päälle jne. Kuulostaako tutulta – tuohan on mies Ferriday Lousianasta. No ei vaan Harry ”the Hipster” Gibson vuosikymmen ennen Jerry Lee Lewiksen Great Balls of Firea. Yhdenmukaisuus on niin ilmiömäinen, että Jerry Lee on täytynyt nähdä joitain näistä pätkistä. Toki Hipsterin tyylissä näyttää olleen paljolti itseironiaa, joka Killerin itseriittoisuudesta ei löydy. Jo lisänimi Hipster viittaa termiin hip, joka voisi kääntää yksinkertaisesti koolein kolli. Väännös hipster oli käytössä 40-luvulla itsetietoisempien swingareiden keskuudessa. Toisaalta niin kuin Killer niin myös Hipster laulaa itsestään. Hipsterin tyylin kuin yhdistää toiseen Jerry Leen suureen esikuvaan Moon Mullicanin honky tonk pianoon niin kasassa on hyvinkin perus-Killeri. Molemmilla esikuvilla näyttää olleen myös itsetuhoinen suhde päihteisiin. Mullican käytti ainoastaan viinaa mutta Gibson sortui huumeisiin ja jätti musiikkibisneksen jo 40-luvun lopulla. Hän teki jonkinlaista paluuta 70-luvulla mutta näin häneltä jäi väliin rock’n’roll buumi, jossa Hipsterillä olisi voinut olla sanansa sanottavaa. Katsokaa ja kuunnelkaa kolmesta tarjolla olevasta vaikka mielestäni hurjin 4F Ferdinand mutta aloitettuanne toki käytte läpi kaikki kolme (Opus 12 EEE ja Handsome Harry the Hipster). Hipsterin musiikki ammentaa boogie woogie villityksestä mutta en itse tiennyt, että valkoisetkin pystyivät tällaiseen hurjuuteen ja näin varhain. Kaikki pätkät ovat vuodelta -44. Tämä on myös urbaania musiikkia pohjoisen suurkaupunkilaisille. Katsokaapa vaikka vinksahtaneita pilvenpiirtäjätaustoja.
Boogie woogiesta seuraavaksi western swingiin. Bob Wills on yksiä henkilökohtaisia suursuosikkejani. Mies, joka innovatiivisesti yhdisti dixielandia, swingiä, bluesia, aikansa popmusiikkia ja perinteistä viulumusiikkia omaksi rytmikeitoksekseen. Bob oli myös ennen kaikkea orkesterin johtaja, jonka onnistui aina löytämään itselleen toinen toistaan armoitetumman soittajan. Stuckeyn sivustolta on tarjolla kaksi pätkää Snader Telesrciptions otoksista vuodelta -51: klassikko Ida Red, jossa laulupuolesta vastaa Joe Ferguson ja Three Miles South of Cash, jossa vierailee jodlaava kaunotar Carolina Cotton (kuvassa). Samasta sessiosta löytyy You Tubesta vielä klassikkoblues Sittin’ on the Top of World itsensä Willsin laulamana. Fiddle, steal, piano ja kitara saavat vuorollaan soolotilaa ja niin kuin aina Willsin yhtyeessä soittajat ovat huippuluokkaa. Mikä itseäni häiritsee, ovat kulissit. Voiko vakavasti otettavan jatsihenkisen kitaralurituksen soittaa nojaamalla heinäpaaliin? Miksi ihmeessä valittu viesti on näin maalainen, kun Willsin kohderyhmä ei kuitenkaan koostunut ainoastaan maalaisista.

Willsin kovin kilpailija Spade Cooley eteni lännenhenkisyydessään vielä monta askelta pidemmälle. Tarjolla on loistava kymmenminuuttinen lyhytfilmi King of Western Swing, jossa Spaden tarina kerrotaan länkkärivideon välityksellä. Mukana on useita viimeisen päälle hiottuja interiöörejä ja hienoa musiikkia. Pätkä alkaa vertauksella, miten lännessä ennen vanhaan tuuli keinutti (swinging) hirttoköyttä mutta nyt länttä hallitsi western swingsters. Spade Cooley yhtyeineen seikkailee perinteisen lännen sekatavarakaupan edessä (katsokaapa kaupan nimeä), rodeossa, karjanajossa ja tietenkin lännen kapakassa, jossa tapaamme jälleen iki-ihanan Carolina Cottonin. Carolinan voin bongata myös bassossa Hank Pennyn ja Deuce Spriggensin haikailessa Missouriin. Paljon enempää stereotyyppistä villin lännen meininkiä tuskin voisi loihtia. Puolustukseksi sanottakoon, että musiikki on loistavaa ja todellista western swing big band musiikkia.


Miten ja miksi western liitettiin western swingiin? Vielä 30-luvulla Milton Brownin ja Bob Willsin hallitessa Teksasia länkkäri-teemat eivät olleet mukana. Kuvat 40-luvun alun western swing bändeistä todistavat samaa – ei lännen kuteita. Laajemmassa mitassa lännenmeininki tuli mukaan vasta 40-luvun lopulla western swingin saavuttaessa suuren suosion Kaliforniassa. Varsinkin Spade Cooley tietoisesti lanseerasi itsensä western swingin kuninkaana. Tietenkin samanaikaisesti koko hillbilly ja nouseva honky tonk scene kehitti itselleen uudenlaisen lännentyylin, joka 50-luvulle tultaessa sai väriloistoissaan ja kultapaljeteissaan karnevalisoitumisen piirteitä. Katsokaapa vaikka kuvia Maddox Brotherseistä, Webb Piercestä tai Ray Pricestä. Latoromantiikka näyttää vedonneen kaikkiin mutta western swing bändit erityisesti kokivat viehtymystä villin lännen teemoihin.

Mitä länkkäri ja maaseutu romantiikalla sitten haettiin? Ainakin se asetti siihen vetoavat yhtyeet eri maailmaan kuin pohjoisen modernit suurkaupungit. Western swing seurasi länteen Teksasista, Oklahomasta ja muualta etelästä lähtenyttä siirtolaisten virtaa. Ehkä näihin okieksi luokiteltuihin siirtolaisiin vetosi maaseuturomantiikka – kadotetun maaseudun lumo. Nykyisin lännen asusteita käyttämällä vaatteilla viestitään usein vapaudesta ja oman tien kulkijasta, mutta tässä varhaisemmassa käytössä ja erityisesti villin lännen teemalla kyllä selvästi haluttiin luoda kuva perinteisiin arvoihin nojaavista tosi miehistä, joita urbaanien metropolien hektinen maailma ei ollut vielä pöhöttänyt. Siis moraalisesti – western housut kun eivät mahaa peittäneet. Spade Cooley ja muut halusivat sijoittaa itsensä yhteen Amerikan voimakkaimmista tarinoista – rajaseuturomantiikkaan ja raivaajahenkeen.

Merle Travisilta tarjolla olevat hulppeat pätkät - Petticoat Fever ja Too Much Sugar For a Dime - vahvistavat kuvaa halusta nojautua perinteisiin ”amerikkalaisiin” patriarkaalisiin arvoihin. Travis bändeineen soittaa kotoisasti maalaistalon tuvassa vaimoihmisten kutoessa vieressä. Tosin Judy Hayden, joka oikeastikin oli Travisin vaimo ja laulaja omilla avuillaan, yhtyy duettoon toisessa tarjolla olevassa kappaleessa ja näyttää Merlelle kaapin paikan. Kulisseista huolimatta bändi on aivan hillitön. Koko otto on tietenkin äänitetty livenä.

Vaikka interiöörit ovat välillä tehty taidokkaasti kuten Spade Cooleyn kohdalla tai vähän naivimmin kuten Merle Travisin kohdalla, en ole oikein vakuuttunut kenenkään kohdalla kuvan kertoman viestin sopivuudesta musiikkiin. Cooleyn big band swing harppuineen oli loppujen varsin urbaania. Willsin musiikki sopi paremmin isoihin tanssisaleihin ja honky tonkeihin kuin latoon. Merlen kitaran pikkaus ei todellakaan ole mitään perhemusiikkia vaan svengaavaa rytmimusiikkia, joka oli omimmillaan honky tonkissa. Kolmesta herrasta ei kukaan myöskään oikein vastannut kuvaa reilusta perheestä huolehtivasta tosi miehestä, vaan kaikkia kolmea kuvaa paremmin hankala luonne ja päihderiippuvuus. Traagisin kohtalo on tietenkin Cooleylle, joka päätyi myöhemmin linnaan vaimonsa taposta. Kaikesta huolimatta valitun tarinan täytyi aikanaan vedota ostavaan yleisöön ja herättää siinä kaipuuta johonkin aitoon ja kadotettuun Amerikkaan.

Vaihtoehtoista tapaa rakentaa musiikin ympärille tarina edustaa Ray Lanhamin johtama Whippoorwills, joka ei vuodesta -47 vuoteen -55 kestäneen uran aikana monta virallista levyä tehnyt, mutta onneksi jälkipolville on jäänyt iso liuta transcription levytyksiä niin radiolle kuin elokuviin. Radiomateriaalia on julkaistu levyllä mutta en ole itse onnistunut levyä hankkimaan. Tarjolla olevien kolmen näytekappaleen jälkeen täytyy harkita, kannattaisiko sitä sittenkin metsästää. Lanham on armoitettu (jazz-henkinen) kitaristi, joka soitti useaan otteeseen eri merkkien kuten Kingin, Capitolin ja 50-luvulla Fabor-Abbottin studio-orkestereissa niin kantria kuin rock’n’rollia ja välillä popahtavampaa materiaalia mm. Johnny ja Dorsey Burnetten taustalla. Lanham soitti myös mm. Hank Pennyn western swing yhtyeessä. Lanhamin yhden kielen luritusrallit olivat arvostettuja ammattipiireissä ja niin oli myös hänen kantrijazz yhtyeensä mutta laajalle yleisölle se ei kelvannut. Rich Kienzlen sanoja lainatakseni Whippoorwillsin tyyli oli “sophisticated, urbane, and smoothly delivered blend of jazz, pop, blues, country, and western swing”. Ja siten se oli avain liian urbaania kantriyleisölle ja kantria kaupunkilaisille.

Tarjolla on peräti neljä kappaletta - So Long Oolong, Get On Board Lil' Chillun, Mama, He's Making Eyes At Me ja Hard Life Blues. Oma suosikkini on yhtyeen solistin Sweet Georgia Brownin ála Juanita Vastineen laulama jälkimmäisin. Ensimmäinen edustaa amerikkalaista eksotiikan kaipuuta: siinä matkitaan aasialaisia hassusti puhuen. Asusteista on hieman vaikea päätellä, onko tutustumisen kohteena Japani, Kiina vai Kaakkois-Aasia; luultavasti miksaus kaikkia. Hyvän musiikin ohella olennaista ovat hatut tai paremminkin kappaleen – ei yhtyeen omaa - tarinaa tukeva pukeutuminen ja kulissit. Ainoastaan "tuijotus" laulu eroaa muista; se on puhdas live-esiintyminen.
Viimeinen esimerkkini Stuckeyn kansiosta on suloääninen ja klassisen kaunis Peggy Lee, jolla niinkuin edellä mainitulla Carolina Cottonilla oli ruotsalaiset sukujuuret. Peggy on populaarimusiikin klassikkoja mutta vasta nämä pätkät innostivat itseäni tutustumaan hänen uraansa ja musiikkinsa. Peggy liittyi 21 vuotiaana vuonna -41 Benny Goodmanin maankuuluun orkesteriin, mutta jättäytyi pois jo kaksi vuotta myöhemmin. Syynä oli avioituminen yhtyeen kitaristin Dave Barbourin kanssa ja perheenlisäyksen syntyminen. Peggy palasi estradeille jo -44 mutta nyt yksin tai paremminkin yhdessä aviomiehensä kanssa. Varsinkin 40-luvun levytykset miellyttävät omaa musiikkimakuani. Svengaava ja reipasta pienyhtyeswingiä, jonka kruunasi Peggy Leen uskomattoman kaunis ja puhdas ääni. 50-luvulle tultaessa tyyli sai popahtavampia elementtejä ja suursuosiota mutta juuri siitä syystä ei itseäni samalla tavalla innosta. Hyvä tapa tutustua Peggy Leen varhaiseen uraan on Properin uusi boksi Miss Wonderful.

Tätä ennen voi tutustua kuitenkin Stuckeyn kattaukseen, joissa korostuu Peggyn säihkyvä olemys, Barbourin loistava kitarointi ja aivan upeat vaatteet. It’s a Good Day pitäisi positiivisuudessaan olla pakollinen päivän aloitus. I Don’t Enough About You tarjoaa uudenlaisen naiskuvan: Peggy on opettaja (joka toki riisuu heti pätkän alussa opettajattaren tunnusmerkin - silmälasit) ja aviomies/kitaristi Barbour istuu koululaisen penkillä vieressä. Peggy väittää tietävänsä vähän kaiken kaikesta eikä olevansa kenenkään petkutettavissa. Toinen itsenäisen ja päättäväisen naisen kuva saada yökerhoon sijoitetussa Why Don’t You Do Right, jossa kelvoton mies saa kenkää. Ero westernhenkisten pätkien kodinhengettäriin on selvä. Western pätkissä naiset voisivat olla topakoita mutta eivät itsellisiä niin kuin urbaanissa ympäristössä.


Vaikka western swing yhtyeiden ja swing bändien musiikillinen ero ei suuren suuri ollut, niiden tarjoamat arvomaailmat olivat kaukana toisistaan. Vastakkain oli suurkaupunki vs. maaseutu, moderni vs. mennyt maailma ja tietenkin pohjoinen vs. etelä. Ero korostuu visuaalisessa, ulkomusiikillisessa, aineistossa eikä välttämättä hallinnut muusikoiden ajatuksia. Niin Wills kuin Cooley ammensivat esikuvansa aikansa suurilta swing-yhtyeiltä, mutta toisin päin vaikutteet eivät kulkeneet. Lännenmiehet taisivat sittenkin olla avarakatseisempia kuin suurkaupungin itseriittoiset hipsterit.

You Tube on avaa meille myös oven menneeseen maailmaan ja syvästi toivon, että taloudellisesta kasvusta ja tekijänoikeusongelmista huolimatta tämä ovi säilyy auki ja että Stuckeyn kaltaiset keräilijät jaksavat jakaa kokoelmiansa meidän innokkaiden harrastelijoiden kanssa.

tiistaina, syyskuuta 26, 2006

ENSIMMÄISTÄ ROCKABILLY-BIISIÄ METSÄSTÄMÄSSÄ: OSA I
Avauskirjoituksessa on parasta pysyttäytyä todellisissa peruskysymyksissä, ja päätin siten pureutua rockabillyn syvimpään olemukseen. Kuka levytti ja koska ensimmäisen rockabilly levytyksen? Standardivastaus on tietenkin Elvis yhdessä Scottyn ja Billyn kanssa heinäkuun kuudentena 1954 osoitteessa 706 Union Avenue, Memphis, Tennessee. Adam Komorowski tarjoaa niin ikään singleä That’s All Right (Mama)/Blue Moon of Kentucky (Sun) rockabillyn syntyhetkeksi uuden Properin-boksin From Boppin’ Hillbillies to Red Hot Rockabillies kirjasen ensi riveillä. Toisaalta miehen kokoama 4 CD:n kokoelma tarjoaa loistavan aineiston testata tätä klassista väitettä. Toki viime vuosina saman ajan musiikkia ollut tarjolla useallakin mielenkiintoisella kokoelmalla, mutta nyt tarjolla olevat uskomattomat 118 kappaletta vuosilta 1950-55 avaavat sopivasti rajatun näkökulman valkoisen etelän musiikin muutoksiin 1950-luvun alkuvuosina.

Kaikki kunnia kuninkaalle mutta itse olen vieroksunut Elviksen yletöntä palvomista ja antaisin mielelläni kunniaa myös unohdetuille artisteille ja niille, jotka eivät tähteyttä koskaan saavuttaneet. Usein väitetään, että kaikki etelän viriilit soittajat alkoivat kopioida Elvistä heti kuultuaan hänen levynsä. Ehkä näin oli, ehkä ei. Se, että joku 30 tai 40 tai 50 vuotta myöhemmin muistelee näin tehneensä, ei käy todistuksesta. Ihmisen muisti on lyhyt ja tuosta perspektiivistä on vaikea tehdä eroa kuuliko Elvistä kevättalvella -55 tai -56, mutta juuri originellien rockabillykappaleiden etsimisessä ajoitus on tärkeä. Kaikki tiesivät Elviksestä -56, mutta kuinka laajalle tietoisuus levisi esimerkiksi syksyn -54 aikana, jolloin ei ollut internetin tarjoamaa levityskanavaa, vaan kaikki perustui rajalliseen levyn myyntiin, konsertteihin ja tietenkin Louisiana Hayriden kaltaiseen laajalti kuultuun radio-ohjelmaan. Elviksen läpimurron kattavuus vain runsaan vuoden mittaisen Sun-kauden aikana oli kuitenkin ihan jotain muuta, mitä tapahtui vuodesta 1956 RCAn valtakunnallisessa mediaohjauksessa. Toiseksi tapa, jolla Elvikseen haastatteluissa vedotaan, on useimmin 50-luvun artistien jälkijättöistä tarvetta sijoittaa itsensä rokin historiaan juuri Elviksen kautta, mutta sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa mitä kukin soitti ennen Elviksen supertähteyttä. Kysymys kuuluukin, pystynkö vahvistamaan ajatuksen Elviksen yliarvostuksesta vai joudunko sittenkin ottamaan lusikan kauniiseen käteen ja tunnustamaan Elviksen keskeiseen aseman.
Ennen boksin sisällön analyysiä on kuitenkin määritettävä, mitä oikein etsitään eli pitää määrittää rockabilly-biisi. MGM Rockabilly Collection 70-luvun lopulta tarjoaa näppärän ja käytännöllisen määrityksen:
A contagious beat, accented by slapping the bass strings: the chopped rhythms of the acoustic guitar, an occasional skittering fiddle, blistering electric guitar solos and the hiccupy, nasal, experience-laced voices of genuine 5 a.m. hillbilly singers.”
Toki tarjolla on systemaattisempiakin määrityksiä kuten Graig Morrisonin kirjassa Go Cat Go! Rockabilly Music and Its Makers, jossa hän esittelee peräti kolmetoista rockabillylle tyypillistä elementtiä (mm. villi laulutyyli, blues rakenne), mutta itse tyytyisin ensimmäiseen. Rockabilly on sittenkin yhtä paljon tunnetta kuin tiettyjä karikatyyrejä.

Itse termi rockabilly lanseerattiin luultavasti ensi kerran Billboard lehdessä 1956 kuvaamaan minulle tuntematonta Ruckus Taylorin kappaletta Rock Town Rock. Tai paremminkin kuvaus koski Ruckusia, joka oli lehden mukaan jälleen yksi rockabilly. Termi esiintyi satunnaisesti myös eri biiseissä, joista kaikki eivät suinkaan olleet rockabillyä niin kuin Guy Mitchellin Rockabilly. Toki on myös vastakkaisia esimerkkejä kuten Lattie Mooren Rockabilly Joe’s (joka oli kopio Jimmy Dickensin Blackeyd Joe’sta) ja tietysti Burnetten veljesten Rock Billy Boogie, mutta kuten veljekset itse kertoivat termi ei tullut heidän mukanaan etelästä vaan tarttui pohjoisen jenkkien tyypittelystä. Rockabilly oli yksinkertaisesti jenkkien hieman halventava luokittelu etelän valkoisten maalaistollojen rokkaamiselle tai paremminkin nimitys juuri tälle maalaistollolle.

Etelässä musiikkia kutsuttiin usealla eri nimellä. 50-luvun puolivälin jälkeen kysymys oli vain rock’n’rollista mutta sitä aiemmin ainakin rajatussa käytössä oli ”cat music” termi, johon mm. Lew Williams viittaa. Boksilta löytyykin mm. Tommy Scotin mainio Cat Music. Aika yleinen termi oli myös bop eri muodoissaan ja esimerkiksi Elvis kuulutettiin levyllä ikuistetussa Teksasin konsertissa alkuvuodessa 1955 lavalle boppin’ hillbilly määreellä höystettynä eli tässä levyn otsikko on kyllä oikeaan osuva.

Syy, miksi nostin edellä esille Bill Millarin vanhan määrityksen on, että rockabillyn termin käyttö yleistyi ja vakiintui vasta 1970-luvun lukuisten uusintajulkaisujen myötä. Näissä määritettiin, mikä on rockabillyä. Kokoelmista tuli uuden rockabilly-revivalin kulmakivi. Niiden myötä vakiintui käsitys rockabillystä tiettynä osana 50-luvun musiikkia mutta samalla myös rockabillystä tuli osa oman aikansa musiikkia, jota yhä useampi bändi julisti soittavansa.

Kun käsitteet ovat selvät, on aika palata itse boksin kimppuun. Yritin kuunnella kaikki biisit läpi systemaattisesti jakaen ne ennen Elviksen ensimmäistä singleä levytettyihin, kesän -54 ja -55 välillä levytettyihin (jona aikana Elviksen vaikutus ei ollut vielä kaikkialle yltävä) ja syksyllä -55 levytetyt (tällöin uusi suunta alkoi jo murtautua esille). Yritin löytää kappaleet, jotka täyttävät rockabillyn yleiset tuntomerkit ja erityisesti sellaiset biisit, jotka ovat Elviksen Sun-levytyksiä edeltävältä ajalta. Lisäksi olen haravoinut joukosta valkoisten kopioimat mustat biisit, koska juuri mustan musiikin valjastamisessa valkoisiin rytmeihin on nähty yhtenä Elviksen ansioista. Toki näitä mustia lainoja (kuten valkoisia mustalla puolella) on löydettävissä jo 1940-luvun lopulta mutta kiinnostus ja valmius r&b kappaleiden esittämiseen kasvoi 1950-luvulla. Olen kiinnittänyt huomion myös rock, rockin’, rockin’ and rollin’ hokemien ilmaantumiseen. Periaatteessa uudella termillä tarkoitettiin ihan samaa kuin Hank Williams lauloi Honky Tonkin’ kappaleessaan mutta uuden verbin omaksuminen hauskanpidon ja hetkessä elämisen kuvaamiseen osoittaa, että tekijät mielsivät tekevänsä jotakin uutta. Tosin kaikissa kappaleissa, jossa termiä hoetaan, ei ole kyllä kysymys lainkaan rockista, ja itse termin historia ulottuu ainakin 30-luvulle.

Hyvin subjektiivisella haarukalla kelpuuttaisin Elviksen omien biisien ohella tavalla tai toisella rockabilly luokituksen alle peräti 35 kappaletta, joista peräti yksitoista on ajalta ennen Elviksen ensimmäistä myyttistä Sun-singleä. Näihin on syytä paneutua yksitellen:

Billy Starr: Hound Dog -53 (Imperial)
Tämä on loistava versio Big Mama Thortonin Hound Dogista kolme vuotta ennen Elvistä. Raaka laulu ja intensiivinen laulua myötäilevä kitara luovat juuri oikean tunnelman. Tämä on kyllä ihan oikeaa rockabillyä. Itse artistista – 1918 syntyneestä Starrista – ei tullut tähteä eikä hänestä levytysten lisäksi muuta tiedetäkään. Terry Gordonin mainiossa ja perusteellisessa discografiastakin löytyy vain kaksi muuta singleä (mm. I’m drinkin’ bourbon’) mutta ne edustavat puhdasta honky tonkia ja ovat luultavasti 60-luvun alusta.

Lucky Joe Almond: Rock Me -53 (Trumpet)
Jälleen hillbilly versioimassa mustaa hittiä. Nyt vuorossa on Piano Redin klassikko hitti Rockin with Red, joka on saanut useissa myöhemmissä versiossa nimen Rock Me. Laulajassa on tyyliä ja asennetta, mutta rytmiryhmä on vielä enemmän hillbillypuolella, mutta kyllä tässä rajoilla liikutaan. Almondin tarina kuulostaa tutulta. Trumpet levy-yhtiön pomo Lillian McMurry kiinnitti nuoren Almondin ja antoi ensimmäiseksi biisiksi mustan r&b hitin. Lopputulos tihkuu seksiä ja levy myy hyvin paikallisesti. Vaikka Almond levyttikin vielä kaksi muuta singleä Trumpetille ja yhden Globelle oli levytysura ohi 1956. Ensilevyn tunnelma jäi myös saavuttamatta ja tietenkin tähteys, vaikka ainakin toinen single Gonna Roll and Rock (-54) jatkoi samoilla linjoilla.

Lee Bell: Beatin’ out the boogie on the Mississippi mud -52 (RCA)
Ei harmainta hajuakaan onko tämä kopio vai oma sävellys, mutta varsin mustan musiikin henkinen boogie. Toisaalta kyllä tässä taidetaan liikkua vielä hillbilly boogien puolella: piano, fiddle, kitara ja steel saavat vuoroin soolotilaa. Bell oli texasilainen, joka oli kaveerannut ennen lyhyttä soolo uraa mm. Moon Mullicanin ja Cliff Brunerin kaltaisten pitkän linjan western swing muusikoiden kanssa, jotka hekään eivät mustia vaikutteita vieroksuneet.

Little Jimmy Dickens: Rock Me -53 (Columbia)
Toinen Rockin with Red versio. Little Jimmyn (alakuvassa toinen vasemmalta) versio on enemmän hillbillyä fiddleineen kuin Lucky Joen mutta Dickens levytti toukokuussa -54 todellisen protorockabillyn Blackeyed Joe’s, joka ei Properin kokoelmalle ole päässyt. Dickens oli fyysisestä koostaan huolimatta ilman muuta 50-luvun rokkaavan kantrin suuria nimiä.
Autry Inman: Uh-huh-honey -53 (Decca)
Jälleen liikutan ihan rajatapauksessa. Jonkinlaista nikottelevaa laulua tapaillaan, soolokitaraakin on mutta sitten jälleen annetaan tilaan fiddlelle. 1929 syntynyt Autry (kuvassa toinen oikealta)voidaan lukea hyvinkin nuorten artistien joukkoon. Ennen soolouraansa Inman kierteli basistina useissa bändeissä. Pari vuotta myöhemmin Inman levytti jo ihan puhdasta klassista rockabillyä mm. Be Bob Baby -56 (Decca) ja Mary Nell -58 (RCA).

Tommy Scott: Rockin’ and Rollin’ -51 (Federal)
Tommy Scott: Cat Music -54 (4-Star)
Varhaisempi Scottin biisi on vielä perinteisempää menoa mutta kun levyn perushokema on Rockin’ and Rollin’ niin kyllä tässä ainesta on. Rytmiä ja svengiä on junatarinan puitteissa mutta vielä sittenkin hillbilly bopin rajoissa. Kolme vuotta myöhemmin levytetty Cat Music on yllättävän raju rokki, joka rakentuu aika perus r&b-kuviolle. Rytmi on vauhdikas ja svengaavaa, laulun huuto ja vastaus tyyli on enemmän perus rock’n’rollille tyypillistä. Soolotilan jakavat piano ja yllättäen steel. Ei tämä oikeastaan ole rockabilly vaan aikansa edellä oleva valkoinen rock’n’roll. Gordonin nettidiscografiasta on kuultavissa pätkä Cat Musicin kääntöpuolesta Dig Me Little Mamasta, joka on samanlaista rokkaava valkoista rhythm & bluesia. Sitä edeltänyt single Dance wih Her Henry/Jumpin’ from 6 to 6 (4-Star) näyttäisi sekin olevan mustaa lainaa. Scott ei todellakaan ollut eilisen teeren poikia vaan oli syntynyt jo 1916 ja ura ulottuu aina 1930-luvulle. Siitä, mitä muuta hän levytti, ei ole tietoa. Linkkiä seuraamala voi tarkistaa Tommyn lavakunnon; biisi on kuitenkin ehtaata hillbillyä.

Chuck Murphy: They Raided the Joint -50 (Bama/Coral)
Chuck Murphy: Rhythm Hall -54 (Columbia)
Varhaisempaa näistä voisi luulla ihan suoraan mustaksi piano-boogie-bluesiksi. En tiedä onko mustaa lainaa vai oma kappale mutta meno on kuitenkin villiä ja mustaa vaikka ei tätä toki ihan rockabillyksi voi sanoa. Jälkimmäisessä liikutan jälleen piano boogien maailmoissa. Jos ei tämäkään rockabillyä ole niin rokkaavaa ja svengaava rytmi-ilottelua ja kyllähän tässä todetaan miten ”when band starts swingin’ at rockin’ rhythm hall”. Valkoisella rock’n’rollilla oli selvästi useita juuria ja pioneereja ja Alabamassa 1921 Murphy on yksi näistä.

Gene Henslee: Diggin’ and Datin’ -54 (Imperial)
Gene Henslee: Rockin’ Baby -54 (Imperial)
Kaksi Hensleen singleä tulevat keväältä -54. Ensimmäinen on aika selkeä mid-tempo rockabilly ja treffailusta ja Cadilacista kertova sanoitus sopii rockabillyn maailman. Jälkimmäisessä liikutaan jälleen oikeilla linjoilla kun aloitetaan hokemalla rockin’ baby ja eikä hokemasta oikein pidemmälle päästäkään. Kumpikaan ei ole klassikkoainesta mutta selvästi uutta tyyliä ennakoivia jo muutamia kuukausia ennen Elviksen ensi levytystä. Henslee oli aktiivinen 50-luvun alussa mutta dj uran myötä piti näiden levyjen jälkeen taukoa ainoa 60-luvun alkuun, jolloin palasi kantrin pariin.

Glenn Barber: Ice Water -54 (Starday)
Barber ei ihan osu asetetun aikarajauksen puitteisiin vaan levytys on lokakuulta -54, mutta tämä on nimestään huolimatta sen verran kuumaa kamaa, että nostan sen vielä jalustalle yhtenä ensimmäisenä rockabilly levytyksenä. Biisi elää Barberin kuuman laulun mukana ja bändi enemmän tukee solistia. Tämä on oikeata hillbilly rokkia – tai nykytermeillä desperate rockabillyä. Vasta 19-vuotias Barber tuo vanhaan kuvioon energiaa ja rytmiä mutta ei kokonaan hyppää hillbilly kuosista ulos kuten Elvis. Barber levytti vielä kaksi singleä Stardaylle, joista ainakin jälkimmäinen Shadow My Baby/Feel No Pain -56 on todellista rockabillyn juhlaa ja tehty käytännössä samalla tyylillä kuin ensilevytyskin. Stardayn jälkeen vuorossa oli ainakin kaksi singleä D-lle.

Kesän -54 ja -55 välillä tehtyä materiaalia en lähde tässä yksitellen arvioimaan. Aika harva kuitenkaan Elvistä suoraan kopioi. Todelliseksi originelleiksi ja uuden tyylin pioneereiksi tällä kuuntelulla (ja toki varhemman vakaumuksenkin pohjalta) nostaisin ilman muuta Sonny Fisherin ja Sid King & Five Stringsin. Fisherin omintakeinen bluesvaikutteinen rockabilly on todellista klassikkoainesta. Sid King taas johdatteli ryhmänsä jonnekin Bill Haleyn ja rockabillyn välimaastoon jo vuoden -54 puolella. Yksittäisenä biisinä nousee esille todelle raju Jimmy Leen & Wayne Walkerin duetto Love Me tammikuulta -55.

Väittäisin siten, että Elvistä edelsi ainakin jonkinlainen proto-rockabilly levytysten aika ja että Elviksen rinnalla nousi esille myös liuta muita originelleja, jotka eivät kopioineet tai lainanneet Elviksen tyyliä. Toisaalta kyllä Elviksessä oli jotain erilaista – selkeää karismaa ja tähtiainesta, jota muissa ei ollut. Kun Elvistä kuuntelee tässä joukossa, niin ainakin oma huomioni kiinnittyy Elviksen aivan erilaiseen laulutyyliin, joka ei pohjautunut perinteiselle hillbilly/honky traditiolle vaan paremminkin nojasi pop-puolella ala Dean Martin ja yhdisti tähän mustan musiikin intensiteettiä.

Olennaisempaa kuin etsiä sitä ensimmäistä rockabillyä on sittenkin nauttia 50-luvun alun boppaavasta hillbillystä. Ainakin omasta mielestäni juuri 50-luvun alku oli luovaa aikaa, jossa eri tyylit ja eri ikäpolvet elivät rinnakkain. Levyltä löytyy proto-rockabillyn ja rockabillyn ohella honky tonkia, country boogieta, hillbillyä ja jopa vivahteita western swingistä ja tietenkin sellaisia vaikeasti luokiteltavaa tykitystä, jota esimerkiksi Maddox Brothers & Rose tuotti. Ja kaikki tämä sulassa sekamelskassa. Tämä oli se luova voimakkaasti ”boppaava” ympäristö, joka tuotti rockabillyn. Ostakaa boksi ja todetkaa itse.

sunnuntaina, syyskuuta 24, 2006

ENSIMMÄISTÄ ROCKABILLY-BIISIÄ METSÄSTÄMÄSSÄ: OSA I

Avauskirjoituksessa on parasta pysyttäytyä todellisissa peruskysymyksissä, ja päätin siten pureutua rockabillyn syvimpään olemukseen. Kuka levytti ja koska ensimmäisen rockabilly levytyksen? Standardivastaus on tietenkin Elvis yhdessä Scottyn ja Billyn kanssa heinäkuun kuudentena 1954 osoitteessa 706 Union Avenue, Memphis, Tennessee. Adam Komorowski tarjoaa niin ikään singleä That’s All Right (Mama)/Blue Moon of Kentucky (Sun) rockabillyn syntyhetkeksi uuden Properin-boksin From Boppin’ Hillbillies to Red Hot Rockabillies kirjasen ensi riveillä. Toisaalta miehen kokoama 4 CD:n kokoelma tarjoaa loistavan aineiston testata tätä klassista väitettä. Toki viime vuosina saman ajan musiikkia ollut tarjolla useallakin mielenkiintoisella kokoelmalla, mutta nyt tarjolla olevat uskomattomat 118 kappaletta vuosilta 1950-55 avaavat sopivasti rajatun näkökulman valkoisen etelän musiikin muutoksiin 1950-luvun alkuvuosina.

Kaikki kunnia kuninkaalle mutta itse olen vieroksunut Elviksen yletöntä palvomista ja antaisin mielelläni kunniaa myös unohdetuille artisteille ja niille, jotka eivät tähteyttä koskaan saavuttaneet. Usein väitetään, että kaikki etelän viriilit soittajat alkoivat kopioida Elvistä heti kuultuaan hänen levynsä. Ehkä näin oli, ehkä ei. Se, että joku 30 tai 40 tai 50 vuotta myöhemmin muistelee näin tehneensä, ei käy todistuksesta. Ihmisen muisti on lyhyt ja tuosta perspektiivistä on vaikka tehdä eroa kuuliko Elvistä kevättalvella -55 tai -56, mutta juuri originellien rockabillykappaleiden etsimisessä ajoitus on tärkeä. Kaikki tiesivät Elviksestä -56, mutta kuinka laajalle tietoisuus levisi esimerkiksi syksyn -54 aikana, jolloin ei ollut internetin tarjoamaa levityskanavaa, vaan kaikki perustui rajalliseen levyn myyntiin, konsertteihin ja tietenkin Louisiana Hayriden kaltaiseen laajalti kuultuun radio-ohjelmaan. Elviksen läpimurron kattavuus vain runsaan vuoden mittaisen Sun-kauden aikana oli kuitenkin ihan jotain muuta, mitä tapahtui vuodesta 1956 RCAn valtakunnallisessa mediaohjauksessa. Toiseksi tapa, jolla Elvikseen haastatteluissa vedotaan, on useimmin 50-luvun artistien jälkijättöistä tarvetta sijoittaa itsensä rokin historiaan juuri Elviksen kautta, mutta sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa mitä kukin soitti ennen Elviksen supertähteyttä. Kysymys kuuluukin, pystynkö vahvistamaan ajatuksen Elviksen yliarvostuksesta vai joudunko sittenkin ottamaan lusikan kauniiseen käteen ja tunnustamaan Elviksen keskeiseen aseman.

Ennen boksin sisällön analyysiä on kuitenkin määritettävä, mitä oikein etsitään eli pitää määrittää rockabilly-biisi. MGM Rockabilly Collection 70-luvun lopulta tarjoaa näppärän ja käytännöllisen määrityksen:
A contagious beat, accented by slapping the bass strings: the chopped rhythms of the acoustic guitar, an occasional skittering fiddle, blistering electric guitar solos and the hiccupy, nasal, experience-laced voices of genuine 5 a.m. hillbilly singers.”
Toki tarjolla on systemaattisempiakin määrityksiä kuten Graig Morrisonin kirjassa Go Cat Go! Rockabilly Music and Its Makers, jossa hän esittelee peräti kolmetoista rockabillylle tyypillistä elementtiä (mm. villi laulutyyli, blues rakenne), mutta itse tyytyisin ensimmäiseen. Rockabilly on sittenkin yhtä paljon tunnetta kuin tiettyjä karikatyyrejä.

Itse termi rockabilly lanseerattiin luultavasti ensi kerran Bilboard lehdessä 1956 kuvaamaan minulle tuntematonta Ruckus Taylorin kappaletta Rock Town Rock. Tai paremminkin kuvaus koski Ruckusia, joka oli lehden mukaan jälleen yksi rockabilly. Termi esiintyi satunnaisesti myös eri biiseissä, joista kaikki eivät suinkaan olleet rockabillyä niin kuin Guy Mitchellin Rockabilly. Toki on myös vastakkaisia esimerkkejä kuten Lattie Mooren Rockabilly Joe’s (joka oli kopio Jimmy Dickensin Blackeyd Joe’sta) ja tietysti Burnetten veljesten Rock Billy Boogie, mutta kuten veljekset itse kertoivat termi ei tullut heidän mukanaan etelästä vaan tarttui pohjoisen jenkkien tyypittelystä. Rockabilly oli yksinkertaisesti jenkkien hieman halventava luokittelu etelän valkoisten maalaistollojen rokkaamiselle tai paremminkin nimitys juuri tälle maalaistollolle.

Etelässä musiikkia kutsuttiin usealla eri nimellä. 50-luvun puolivälin jälkeen kysymys oli vain rock’n’rollista mutta sitä aiemmin ainakin rajatussa käytössä oli ”cat music” termi, johon mm. Lew Williams viittaa. Boksilta löytyykin mm. Tommy Scotin mainio Cat Music. Aika yleinen termi oli myös bop eri muodoissaan ja esimerkiksi Elvis kuulutettiin levyllä ikuistetussa Teksasin konsertissa alkuvuodessa 1955 lavalle boppin’ hillbilly määreellä höystettynä eli tässä levyn otsikko on kyllä oikeaan osuva.

Syy miksi nostin edellä esille Bill Millarin vanhan määrityksen on, että rockabillyn termin käyttö yleistyi ja vakiintui vasta 1970-luvun lukuisten uusintajulkaisujen myötä. Näissä määritettiin, mikä on rockabillyä. Kokoelmista tuli uuden rockabilly-revivalin kulmakivi. Niiden myötä vakiintui käsitys rockabillystä tiettynä osana 50-luvun musiikkia mutta samalla myös rockabillystä tuli osa oman aikansa musiikkia, jota yhä useampi bändi julisti soittavansa.

Kun käsitteet ovat selvät, on aika palata itse boksin kimppuun. Yritin kuunnella kaikki biisit läpi systemaattisesti jakaen ne ennen Elviksen ensimmäistä singleä levytettyihin, kesän -54 ja -55 välillä levytettyihin (jona aikana Elviksen vaikutus ei ollut vielä kaikkialle yltävä) ja syksyllä -55 levytetyt (tällöin uusi suunta alkoi jo murtautua esille). Yritin löytää kappaleet, jotka täyttävät rockabillyn yleiset tuntomerkit ja erityisesti sellaiset biisit, jotka ovat Elviksen Sun-levytyksiä edeltävältä ajalta. Lisäksi olen haravoinut joukosta valkoisten kopioimat mustat biisit, koska juuri mustan musiikin valjastamisessa valkoisiin rytmeihin on nähty yhtenä Elviksen ansioista. Toki näitä mustia lainoja (kuten valkoisia mustalla puolella) on löydettävissä jo 1940-luvun lopulta mutta kiinnostus ja valmius r&b kappaleiden esittämiseen kasvoi 1950-luvulla. Olen kiinnittänyt huomion myös rock, rockin’, rockin’ and rollin’ hokemien ilmaantumiseen. Periaatteessa uudella termillä tarkoitettiin ihan samaa kuin Hank Williams lauloi Honky Tonkin’ kappaleessaan mutta uuden verbin omaksuminen hauskanpidon ja hetkessä elämisen kuvaamiseen osoittaa, että tekijät mielsivät tekevänsä jotakin uutta. Tosin kaikissa kappaleissa, jossa termiä hoetaan, ei ole kyllä kysymys lainkaan rockista.

Hyvin subjektiivisella haarukalla kelpuuttaisin Elviksen omien biisien ohella tavalla tai toisella rockabilly luokituksen alle peräti 35 kappaletta, joista peräti yksitoista on ajalta ennen Elviksen ensimmäistä myyttistä Sun-singleä. Näihin on syytä paneutua yksitellen:

Billy Starr: Hound Dog -53 (Imperial)
Tämä on loistava versio Big Mama Thortonin Hound Dogista. Raaka laulu ja intensiivinen laulua myötäilevä kitara luovat juuri oikean tunnelman. Tämä on kyllä ihan oikeaa rockabillyä. Itse artistista – 1918 syntyneestä Starrista – ei tullut tähteä eikä hänestä levytysten lisäksi muuta tiedetäkään. Terry Gordonin mainiossa ja perusteellisessa discografiastakin löytyy vain kaksi muuta singleä (mm. I’m drinkin’ bourbon’) mutta ne edustavat puhdasta honky tonkia ja ovat luultavasti 60-luvun alusta.

Lucky Joe Almond: Rock Me -53 (Trumpet)
Jälleen hillbilly versioimassa mustaa hittiä. Nyt vuorossa on Piano Redin klassikko hitti Rockin with Red, joka on saanut useissa myöhemmissä versiossa nimen Rock Me. Laulajassa on tyyliä ja asennetta, mutta rytmiryhmä on vielä enemmän hillbillypuolella, mutta kyllä tässä rajoilla liikutaan. Almondin tarina kuulostaa tutulta. Trumpet levy-yhtiön pomo Lillian McMurry kiinnitti nuoren Almondin ja antoi ensimmäiseksi biisiksi mustan r&b hitin. Lopputulos tihkuu seksiä ja levy myy hyvin paikallisesti. Vaikka Almond levyttikin vielä kaksi muuta singleä Trumpetille ja yhden Globelle oli levytysura ohi 1956. Ensilevyn tunnelma jäi myös saavuttamatta ja tietenkin tähteys, vaikka ainakin toinen single Gonna Roll and Rock (-54) jatkoi samoilla linjoilla.

Lee Bell: Beatin’ out the boogie on the Mississippi mud -52 (RCA)
Ei harmainta hajuakaan onko tämä kopio vai oma sävellys, mutta varsin mustan musiikin henkinen boogie. Toisaalta kyllä tässä taidetaan liikkua vielä hillbilly boogien puolella: piano, fiddle, kitara ja steel saavat vuoroin soolotilaa. Bell oli texasilainen, joka oli kaveerannut ennen lyhyttä soolo uraa mm. Moon Mullicanin ja Cliff Brunerin kaltaisten pitkän linjan western swing muusikoiden kanssa, jotka hekään eivät mustia vaikutteita vieroksuneet.

Little Jimmy Dickens: Rock Me -53 (Columbia)
Toinen Rockin with Red versio. Little Jimmyn versio on enemmän hillbillyä fiddleineen kuin Lucky Joen mutta Dickens levytti toukokuussa -54 todellisen protorockabillyn Blackeyed Joe’s, joka ei Properin kokoelmalle ole päässyt. Dickens oli ilman muuta 50-luvun rokkaavan kantrin suuria nimiä.

Autry Inman: Uh-huh-honey -53 (Decca)
Jälleen liikutan ihan rajatapauksessa. Jonkinlaista nikottelevaa laulua tapaillaan, soolokitaraakin on mutta sitten jälleen annetaan tilaan fiddlelle. 1929 syntynyt Autry voidaan lukea hyvinkin nuorten artistien joukkoon. Ennen soolouraansa Inman kierteli eri bändeissä bassistina. Pari vuotta myöhemmin Inman levytti jo ihan puhdasta klassista rockabillyä mm. Be Bob Baby (Decca) ja Mary Nell (RCA).

Tommy Scott: Rockin’ and Rollin’ -51 (Federal)
Tommy Scott: Cat Music -54 (4-Star)
Varhaisempi Scottin biisi on vielä perinteisempää menoa mutta kun levyn perushokema on Rockin’ and Rollin’ niin kyllä tässä ainesta on. Rytmiä ja svengiä on junatarinan puitteissa mutta vielä sittenkin hillbilly bopin rajoissa. Kolme vuotta myöhemmin levytetty Cat Music on yllättävän raju rokki, joka rakentuu aika perus r&b-kuviolle. Rytmi on vauhdikas ja svengaavaa, laulun huuto ja vastaus tyyli on enemmän perus rock’n’rollille tyypillistä. Soolotilan jakavat piano ja yllättäen steel. Ei tämä oikeastaan ole rockabilly vaan aikansa edellä oleva valkoinen rock’n’roll. Gordonin nettidiscografiasta on kuultavissa pätkä Cat Musicin kääntöpuolesta Dig Me Little Mamasta, joka on samanlaista rokkaava valkoista rhythm & bluesia. Sitä edeltänyt single Dance wih Her Henry/Jumpin’ from 6 to 6 (4-Star) näyttäisi sekin olevan mustaa lainaa. Scott ei todellakaan ollut eilisen teeren poikia vaan oli syntynyt jo 1916 ja ura ulottuu aina 1930-luvulle. Siitä, mitä muuta hän levytti, ei ole tietoa. Scottin voi tsekata ihann livenä; komea poika joskin tarjolla oleva kappale on ehtaata hillbillyä niinkuin ulkoinen varustuskin.