Tämä blogi on omistettu amerikkalaiselle 1930-40-50-lukujen juurimusiikille: rockabillylle, western swingille, honky tonkille, jump bluesille ja kaikille muille mahdollisille suuntauksille ilman tarkempia kategorioita. Tarkastelun alla on niin alan viimeaikaiset julkaisut kuin edellisten vuosikymmenten klassikot mutta erityisesti harvinaisuudet ja outoudet.

tiistaina, joulukuuta 12, 2006

LÄNSIRANNIKON ROKKAAVA SWING EDDIE CLETROSTA BIG SANDYYN

Eddie Cletro on varmasti ollut täysin tuntematon suuruus vannoutuneemmillekin juurimusiikin harrastajille ennen Bear Familyn uutta kokoelmaa. Ainakin itselleni herra oli täysin outo ja päädyin levyn ostamiseen luottamuksesta Bear Familyn maineeseen laadukkaiden julkaisujen tuottajana mutta ennen kaikkea levyn hulppea nimi – Flying Saucer Boogie – herätti kiinnostuksen ja tietenkin, kun luvassa oli 50-luvun alkupuolen länsirannikon svengaavaa western-henkistä musiikki-ilottelua, en houkutusta voinut vastustaa. Levy ei itse ihan kaikkia odotuksia täytä enkä sitä uskalla suositella kuin kovimmille länsirannikon musiikin faneille, mutta itsessäni Cletron tuotanto herätti perustavia kysymyksiä länsirannikon musiikin omintakeisesta kehityksestä kohti rock’n’rollia 50-luvun alkupuolella. Usein rock’n’rollin tai rockabillyn synty esitetään joko Elviksen ja Sunin ympärillä tai sitten huomio kohdistetaan Bill Haleyn musiikkiin tai keskitytään mustan rhythm&bluesin kehitykseen. Ensimmäinen tarina sijoittuu Tennesseen ja Louisianan seudulle, seuraava Philadelphian seudulle ja viimeinen Chicagoon tai New Orleansiin. Kaliforniaa ei kuitenkaan useinkaan mainita rock’n’rollin tarinassa vaikka erityisesti etelä-Kaliforniassa oli omintakeinen ja elävä niin valkoinen kuin mustan musiikki scene. Väittäisin, että rockin syntytarina on mahdollista kertoa myös Kaliforniasta käsin ja sitä tarinaa lähden kartoittamaan Cletron levyn avustuksella.

Jos Kevin Coffeyn teksteihin on uskomista - ja miksei olisi – niin Cletro oli 40-luvun lopulla ja 50-luvun alussa arvostettu kitaristi Etelä-Kaliforniassa ja hänen Roundup Boys yhtyeelle riitti vientiä. Suosio ei kuitenkaan ollut niin laajaa, että Cletro olisi saanut levytyssopimuksen Kaliforniaa hallinneen Capitolin kanssa, vaan Cletro päätyi levyttämään pienemmälle Lariat-merkille. Tosin levymyynti ei vielä 50-luvun alussa tuottanut artisteille todellisia tuloja vaan korkeintaan toimi markkinointina tärkeimpään tulonlähteeseen live-esiintymisiin. Cletron ja poikien Lariat-singlet ovat pääosin pienyhtye western swingiä mutta välillä on mukana yrityksiä laajemman yleisön kosiskelusta humppailulla ja valsseilla. Tähän aika popahtavaan taustaan nähden viimeinen Cletron ja Roundup poikien Lariat-single ”First Class Second Hand Woman/Flying Saucer Boogie” syksyltä 1952 on varsinainen kummajainen. B-puolen lentävien lautasten hyökkäys heijastaa hienosti 50-luvun tieteisinnostusta, mutta A-puolen teema on tämän päivän katsonnasta aika outo. Cletro kehuskelee, miten kannattaa ottaa ’käytetty nainen’ (second hand woman), koska tämä tietää, miten miestä kohdella. En osaa tulkita tätä muutoin kuin, että naisilta kaikki irtosuhteet oli kielletty ja suhteen kariutuminen merkitsi naiselle vähintään kevytkenkäiseksi mutta käytännössä ’käytetyksi’ leimautumista. Näin Cletron viesti on jopa vapaamielinen vaikka toki konservatiivinen.

Olennaisempaa on kuitenkin, miten Cletron musiikki oli sähköistynyt ja terävöitynyt: tuloksena on rokkaava swingiä tai swingaavaa rokkia. Ero aikaisempiin levytyksiin on kuin yöllä ja päivällä. Vaikka western swing on edelleen pohjalla, single henkii uutta aikakautta samalla tavoin kuin samanaikaisesti itärannikolla Bill Haley & Comets. Erona Haleyn kanssa on kuitenkin selkeämpi swingin svengin säilyminen mukana. Haley taas korosti rytmiä ja kontrabasso hallitsi ralleja. Cletron svengin kuningas on ilman muuta steel, joka on samalla aggressiivinen mutta myös jazz-henkinen. Uusi atomiajan kokeellisten steel-soittajien sukupolvi oli astumassa esiin Speedy Westin johdolla juuri Kaliforniassa, jossa musiikki salli suurempia vapauksia kuin kontrolloidumman hillbillyn piirissä Etelässä. Roundup Boysien steelisti oli Tommy Sargent.
Vajaa kolme vuotta myöhemmin Cletro levytti vielä rajumpaa kamaa mutta tällä kertaa ei omissa nimissä vaan Rose Maddoxin taustalla. Kun Maddox Brothers & Rose kiinnitettiin Columbialle 1952, tehtiin Rosen kanssa samalla soolosopimus ja sisarkaartin omien sessioiden rinnalla Rose levytti soolotuotoksia. Cletro hääri yhtyeineen taustalla kolmessa sessiossa ja levylle on kerätty sessioiden rokkaavimmat palat Wild Wild Young Men ja Hey Little Dreamboat. Toki nämä ovat olleet saatavissa muillakin kokoelmilla mutta eipä ole huomio kiinnittynyt ennen taustayhtyeeseen. Molemmat palat todella rokkaavat eikä Rose eivätkä pojat taustalla pidättele. Villit nuoret miehet – kopio Ruth Brownin kappaleesta – on levytetty jo helmikuussa -55 eli ennen rock’n’rollin todellista läpimurtoa. Kun näitä kuuntelee herää epäilys, ettei Rose todellakaan pyrkinyt nousemaan ensimmäiseksi naisrokkariksi, vaan nämä rokkipalat heijastavat ennemminkin länsirannikon omaa musiikkikehitystä, jossa western swing, kantri, jazz ja rhytm & blues sekoittuivat aivan omalla tavallaan.

Kuinka paljon Kaliforniassa oikein tehtiin näitä rokkaavia swingejä tai swingaavia rokkeja 50-luvun alussa? Eli oliko Cletro poikkeus ja edelläkävijä vai sopeutuja. Kuunneltuaan miehen koko tuotannon, joka todella vaihtelee valssista jodlauksiin, olisin valmis sanomaan, että Cletro soitti sitä, mitä oletti yleisönsä haluavan. Asia vaatii kuitenkin tarkastusta ja se onnistuu parhaiten Kalifornialaisten merkkien tuotoksia sisältävien kokoelmien avulla. Kaliforniaa hallitsi Capitol, joka oli kasvanut indie-merkistä yhdeksi mahtimerkiksi. Kalifornian scenen tuotoksia haravoidessa olennaista ei ole muusikon alkuperä vaan levytyspaikka. Sopivia kokoelmia löytyy hyllystäni joitain, mutta jos levytysten takarajaksi asetetaan jälleen vuosi 1955, niin toisaalta esimerkiksi That’ll Flat Git It-sarja ei kurkota kovinkaan kauas 50-luvun alkupuolelle ja toisaalta Properin-boksit ovat vasta nyt ehtimässä paremmin 50-luvun puolenvälin tuotoksiin.

Ensimmäinen mieleen tuleva kokoelma on Properin boksi Swinging Hollywood Hillbilly Cowboys, joka nimenomaan esittelee länsirannikon valkoista musiikkia koko kirjossaan. 114 kappaleen joukosta löytyy rokkaavaa materiaalia mutta ei mitenkään ylettömästi: Cliffie Stonen He’s a Real Gone Okie vuodelta -47, Merrill E. Mooren House of Blue Lights -53, Roy Hogsedin She’s a Mean Mean Woman -51, Bob Wills & Plybousien Bottle Baby Boogie -52, Hank Penny & Jaye P. Morganin Fan It -52, Betsy Gayn Hound Dog -53, George Stognerin Hard Rod Race -53 ja Jimmy Bryantin Jelly Beans Daddy -49. Osittain tuttuja nimiä ja muutama tuntematon. Kaikissa nimetyissä on korostunut svengi ja villimpi ote, joka erottaa ne valtavirrasta, joka toki sekin länsirannikolla swingasi ja svengasi. Kaikkia ei nyt ihan suoraan voi kutsua esi-rock’n’rolliksi mutta niissä on korostunut rytmi, soolot terävämpiä kuin ennen ja usein yhtye on perinteistä western swing yhtyettä suppeampi.

Aloitetaan lähempi tarkastelu Betsy Gayn Hound Dogista. Big Mama Thorntonin kappale oli yllättävän suosittu valkoisella puolella eikä Gay muille valkoisille versioille kalpene. Yllättävän raaka flirttailu rhythm&bluesin kanssa. Betsystä ei muita tietoja ole saatavilla, että kierteli samoissa pakettikiertueissa länsirannikolla kuin Merle Travis, Jimmy Widener ja Johnny Bond. Valkoisia Hound Dog versioita ennen Elvistä taitaa olla ainakin viisi – Gay, Billy Starr, Tommy Duncan, Freddie Bell ja Eddie Hazlewood. Toimiva biisi.

Valkoisten kiinnostus race-musiikista näyttää olleen uusi juttu myös Kaliforniassa. Omalla tavallaan mielenkiintoista on, että vaikka western swing sulatti paljon erilaisia aineksia itseensä sitten 1930-luvun ja blues ei ollut koskaan vieras western swing yhtyeille niin western swingin ja modernimman jump bluesin välillä ei ollut suoranaista vuorovaikutusta. Ainoita poikkeuksia on Shuffle Town: Western Swing on King 1946-50 (Westside) CDltä löytyvät Jimmy Wyble & his Rifftettelle nimiselle yhtyeelle kirjatut palat. Nimen takaa löytyy joukko länsirannikon western swing muusikoita, jotka Kingin pomon Syd Nathanin toiveesta soittivat jonkinlaista western swingin ja jump bluesin fuusiota. Tulos on herkullinen mutta oli edellä aikaansa eikä session tuotoksia koskaan julkaistu.
Toki biisejä joskus puolin ja toisin kopiointiin erityisesti saman levy-yhtiön piirissä. Hyvä esimerkki on Wynonie Harrisin versio Hank Pennyn Bloodshot Eyes biisistä. Penny on omia suosikkejani. Hän oli kotoisin Alabamasta ja pisti täällä pystyyn ensimmäisen western swing yhtyeensä jo 1930-luvun lopulla. Sodan jälkeen ura kääntyi uuteen nousuun 1944, jolloin hän solmi sopimuksen Syd Nathanin Kingin kanssa ja varsinkin vuodesta 1946, jolloin Penny lopullisesti muutti länsirannikolle. Penny ei koskaan saavuttanut supertähteyttä ja suosio vaihteli suuresti ja sen myötä myös toimentulo, joka välillä onnistui paremmin koomikon roolilla Spade Cooleyn televisio-showssa. Koko 40-luvun lopun Penny onnistui kuitenkin kokoamaan taakseen länsirannikon muusikoiden parhaimmistoa: esimerkiksi kitaristien lista on uskomaton Roy Lanham, Merle Travis, Jimmy Wyble ja Homer Haynes. Musiikki oli vauhdikasta pienyhtye western swingiä parhaimmillaan. Osa kappaleista heijasteli jo muutosta kohti nopeampaa svengiä mutta samalla Penny oli valmis ammentamaan vaikutteita myös aikansa modernista jatsista be-bopista. Kingin kauden tuotokset ovat hyvin saatavilla: Hollywood Western Swing (Krazy Kat), Hillbilly Be-Bop (Westside) ja Properin tupla-CD. Vuonna 1947 levytetty instrumentaali Hillbilly Jump kuvaa hyvin Pennyn musiikin yhtä puolta, jossa liikuttiin samoilla linjoilla jump bluesin kanssa sitä kopioimatta. Hyviä esimerkkejä hillbilly jumpista tai paremminkin western jumpista ovat sellaiset menopalat Flamin’ Mamie, Wild Wild Women, Wildcat Mama, Talkin’ Bout You ja Red Hot Mama and Ice Cold Papa, jotka paljastavat myös Pennyn kertominen tarinoiden humoristisuuden. 50-luvun alussa Penny siirtyi RCAlle ja tästä kaudesta minulla ei ole kuin muutamia näytteitä, mutta edellä mainittu Fan It osoittaa, että menopalat säilyivät Pennyn ohjelmistossa. RCAn jälkeen Penny siirtyi vielä Deccalle, jossa Penny yritti pysyä ajan virrassa kiinni vielä mm. Rock of Gibaltar nimisellä biisillä. Sekä RCAn että Decca-kaudesta puuttuu kunnollinen uusintajulkaisu ainakin toistaiseksi.



Vanhemman kaartiin western swing muusikot kuten Spade Cooley tai Bob Wills kyllä jatkoivat musiikillisia kokeilujaan 50-luvun alkuun tultaessa, mutta harvemmin he omaksuivat uudempaa yksinkertaisempaa beatiä. Siksi Willsin Bottle Baby Boogie vuodelta 1952 onkin aikamoinen poikkeus. Kappale on rokkaava boogie, joka muistuttaa rytmiltään aika paljon jopa Bill Haleyn tuotoksia. Kaikuna solistilla vastaava mieskööri oli sekin tyypillisempää mustalle musiikille kuin western swingille. Menopalan takana on Bobin nuorin veli Billy Jack Wills, joka toimi solistina omassa sävellyksessään. Samaa reseptiä oli kokeiltu jo kaksi vuotta aiemmin, jolloin Willsin orkesteri purkitti niinikään Billy Jackin kappaleen Rock-A-Bye Baby Blues, jonka rytmi on yksinkertaisempi ja päällekäyvempi kuin Playboysien yleinen soundi tuohon aikaan. Billy Jackilla oli myös oma orkesteri, joka piti kotipaikkanaan Sacramentoa Kaliforniassa. Niin kuin muidenkin Bob Willsin veljesten – Johnnie Lee Willsin ja Luke Willsin – yhtyeet niin myös Billy Jackin kuului Bobin organisaatioon ja ne toimivat jonkinlaisina alueellisina bändeinä ja toisaalta tarjosivat Playboyseille muusikkoreservin. Tästä huolimatta veljesten yhtyeet eivät olleet kopioita ison veljen soundista vaan erityisesti Johnnie Leen ja Billy Jackin tuotokset olivat hyvinkin omaleimaisia. Rich Kienzle kuvaa Billy Jack Willsin musiikkia seuraavasti: “…from 1950 to late 1954, he led one of the most progressive and electrifying western swing bands of the period, anywhere. Though small in size, it reflected a brash, crackling excitement, shot through with sophisticated ensemble work and searing solos, often flavored with bebop, the modern jazz style that few western swing outfits of the era dared mess with. Billy Jack and company could outrock Bill Haley or any other proto-rockabilly outfit with ease.”

Billy Jack Wills ei orkestereineen turhan monta julkaisua julkaisut ja niidenkin harvojen löytäminen on työn ja tuskan takana. Varhaisimmat levytykset – 2 singleä - vuodelta 1951 julkaistiin 4-Star merkillä. Kuulemani esimerkki Roped and Tied on raju rytistys (Stompin' singers & western swingers, Proper-box). Billy laulaa kuin kunnon shouter. Tämä on melkein jump bluesia mutta western swing instrumentaalein mm. steel saksofonin tilalla. Vuonna 1955 Billy Jack levytti MGMlle kaksi singleä, joiden A-puolet There’s Good Rockin’ Toningt ja All she wants to do is rock olivat kopioita Wynonie Harrisilta (That’ll Flat vol. 7). Toki Good Rockin’ Tonight on Roy Brownin biisi ja Elviskin sen levytti ehti levyttää neljä kuukautta aiemmin, mutta kuitenkin kyllä nämä ovat Harrisin innoittamia ja epäilen, oliko Billy Elviksen versiota kuullutkaan. Molemmat kappaleet jatkavat samalla jump bluesin ja western swingin yhdistämisellä. Näitä voisi verrata hyvinkin Haleyn varhaisiin r&b covereihin (Rocket 88, Rock the Joint) mutta Billy Jack on sovituksellisesti paljon lähempänä originaaleja kuin Haley eikä siten kannata puhua vielä rock’n’rollista. Harrisin -48 julkaistu Good Rockin’ Tonight aloitti jonkinlaisen rock-biisin aallon jump bluesin puolella – siis rock juuri tyyliin All she wants to do is rock, Rock Mr. Blues, Rockin’ at Midnight ja Rock the joint, mutta on hieman yllättävää, että Billy Jack seurasi tätä boomia ja tätä varhaista rock-villitystä seitsemän vuotta myöhemmin. Sen verran laadukasta ja omintakeista musiikki on, että Billyn tuotanto ansaitsisi ehdottomasti kunnon julkaisun. 50-luvun alun radio-transcription levytyksiä on Billy Jackilta julkaistu parikin CDtä (Joaquin) mutta noissa jump blues orientaatio ei korostu yhtä selkeästi ja suurin osa biiseistä on joko instrumentaaleja tai popahtavamman Tiny Mooren laulamia.
Jimmy Bryant on kantrikitaran legenda mutta levyttäessään 1949 Jelly Beans Daddyn vallankumoukselliset duetot steelkitaristi Speedy Westin kanssa olivat vasta edessäpäin. Bryantin varhainen levytys oli vielä kaukana myöhempien levytysten villistä innovatiivisuudesta, mutta jotain uudenlaista tässä on, joka erottaa sen muista saman ajan hillbilly-levyistä. Selkeä ja yksinkertainen mutta intensiivinen bluessahtava laulu ja jazzahtava kitara nostavat biisin massan yläpuolelle. Bryant yhdessä Westin kanssa esitteli länsirannikon yleisölle 50-luvun alussa uuden musiikkisuunnan kantrijazzin, joka tukeutui tiettyihin kantrin kuvioihin mutta oli valmis rikkomaan sääntöjä villissä improvisoinnissaan. Villeimmillään duetto oli instrumentaaleissa mutta toi mukanaan uutta henkeä monen artistien taustalle soittaessaan Cliffie Stonen orkesterissa, joka käytännössä toimi usein Capitolin house-bändinä. Rich Kienzlen sanoin: ”
While West and Bryant’s music incorporated western swing, it also epitomized the futuristic, progressive optimism that flourished in postwar Southern California even amid the Cold War, a time when TV, jet flight, and the atom bomb were new and unnerving, yet exhilarating.”

Stone oli todellinen musiikin monitoimimies LA:n seudulla. Hän pyöritti suosittua TV-showta Hometown Jamboreta vuodesta 1949 vuoteen 1959, toimi Capitolin kykyjen etsijänä, johti omaa yhteyttä, jossa soitti bassoa ja toimi managerini Tennessee Ernie Fordille. Fordin musiikkiin kannattaa tutustua paremmin. Fordin tähti nousi nopeasti sitten ensilevytyksen 1949 mutta todelliseen supertähteyteen hän ponnisti 1956 hitillään Sixteen Tons. Tässä välissä purkitettu musiikki on hyvinkin svengaavaa ja rytmikästä vaikka hymyilevästä viiksiniekastamme ei ehkä kannata tehdä rockin esitaistelijaa, mutta halusi Ford sitä tai ei hänet voi sijoittaa rockin historiaan, Hyvä ja edullinen tapa Fordin varhaistuotantoon tutustumiseen on Properin kokoelma Rock City Boogie, jossa on 30 kappaletta vuosilta 1949-53. Taustalla häärii kaikissa sessioissa Cliffie Stonen yhtye, jossa soitti ennen kaikkea steelvelho Speedy West mutta myös liuta taitavia kitaristeja Jimmy Bryant, Eddie Kirk ja aika-ajoin Merle Travis.

Shot-gun boogie vuodelta 1950 on Fordin todellinen klassikko, joka aloitti varsinaisesti hänen boogie-kautensa. Biisissä tiivistyy Fordin varhaiskauden tyyli: voimakas boogie-beat ja swingin svengi. Vielä vuotta aiemmin levytetty Smokey mountain boogie on aika tyypillinen hillbilly boogie mutta Shot-gun boogiessa Ford ja Stonen yhtye näyttävät löytäneen aivan uuden vaihteen ja kaasuttivat uusiin sfääreihin kohti omaa hillbilly boogie swingiään. Ford oli vahva ja selkeä laulaja joskin vauhti paloissa hieman ilmeetön ja omimmillaan pop-paloissa. Fordin rinnalla yhtyeellä on suuri merkitys lennokkaan svengin loihdinnassa: erityisesti Westin steel oli SE instrumentti vaikka jossain boogie-paloissa piano saakin paljon tilaa mutta svengin koossapitävä liima on Stonen voimakas basso. Yhtyeen soundi oli samalla innovatiivinen ja perinteinen ja se henki uutta atomiajan beatia mutta kalifornialaisella letkeydellä. Ei Fordin koko varhaistuotanto rokkaa vaan välillä ollaan varsin popahtavilla länkkärilinjoilla, mutta kun tahtia tiivistettiin oli tuloksena todellista kerta toisensa jälkeen esi-rock’n’rollia Kalifornian malliin: Tailor made woman, You’re my sugar, Rock city boogie, Kissin’ bug boogie, Blackberry boogie, Catfish boogie ja I don’t know. Siinä vaiheessa kun Elvis tai Bill Haley todella murtautuivat kansalliseen tietoisuuteen, Ford oli luopumassa kokonaan boogie-linjastaan ja orientoitumassa yhä enemmän unohdetun keskiluokan viihdyttäjäksi. Oma valtakunnallinen TV-show toi hänet koteihin turvallisena vaihtoehtona nuorisoa villitsevälle rockille ainakin monen vanhemman mielestä, mutta Tennessee Ernie Fordilla on paikkansa myös rockin synnyssä eikä niin mitätön.
Ja kun Capitolille levyttäneitä country boogie artisteja lähdetään penkomaan, ei pidä missään nimessä unohtaa Merrill Moorea, joka levytti yhtyeensä Saddle Rhythm Boysien kanssa debyyttisession toukokuussa 1952. Seuraavan vajaan kolmen vuoden aikana Moore levytti peräti 32 kappaletta, jotka pääosin olivat rokkaavaa boogieta. Moore palasi vielä kerran studioon omissa nimissä uransa aikana, mutta syyskuussa 1958 järjestetyissä sessioissa työstettiin jonkinlaista western swing/kantri jazz instrumentaali LP:tä, jonka julkaisemisesta Capitol luopui. Koko tuotanto on saatavilla Bear Familyn tupla-CDllä Boogie My Blues Away. Moore soitti kuutena iltana LAssa Buckaroo Klubilla ja tämä muokkasi hänen soundiaan voimakkaammaksi, pakotti korostamaan rytmiä ja tietenkin swingiä. Moore ihaili Bob Willsiä ja haastattelussa kritisoi Capitolin legendaarista tuottajaa Ken Nelsonia ettei tämä ymmärtänyt hänen soundiaan. ”We had that heavy Bob Wills beat on the bandstand but it didn’t come across on record. Ken didn’t get the hard-driving rhythm that we had. His background was in big bands and with kind of sound, you used brushes. But to sell a small unit, you had to have a heavy beat.” Mooren tuotantoa kuunnellessa ihmettelee kuinka paljon rytmiä yhtyeellä lavalla todella oli, koska Moore kyllä takoo pianoaan olan takaa, mutta toki basso ja rummut voisivat tukea rytmiä vielä voimakkaammin. Mooren musiikki on sekoitus boogie woogieta, western swingiä ja rhythm&bluesia ja se todella toimii. Se ei kuitenkaan myynyt tarpeeksi vaikka osa kappaleista olikin paikallisesti suosittuja. Rock’n’rollin murtautuessa todella esiin vuoden vaihteessa 1955/56 Mooren levytysura oli lähes ohi ja edessä oli enää jotain sessioita mm. Wanda Jacksonin tai Sonny Jamesin taustalla. Moore ei koskaan ollut sinut uuden tyylin kanssa ja väitti rockin yksinkertaistavan rytmiä. Moore olikin täysin hämillään kun Englannin vierailullaan jo 1970 kutsuivat häntä rockabillyn pioneeriksi. Mutta toisaalta olisi hänen pitänyt ymmärtää, koska hänen musiikkinsa oli rajua, aggressiivista ja siinä oli korostunut beat. Silti se oli yllättävän monipuolista ja kaikki kolme sen musiikillista peruselementtiä korostuivat. Se oli varmasti liian western ja liian swing rock’n’rollin valtavirtaan ja toisaalta ainakin aika ajoin liian rajua kantriyleisölle. Mooren musiikki rokkaisi omalla länsirannikon draivillaan.

Olen entistä vakuuttuneempi, että länsirannikko seurasi omalla tyylillään valkoisen ja musta musiikin fuusioitumista rock’n’rolliksi. Tämä ei sinänsä ole ihme, koska perinteisesti Yhdysvallat on jaettu kolmeen musiikkialueeseen tai laajemminkin kulttuuripiiriin: southeast (pääosin Etelä), mid-west (Keski-Länsi) and southwest (Teksas, Oklahoma ja Kalifornia). Vanhan Etelän musiikki oli konservatiivista ja kontrolloitua hillbillyä ála Carter Family. Etelä oli uskonnollista seutua, jossa viina oli perisynnin symboli ja tanssi kielletty sen rinnalla, ja siten erityisesti valkoisen musiikin foorumit olivat hillittyjä konserttisaleja, kouluja ja Grand Old Opryn tapaisia perinnelinnakkeita. Southwest oli monin osin Etelän vastakohta. Se oli selvemmin elävä eri ryhmien kohtaus- ja sekoituspaikka. Täällä ei ollut samanlaisia uskonnollisia pidäkkeitä ja alueella kehittyi elävä tanssilava perinne. Väki suuntasi viikonloppuisiin tanssihalleihin tai kapakoihin juomaan ja tanssimaan elävän musiikin tahdissa. Southwestin tanssihalleja hallitsivat western swing yhtyeet. 50-luvulle tultaessa tiukka jako alkoi murtua kun synnillinen honky tonk musiikki sai jalansijaa Etelässä. Silti ero säilyi musiikkiperinteessä ja musiikkivaikutteita yhdisteltiin eri tavoin Etelässä kuin Lännessä. Tennesseen kaupungeissa ja puuvillapelloilla kättä löivät blues ja hillbilly kuin länsirannikolla jump blues ja western swing. Etelän soundi oli rosoista ja aggressiivista, kun länsirannikko svengasi ja suosi kokeellisempaa modernia soundia.

Länsirannikon rokkaava swing näyttää nopeasti väistyvän rock’n’rollin valtavirran myötä. Vaikka Bob Wills lauloikin vuonna 1956 Decca singlellään “I have been rockin’ rollin’ for a long time and still want to rock’n’roll” (That’ll Flat vol. 9) ei viesti ollut enää vakuuttava. Kukaan edellä mainituista artisteista ei onnistunut eikä paljon edes yrittänyt saada jalansijaa rock’n’roll markkinoilta. Billy Jack Wills ja Merrill Moore käytännössä lopettivat uransa ja Ernie Ford löysi maineen konservatiivisemmilta laitumilta. Yksi syy oli, että suurin osa edellä mainituista muusikoita oli 50-luvun puolivälissä kolmíkymppisiä ja tunsivat uuden nuorisokulttuuriksi leimatun musiikin vieraaksi itselleen. Toisaalta länsirannikon jatsahtava svengi ei oikein istunut uuteen Elvis vetoiseen rock-muottiin.

Ihan jälkiä jättämättä ei länsirannikon rokkaava swing varmastikaan väistynyt. Suurimmat vaikutukset heijastuivat varmasti kuitenkin kantrin puolella, jossa Kalifornia säilyi pitkään Nashvillen-pehmosoundin vastaisena linnakkeena. Parhaiten kuitenkin Kalifornian 50-luvun alun musiikin henkinen perintö kuuluu uuden polven kalifornialaisten rockabilly-artistien musiikissa. Kaiken parhaiten henkisen perinnön on omaksunut mielestäni Big Sandy & Fly-Rite Boys, jonka musiikki ammentaa samoista lähteistä – western swing, kantrijazz, hillbilly, jump blues jne. – ja joka levy levyn jälkeen on pystynyt uudistamaan keitostaan. Eddie Cletron Flying Saucer Boogie ja Big Sandyn uusin Turntable Matinee edustavat siten samaa Kalifornian auringon paahtamaa musiikillista jatkumoa.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Noi on lähes lukukelvottomia koska background taustaväri ja tekstin koktrasti on olematon. Putsaa linssis four eyes!

Marko Lehti kirjoitti...

Uusimmalla selaimilla reunojen pitäisi näkyä ruskeana, tekstinpohja hyvin vaalean kellertävänä ja tekstin mustana, jolloin kontrasti on selkeä. Jotkut vanhemmat selaimet luultavasti sekoittavat eri elementtejä keskenään, mutta pohjat ovat bloggerin tarjoamia.