Tämä blogi on omistettu amerikkalaiselle 1930-40-50-lukujen juurimusiikille: rockabillylle, western swingille, honky tonkille, jump bluesille ja kaikille muille mahdollisille suuntauksille ilman tarkempia kategorioita. Tarkastelun alla on niin alan viimeaikaiset julkaisut kuin edellisten vuosikymmenten klassikot mutta erityisesti harvinaisuudet ja outoudet.

keskiviikkona, joulukuuta 31, 2008

Big Beat Reviews osa 3

Kyseiset arvostelut on julkaistu Big Beat lehden numerossa 5/2008. Niissä on mukana jo aiemmissa blogeissa käsiteltyjä teemoja, mutta koska kyseisiä levyjä en ole sivuillan aiemmin arvioinut liitän arvostelun myös blogiin. Se mahdollistaa ainakin linkittämiseen mainioihin Skeets McDonaldin live-esiintymisiin. Seuraavaksi luvassa perinteinen vuoden parhaat listaus sekä laajempi juttu hillbilly jazzista.


Skeets McDonald: Heat Breakin’ Mama (Gonna Shake This Shack Tonight) (Bear Family)

Liikaa on aina liikaa – hyvääkin. Gonna Shake –sarjan julkaisutahti on tämän vuoden ollut varsin hengästyttävä ja uusia osia on pulpahtanut siihen tahtiin ettei ainakaan lompakko mahdollista kaikkien osien hankintaa varsinkaan, kun samaan aikaa julkaistaan kaikkea muutakin mielenkiintoista. Mutta odottakaa hetkinen ja antakaa Skeets McDonaldille vielä mahdollisuus. Skeetsin puolesta puhuu jo se, että hänen 1956 julkaisema single You Oughta See Grandma Rock/Heart Breakin’ Mama on liioittelematta yksi kovimmista rockabilly-singleistä. Ja vaikka Skeets ei noiden kahden kappaleen ohella muuta rajua rockabillyä levyttänytkään hänen blues-sävytteinen country poljentonsa oli varsin menevää kauttaaltaan.

Skeetsin levyn myötä Gonna Shake-sarja siirtyy myös pitkästä aikaan pois Nashvillen studioista länsirannikolle. Aiemmin vastaavia poikkeamia sarjassa ovat olleet vain Maddox Brothersin & Rosen ja Johnny Bondin levyt. Jos Nashvillen studiot hallitsivatkin pitkälti 50-luvun kantrimarkkinoita, niin Kalifornia muodosti pitkään varteenotettavan kilpailijan. Kaliforniaa hallitsi Capitol, jonka studio sijaitsi Hollywoodissa. Kalifornian soundi oli erilainen kuin Nashvillen. Western swingin suuri suosio kuului pitkään ja sen mukana vahva beat oli tyypillistä kalifornialaiselle countrylle, mutta samoin myös jonkinlainen osavaltiolle tyypillinen easy-living asenne. Tämä siitäkin huolimatta, että kantriyleisöä Kaliforniassa oli ns. okieta eli köyhiä elintasopakolaisia Etelästä ja Keski-Lännestä. 1930-luvun lama ja paikka paikoin Etelää viljelysmaan tuhonnut kuivuus ajoi köyhät viljelijät tien päälle kohti länttä. Heitä seurasi uusi aalto sotateollisuudesta työtä etsiviä. Musiikki oli paljolti ainoa perintö, jonka siirtolaiset toivat mukanaan. Se oli valtaväestön halveksunnan edessä myös heidän oma ylpeyden aiheensa.

Kalifornian country-scenen keskeisiä hahmoja oli Cliffie Stone, joka oli todellinen musiikin monitoimimies LA:n seudulla. Hän pyöritti suosittua TV-showta Hometown Jamboreta vuodesta 1949 vuoteen 1959, toimi Capitolin kykyjen etsijänä, johti omaa yhteyttä, jossa soitti bassoa ja toimi managerini Tennessee Ernie Fordille. Stonen yhtye toimi käytännössä Capitolin huousebändinä ja siten soitti kymmenillä ja taas kymmenillä Capitolin levytyksillä. Siinä soitti taitavia muusikita kuten stealvelho Speedy West ja liuta taitavia kitaristeja Jimmy Bryant, Eddie Kirk ja aika-ajoin Merle Travis. Legendaarisen pari näistä on Speedy West ja Jimmy Bryant, jotka levyttivät myös instrumentaaleja, jotka kiteyttivät Etelä-Kalifornian tulevaisuususkon atomiajan kynnyksellä. Jotain tästä innovatiivisuudesta on tarttunut myös niihin satoihin ja satoihin sessioihin, joissa herrat soittivat. Tottahan toki Stonen yhtye soitti myös Skeetsin taustalla tämän uran alkuvaiheessa.

Skeets ei ollut kotoisin Kaliforniasta vaan Arkansista ja sieltä hänen tiensä kulki pohjoisen autokaupunkiin Detroitiin. Siellä alkoi myös levytysura, joskin tällä kokoelmalla on mukana vain kaksi kappaletta näiltä ajoilta. Näistä The Tattooed Lady on kuitenkin pienoinen klassikko, jonka kalifornialainen Lucky Stars levytti pari vuotta sitten. Juonena on tatuoinnin tarkastelun varjolla viattomasti tirkistellä naisen suloja.



Skeetsin matka kulki 1951 Kaliforniaan ja Cliffie Stonen puheilla, joka kiinnitti hänet Capitolille. Ensimmäinen sessio järjestettiin jo kahden kuukauden kuluttua ja tietenkin Stonesin bändin säestämänä. 50-luvun alkupuolen tuotanto on kaksijakoista. Toisaalta Skeets levytti blues-pohjaista roisia ja rytmikästä kantria kuten Scoot, Git and Be Gone, ikuista avioriitaa käsittelevä Fuss and Fight tai You Love Is Like a Faucet. Skeetsin ainoa todellinen menestys tuli kuitenkin Slim Willetin kappaleella Don’t Let The Stars Get In Your Eyes. Samaa kevyttä ja ilmavaa soundia yritettiin tavoitella usealla kappaleella.

Vuosikymmenen puolivälissä Skeets alkoi lähestyä rockabillyä mm. kappaleilla I Got A New Field To Blow tai Don’t Push Me Too Far ja tietenkin alussa mainitulla singlellä. Vaikka Skeets oli jo neljänkymmenen eikä hänen western-imgonsa stetsoneineen varmastikaan sopinut rockabilly laulajalle, niin uusi soundi tuli Skeetsiltä luonnostaan ja ilman väkisin yrittämistä. Hänen raaka blues-pohjainen countrynsa oli ollut jo jonkinlaista proto-rockabillyä. Skeetsin rockabillyt eivät kuitenkaan myyneet eikä hän toistamiseen yrittänyt nuorisomarkkinoille.

50-luvun loppupuolen levytysten kohokohta on Skeetsin ainoa LP Goin’ Steady With The Blues, jolta on tälle CDlle poimittu viisi kappaletta. Capitolin tuottaja Ken Nelsonilla oli edistyksellinen suhde LPseen ja hän antoi vähemmän menestyneidenkin artistien julkaista omat LPnsä toisin kuin monet muut yhtiöt, jotka keskittyivät edelleen singe-tuotantoon. LPllään Skeets yhdisteli menevällä tavalla bluesia ja countrya hieman popahtavilla sävyillä maustettuna, mikä enteili jo uutta bakersfield-soundia. Ja olihan sessiossa kitaristina muuan Buck Owens.



Jos et vielä kiinnostunut Skeetsin CDstä, niin mainittakoon vielä, että vihkosen tekstin on laatinut Deke Dickerson omaan lentävään tyyliin. Ja toden totta Skeetsin ja Deken musiikissa on aika ajoin jotakin samaa. Deke on tietenkin itse hyvin tietoisesti pyrkinyt elvyttämään ja vaalimaan Kalifornian omaa musiikkiperinnettä.

Ilman muuta harkinnanarvoinen hankinta kaikille aidon ja rehellisen rytmimuusikin ystäville. Niin kuin Skeets itse huutaa kesken Heart Breakin’ Mama kappaletta: ”Rock it, but don’t ruin it!





That’ll Flat…Git It vol 21: Rockabilly & Rock’n’Roll from the vault of Atlantic Records (Bear Family)

Bear Familyn mammuttimaisen That’ll Flat…Git it: Rockabilly for Vault of … sarjan uusin osa on Atlanticin ja sen alamerkkeihin paneutuva osa 21. That’ll Flat…Git It –sarja on ehdoton kulmakivi rockabilly-uusintajulkaisujen joukossa. Vaikka moni muukin uudelleenjulkaisuyhtiö on julkaissut omia rockabilly-rock’n’roll kokoelmiaan, niin ainoastaan Ace on päässyt laadussa lähelle Bear Familyä. Laatu on tässä laaja käsite viitaten niin laajaan ja perusteelliseen taustatyöhön, hyvin valittuihin kappaleisiin ja tietenkin äänen laatuun. 50-luvun rockabilly oli single-musiikkia ja harva artisti julkaisi uransa aikana muutamaa singleä enempää. Juuri nämä kaikki kauan sitten unohdetut ja aikoinaankin vähälle jääneet kuriositeetit ovat koko jutun juoni, koska heidän musiikissaan on parhaimmillaan jotain aitoa ja kursailematonta. Näiden helmien löytämiseen ja valikoitiin tarvitaan kuitenkin paljon työtä ja harrastuneisuutta.

Sarjan takana löytyy edelleen paljon samoja henkilöitä, jotka keräsivät 70/80-lukujen vaihteen useat kokoelmat. That’ll Flat sarja paljolti jatkoi ja täydensi tätä ensimmäistä uudenjulkaisubuumia. Uusista osista Atlantic-osa perustuukin jo 1981 julkaistuun Red Hot Roc-A-Billies vinyyliin. 70-luvun julkaisujen merkitys oli korvaamaton, koska ne toivat vanhemman rockabillyn laajemman yleisön tietoisuuteen. Ne määrittivät ja vakiinnuttivat koko rockabilly-käsitteen. Niiden vaikutus myös uusien rockabilly-yhtyeiden buumiin vuosikymmenen vaihteessa oli kiistaton. Taustalla oli englantilaisten jo 60-luvulta virinnyt innostus levykeräilyyn. Pikku hiljaa mitä oudoimmat pienten levy-yhtiöiden singlet päätyivät rock’n’roll tiskijukkien levylautasille. Pikku hiljaa rock’n’roll ”diskojen” suosio kasvoi. Klassisin tarina on Hank Mizellin Jungle Rock, jonka suosio räjähti käsiin ja single ampaisi 1976 aina Englannin top 10. Häkeltynyt mies kaivettiin esiin esiintymään ja levyttämään. Kaupallinen menestys takasi myös isojen yhtiöiden kiinnostuksen rockabilly-kokoelmille.

Turkin Amerikan lähettilään poikien Ahmet ja Nesuhi Ertegunin perustamalla Atlanticilla on erikoissijansa rock’n’rollin historiassa mutta enemmänkin mustalla puolella. 50-luvun jälkimmäisellä puoliskolla yhtiö kiinnostui jonkin verran myös valkoisista rokkareista mutta vain sen verran, että yhtiö julkaisi päämerkille ja alamerkeillä kuten EastWest muilta pienemmiltä yhtiöltä liisattuja kappaleita, Näin Atlanticin tuotannossa ei ole mitään studion, housebändin tai tuottajan tuomaa yhtenäisyyttä. Toisaalta Atlanticille on valikoitunut tuoretta ja reipasta 50-luvun kitara rock’n’rollia ja artistien ja heidän taustansa moninaisuus heijastuu kokoelmaankin.

Mukana on vain vähän tyylipuhdasta rockabillyä kuten kanadanranskalaisen Hal Willisin (kuvassa) Nashvillessä purkittama Cadillacin pesulaulu Pink Cadillac (joka ei ole sama kun Sammy Mastersin Pink Cadillac) ja sen kääntöpuoli Bop-A-Dee-Bop-A-Doo, jotka ovat tyylipuhtaudessaan ehkä liiankin steriilejä ja tietoisesti tiettyyn muottiin tuotettuja. Rajumpaa ja rujompaa rockabilly edustaa teksasilainen Dean Beard kahdella biisillään. Ihmettelin hetken, miksei kukaan ole häneltä erillistä CDtä julkaissut, mutta pikakuuntelu singlejen B-puoliin Rockin’ Country Style nettisivun kautta osoittaa, että miehellä oli todellinen Jekyll ja Hide kompleksi. Jos A-puolet ovat mitä rasvaisinta rockabillyä niin kääntöpuolen siirappinen poppailu on aivan toisesta maailmasta.

Levyn todellinen painopiste on kuitenkin 50-60-lukujen vaihteen kitara rock’n’rollissa. Kohokohtia ovat Kingsmen instrumentaali-rokit. Yhtyeen takaa paljastuu Bill Haleyn Cometsin soittajat (Franny Beecher, Billy Williamson, Al Rex, Ralph Jones, Johnny Grande ja Rudy Pompilli), mutta The Cat Walk kappaleen noustua yllättäen hitiksi ei julkisuuteen astunut kuitenkaan sama ryhmä. Itse menestystä kipeästi kaivannut Haley ei sitä ihan avoimesti taustayhtyeelleen suonut. Myönnettävä on, että komeetat olivat päivittäneet soundinsa paremmin aikaan kun Haley. Suurin piirtein sama poppoo oli koetellut onneaan jo pari vuotta aiemmin Jumping Jaguars nimellä levyttäen silloin jump bluesia Billy Williamsonin hoitaessa laulupuolen. Osa muualla julkaistusta Kingsmen kappaleistakin on laulettuja. Jumping Jaguars ja Kingsmen nimien ohella suurin piirtein sama ryhmä levytti myös Highlighters nimellä. Kun vielä lisätään, että Al Rex levytti omissa nimissään ihan mukiinmeneviä kappaleita, on oikeastaan ihme, ettei mikään levy-yhtiö oli vielä koonnut näitä Bill Haleyn komeettojen sooloprojekteja yhdelle CDlle.



Teddy Redellin rullaava piano rock’n’roll single Judy/Can’t You See on myös aivan ehdoton. Single oli liisattu pieneltä arkansasilaiselta Vaden-merkiltä, jolle Redell levytti 1959-60 viisi singleä. Muut noista singleistä eivät Atlanticille kelvanneet mutta syy ei ollut laadussa. Redell on turhan vähällä arvostukselle jäänyt soittaja, joka pystyi päivittämään western swing/honky tonk pianisti Moon Mullicanin vahvasti blues-sävytteisen boogien uudelle vuosikymmenelle. Atlanticin alamerkillä Atcolla julkaistu single oli rullaava hieman popahtava rock’n’roll, mutta muilla Vaden-singleillä Redell takoo pianoaan rajummin ja miehen pehmeä ääni tavoittelee myös blues-sävyjä. Suosittelen Redellin tuotantoon tarkempaa tutustumista.


Aivan ohittamaton on myös Bracey Everettin The Lover's Curse; aikanaan huomiotta jäänyt hypnoottinen rockabilly, jota ovat viime vuosina onnistuneesti kopioineet mm. Espanjan rockabilly-ylpeys Charlie Hightone & the Rock-It's ja Kaliforniasta ponnistava Omar & the Stringpoppers. Alkuperäinen versio on omaa luokkaansa mutta kappale on kuin tehty tämän rockabilly-bändien ohjelmistoon:



Sarjaa pitkään keränneet eivät suosituksia kaipaa, mutta satunnaisostajille ja kokeilijoille voin suositella lämpimästi Atlantic-kokoelmaa. Sarjan muihin osiin verrattuna Atlantic-osan painopiste on enemmän vuosikymmenen lopun kitara rock’n’rollissa ja muutamissa biiseissä on aistittavissa jo 60-luvun alun autotallirokin tunnelmia. Omassa listauksessani Atlantic-kokoelma on ehdottomasti vuoden paras kokoelma.

maanantaina, marraskuuta 17, 2008

LEVYLAUTASELLA NYT: JERRY LEE LEWIS


Jerry Leen marraskuisen Suomen vierailun alla huomasin, että häpeäkseni en ole blogeissani tainnut kunnolla edes viitata Killeriin, vaikka herran tuotannolla on erityissijansa kokoelmissani. Kun nyt sattumalta hankin Jerry Leen Southern Roots: Back to Memphis LPn vuodelta 1973, on syytä paikata tämä vakava puute. Uusi hankintani täydentää sopivasti kahta jo aiemmin hankkimaani LPtä: She Even Woke Me Up To Say Goodbye (1970) ja The ’Killer’ Rocks On (1972). Vaikka nämä kolme LPtä eivät yhtenäistä sarjaa muodostakaan, vaan Jerry Lee pukkasi ulos vuosittain peräti kolmesta neljään pitkä soittoa 70-luvun alussa, niin musiikillisesti liikutaan samoilla vesillä, mutta samalla jokaisella levyllä on oma erityinen profiilinsa.

Jerry Leen tuotannossa Sun –kausi (1956-63) on klassista aikaa, mutta pitkää Mercury (Smash) kautta, jota kesti aina vuodesta 1964 vuoteen 1978, ei tule missään nimessä aliarvioida. Killer levytti monet parhaista levytyksistään tänä aikana ja kauteen sisältyy monia huippujaksoja. 60-luvun puolivälin huippua olivat raivoisat live-levyt. Oma suosikkini on kuitenkin 70-luvun alku, jolloin Jerry Lee näyttää eläneen yhtä luomisvoimaisinta kauttaan. Hurjien live-levytysten ja 70-luvun alun LPiden virran väliin ajoittuu puhtaan kantrin kausi. Another Place Another Time kappale ampaisi 1968 kantrilistan kärkisijoille (4.). Seuraavan parin vuoden ajan hittien virta oli ehtymätön: What's Made Milwaukee Famous (2.), She Still Comes Around (To Love What's Left Of Me) (2.), To Make Love Sweeter For You (1.), One Has My Name (The Other Has My Heart) (3.), She Even Woke Me Up To Say Goodbye (2.) ja Once More With Feeling (2.). Kaikki menestyskappaleet edustivat puhdasta ja paikoin varsin mahtipontista kantriballadia. Jerry Leestä oli nopeasti kasvamassa hovikelpoinen kantri(krooneri). Mutta ei ihan. Uuden suosion huipulla Killeri palasi rokin pariin. Ensin muutama kappale oli siroteltu mukaan LPlle, sitten koko levy nimetään rokkilevyksi ja lopulta Southern Roots LPn kohdalla mukana ei ole enää edes perinteistä hidasta kantria lainkaan. Killeriä ei oltu sittenkään kesytetty ja sisäinen tuli paloi edelleen.

Otetaan ensin lähempään käsittelyyn levyistä varhaisin 1970 julkaistu She Even Woke Me Up To Say Goodbye. Kahdentoista kappaleen kokonaisuutta hallitsee edelleen Jerry Leen uusi ilme mahtipontisten kantriballadien esittäjänä varsinkin, kun molempien puolien alku on varattu on näille ja samoin levyltä lohkaistut singlet. Mielenkiintoisempaa on kuitenkin levyn takakannen toteamus: ”In this album, Jerry Lee goes almost all country except for a little rock-a-billy”. Ensinnä toteamuksessa huomioni kiinnittyi rock-a-billy termin käyttöön. Itse olisin oikeastaan luullut koko termin unohtuneen ja hävinneen ennen kuin Ronny Weiser ja eurooppalaiset levykeräilijät sen omaksuivat myöhemmin 1970 –luvulla. Toisaalta levyn laulut eivät nyt mitään rock-a-billyä varsinaisesti ole, vaan Killerin tyyliin kustomoituja rokki ja kantri klassikoita. Lähempänä ne kaikki ovat takakannen seuraavaa määrettä – rock-boogie. Esimerkkeinä mainitaan Chuck Berryn Brown Eyed Handsome Man, joka saakin todella vankan tulkinnan, Faron Youngin Wine Me Up ja Merle Haggardin Workin’ Man Blues. Samaan sarjaan kuuluu vielä vauhdikas versio Jerry Leen lapsuuden ajan tähden Jimmie Rodgersin klassikosta Waiting For A Train. Näillä biiseillä Killer on elementissään ja yltyy aika ajoin jodlaamaan ja tietenkin laulamaan itsestään, mitä hän ei ollut tehnyt siivotuilla kantrilevyillä. Laina Haggardilta edustaa myös uutta aluevaltausta, mutta hyvin työläisromantiikka Jerry Leelle sopii ja hänen esityksessään on juuri sopivaa periksi antamatonta uhoa. Yhtye on levyllä vielä kohtalaisen pieni verrattuna seuraavien vuosien laajoihin orkestereihin, mikä korostaa pianoa ja laulua ja luo varsin intensiivisen tunnelman. Ehjä levy, jonka myötä Jerry Lee palasi perinteeseen rock’n’roll ja country jakoon, mistä hänet on ensimmäisestä Sun-singlestä lähtien tunnettu.

70-luvun alkuvuodet olivat Jerry Leelle vauhdikasta aikaa. Yksityiselämää sävyttivät suuret menetykset, erot ja avioitumiset. Myös musiikkirintamalla kulki lujaa ja Killer purki tuntojaan levyillään. Yleisö myös piti kuulemasta eikä Jerry Leen levyt olleet koskaan aiemmin eikä myöhemmin myyneet yhtä hyvin. Killeri osti oman lentokoneen ja sen rikkouduttua myrkyssä vanha korvattiin uudella entistä isommalla koneella. Asenne oli myös kohdallaan Nick Tosches kertoo legendaarisessa Jerry Leen elämänkerrassa herran ensi (ja luultavammin ainoasta) visiitistä Grand Ole Opryn perinnelinnakkeeseen. Killeriä oli vannotettu pysyttelemään kantrissa mutta jo toisena kappaleena kuultiin raivoisa esitys What’d I Say klassikosta, jota seurasi vuoron perään rokkia ja kantria ja loppua kohden vain rokkia päätyen ensin Good Golly Miss Mollyyn ja loppuen Hank Williamsin I’m So Lonesome I Could Cry’hin. Lopuksi Killeri julisti yleisölle olevansa ”laulava rock’n’roll-, country and western- ja rhythm’n’blues-paskiainen”.






Vuoden 1972 alussa purkitettu The `Killer´ Rocks On albumi myi enemmän kuin mikään Killerin albumi ennen osoittaen, että paluu rokin pariin ei ollut väärä. Vaikka koko levyn tekemiseen osallistui peräti kymmenen studiomuusikkoa, kuusi taustalaulajaa ja 17-miehinen jousiorkesteri, on lopputulos yllättävän selkeä ja Jerry Leen pianoa ja laulua korostava. Kaikilla muusikoilla tuntuu olevan oma paikkansa ja äänittäjät ja miksaajat ovat onnistuneet korostamaan olennaista. Tai oliko syy intensiivisessä tunnelmassa. Koko kööri oli ahtautunut kerralla Nashvillen studioon Jerry Leen pyynnöstä. Levyn single-hitiksi lohkaistiin vanha Big Bopperin Chantilly Lace, joka sai todella rajun tulkinnan. Nick Toschesia lainaten:


Hänen sormensa laskeutuivat sitten koskettimille, ja hän takoi noita koskettimia niin kuin vain hän pystyi, ja hän alkoi laulaa ”Chantilly Laceä” palavalla kiukulla joka oli ollut hänen ja vain hänen silloin 50-luvulla ja oli, nyt hän sen tiesi, vain hänen tänäänkin. Kun noin kolme minuuttia oli mennyt, kappale oli nielaissut hänet, ja hän ulvoi palaen, hakaten, sävellajeja ja tempoja vaihdellen. Orkesteri ei pysynyt hänen perässään.”

Tuottaja Jerry Kennedy leikkaisi julkaistavasta versiosta loppu minuutit pois, mutta julkaistu vajaan kolmen minuutin siivu, josta loppu on häivytetty, on sekin vaikuttava, ja kaupallinen menestys kruunasi hyvän kappaleen. Single nousi kantrilistojen kärkeen ja jopa pop-listoille.




Chantilly Lace ei kuitenkaan ollut levyn ainoa tai edes paras rokkikappale. Mukana on myös muita 50-luvun klassikoita kuten Fats Dominon I’m Walkin’, Charlie Richin Lonely Weekend, Chuck Willsin C.C. Rider ja Elviksen Don’t Be Cruel, joka saa todella rokkaavan tulkinnan. Loput kappaleista olivat tuoreempaa kamaa kuten Kris Kristoffersonin Me and Bobby McGee tai Joe Southin Walk in My Shoes ja Games People Say. Välillä käväistään raivoisan gospelin puolella kappaleessa Turn Your Love Light. Kokonaisuudessaan varmasti yksi Jerry Leen ehjimmistä ja parhaimmista albumeista. Musiikkia on nimensä mukaista eikä mukana ole lainkaan uuden menestyksen tuoneita kantriballadeja. Kaiken komeuden kruunaa tyylikkään tyly kansi: Killerin kasvot mustalla taustalla. Ja se katse joka voisi tappaa!



Vuosi 1972 oli Killerin uran uusi kulminaatio piste, jota seurasi nopea pudotus, mutta musiikillisesti ja menestyksen kannaltakin seuraavat pari vuotta olivat vielä aivan kohtuullisia. Todellinen helmi on vuonna 1973 julkaistu Southern Roots: Back To Memphis albumi, jonka nimensä mukaisesti purkitettiin Memphisissä eikä Nahvillessä niin kuin Jerry Leen muut sessiot oli pidetty. Etelän hedelmän idea oli kuitenkin vieläkin kokonaisvaltaisempi. Kaikki muusikot mutta myös sävellykset olivat Mason Dixon linjan eteläpuolelta syvästä Etelästä. Meno on kaikkiaan juurevampi, mustempi ja soulahtavampi kuin Nashvillen studioissa. Kantrista ei tämän levyn kohdalla voi enää puhua, vaan parhaiten sitä luonnehtisi Jerry Leen jo 60-luvulla käyttämä Memphis Beat käsite. Samoin hovikelpoiset säveltäjät kuten Kristofferson ja South olivat vaihtuneet etelän hurjapäähän Mark Vickeryn, jonka kynästä oli lähtöisin sellaiset klassikot kuten Meat Man ja That Old Bourbon Street Church. Meat Man –kappaleen sanoituksessa koetellaan hyvän maun rajoja:

A born in Texas
A land of beef
Never cared much for greens
Ya' oughta heard I like meat


tai:

Yea-ea-eah,
it don't make me no difference
Just as long as it's good meat!
I ain't got no preference
If it's dog or rat, I eat


Todellinen ylistyslaulu lihansyöjille. Vickeryn oma tuotanto heijastelee samanlaista makua, sillä hänen vuoden 1970 albuminsa Live at Alabama’s Women Prison tavallaan kruunasi Johnny Cashin aloittaman vankilabuumin lyöden alkuperäisen sosiaalisen eetoksen täysin överiksi. Bear Family julkaisi tänä vuonna klassisen kannen omaavan levyn uudelleen. Vickeryn ura sivuaa kuitenkin myös Sun-yhtiötä, jonka studioissa hän käväisi vuoden 1957 aikana kääntymässä, mutta tuotoksia ei aikoinaan julkaistu.

Toisin kuin aiemmilta Jerry Leen levyillä Southern Roots albumilla ei ole mukana 50-luvun klassikoita kuin yksi Blueberry Hill ja sitäkään hän ei ollut missään vaiheessa aiemmin levyttänyt. Mukana on pääosin uudempaa ja osin yllättävääkin materiaalia kuten soul-duo Sam & Daven Hold On I’m Coming, joka myöhemmin päätyi Blues Brothersien soittolistalla, tai Etta Jamesin Just A Little Bit, joka välillä vaihtuu Whole Lotta Shakin’ksi tai Blue Suede Shoes’ksi. Mukana svengaavassa Memphis Hornsin tahdittamassa orkesterissa on myös muuan Carl Perkins. B-puolen The Haunted House on taas laina toiselta Sun studiossa viihtyneeltä artistilta Gene Simmonsilta. Itse kappale on alun perin vuodelta 1964. Doug Sahmilta tulee vallankumouksen ylistys The Revolutionary Man, joka ei kuitenkaan viittaa poliittiseen liikkeeseen vaan henkilökohtaiseen asenteeseen - ”en välitä mitä muut sanovat” asenteeseen.

1970-luvun alku oli niin kaupallisesti kuin musiikillisesti Jerry Leen uran kulta-aikaa. Killer oli suurempi tähti kuin konsanaan 50-luvulla ja se myös näkyi herran itsevarmassa mutta pröystäilevässä imagossa. BBCn haastattelu vuodelta tarjoaa todellisen itsensä rokin valtiaaksi kruunanneen tähden. Jerry Lee esitellään siinä myös lähes ainoana vakavasti otettavana 50-luvun tähtenä ja väitteessä oli aikanaan paljonkin perää. 50-60-lukujen välinen murros on varmasti yksi jyrkimmistä populaarikulttuurin historiassa ja vaikea ymmärtää aikana, jolloin yleinen rock-kulttuuri korostaa jatkumoa ja jolloin alle nelikymppinen tositähti on poikkeus. 50-luvun tähdet putosivat toinen toisensa jälkeen täysin tyhjän päälle alle kolmikymppisinä ja uudet nuoremmat artistit korvasivat heidät. Tilannetta ei edes auttanut, että nämä tunnustivat velkansa alkuperäisille rokkareille. Kohtalona oli täydellinen marginalisoituminen, katkeroituminen ja usein alkoholisoituminen kuten Gene Vincentin kohdalla tai siirtyminen kokonaan countryn puolelle (esimerkiksi Bob Luman tai Conway Twitty). Pakotien 50-luvun tähdille tarjosivat nostalgia-kiertueet, joita järjestettiin 70-luvun alusta, mutta nostalgia imago merkitsi katu-uskottavuuden menetystä myyvillä markkinoilla. Vaikka Jerry Lee näilläkin kiertueilla esiintyi ja vaikka hän levyttikin 50-luvun hittejä aika ajoin, oli Killerin yleisilme kuitenkin omassa ajassa kiinni. 70-levyn alun levyillään hän sopeutti rock’n’rolliin uuteen aikaan myymättä sen sielua.

sunnuntaina, lokakuuta 12, 2008

Big Beat Reviews - osa 2

LUKE McDANIEL is JEFF DANIELS: Mississippi Honky-Tonk Rockabilly Man (Stomper stcd 24)

Vaikka Bear Family nykyisin varsin suvereenisti hallitseekin uusintajulkaisumarkkinoita, niin kyllä joukkoon mahtuu edelleen muitakin yrittäjiä. Dave Travisin Stomper-yhtiö on yksi näistä pienemmistä ja pienimmillä resursseilla pyöritettävistä 1950-luvun juurimusiikkia uusintajulkaisevista yhtiöistä. Näillä levyillä tuskin kovin suuria voittoja kerätään, joten toiminta perustuu omaan vakaumukseen ja harrastukseen, ja on siten ilman muuta hatunnoston arvoista. Toisaalta resurssien vajavaisuudesta johtuen lopputuotos häviää BFn tai Acen julkaisuille vähän joka alueella: äänenlaadussa, vihkosen sisällössä ja visuaalisuudessa jne. Kun useimmiten hinnat levyillä ovat samat, niin jotta pienempien yhtiöiden tuotokset herättäisivät kiinnostukseni, on itse musiikissa ja julkaisun kohteena olevassa artistissa oltava jotain ainutlaatuista. Stomper on tällä kertaa osunut kultasuoneen ja ehtinyt ennen suuria julkaisemaan ensimmäisen Luke McDanielin alias Jeff Danielsin 50-luvun tuotannon kokoavan CDn.

Luke McDaniel on satunnaistuttu useilta kokoelmilta. Hän on niitä musiikkihistorian marginaaleihin kuuluvia muusikoita, joiden tuotannon löytäminen on vanhemman rockabillyn harrastamisen suola. Lyhyttä välähdystä lukuun ottamatta rockabilly oli marginaalimusiikkia – köyhän etelän levottoman työväenluokan nuorison poltetta – jonka menestys koko Yhdysvaltain mitassa on minimaalinen, mutta jonka merkitys musiikin historiassa on korvaamaton. Suurin osa musiikista julkaistiin pienillä ja itsenäisillä levy-yhtiöillä, joita syntyi kuin sieniä sateella 50-luvulla. Suurin osa niistä oli yhtä marginaalisia kuin artistinsa eikä niillä ollut minkäänlaisia realistisia mahdollisuuksia koko Yhdysvaltain kattavaan levitykseen tai markkinointiin. Lähes jokaisen artistin kohdalla kerrotut tarinat hitin metsästyksestä ovat paljolti puppua; ainoa mahdollisuus saavuttaa hitti pienellä indie merkillä oli, että levy liisattiin isommalle. Toisaalta Amerikka on suuri ja jo paikallinen menestys yhden osavaltion sisällä vastaa hyvinkin suomalaisen mittakaavan tähteyttä. McDanielin ura oli pieneltä yhtiöltä toiseen siirtymistä. Harva 50-luvun rockabilly artistista kuitenkaan koskaan levytti niin monta kappaletta kuin hän ja tälle levyllekin niitä on kertynyt yli 30.

Paradoksaalista kyllä McDaniel on nykyisin tunnetuin sessiostaan Sun studiolla. Onnetonta on, että näitä levytyksiä ei ole julkaistu kuin vasta 1980-luvulla. Syy ei kylläkään ole laadussa. Kaikki viisi kappaletta eri ottoineen ovat mitä raivokkainta Sun-rockabillyä fonilla höystettynä. Taustalla soittavat Sunin vakiomuusikot mutta myös Luke panee parastaan. Tuotokset eivät todellakaan häviä samaan aikaan julkaistuille rockabilly-klassikoille. Syy julkaisemattomuuteen löytyykin Luken ja Sam Phillipsin riitaan rahasta, joka katkaisi musiikillisesti loistavasti alkaneen Sun-kauden lyhyeen.

Luke aloitti levytysuransa kuitenkin jo 1952 pienellä Trumpet-merkillä jatkaen sitä 1953-54 yhdellä isoimmista indie merkeistä Syd Nathanin Kingillä. Luke oli hyvin tietoinen musiikillisista trendeistä. 50-luvun alkuvuosien musiikillinen vaikuttaja ylitse muiden oli Hank Williams. Noihin aikoihin Luke myös kuvatutti itseään komeissa western-vaatteissa. Luken hillbilly-kauden tuotokset ovat laadukkaita, varsinkin nopeammat palat mutta osin hieman persoonattomia.

Suuri käänne näyttää tapahtuneen 1955. Luke levytti tuolloin New Orleansissa ainakin osin mustan orkesterin säestämänä todella rajun singlen Daddy-O-Rock/Hey Woman. Tulos on jonkinlaista foni rockabillyä New Orleans maustein. Sitten matka johti sinne minne kaikkien muiden etelän hep catien eli Sam Phillipsin luo. Valokuvaajan luonakin käytiin ja oheisvihkosessa on tarjolla hienoja still-kuvia, joissa western tyylinsä vaihtanut Luke yrittää näyttää rajulta rockabillyltä.
Sunin jälkeen vuorossa oli uusia pieniä yhtiöitä. Helmiä julkaisujen joukossa ovat. Carl Perkinsin säveltämä herkkupala Foxy Dan ja raju rock’n’roll rypistys Switch Blade Sam. 60-luvun alussa rock’n’roll oli taaksejäänyttä ja kantri päivän trendi. Levylle on turhaan sisällytetty vielä joitain demoja, jotka olisivat saaneet jäädä arkistojen kätköihin.

Luke McDaniel tuo itselleni mieleen Charlie Feathersin; hengen heimolaisuus on ilmeistä intensiteetissä mutta myös kyvyssä tulkita köyhän etelän tuntoja. Kaikki levyn biisit ovat yllämainittua Perkinsin kappaletta lukuun ottamatta Luken omia. Lukella oli sanoituksissa yksi johtava teema – naiset ja (into)himo. Teema on läpikäyvä tyylistä toiseen. Esimerkiksi voisi luulla, että The Automobile Song kertoisi autosta, mutta toiveena onkin, että oma nainen kävisi yhtä kuumana. Whoa Baby’ssä varoitellaan lähentelemästä aivan liian pitkälle. I can’t go kappaleessa kamppaillaan omatunnon kanssa vaimon istuessa elokuvissa ja toisen naisen houkutellessa Lukea suunnitelmissa vilahtelevat jo selitysten litania. Hey Woman on varmasti poliittisesti epäkorrektein sanoitukseltaan. Siinä Luke uhkailee jo parhaimpiinsa pukeutunutta naistaan lähtemästä illan iloihin ennen kuin tiskit on tiskattu ja pyykit pesty. Vaikka aikanaan sanoituksessa ei ollut ehkä mitään poikkeuksellista, niin Luken suorasukainen ja kursailematon kerronta ei kyllä oikein teinimarkkinoille sopinut.

Kokonaisuudessaan CD on lämpimästi suositeltava ainakin vanhan rockabillyn harrastajille. Syvän etelän musiikkia aidoimmillaan.


WEBB PIERCE: High Geared Daddy (Gonna Shake This Shack Tonight) (bcd 16790)
LEFTY FRIZZELL: Steppin’ out (Gonna Shake This Shack Tonight) (bcd 16802)

Bear Familyn Gonna shake this shack tonite -sarja on ollut omia suosikkejani jo jonkin aikaa. Ainoa ongelma on ollut sarjan varsin kireä julkaisutahti, joka on asettanut taloudelliset rajat kaikkien osien hankinnalle. Idea 50-luvun menestyksekkäimpien kantri-artistien vauhdikkaamman ja rytmikkäämmän tuotannon kokoamisesta yhdelle CDlle on suoraan kuin räätälöity rockabillystä kantriin laajentavalle kuulijakunnalla ja tarjoaa oivan vaihtoehdon best of -kokoelmille. Mukaan on mahdutettu niin honky tonk ralleja, hillbilly boogieta, bluesahtavaa kantria, crossover kantrikappaleita, novelty-kappaleita, 50-luvun popahtavampaa kantria ja tietenkin proto-rockabillyä.

Tällä kertaa ajattelin niputtaa yhteen kaksi 50-luvun kantrin todellista järkälettä – Webb Piercen ja Lefty Frizzellin. Herrat paljolti hallitsivat Hank Williamsin jälkeistä honky tonk sceneä. Kolmas suuruus olisi Ray Price, jolta vielä ole omaa levyä sarjassa julkaistu. Webbiä ja Leftyä yhdistävät kantritähteyden ohella monet muutkin tekijä: honky tonk, Nashville, kimaltelevat Nudie western vaatteet ja poikkeukselliset laululahjat. Leftyä on usein pidetty kantrilaulajista parhaimpana ja hän vaikutti koko uuden kantrisukupolven laulutyyliin ja toimi esikuvana usealle tulevalle rockabilly-laulajallekin. Webbin laulu ei ollut ehkä aivan niin puhdas mutta personaalinen kyllä. Ehkäpä kantrihistorian nasaalivoittoisin ääni vaatii hieman totuttelua, mutta kun siihen pääsee sisälle, on myyty.

Molempien herrojen 50-luvun tuotanto voidaan jakaa kolmeen jaksoon: vuosikymmenen alun rosoiseen honky tonkiin, Nashville studioiden hiottuun honky tonkiin ja lopulta vuosikymmenen lopulla uusien popahtavimpien soundien omaksumiseen. Erojakin toki herrojen välillä oli eikä vähiten siinä, miten he tähteyttä kestivät ja hyödynsivät. Leftyn kohtalo on sama kuin monen muun etelän köyhän pojan. Menestyksen myötä saatu mammona kului nopeasti ja menestyksen hiipumista seurasi rankka alkoholiongelma. Webbissä taas oli bisnesmiestä ja hänen onnistui sijoittaa rahansa poikimaan niin, että kunniallinen vetäytyminen onnistui hittien ehtyessä.

40/50-lukujen vaihteessa Webb esiintyi Lousiana Hayridessä ja levytti omalle merkilleen rosoista ja silottelematonta honky tonk kantria. Vaikka Leftyn sopimus Columbian kanssa astui voimaan 1950, hän levytti pitkään Jimmy Beckin studiolla Dallasissa aitoa Teksasin kapakoiden pelkistettyä shufflea. Laulujen sanoitukset pyörivät molemmilla lauantain illan iloissa tyyliin Shine, Shave, Shower (It’s Saturday), When Payday Comes Around tai High Geared Daddy.

Webb solmi 1951 sopimuksen Deccan kanssa siirtyi Nashvilleen, josta oli pikavauhtia muotoutumassa kantriteollisuuden mekka. Lähes kaikki suuret yhtiöt keskittivät kantrituotantonsa Nashvillen pariin studioon, joissa vaikuttivat samat studiomuusikot ja tuottajat. Lefty seurasi Nashvilleen vasta 50-luvun puolivälissä eikä hän liittynyt toisin kuin Webb Grand Ole Opry vakikaartiin. 50-luvun puolivälin Nashville honky tonk oli huolitellumpaa ja siivompaa kuin edeltänyt tuotanto, mutta toisaalta se oli soundeiltaan täyteläistä ja puhdasta. Nashvillen muusikot olivat todellisia taitureita. Kappale valikoima oli monipuolinen vaikka honky tonkin maailmassa liikuttiinkin. Lauantain iltojen ilojen ohella teemoissa liikkui myös sunnuntaiaamun katumus. Valikoituja kohokohtia ovat Webb tulkinta Jimmie Rodgersin In the Jailhouse Now, Red Sovinen kanssa laulettu duo Why Baby Why ja New Panhandle Rag. Leftyn tuotannosta voi poimia vaikka Cigarrettes and Coffee Blues, Sick, Sober and Sorry ja rockabillyä lähestyvä From a Angel to a Devil. Niin kuin monet muutkin kantriartistit molemmat kokivat nuoremman polven rockabillyjen haasteen kiusallisena ja siihen pyrittiin myös vastaamaan, vaikka kumpikaan ei suoranaisesti rokannut. Webb kustomoi vanhan Hayride Boogie’n Teenage Boogie’ksi, josta mukana on myös aiemmin CDllä julkaisematon rockabillyversio. Lefty oli lähinnä rokkia You’re Humbuggin’ Me kappaleella. 


Vuosikymmen lopulla uudet tuulet puhalsivat Nashvillessä. Orkesteria laajennettiin ja taustakuoro liittyi kokoonpanoon. Samalla avattiin ovia popin suuntaan. Varsinkin Webb pysyi hyvin ajan hermolla ja hänen vuosikymmenen lopun tuotannossa on todellista svengiä tai pitäisikö sanoa jopa groovia. Kuunnelkaapa vaikka kitaran twangin ja fonin tahdittamaan Webbin versiota Billy Justisin Raunchy biisistä.

Webbin ja Leftyn Nashville kultakautta leimasivat loisteliaat Nudie-western asusteet. 1950-luvun puolivälin honky tonk artistien western ja cowboy asujen väriloisto ja kimallus tarjoaa oli värikylläisyydessä, välkkeessä ja karnevaalihenkisyydessään aivan omaa luokkaansa verrattiimpa sitä, mihin esiintymisasuun tahansa. Varhaisin esimerkki uudesta cowboy tyylistä oli Maddox Brothers & Rose, joka julisti olevansa ”kaikkein värikkäin hillbilly yhtye” ja väite varmasti piti paikkaansa kun katsoo yhtyeen kirkkaan punaisia tai myrkyn vihreitä asukokonaisuuksia. Maddoxeille asusteista tuli odotettu osa show’ta ja totta kai yleisön odotukset piti täyttää uusilla entistä räikeimmillä esiintymisasuilla. 



Esikuva asuille löytyi 1930-luvun lopun huippusuosituista singing cowboy elokuvista, joiden pääosissa keinuivat mm. Roy Rogers ja Gene Autry. Kantrivaate bisnestä hallitsi aluksi Puolan juutalainen Nathan Turk, mutta vuodesta 1949 hän sai arvoisensa kilpailijan, kun Nudie Cohen, Venäjältä emigroitunut juutalainen, avasi oman kilpailevan liikkeen Hollywoodissa. 1950-luvulla myös ennen niin konservatiivisen Nashvillen tähdet tilasivat itselleen useita asukertoja Nudielta. Nudien asut liikkuivat aika ajoin absurdiuden ja korniuden rajamailla. Hank Thompson teetti mm. Humpty Dumpty asun hittibiisinsä perusteella, Lefty Frizell sai kuuluisan hapsupaitansa ja Carrot Top Andersson parikymmentä erilaista porkkanakuvioin koristettua asua. Kyse oli tietenkin tähtikultin luonnista. Nudien luomuksissa oli kuitenkin jotain niin villiä, ettei niitä voinut ottaa kokonaan vakavasti. Mukana oli pakosta aimo annos huumoria ja varmasti itseironiaakin.

Webb Pierce, jonka pukukokoelma oli uskomaton, sovelsi samaa pröystäilevää tyyliä laajemminkin. Hän teetätti asujen oheen itselleen loisteliaan kitaran muotoisen uima-altaan, jota esitteli halukkaille faneille, sekä samaan tyylin koristellun Pontiacin. Gin Palace Jestersin Dave Sisson on omistanut yhtyeen uusimmalla CDllä hienon kappaleen Ol’ Webb’s Bullhorn Pontiac Webbin omaleimaiselle tyylille.

Nämä kaksi levyä ovat pakkohankinta kaikille 50-lukuisen honky tonk kantrin ystäville. Suosittelisin lämpimästi levyjä kuitenkin kaikille rockabillystä kiinnostuneille. Webbin ja Leftyn musiikissa on draivia. Suurin osa nuoremman polven rockabilly artisteista myös kuunteli radioistaan herrojen esityksiä ja pyrki parhain päin matkimaan. Suhde sukupolvien välillä oli jännitteinen muttei traumaattinen; honky tonk artistit pyrkivät sopeutumaan rockin haasteeseen kun nuorempi polvi tunnusti edelleen Webbin, Leftyn ja kumppanit todellisiksi tähdiksi. Kaiken hyvän lisäksi levyjen oheisvihkoset ovat poikkeuksellisen asiantuntevat ja mukaansa vetävästi kirjoitetut ilman turhia kliseitä. Webbin vihkosesta vastaa Rich Kienzle ja Leftyn itse Deke Dickerson, joka näyttää hallitsevan myös kirjoittamisen jalon taidon.



ALAN FREED’S ROCK’N’ROLL BIG BAND: A Stompin’ Good Time (Ace cdchd 1184)


Acen julkaisupolitiikka on ilahduttavasti eronnut karhuperheen vastaavasta. Ace julkaisee varsin harvakseltaan 50-luvun musiikkia, mutta julkaisujen ideat ovat usein mielikuvituksellisempia kuin kilpailijansa eikä Ace ole koskaan pyrkinyt mihinkään kaiken kattavuuteen vaan valikoituihin paloihin. Samoin painopiste on ollut vahvasti mustassa musiikissa. Näin on tälläkin kerralla, jolloin Alan Freedin Rock’n’Roll Big Bandin tuotanto julkaistaan ensi kerran CDllä. Freed itse toki oli valkoinen mutta hänen nimissään soittanut orkesteri koostui New Yorkin mustien muusikkojen kermasta.




Freed on myyttinen ja ristiriitainen hahmo rock’n’rollin historiassa, jonka suhde itse musiikkiin on epämääräinen. Liettuan juutalaiseen perheeseen syntynyt Freed ajautui vahingossa rhythm & blues DJksi Clevelandissa 1951, kun klassiseen musiikkiin paneutuneelle Freedille tarjottiin uutta työmahdollisuutta. Freed huomasi pian, että rhythm & bluesissa oli nostetta myös hänen omalle uralleen. Freed lienee ollut varsin perso henkilökohtaiselle suosiolle ja taitava manipuloimaan kuulijoitaan. 50-luvun alussa valkoinen nuoriso alkoi yhä enemmän kiinnostua mustasta musiikista ja kulttuurista. Jo 40-50-lukujen vaihteessa ainakin New Yorkin Greenwich Villagen nuoret valkoiset hipsterit diggasivat jatsin ohella mustaa rhythm & bluesia. Näitä seurasivat pian myös muut ajastaan tietoiset hepcatit itärannikolla. Osa näistä diggareista myös siirtyi aktiivisesti mustan musiikin puolelle. Loistava esimerkki ovat kaksi nuorta itärannikon juutalaisopiskelijaa Jerry Leiber ja Mike Stoller, joiden mustille artisteille säveltämien kappaleiden hittiputken avasi -52 levytetty Hound Dog.




50-luvun alussa valkoiset DJt kuten Dewey Phillips Memphisissä tai Freed Clevalandissa hallitsivat mustan musiikin radiolähetyksiä. Aluksi näiden yleisö oli pääasiassa mustaa mutta pian valkoinen nuoriso löysi show’t. Freed onnistui levitystehtävässään parhaiten. Radio-ohjelmien rinnalla mies alkoi järjestää myös kuuluisia Rhythm & Blues Show kiertueitaan, jotka kokosivat ajan kovaäänisimmät shouterit, räkäisimmät saksofonin tuuttaajat ja kuumimmat naislaulajat sekä mikä radikaaleinta mustan ja valkoisen nuorison samaan konserttiin. Vuonna 1954 seurasi muutto New Yorkin ja uuden show’n organisointi. Nimeksi keksittiin iskevästi Rock and Roll Party, jonka nimekkeen Freed yritti jopa patentoida.




Suosionsa kukkuloilla Freed myös organisoi oman orkesterin omien live-lähetysten house-bändiksi. Kyse ei ollutkaan mistä tahansa orkesterista vaan todellisesta big bändistä, johon liittyivät aikansa tunnetuimmat muusikot. Johtavahahmo alusta lähtien oli saksofonisti Sam ”The Man” Taylor. Muita kuuluisuuksia oli mm. rumpali Panama Francis ja fonisti Al Sears, jonka parikymmentä vuotta nuorempi nouseva kyky King Curtis korvasi 1956. Kokemusta ydinryhmällä oli jazz-swing-r&b yhtyeistä aina 20-luvun lopulta lähtien. Muusikoiden ydinryhmä oli syntynyt 1910-luvulla ja musiikillinen sovittaja Leroy Kirkland jo 1906, joten Freedin uutta nuorisomusiikkia tuottivat neli-viisikymppiset soittajat. Parikymppinen Curtis toi mukanaan uutta verta liittyessään orkesteriin. Sama ryhmä toimi edelleen aktiivisina studiomuusikkoina aina 60-luvulle saakka.


Jos New Yorkin rock’n’roll kerma koostui keski-ikäisistä soittajissa, niin heidän soundissaankin kohtasivat ja sulautuivat eri aikojen tyylit. Rock’n’rollin nousu tappoi viimeiset suuret tanssiorkesterit joskin kehitys oli alkanut jo heti sotien jälkeen, mutta on mielenkiintoista, että yksi rock’n’rollin luojiin luokiteltavista, Alan Freed, loi ja ylläpiti yhtä viimeisistä big bandeistä. Toki Freed itse oli swing kauden kasvatti. Musiikillisesti Freed tuskin puuttui nimeään kantavan orkesterin soolotuotantoon eikä hän ollut edes läsnä yhtyeen studiosessioissa.

Itse musiikkia voisi luonnehtia big band rhyhm and bluesiksi tai big band rock’n’rolliksi. Brian Setzer ei siten orkestereineen ollut ensimmäinen suuren orkesterin valjastamisessa rokkaamaan. Levyn koko tuotanto on svengaavia instrumentaaleja, joissa soolotilan valloittaa vuorollaan joko Taylorin tai Curtisin saksofoni tai Kenny Burrellin kitara. Kappaleet ovat lähtöisin kahdesta sessio-sarjasta, toinen marraskuulta -57 ja toinen helmikuulta -58. Välissä oli tapahtunut selkeä muutos. Vuoden -57 orkesteri on todellinen big band monipuolisine torvisektioineen kuin -58 sessiossa on enää kolmen fonin ydinryhmä. Jälkimmäinen sessio julkaistiinkin The King’s Henchmen nimellä.





Musiikillisesti sävellykset ja sovitukset ovat yllättävänkin monipuolisia. Tuskin studiossa ollaan kovinkaan paljoa kohdeyleisöä edes ajateltu ja nuorisoa on viekoteltu ainoastaan julkaistujen LPiden kansikuvilla, joissa siistit keskiluokkaiset valkoiset nuoret tanssivat. Vaikka soittajilla on vuosikymmenten taustat muusikkona, ei musiikkia voi pitää vanhan lämmittelynä. Levyltä on turha odottaa rajua mätkettä tai räkäisiä foneja tai toisaalta modernin jazzin kiemuroita. Musiikkia voisi luonnehdittua ajanmukaistetuksi swingiksi tiukemmalla rytmillä, vahvemmilla sooloilla ja moderneilla sovituksilla. Loppujen lopuksi puhtaaksi tanssimusiikiksi sävelkuviot ovat välillä hieman monimutkaisia.


Itse pidän levystä paljonkin. Se on selkeästi erilainen kuin monet muut viime aikojen julkaissut. Muusikissa on oma jujunsa ja mikä tärkeintä taidollisesti ei r&b pohjainen soitto voi tästä parantua. Musiikki syntyi sessioissa varmasti hyvin luonnostaan ilman pakonomaista hittisoundin metsästystä. Toisaalta 24 instrumentaalia vaatii tiettyä paneutumista. Jos olet saksofonin ystävä, älä ohita tätä CDtä. Samoin mustan urbaanin sykkeen ystävät älkää epäröikö. Nimestään huolimatta musiikki ei kuitenkaan ole oikeaa rock’n’rollia sanan tiukassa määreessä.

torstaina, elokuuta 28, 2008

Big Beat Reviews - osa 1

Oheiset tekstit on julkaistu myös Big Beat lehden numerossa 3/2008

HAYDEN THOMPSON:
Rock-A-Billy Gal: The Sun Years, Plus (Bear Family 2008)

Hayden Thompson on yksi harvoista edelleen aktiivisista Sun-legendoista, joista suurin osa on mahdollista bongata livenä Amerikan Roackabilly Ravessä lokakuun alussa Las Vegasissa. Mukana on Haydenin ohella Sonny Burgess, Carl Mann, Billy Lee Riley ja Jack Earls. Varsinainen historiallinen kattaus. Noista legendoista vuodet ovat tuoneet mukanaan Haydenille ehkä eniten karismaa. Tai ainakin herran viime vuonna Bluelightillä julkaistu suomalaisvoimin tehty levy suorastaan tihkuu iän mukanaan tuomaa itsevarmuutta ja tyyliä. Hayden on onnistuneesti pystynyt muokkaamaan tyyliään ikäänsä sopivaksi menettämättä uskottavuuttaan. Omaan korvaani ainakin kuulostavat varsin korneilta kuus-seitsemänkymppiset teinit. Toki niitä vanhoja hittejä puolenvuosisadan takaa voi edelleen esittää, mutta silti tyylin ja repertuaarin päivittäminen tuo mukanaan uudenlaista syvyyttä musiikkiin. Kyllä elämänkokemuksen voi antaa näkyä. Samaa tietenkin voi sanoa vanhojen nuoruuden kuvien kierrättämisestä keikkajulisteissa. Loistava esimerkki elämänkokemuksen tuomasta uudesta palosta musiikkiin oli Johnny Cash. Hayden Thompsonin uudessa levyssä onkin hyvin paljon samoja aineksia. Toivon sille hyvää menestystä myös ison veden tuolla puolen, että Hayden saisi edes palan ansaitsemastaan arvostuksesta.

Tämä BFn levy kuitenkin paneutuu Haydenin uraan alkuvuosiin. Uraansa aloittaessaan 50-luvun puolivälissä Hayden ei vielä ihaillut niinkään Cashiä kuin nuorta Elvistä kuten niin monet muutkin etelän parikymppiset nuoret. Mutta Hayden ei yksin ihaillut, vaan omaksui varsin onnistuneesti Elviksen Sun-levytysten tyylin ja tunnelman omissa Sun levytyksissään vuoden 1956 lopussa ja seuraavan vuoden keväällä. Sam Phillips ei kuitenkaan julkaissut sessioista kuin yhden singlen Love My Baby/One Broken Heart. Phillipsin toimintatavat olivat toiset kuin monilla muilla levy-yhtiöillä, joissa suosittiin neljän kappaleen sessioita, joista yleensä kaikki lopulta julkaistiin. Phillips oli taas varsin kitsas julkaisujen suhteen, mutta antoi nauhan pyöriä studiossa sitäkin enemmän. Tämä on ollut jälkipolvien ilo, sillä kuva Sunin tuotannosta pelkästään julkaistujen singlejen kautta olisi varsin erilainen. Samoin sellaiset artistit kuin Hayden olisivat jääneet kokonaan unholaan saavuttamatta edes rockabilly-puritaanien silmissä tähteyttä. Nyt meillä on nautittavana sentään yhdeksän erillistä Sun-studiossa Billy Lee Rileyn yhtyeen kanssa äänitettyä kappaletta ja tietenkin useita kakkosottoja.

Phillips oli ehkä oikeassakin Haydenin pääosin rajua blues-pohjaista rockabillyä olevien kappaleiden kaupallisesta potentiaalista. Se, mikä onnistui Elvikseltä kaksi vuotta aiemmin, ei enää muiden kohdalla ollut mahdollista. Amerikka oli saanut yhden hurjan etelän kapinallisen (ja kesyttänyt sen), mutta toiselle ei enää valtakunnallisilla markkinoilla ollut sijaa. Toki Jerry Lee vielä murtautui kansalliseen tähteyteen vuoden 1957 aikana. Etelän köyhän valkoisen työväenluokan ja pohjoisemman keskiluokan nuorten maailmat olivat kaukana toisistaan. Etelän parikymppisillä ei ollut varsinaista nuoruutta vapaa-aikoineen ja kulutusjuhlineen, vaan he usein avioituivat ja saivat lapsia alle parikymppisinä. Hurjuutta ja kapinaa se ei heissä kuitenkaan tukahduttanut, mutta heidän musiikkinsa oli vain aivan liian silottelematonta ja raakaa uusille teinimarkkinoille.


Haydenin Sun-levytysten joukossa on niin musiikillisesti kuin sanoituksellisesti mielenkiintoinen poikkeus: levyn nimikappale Rock-a-billy Gal. Kappale ei ole oma vaan laina hollywoodilaiselta jazz-yhtyeeltä. Tämä ei sinänsä ole yllätys, sillä 50-luvun rockabilly-laulajat eivät kutsuneet itseään rockabilleiksi. Se oli ”sivistyneen” pohjoisen halventava nimitys etelän rokkaaville nuorille, kuten hillbilly nimityskin oli ollut junttimusiikin esittäjille. Suurin osa kappaleista, joissa rockabilly 50-luvulla terminä mainitaan, eivät rockabillyä nykymäärityksin ole. Rock-a-billy Gal kertoo tarinan kaupunkiin saapuvasta rockabilly-laulajasta ja hänen villiin rytmiin hurmioituvasta tytöstä. Alkuperäinen teksti lienee laadittu halveksivassa sävyssä, mutta hyvin Hayden Slim Rhodesin yhtyeen säestämänä ottaa kappaleen haltuunsa kääntäen tyylin kevyeksi itseironiaksi. Harmi ettei tätä mainiota midtempo-versiota koskaan julkaistu.

Kun Sunilta ei ollut luvassa uusia julkaisuja, Hayden jätti Memphisin tomut taakseen ja otti vastaan pestin Tally Ho klubilta Chicagosta. Tuolta ajalta ei ole virallisia julkaisuja, mutta Hayden purkitti varsin mukiinmeneviä demoja uuden yhtyeensä kanssa. Vetäviä versiota tutuista rokeista, jotka varmaan aikanaan saivat Tally Ho klubin lattiat notkumaan.

Bear Familyn levyltä löytyy vielä Haydenin 60-luvun alun julkaisut, joissa oli paikoin vahva folk-sävy. Välillä oli kuultavissa jo selviä Johnny Cash vaikutteita.

Viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana on Sun-uusintajulkaisuja ilmestynyt sadoittain, mutta mukaan mahtuu aina toki uusia yrittäjiä. Bear Familyn Sun Years Plus on miellyttävä ja kuluttajaystävällinen sarja. Siinä sisällytetään mukaan artistin myös muille yhtiöille tehdyt levytykset. Samoin erillisten kakkosottojen määrä on rajallinen. Tämä ei ole varsinainen Sun-keräilijöille vaan laajemmalle yleisölle suunnattu laadukas sarja. Haydenin CD on sarjan parhaimpia ja pakollinen kaikille rockabilly-faneille, jos ei omista jo ennakkoon jotain Hayden Thompson kokoelmaa.


PATSY CLINE:
Stop, Look and Listen: Gonna Shake This Shack Tonight (Bear Family)

Patsy Cline on myyttinen legenda, jonka kaikki tuntevat tai luulevat tuntevansa. Patsyn elämänvaiheet ovat tarjonneet loistavat ainekset, jonka avulla kertoa ryysyistä vaikeuksien kautta menestykseen tarinan itsenäisen naisen näkökulmasta. Tarinan dramatiikkaa edesauttoi sen traaginen loppu; lentoturma maaliskuussa 1963, joka vei Patsyn ohella Cowboy Copasin ja Hawkshaw Hawkinsin. Tämä elokuvissa popularisoitu siirapilla kuorutettu tarina on nostanut Patsy Clinen kaikkien tuntemaksi legendaksi, jonka hittilevyjä on saatavissa markettien alehyllyiltä. Monelle perinteisen kantrin ja rockabillyn harrastajalle Cline onkin ollut liian pop ja liian mainstream. Bear Familyn uusi kokoelma esittelee meille kuitenkin aivan toisen Patsy Clinen - rosoisemman ja kantrimman Patsyn, joka ei vierastanut rytmiä.

Cline maistoi menestystä vasta marraskuussa 1960, kun I Fall To Pieces nousi kantrilistojen kärkeen. Sitä seurasivat kaikki klassiset hitit, joista Patsy nykyisin muistetaan. Patsyn uran huippu oli kuitenkin niin lyhyt, että hänen musiikkinsa oli pitkään lähes unohdettu ennen kuin hänet 80-luvulla nostettiin jalustalle uusintajulkaisujen, elämänkertojen ja elokuvien myötä. Uuden polven naiskantrilaulajien nousu vaati tuolloin uusia idoleita menneisyydestä. Clinen levytysura alkoi kuitenkin jo viisi vuotta aiemmin 1955 hollywoodilaisella 4-Stars yhtiöllä ja jatkui aina vuoteen 1960. Levyt kuitenkaan liisattiin Deccalle ja äänitettiin joko Nashvillessä tai New Yorkissa.

Clinen tavaramerkiksi koettu popahtava sensuelli kantri muotoutui vasta tämän periodin jälkeen, vaikka kyllä Cline ylitti kantrin ja popin rajoja jo aiemmin. Yleisemmin musiikki oli kuitenkin rosoisempaa, vauhdikkaampaa ja lähempänä honky tonkin juuria. Sovituspuolesta ja soitosta vastasi Nashvillen A-team eli ajan parhaat studiomuusikot, jotka vastoin joitakin epäluuloja osasivat vielä 50-luvulla rokatakin joskin toki hillitysti. Pikainen vilkaisu 50-luvun suurien tähtien ja vähäisempien artistien levytystietoihin paljastaan kuinka hämmästyttävän suuri osa 50-luvun klassikoista todella levytettiin Nashvillen studioissa samojen herrojen säestämänä.

Levyltä on lähes turhaa nostaa yhtä kappaletta ylitse muiden, mutta jos joitakin haluaa poimia niin voisi mainita rockabillyä lähestyvän Stop, Look and Listen, nautittavan honky tonk rallin perikuva Honky Tonk Merry Go Round, jazz-kitaristi George Barnesin johdolla New Yorkissa purkitettu popahtava rytmipala Too Many Secrets tai todellinen rytmi-irrottelu Gotta Lot of Rhythm In My Soul, jossa Nashvillen kultasormi Hank ”Sugarfoot” Garland pikkailee parastaan.

1950-luvun kantri ja honky tonk maailma varasi naisille pääosin ihailijan rooli. Harvat naisartistit joutuivat kilpailemaan hyvin maskuliinisessa maailmassa, joka asetti usein hyvin tiukat roolit ja koodit naissolisteille. Siveä kodinhengetär vastasi perinteisiä odotuksia. Tiukkoja rooleja vastaan kuitenkin kapinoitiin ja tietyt artistit kuten Charline Arthur ja Patsy Cline asettuivat muutoksen airueiksi. Patsy ei varmasti ollut moderni feministi, mutta hänen rohkea esiintymisensä haastoi kaikki naisartisteille perinteisesti asetetut mallit. Jo se, että nainen lauloi kapakoista, viinasta ja raadollisesta rakkaudesta oli ennen kuulumatonta. Patsyn avoin seksuaalisuus ei sekään sopinut perinteisen naisrooliin, mutta ei oikein istunut hänen myöhempään keskiluokkaiseen yökerhokantri-imagoon, mutta oli kylläkin juuri paikallaan hänen 50-luvun tuotannon honky tonk maailmassa.





Cline pyristeli myös irti perinteisestä cowgirl-imagosta. Alkuaikojen värikkäät kantriasusteet hapsuineen korvautuivat vähitellen tyylikkäillä ilta- tai cocktailpuvuilla. Muutoksessa oli toki pyrkimys uudenlaiseen naisrooliin, mutta myös pyrkimys parempiin piireihin. Värikkäät nudie-kantriasusteet olivat nimenomaan etelän työväenluokkaisen valkoisen Amerikan oman kulttuurin ilmentymä, kun iltapuvut kuuluivat keskiluokkaiseen jazz-swing kulttuuriin.

Patsyn musiikilliset juuret olivat syvällä honky tonkissa ja tällä levyllä hän on varmasti aidommillaan ja lähimpinä juuriaan. Patsy kapinoi kuitenkin juuriaan ja sosiaalista taustaansa vastaan, mutta ei onneksi pystynyt niitä koskaan kokonaan hylkäämään. Hänen kaksi puoltaan voi kuitenkin tiivistää kahteen asusteeseen: värikkääseen nudie-kantripukuun ja säihkyvään iltapukuun. Vuoden 1961 jälkeinen Patsyn yökerhokantri sopii jälkimmäiseen ja tämän levyn vahva honky tonk pohjainen rytmi ilottelu edelliseen.

Kaiken muun keskellä ei tietenkään pidä unohtaa, miksi Patsy Cline on legenda. Hänen äänessään on todella jotakin. Se on ilmeikäs ja puhdas, mutta samalla myös aggressiivinen, vaativa ja sensuellikin. Patsy oli suuri tulkitsija, joka pystyi ottamaan haltuunsa kappaleen kuin kappaleen. Hänellä oli myös ilmiömäinen kyky kulkea yli musiikkirajojen honky tonkista jatsiin tai rockabillyynkin. Tämä on yksinkertaisesti aivan uskomattoman hieno levy, jota kenenkään itseään arvostavan alan harrastajan ei tulisi sivuttaa.

THE CUES: Why? (Bear Family 2008)

Tämän levyn ilmestyminen herätti itsessäni nostalgisia muistoja. Ostin joskus 80-luvun puolivälissä Lontoosta Wildcat-yhtiön Cues EP:n, jossa oli peräti kuusi rokkaavaa palaa. Tuota nelivitosta on tullut soitettu monen monta kertaa, mutta itse yhtye on jäänyt itselleni arvoitukseksi tähän asti.

The Cues oli yksi eniten levyttäneitä ja menestyneimpiä 50-luvun puolivälin mustista lauluyhtyeistä, vaikka sitä eivät aikalaisetkaan tienneet. Omissa nimissä Cuesilla oli kaksi hitti: Burn That Candle 1955 ja Why? kaksi vuotta myöhemmin. Cues esiintyi kuitenkin taustayhtyeenä lukuisten muiden artistien kuten Ruth Brownin, LaVern Bakerin, Ivory Joe Hunterin tai Big Joe Turnerin taustalla mitä erilaisimmilla nimillä. Huippuaikoinaan Cuesin kysyntä oli niin hurjaa, että sessioita voisi olla useitakin päivässä. Toisin kuin monet muut lauluyhtyeet Cues ei syntynyt jossakin New Yorkin kadunkulmassa, vaan perustettiin nimenomaan taustalauluyhtyeeksi. Onneksi omiakin sessiota kertyi eri levymerkeille.

Cues oli Jesse Stonen luomus ja Jesse Stonea voisi taas luonnehtia yhdeksi rock’n’rollin isoisistä. Väite, jonka on esitti alunperin Atlantic yhtiön johtaja Ahmet Ertegun, vaatinee hieman selitystä. Stonen ura muusikkona ulottui aina 20-luvulle ja esiintyjänä hän kokeili kaikki mahdolliset jazzin tyylit aina rhythm’n’bluesiin ja souliin asti. Stonen ansiot ovat kuitenkin enemminkin säveltäjä ja tuottaja puolella. Hänen kynästään oli lähtöisin kymmeniä ja luultavammin satoja kappaleita, joista rokkiväelle tuttuja ovat varmasti Money Honey, Good Golly, Miss Molly, Shake, Rattle and Roll ja Flip, Flop and Fly muutama mainitakseni. Stone käytti myös nimimerkkiä Charles Calhoun. 40-luvun lopulla Ahmet Ertegun värväsi Stonen Atlanticille tuottajaksi ja kykyjenetsijäksi. Stone oli paljolti vastuussa Atlanticin uudesta pelkistetystä rhythm’n’blues soundista, jota monet rock’n’rolliksi kutsuvat. Hänen ideoitaan oli basson korostaminen, johon kuuluivat niin kontrabasson korvaaminen sähköbassolla kuin doo, da-doo, dum kuviota toistava bassolaulaja.

Cues kuului myös Stonen uudistuksiin. Koko ajatus erillisestä taustayhtyeestä rhythm’n’bluesin puolella oli uusi. Cues oli vastaus uuden rock’n’roll-soundin vaatimuksiin: ammattimainen taustalauluyhtye. Mielenkiintoista kyllä myös kantripuolella erilliset lauluyhtyeet kuten Jordainers syntyivät samoihin aikoihin Nashvillessä.

Kaikkea kunniaa ei toki pidä antaa Stonelle, vaikka hän toimikin vielä yhtyeen tuottajana ja sävelsi yhtyeelle tukun lauluja. Yhtyeen johtaja Ollie Jones niin kuin muutkin laulajat olivat kokeneita laulajia eri yhtyeistä ja ammattitaitoa heillä oli muille jakaa. Cues levytti aikansa doowopia, mutta Cuesista tekee erityisen lauluyhtyeen keskittyminen rokkaavaan materiaaliin. Osaa kappaleista voi luonnehtia mustan rock’n’rollin genreen kuuluvaksi (esim. Yes Sir ja Killer Diller), mutta yllättäen osa muistuttaa yllättävänkin paljon Bill Haleyn ja Treniersin viitoittamaa jive rock’n’rollia mutta doowop-tyyliin. Bill ei turhaan kopioinut Cuesin hittiä Burn That Candle, koska kappalehan oli kuin luotu hänelle. Toinen mielenkiintoinen esitys on Crackerjack, jonka Cues levytti samalla viikolla kuin Joe Clay. Rajuutta on molemmissa versioissa, mutta Jimmy Breedloven sooloilema Cues-esitys vie kyllä voiton tasapainoisempana esityksenä. Muita svengaavia herkkupaloja ovat Why, Crazy, Crazy Party ja Destination 2100 and 65.

Cues varmasti innoitti Stargazersia jo 80-luvun alkuvuosina, sillä niin paljon sukulaisuutta yhtyeillä on aika ajoin ainakin omissa korvissani. Hieno levy, joka kuuluu kaikkien mustan rock’n’rollin ja doowopin harrastajien kokoelmiin. Jos pidät svengaavasta doowop rock’n’rollista, älä epäile hankintaa.

torstaina, maaliskuuta 13, 2008

CAT MUSIC: ROCK’N’ROLL ENNEN ELVISTÄ

Bear Familyn mammuttimainen sarja That’ll Flat…Git it: Rockabilly for Vaults of … on jo edennyt osaan 26 ja miksei olisi, koska ensimmäinen osa näki päivänvalon jo 1992. Toivoa sopii, että sarja myös jatkuu. Ainakin lukuisa määrä keskisuuria ja erityisesti pieniä levy-yhtiöitä on vielä käymättä läpi. Vaikka moni muukin uudelleenjulkaisuyhtiö on julkaissut omia rockabilly-rock’n’roll kokoelmiaan, niin ainoastaan Ace on päässyt laadussa lähelle Bear Familyä. Laatu on tässä laaja käsite viitaten niin laajaan ja perusteelliseen taustatyöhön, hyvin valittuihin kappaleisiin ja tietenkin äänen laatuun. That’ll Flat…Git It sarjan idea on yksinkertainen: joka osa esittelee yhden levy-yhtiön rockabilly-tuotantoa laajasti ymmärrettynä. Tiukka musiikillinen rajaus ei mahdollistaisi näin monipuolisia läpileikkauksia suurten ja keskisuurten levy-yhtiöiden maailmaan. Mielenkiintoista on, että projektin takana ovat olleet paljolti samat herrat, jotka käynnistivät uusintajulkaisubuumin 1970-luvulla. Uusimman osan kohteena on 4-Stars Records Hollywoodista, joka on jäänyt lähes paitsioon viime vuosikymmenten uusintajulkaisuaalloissa. Asia oli korkea aika korjata, koska yhtiöllä oli merkittävät rooli länsirannikolla markkinoita hallinneen Capitolin varjossa. Uusin osa mahdollistaa itselleni paluun aikaisempiin teemoihini uuden materiaalin kanssa ja siten avata uusia polkuja.

Erityisesti haluan tällä kertaa palata uudelleen cat music käsitteeseen, valkoisiin rhythm & blues lainoihin ja sitä kautta valottaa rock’n’rollin ensi askelia ennen Elvistä ja myös fyysisesti kaukana Elviksen kotiseuduilta syvästä Etelästä. Rock’n’rollilla oli omat urbaanit juurensa niin länsi- kuin itärannikollakin, jossa amerikkalaista yhteiskuntaa dominoineet roturajat oli mahdollista ylittää aivan eri tavoin kuin konservatiivisemmassa Etelässä.

That’ll Flat –sarjan uusin osa on loistava näyte länsirannikon omasta erityisestä tyylistä. Haluaisin nostaa esille kuitenkin tässä vain kaksi levyn tähteä: Sammy Masters ja Tommy Scott. Tällä CDllä on lopultakin yhdellä kertaa saatavissa alkuperäiset versiot Sammy Mastersin keväällä 1956 purkittamasta viidestä todellisesta rockabillyn klassikosta: Pink Cadillac/Some Like It Hot, Whop-T-Bop/2-Rock-A-4/Flat Fleet. Ajan beat on ikuistettu täydellisesti. Ja toisaalta vaikka kappaleet ovat ehkä puhtainta rockabillyä, mitä on levytetty, on niissä jotain juuri länsirannikolle tyypillistä. Pidempi traditio ei ole pyyhkiytynyt pois yhtäkkiä. Sammyn oma musiikillinen menneisyys johtaa Spade Cooleyn ja Ole Rasmussenin western swing yhtyeisiin. Vielä tärkeämpää roolia sessiossa taisi kuitenkin näytellä kantrijazz kitaristi Jimmy Bryant, joka vastasi myös sovituksista. Taustalla soitti myös toinen länsirannikon kantri- ja western swing veteraani Jimmy Widener. 4-Stars yhtiön pomo Bill McCall oli nähnyt Sammyssä artisteistaan ainoana potentiaalisen vastineen uudelle rockabilly buumille ja Sammy oli valmis vastaamaan haasteeseen. Vaikka Bryant oli varmasti hieman vieraassa ympäristössä ja sessiossa tarkoituksellisesti etsittiin vastinetta Elviksen aloittamalla boomille, niin Bryantin jatsahtava mutta terävä pikkailu, korostunut basso ja Sammyn rento laulu loivat oman tulkintansa rockabillystä. Ero Etelän yhtyeiden raakaan ja aggressiiviseen soundiin on selkeä. Sammy ei toki ollut yksin ja samaan tyyliin on helppo lukea niin Lew Williamsin kuin Glen Glennin levytykset.

Lew Williamsin kautta onkin helppo siirtyä Tommy Scottiin, joka levytti 1955 4-Starsille oman kappaleensa Cat Music. Arvioin kappaletta ensimmäisessä blogissani, mutta koska nyt mukana ovat myös session kolme muuta kappaletta – Dig Me Little Mama, Dance with Her Henry ja Jumpin’ From 6 to 6 – on syytä palata Scottiin että Cat Music ajatukseen. Lew Williams muistelee, että ennen Elviksen suosiota valkoisten nuorten suosimaa rytmikkäämpää musiikkia kutsuttiin ainakin Teksasissa yksinkertaisesti cat musiikiksi. Tähän tietenkin liittyi Williamsin oma Cat Talk kappale, jonka hän levytti ensi kerran jo kesäkuussa 1954. Siinä ollaan hyvin hep, pukeuduttu ruskeaan ylisuureen zoot pukuun ja kuunellaan groovy musiikkia.

Uuden musiikin luonnehdinta juuri kissamusiikiksi sopii hyvin jazz/swing piireistä yleiseen hep cat käsitteeseen. Termistä ja sen alkuperästä liikkuu useita tarinoita. Karkeasti se tarkoittaa sekä jazz/swing muusikoita että alan kulttuuriin vihkiytyneitä. Termi on lähellä hipsteriä ja joidenkin mukaan seurasi tätä, mutta toisaalla taas viitataan, miten jo ainakin 1930-luvulla muusikot käyttivät hep cat termiä. Termin idea on kuitenkin, että se ei viitannut vain muusikoihin vaan musiikkilähtöiseen laajempaan kulttuuriin. Williamsin tapa laulaa erillisestä cat puheesta sopii kuvaan hyvin ja ainakin suurkaupunkien hipstereillä tai hepcateilla oli juuri oma kielensä, jonka kautta kaikki voitiin jakaa niihin, jotka olivat hip ja jotka olivat square. Slim Gaillard jalosti tästä kielestä 1940-luvulla oman taiteenlajinsa sellaisilla kappaleillaan kuin Flat Floot Floogie, Tutti Frutti (ei se Little Richardin kappale), Groove Juice Special, Vout Oreene tai Slim’s Cement Boogie. Kannattaa tutustua Properin boksilta. Jatsista kissamusiikki näyttää lainautuneen osin myös rock’n’rollin puolelle.





Cat music oli itsestään tietoisten ja tyylitajuisten nuorten kaupunkilaisten musiikkia. Tommy Scottin tausta ei tähän roolin kovinkaan hyvin istu. Vuonna 1915 syntynyt Scott aloitti uransa medicine show’ssa, joilla oli tärkeä sijansa amerikkalaisen populaarikulttuurin historiassa. Pääroolissa näissä oli tietenkin jokin ihmelitku, usein käärmeöljy kuten kuuluisa hadacol, mutta samalla show’hun kuului niin friikkinäyttelyjä kuin musiikkiesityksiä. Scottin tyyli on tainnut vaihdella kaikissa hillbilly musiikin tyyleissä. 1940-50-luvuilla hän oli pioneeri myös televisiolähetyksissä mutta ainakin you tubesta tarjolla oleva näyte tarjoaa Scottin, joka vetoaa konservatiivisiin perhearvoihin ja joka musiikillisesti luo kuvaa aidosta ”vuoristomusiikista”. Samoihin aikoihin purkitettuja Scottin 4-Stars levytyksiä voisi kuitenkin parhaiten luonnehtia valkoiseksi rhythm & bluesiksi, jossa toki saksofonin korvaa steel mutta meno on muutoin silottelematonta. Mukana on kaksi lainabiisiä: Etta Jamesin Dance With Her Henry ja 4-Stars sisarmerkille Jimmy Wilsonin levyttämä Jumping from 6 to 6, jonka Big Sandy paljon myöhemmin otti osaksi omaa ohjelmistoaan. Scottin sijaan laulusta vastaa Tex Harper, jossa on ainesta valkoiseksi shouteriksi. Scottilla oli varmasti jo medicine show’n ajoilta periytyvä vaisto haistaa, mitä yleisö halusi ja myydä sille oma ihmelitkunsa. Scottin tv-show’n konservatiisen tosiamerikkalaisen imagon ja rajun rhythm & bluesin välillä oli ilmeinen ristiriita, mutta ne sopinevat sittenkin kuvaan kuin muistetaan niiden eri yleisöt. Scott oli luultavasti hyvä haistamaan ajan trendit ja 4-Stars levytyksillään pyrki iskemään siihen, mitä nuoriso kuunteli, kun taas TV-show’t olivat varttuneemmalle väelle.




Scott ei toki ollut yksin rhythm&blues vaikutteineen 50-luvun puolivälissä. Länsirannikolla mm. Billy Jack Wills levytti MGMlle Wynonie Harrisin ja Roy Brownin kappaleita (That’ll Flat…Git It, vol 7). Sama rhythm & blues villitys oli käynnissä myös itärannikolla, mutta täällä ei ollut western swing perinnettä ja näin torvisektiot korvasivat helpommin perinteisemmät kantri-instrumentit kuten steelin ja ryydittivät sellaisten yhtyeiden kuin Freddie Bell & Bellboysien tai Boyd Bennet & Rocketsien soundia lähestyttäessä vuosikymmenen puoltaväliä.

Freddie Bellin yhtye on loistava esimerkki uudesta valkoisesta rhythm & bluesista. Bell orkestereineen purkitti debyytti sessiossaan alkuvuodesta 1955 Big Mama Thortonin kuuluisaksi tekemän Hound Dogin. Valkoisen artistin versiomassa rhythm & blues kappaleessa ei sinänsä ollut mitään uutta. Hound Dog näyttää vedonneen valkoisiin artisteihin ja ennen Belliä sen olivat ehtineet levyttää ainakin Billy Starr, Bob Willsin orkesterin entinen solisti Tommy Duncan, Eddie Hazelwood, Betsy Gay, Jack Turner ja Cleve Jackson. Yhteen näistä viittasin jo ensimmäisessä blogissani. Kun muut versiot olivat joko kantriversioita blueskappaleita tai jonkinlaista kantri bluesia, niin Bellin sovitus oli yksinkertaisesti ”valkoista” rhythm & bluesia. Kantriversioiden rytmi ja tempo olivat lähellä alkuperäistä ja samoin orkesterin soitinvalikoima vaikka kitaran rinnalla on myös steel. Hieman oudoiksi tulkinnat tekee esittäjien sukupuoli. Laulun puhuja on selvästi nainen, joka näyttää siivellä elävälle miehelle kopin paikan. Betsyä lukuunottamatta valkoisten versioiden laulajat ovat kuitenkin miehiä. Billy Starr yritti kuitenkin kääntää sukupuolirooleja lisäämällä mama huudahtuksen osoittamaan alkuperäiseen versioon verrattuja käännettyjä sukupuolirooleja.

Belliin sovitus erosi niin alkuperäisestä kuin country versioista varsin perusteellisesti. Se on nopeampi kuin alkuperäinen ja mukana on myös alkuperäisestä puuttunut torvisektio. Valkoiseksi sovituksen tekee silotellumpi sanoisinko hieman swingahtavampi tai jivehtavampi ote ja siistityt lyriikat. Kun alkuperäisen version häntäveikko oli selvästi miespoloinen niin Bellin versiossa, jonka myös Elvis kopioi, puhuttiin oikeasti koirasta ja näin kysymys kertojan sukupuolesta poistuu.

Boyd Bennett on taustansa osalta ehkä tyypillisempi uuden valkoisen jive rhythm & bluesin edustaja. Mies oli orkestereineen kokeilut niin kantria kuin väillä ensimmäistä retrobuumia 50-luvun alussa nauttinutta dixielandia ennen kuin uudisti soundinsa kokonaan. Vaikka Bennettin suuri hitti Seventeen on ehkä hieman korni joskin svengaava kappale, niin Bennett osasi ammentaa yllättävän paljon mustista juurista ja levytti ainakin sellaisia selvästi rhythm & bluesiksi leimattavia kappaleita kuin Right Around The Corner (5 Royales), You Upset Me Baby ja Boogie At Midnight (Roy Brown). Välillä taas kosiskeltiin hävyttömästi uutta kuluttajaryhmää, teinejä, niin kuin biisissä The Groovy Age, jossa jo kornisti lauletaan ”under 20 over 12 that is groovy age”. Samanlainen ulkopuolisen setämäisen ymmärtäväinen asenne on tunnistettavissa myös Bill Haleyn Teenager’s Mother kappaleessa. Bennettin tuotantoon pääsee tutustumaan parhaiten ACEn kokoelmalla Rockin’ Up a Storm: The Best of the King Recordings (2005).

Yksi kuitenkin kulki Bellin ja Bennettin edessä: Bill Haley orkestereineen levytti Jackie Brenstonin Rocket 88 kappaleen jo kesällä 1951 ja maalikuussa 1952 Jimmy Prestonin Rock the Jointin. Biisit edustivat jotain aivan uutta Haleyn repertuaarissa. Vanha peruskokoonpano – kitara, steel, piano, basso ja rummut – oli edelleen perusta, jolle rakennettiin, (fonisti oli mukana Haleyn sessiossa ensi kerran syyskuussa 1953 kappaleella Live It Up) mutta uusi hakkaava rytmi ja iskevät soolot oli lainattu rhythm & bluesista. Uuden tyylin vakiintuminen vei kuitenkin aikaa ja Haley palasi välillä perinteisempiä country boogie paloihin, joita hän ei ollut kylläkään aiemmin levyttänyt, mutta rytmi jäi polttamaan, vaikka todellisiin rhythm & blues tunnelmiin palailtiin vain ajoittain.

Haley oli eittämättä ensimmäisiä valkoisia rhythm & blues artisteja, jos mukaan ei lasketa sellaisia ihonväriltään valkoisia mutta identiteetiltään ”mustia” artisteja kuin Johnny Otis tai Doc Pomus. He olivat osa mustien musiikkikulttuuria. Blues tai rhythm & blues kappalaiden kopiointi ei ollut poikkeuksellisesta valkoisten kantriartistien joukossa, mutta Haley niin kuin Bell ja Boyd myöhemmin eivät tehneet kantrisovituksia vaan svengaavia jump-henkisiä sovituksia, jotka nojautuivat alkuperäiseen mutta joissa oli alkuperäisiä särmiä hiottu. Samalla myös usein siivottiin sanoituksia valkoiselle yleisölle sopivammaksi.

Haleyn oma kertomus uuden soundin spontaanista löytämisestä ei ole kovinkaan uskottava mutta tyypillinen. Elviksen kohdalla Sam Phillips on kertonut hyvin samanlaista tarinaa. Spontaaniudesta tuli tärkeä osa rockin syntytarinaa. Uusi tyyli ja musiikki vain pompahtaa esille muusikoiden sisältä. Näillä tarinoilla niin Haley kuin Elvis nostetaan erityisiksi suunnannäyttäjiksi, joita ilman uusi tyyli ei olisi syntynyt. Toisaalta Haleyn innostus r&b lainoihin selittyy aika luonnollisesti liittämällä se saman aikaisesti itärannikon nuorison keskuudessa kasvaneeseen kiinnostukseen mustaamusiikkia kohtaan. Valkoinen nuoriso alkoi vähitellen ostaa mustien race-levyjä ja kuunnella sitä radiosta. Samalla syntyivät valkoisten tiskijukkien pyörittämät r&b radioshowt, joiden yleisö ylitti roturajat. Rosoisempi ja lihallisempi shouters tyyli antoi samanaikaisesti tilaa uusille r&b artisteille, jotka kelpasivat myös valkoiselle yleisölle.




Jo 40-50-lukujen vaihteessa ainakin New Yorkin Greenwich Villagen nuoret valkoiset hipsterit diggasivat jatsin ohella mustaa rhythm & bluesia. Näin varmaankin tekivät myös muut ajastaan tietoistet hepcatit itärannikolla. Osa näistä diggareista myös siirtyi aktiivisesti mustan musiikin puolelle. Loistava esimerkki ovat kaksi nuorta itärannikon juutalaisopiskelijaa Jerry Leiber and Mike Stoller, joiden mustille artisteille säveltämien kappaleiden hittiputken avasi juuri Hound Dog. Leiber kuvasi tuntojaan myöhemmin seuraavasti: ”Actually, I think we wanted to be black. Black people had a better time. As far as we were concerned, the worlds we came from were drab by comparison…. I was alienated from my own culture and searching for something else.” Länsirannikolla Johnny Otis otti askeleen vielä pidemmälle integroituessaan LAn mustaan väestöön. Ahmet Ertegun, Turkin suurlähettilään poika ja jazzkeräilijä, perusti jo loppuvuodesta 1947 oman levy-yhtiönsä Atlanticin, joka pyrki jalostamaan mustaa musiikkia korostamalla puhdasta rytmiä ja näin laajentamaan rhythm & bluesin markkinoita.

50-luvun alussa myös valkoiset DJt kuten Dewey Phillips Memphisissä tai Alan Freed Clevalandissa hallitsivat mustan musiikin radiolähetyksiä. Aluksi näiden yleisö oli pääasiassa mustaa mutta pian valkoinen nuoriso löysi show’t. Freed, jolta klassisen musiikin ystävänä puuttui todellinen palo mustaan kulttuuriin, onnistui levitystehtävässään parhaiten. Radio-ohjelmien rinnalla mies alkoi järjestää myös kuuluisia Rhythm & Blues Show kiertueitaan, jotka kokosivat parhaat ja kuumimmat nimet. Tärkeää kuitenkin oli, että itärannikolla valkoisten määrä alun perin vain mustan yleisön keskuudessa kasvoi räjähdysmäisesti 50-luvun alkuvuosina,

Haley ja myöhemmin Bell ja Bennett olivat osa laajempaa valkoisen nuorison kiinnostusta mustasta kulttuurista ja sen musiikista. Laaja kiinnostus rhythm & bluesista loi tilauksen myös valkoisille artisteille, joille ovet olivat auki eri tavoin uusille yleisöille. Tällainen roturajan ylittäminen oli mahdollista suhteellisen sallivassa ja urbaanissa osassa Yhdysvaltoja, mutta Etelässä rotuerottelu oli kirjoitettu paljon syvemmälle yhteiskuntaa ja täällä kulttuurien vuorovaikutus toimi toisin ja tuotti myös erilaista musiikkia. Haleyn ja häntä seuranneiden yhtyeiden panos rock’n’rollin historiaan oli originelli vaikka turhaan usein aliarvioitu. He ”valkaisivat” rhythm & bluesia mutta hyvin nopeasti myös kehittivät oman tyylinsä – jive rock’n’rollin tai cat musicin – joka oli ensimmäinen rockin historiassa. Se perustui rhythm & bluesin rytmille ja sellaisten mustien artistien kuin Louis Jordanin tai Treniersien
musiikille mutta myös showlle. Samalla siihen oli sulatettu elementtejä aikansa pop-musiikista ja viihdejatsista ála Louis Prima ja jopa swingistä. Kantrin merkitys oli taustalla vähäinen tai olematon. Western vaatteistaan huolimatta Haley ei koskaan oikea selkeä kantriartisti ollut. Hänen esikuviaan olivat länsirannikon laulavat cowboyt, joiden tyyli oli sekin hyvin popahtava. Haleyn Saddlemenien soitinvalikoimaan steel kuitenkin kuului mutta pian taitavat fonistit valtasivat solistin ohella pääroolin uusissa yhtyeissä. Samalla rytmiä korostettiin äärimmilleen.

Haleyn Cometsien soundi on tästä hyvä esimerkki. Billy Williamson, Saddlemenien ja Cometsien steelkitaristi kertoo soundin synnystä uskottavasti: ”Haley was like a scientist putting one thing after another into a test tube. And he’d be so happy when one experiment turned out right. One of the most important experiments happened one day when we were studying some Count Basie records. Since we didn’t have brasses, we fooled around with the strings, trying to get the same effect, trying to build volume. Haley with the bass discovered that when he plucked the strings in the accepted way, it came out rrom-pahhh. If he back slapped them, it changed the accent to rrom-pahhh. That’s how the heavy back beat become the basic form in our rock’n’roll.

Haleyn soundi ja tyyli oli kokeilujen jälkeen muotoutunut ja oli täydellisenä jo Haleyn ensimmäisessä suuremmassa hitissä Crazy Man Crazy vuonna 1953, vaikka kehittyikin ja hioitui ensimmäisten Decca vuosien aikana. Rhythm & blues oli ponnahduslauta omaan tyyliin mutta oman tyylin löytymisen jälkeen mustat lainabiisit olivat harvassa. Viimeisiä todellisia vierailuja rhythm & blues markkinoilla oli Big Joe Turnerilta lainattu Shake, Rattle and Roll kesäkuussa 1954. Vaikka Haleyn versio tempo pysyi samana kuin originellin, niin korostettu hakkaava takapotku loi kuvan rock’n’rollista verrattuna Joe Turnerin rhythm & bluesiin. Samalla myös sanoituksesta siivottiin turhat kaksimielisyydet, mutta mukaan jäi kuitenkin vahingossa tai ei pätkä ”I’m like a one eyed cat peekin’ in a sea food store”. Kun mustassa musiikissa kalakaupalla viitattiin naisten sukupuolielimeen, niin yksisilmäisen kissan voi helposti arvata.

Näin oli myös Freddie Bellin kohdalla, joka toki levytti vielä mm. Paul Williamsin The Hucklebuckin ja Treniersin Rockin’ is our businessin. Bellin show-henkinen svengi kuitenkin oli parhaimmillaan omissa kappaleissa kuten Giddy Up A Ding Dong ja Big Bad Wolf. Omien sävellysten laatu ei kuitenkaan auttanut Belliä saavuttamaan sitä isoa hittiä, vaikka levy-yhtiö tarjosikin useita tilaisuuksia ja Bell orkestereineen esiintyi ensimmäisissä rock-elokuvissa.




Vuoteen 1957 tultaessa jive rock’n’rollin aika alkoi olla auttamattomasti takana. Haleyn suurimmat hitit jäivät jo vuoteen 1955, vaikka vuosi 1956 oli edelleen menestyksekäs niin levymyynnin kuin elokuvien suhteen, oli yleisön kiinnostus kääntymässä muualle. Haley murtautui valtakunnalliseen tietoisuuteen melkein kolme vuotta ennen Elvistä mutta tämän suosion jälkeen rock’n’roll oli saanut uuden määrittäjän. Jive rock’n’rollin kukoistus kesti vain muutaman vuoden. Pääsyynä oli uuden nuoren rock-sukupolven nousu Elviksen johdolla. Niin Haley kuin Bennett olivat kymmenisen vuotta vanhempia ja kolmikymppisinä teineille jo ikäloppuja. Bell esimerkiksi oli kuitenkin nuorempi, joten ikä ei kaikkea selitä. Jive rock’n’roll oli kuitenkin tyylillisesti haastava ja vaati musiikillista ammattitaitoa toisin kuin pelkistetympi rock, jota jokaisen autotallibändin oli mahdollista kokeilla. Varsinaisten jive rock’n’roll bändien määrä jäikin lopulta hyvin pieneksi.

Kului kaksi ja puolivuosikymmentä ennen kuin jive rock’n’roll palasi tyylipuhtaana levymarkkinoille. Paluu tapahtui valtameren toisella puolen Englannissa, jossa Haleyllä oli loppuun asti vankka kannattajakuntansa. Kuvat Haleyn viimeisistä Englannin keikoista Blue Suede Shoes dokumentissa osoittavat tedi ja rokkariväen innostuksen. Näin ei ollut ihme, että tästä scenestä nousi 1970/80-lukujen taitteessa kaksi taitavaa yhtyettä vaalimaan Haleyn ja laajemmin jive rock’n’rollin perinnettä. Dynamite Band julkaisi 1982 Acellä LPn Rockin’ is our business, jossa Haleyn lisäksi vaikutteita oli ammennettu myös mustalta puolelta niin Trenierseiltä kuin Oscar McLollielta, jolta Ace oli juuri sopivasti julkaissut kokoelman. Länsirannikolla 50-luvun alkupuolella vaikuttaneen Oscar McLollien klassiset kappaleet Roll Hot Rod Roll tai Hot Banana ovatkin lähempänä jive rock’n’rollia kuin rhythm & bluesia. Toisaalta rhythm & blues traditiossa on löydettävissä tälle omat esikuvat ulottuen aina Louis Jordaniin mutta erityisesti sellaisiin show-bändeihin kuin Treniers ja Steve Gibson & Red Caps. McLollie kuitenkin korosti hänkin takoavaa rytmiään uudella tavoin aivan kuten Haley.




Toinen 1980-luvun yhtyeistä oli Stargazers, jonka 1982 julkaistu ensi pitkäsoitto Watch This Space julkaistiin oikein suurella levymerkillä Epicillä. Stargazersin tyyli oli kevyempi ja svengaavampi ja vaikutteita haettiin mm. Louis Primalta. Omien biisien (mm. Tossin’ and Turnin’ tai Rocketship to the Moon) määrä oli alusta lähtien suuri. Stargazers on edelleen aktiivinen ja hyvä tasoinen liveyhtye, vaikka luomisvoimaisin kausi taisi jäädä 1980-luvulle. Stargazersia ja Dynamite Bandiä seurasi harvakseltaan muita jiven saloihin vihkiytyneitä yhtyeitä, mutta yhtyeiden määrä säilyi edelleen varsin rajallisena. On paljon helpompaa pistää pystyyn rockabilly-trio kuin jive rock’n’roll yhtye. Yhdysvaltain 1990-luvun swing buumista huolimatta jive rock’n’roll on säilynyt eurooppalaisten harrastuksena ja viime 1990-luvulla jive rock’n’rollin lippua piti parhaiten yllä engantilainen Big Six loistavilla Vinyl Japanin julkaisemilla levyillä. 2000-luvulla valtikka on siirtynyt mannermaalle Saksaan Ray Collins yhtyeelle.

Jive rock’n’rollin kukoistus oli todella lyhyt, mutta sen merkitys sillan rakentajana valkoisten mustan musiikin diggailusta johonkin aivan uuteen tyyliin, rock’n’rolliin, oli merkittävä. Jive rock’n’rollia voisi luonnehtia jonkinlaiseksi hybridiksi. Se perustui rhythm & bluesille mutta pystyi yhdistämään itseensä useita eri tyylejä ja jokaisen yhtyeen kohdalla painotukset ja itse sekoituskin oli ja on erilainen. Jive rock’n’roll oli ja on kuitenkin korostetusti tansittavaksi tehtyä musiikkia. Se on myös show musiikkia, jossa yhtenäiset esiintymisasut ja lavakoreografiat ovat tärkeitä. Lavakoreografioiden keskeisyys juontaa sekin takaisin mustaan musiikkiin ja sellaisiin yhtyeisiin kuin Treniers:



torstaina, tammikuuta 17, 2008

VUODEN 2007 PARHAAT

Taas on se aika vuodesta, jolloin on tapana paneutua edellisvuoden satoon. Katsaus viime vuoden parhaisiin julkaisuihin tarjoaa myös oivallisen mahdollisuuden esitellä tämän päivän yhtyeitä, jotka kantavat rockabillyn ja ehkä paremminkin amerikkalaisen juurimusiikin lippua tulevaisuuteen.

Tässä yhteydessä ”amerikkalainen” on varsin suhteellinen käsite, kun omaan kymmenen parhaan listaani on mukaan valikoitunut niin portugalialainen, suomalainen, brittiläinen kuin australialainen yhtye. Amerikkalainen traditio on globalisoitunut, mikä on luonnollista musiikille, joka syntyi eri eurooppalaisten, afrikkalaisten ja muiden siirtolaisten mukanaan tuomien musiikkikulttuurien yhteensulautuessa. Amerikkalaisessa juurimusiikissa on samanaikaisesti jotakin globaalia mutta hyvin paikallista. Se kertoo jokapäiväisestä elämästä ilman turhia konstailuja ja on sitten helposti omaksuttavissa osaksi omaa musiikillista identiteettiä myös etelävaltioiden ulkopuolella. Nykytraditio myös jatkaa gumbon keittämistä. Eri musiikkitraditioiden yhdistämisen ohella uudet yhtyeet yhdistelevät luovasti eri aikojen tyylejä luoden aitoa mutta perinteistä 2000-luvun musiikkia. Traditio elää ja voi hyvin. Silti voi välillä ihmetellä, miten suomalainen, australialainen tai portugalialainen muusikko on voinut sisäistää amerikkalaisen tradition paremmin kuin 99.99 % amerikkalaisista. Kenen traditiosta on kysymys ja kuka on sen jatkaja?

Näinä globaalin markkinatalouden ja digisoituvan (ja sirpaloituvan) kulutushysterian läntisessä maailmassa tarvitaan rehellisiä romantikkoja, jotka uskaltavat katsoa taaksepäin ja luottaa yksinkertaisiin menetelmiin ilman ylimääräisiä kikkailuja. Tämä pätee varmasti kaikkiin kymmeneen esiteltävään levyyn, jotka on listattu aakkosjärjestyksssä.

49 SPECIAL: Trails of Evil (Grasshopper, 2007)
49specialin levy oli itselleni todellinen tyrmäys. En ole koskaan aiemmin ostanut portugalialaisen yhtyeen levyä mutta 49special osoittaa kuinka syvälle eri puolilla Eurooppaa amerikkalaisen juurimuusikin perinteeseen on kasvettu sisälle. En tiedä onko yhtyeen asenteessa edes hitusen latino-macho-asennetta mutta harvoin kuulee näin persoonallista ja tuoreen kuuloista mutta samalla hyvin perinteelle uskollista musiikkia. 49special rakentaa soundinsa 1950-60-lukujen honky tonk poljennolle, jota on huomattavasti tukevoitettu rockabillyllä ja kitara twangilla. Vaikka yhtye on uskollinen honky tonk sankareilleen – Faron Young, George Jones ja kumppaneille –, niin yhtyettä on vaikea luokitella kantrin puollelle, vaan tämä on enemmänkin honky tonk rock’n’rollia. Jollakin tavoin yhtye tuo mieleeni 80-luvun Blastersin. Sama innovatiivinen kyky liittää yhteen eri vaikutteita ja modernisoida niitä, rakentaa solidi eteenpäin juokseva soundi, intensiivinen laulaja ja tietenkin omat sävellykset ja näpsäkät elämän laitapuolia, kurjia kohtaloita ja sattumuksia kuvaavat tarinat. Omassa arvoasteikossani tämä on vuoden levy.

PETER BAYLOR: I Hear the Road (Preston, 2007)
Australian lahja perinteiselle juurimusiikille on Prestonin vintage-studio ja tietenkin monilahjakkuus Peter Baylor, joka on tuttu usean australialaisen rockabilly- ja western swing yhtyeen riveistä. Kyseinen kiekko on kokeneen muusikon ensimmäinen soolotuotos. Baylorin lahjakkuudesta kertoo jo se, että kaikki 14 kappaletta ovat omia sävellyksiä. Musiikkia kuvaa ehkä parhaiten levyn viimeinen kappale Hillbilly Rhythm

Gotta a brand new song with the old time beat
It’s like nothing around but it still sounds sweet
Have you forget cares of today
Make you dance your blues away ….
….
It is not complicated just syncopated
It is rhythm that turns your wild

It is hillbilly rhythm get’s a hold of you


Eli musiikillisesti liikutaan sulavasti hillbillyn, rockabillyn, honky tonkin ja western swingin rajamaastossa välillä myös mustemmalle puolelle kurkkien. Kevyt shuffle ja biitti on mukana Baylorin musiikissa ja koko ote on hyvin maanläheinen. Omat sävellykset ovat monipuolisia ja kun vielä tarinapuolikin pienmuotoisine tuokiokuvineen on onnistunut, niin taitavaan musisointiin voi jalka vipattaen antautua. Paketti on kuin taitavan käsityöläisen taidonnäyte, jossa eri osat (sävellykset, tarinat, soitto, laulu ja perinteinen äänitys) ovat täydellisessä harmoniassa mutta silti tarkoituskaan ei ole luoda mitään elämää suurempaa vaan juuri arkea kuvaavaa ja arjessa kulutettavaa musiikkia.

THE CORDWOOD DRAGGERS: A Starlight Shindig with … (El Toro, 2007)
Lontoolainen Cordwood Draggers jatkaa kolmannellaan levyllään rockabillyn ja hillbilly bopin ilosanoman levittämistä. Niin kuin tyyliin kuuluu, koko homma on äänitetty vintage studiossa live ottona ja ote on hyvin ”autenttinen”. Tosin tämä autenttisuus ei tarkoita tietyn rajatun tyylin tai aikakauden orjallista imitointia, vaan autenttisuus soundissa on väline erottautua ja symbolinen viesti rehellisyydestä ja suoraselkäisyydestä näinä digitaalisen äänenmuokkauksen aikoina. Autenttisuus on kunnian osoitus menneelle mutta ei merkitse sulkeutumista menneeseen. Sitä voisi verrata vanhojen perinteisten työtapojen arvostukseen. Musiikillisesti levy on yllättävän monipuolinen vaihdellen rajuista rockabillyistä ja hillbilly bopista tunnelmallisiin balladeihin. Monipuolisuutta tuovat vieraileva steel kitaristi hillbilly raidoissa ja doo wop yhtye Roomates rokkaavammissa. Suurin osa kappaleista on omia sävellyksiä. Ranch romantiikalla kuorutettu levy jättää itsestään Arizonan auringon paahtaman lämmön vaikka Lontoon kaverit tuskin ihan oikeasti maaseudulla pärjäisivät.

JESSE DAYTON & BRENNEN LEIGH: Holdin Our Own (Stag 2007)
Alunperin rockabillyn puolella Road Kings yhtyeellään ansioitunut Jesse Dayton on jo pitkään keskittynyt pääosin kantriin. Dayton on edelleen tinkimätön musiikintekijä, jonka kantrilevyistä voisi käyttää kliseistä luonnehdintaa rehellinen. Yllättävää kyllä Jessen toisesta rakkaudesta, rockabillystä, ei hänen levyihinsä ole suoranaisia vaikutteita tarttunut. Uusimmalla levyllä Jesse on lyöttäytynyt yhteen teksasilaisen Brennen Leighin kanssa. Itselleni Brennen oli entuudestaan tuntematon mutta vahva ja perinteitä kunnioittava lauluääni hänellä on. Nopea katsaus hänen kotisivuillaan osoittaa myös Brennin soololevyjen olevan paljossa velkaa 1960-70-lukujen naiskantriartisteille. Tässä uudessa duetto levyssäkin liikutaan paljon samojen vuosikymmenten kantritunnelmissa ehkä painottuen enemmän ensimmäiseen. Innoittajina ovat olleet vuosikymmenen vahvat duot kuten George Jones ja Melba Montgomery tai tietenkin Johnny Cash ja June Carter. Vaikka mukana on muutama lainakappale, niin sekä Jesse että Brennen ovat kynäilleet suurimman osan lauluista. Velka 60-luvun kantrilla onkin enemmän sävyissä ja tulkinnoissa ja levyn voisi nähdä paremminkin pyrkimyksenä palata aikaan, jolloin kantri oli vielä kantria eikä mitään yleispopviihdettä, mutta 2000-luvun tyyliin. Tämä on hyvin viihdyttävä levy ja osa kappaleista kuten näppärästi twangaava avausraita Let’s Run Away vetoaa helposti laajempaan yleisöön. Samoin parivaljakon imago on enemmän rock-puolelta ammennettu samoin kuin Jessen mainio mutta nyt sopivasti kurissa pysyvä kitarointi. Jessellä on taito leikkiä eri aikojen tyyleillä ja omistautua yhdellä kerrallaan kokonaan ja tyylitietoisesti ja siten taas vaihtaa hieman toisiin tunnelmiin. Hänen tuotantonsa on kuitenkin aina soundimaailmaltaan vahvasti perinteeseen nojaava; ei moderneja soittimia, kuoroja tai vastaavaa nykykantrin piirteitä. Jesse on myös hyvin tietoisesti julkaissut kaikki kantrilevynsä oman Stag yhtiön kautta ja näin välttänyt suurten yhtiöiden kontrollin. Viestin on myös vahva: uudistuakseen kantrin täytyy katsoa menneeseen. Uskaltaisin jopa väittää, että Jessen ja Brennen vahva tulkinta ja musisointi perinteisin soittimin ja uskallus tehdä aito kantrilevy vetoaa ainakin erilaiseen yleisöön kuin nyky-popkantri ja, että kantria vierastavan rokkiväen kannattaisi, aloittaa tästä matkansa kantrin ihmeelliseen maailmaan.

ELANA JAMES: Elana James (Snarf, 2007)
Tämä on Hot Club of Cowtown viulistin ensimmäinen soololevy sen jälkeen, kun HCC on ollut pääosin telakalla. Ero ei kuitenkaan näytä aivan lopulliselta kun Elanan bändinsä kitara soittaa Hot Clubin toinen voimahahmo Whit Smith. Basson varressa on Beau Sample, joka on tuttu mm. mainiosta rockabillyä soittaneesta Cave Catt Sammy yhtyeestä. Tällä levyllä kuullaan vielä usealla kappaleella pianoa ja jopa puhaltimia. Whit Smithin mukanaolosta huolimatta tämä on Elanan soololevy ja hän yksin vastaa laulusta. Tunnelma ja tyyli on lähellä HCCää, jota ainakin itse olen arvostanut suuresti. Se keveys ja uskomattoman taito, jolla HCC pystyi fiddle-kitara-basso trio pohjalta luomaan täyteläiseen soundin, joka yhdisti niin varhaisen jatsin kuin western swingin perinteitä, oli vertaansa vailla. HCCn levyt kulkivat kohti selkeämpää omaa tyyliä, joka enemminkin ammensi 1920-30-40-lukujen musiikista kuin pyrki sitä imitoimaan. Elanan soololevy jatkaa osin siihen, mihin HCCn viimeinen soololevy Ghost Train jäi. Elanan oma tyyli on kuitenkin seesteisempi ja ehkä hitusen romanttisempi kuin Hot Club of Cowtownin. Nopeita ralleja on vähemmän mutta tunnelmaa sitä enemmän, mutta kyllä hyviä menopalojakin kuten Down the Line (ei se tuttu kappale) löytyy. Jazz tai paremminkin Django Reinhardin hot jazz, joka oli tyypillistä HCClle, on sekin väistynyt enemmän taka-alalle ja se on korvattu paikoin swing vaikuttein (Oh, Baby) tai aika ajoin akustisella americanalla niin kuin bluegrass vaikuitteinen hieno All the World and I. Elana on kiistämättä yksi taitavimmista kantri ja kantri-jazz viulisteista tänä päivänä. Siksi vaikka välillä jäin kaipaamaan HCCn kepeyttä ja vauhtia, niin taitavasti soitettua ja tyylitajuisesti sovitettu musiikkia on aina ilo kuunnella.

JINX JONES: Rumble & Twang (Home braend, 2007)

Kitaravelho Jinx Jones vieraili kesällä Suomessa ja ainakin itse olin myyty miehen uskomattomasta taidosta loihtia kitarastaan erilaisempia tuntoja, sävyjä ja värejä. Jonesin tyyli toi mieleeni toisen Suomessa viime vuonna vierailleen kitaristin Jim Campilongon, jonka kantrijazz kitarashow’sta olisi suonut nauttivan useammankin juurimusiikin ystävän. Niin kuin Campilongon niin Jinx Jonesin esikuvat löytyvät akselilta Jimmy Bryant, Merle Travis ja Chet Atkins, mutta hänen listaansa voi täydentää sellaisilla tuhdimman soitannon klassikoilla kuin Roy Buchanan. Jones myös yksiselitteisesti soittaa rockabillyä ja rock’n’rollia mutta hänen konsertistaan tai levyltään on turha odottaa simppeliä bailumusaa. Jones sotkee erilaisia elementtejä jatsista rokkiinsa ja on kitaristina kokeileva improvisoija. Oikeastaan levyltä löytyy enemmän yksinkertaisia rockabilly raitoja kun live-setissä ja todellisen kyntensä mies näyttääkin levyllä nautittavissa instrumentaaleissa. Jones on kuitenkin uskomattoman monipuolinen muusikko, joka osaa tarpeen tullen myös hillitä liiallista kikkailua. Itseäni kuitenkin ihmetyttää, miksi miehen on pitänyt etsiä levylleen julkaisija kaukaisesta Suomesta ja miksei kukaan itseään kunnioittava juurimusiikin erikoistunut levy-yhtiö ole häntä poiminut jo aiemmin, koska miehen aktiivinen ura ulottuu aina 1970-luvulle asti. No ainakin meillä oikeus nauttia yhdestä rockabilly scenen parhaiten piilotetusta helmestä, mutta luulen, että oikeissa käsissä Jones voisi luoda vielä huikeamman kokonaisuuden.

LOS STRAITJACKETS: Rock En Espanol (Yep Rock, 2007)
Pitkän linjan kitarainstrumentaaliyhtye Los Straitjackets on viime vuosina laajentanut repertuaariaan vierailevilla solisteilla. Tällä uudella levyllä sukelletaan syvälle Etelä-Kalifornian ja ehkä paremminkin LAn alueen latinokulttuuriin. Vierailevina solisteina ovat Big Sandy, Los Lobosista tuttu Cesar Rosas ja Little Willie G., joka on joukosta minulle tuntemattomin. Hänen uransa ulottuu kuitenkin aina 1960-luvun alun itä losangeleslaiseen Three Midnighters yhtyeeseen, vaikka onkin nykyisin omistautunut enemmän evankelistan uralle. Tämä levy keskittyy kuitenkin 50/60 lukujen taitteen rokkiklassikoihin espanjaksi esitettynä tai pitäisikö paremminkin sanoa tulkittuna. Vaikka monet kappaleet ovat tuttuja, niin Straitjacketsien tulkintoina ne kuulostavat tuoreilta, eikä kyse ole ainoastaan espanjankielestä. Jotain omaperäistä LAn latino tai meksikolaiskulttuurista on tarttunut tälle levylle. LAn meksikolaisväestö on aina sykkinyt omien musiikillisten traditioiden rinnalle amerikkalaiselle rytmimusiikille. Jo 1940-luvulla nousi meksikolaisia jump blues artisteja ja 50-luvulla rock’n’roll valloitti itä LAn korttelit, mutta aina chicano rockissa on ollut mukana hitunen latinokulttuuria. Vaikka trendit ovat vaihtuneet, niin rock’n’roll on säilyttänyt asemansa itä LAssa. Hyvä esimerkki on Los Lobosin suosio 1980-luvulla. Viime aikoina varsin moni traditionaaliseen rockabillyyn erikoistuneen Wild Recordsin artistin taustat johtavat juuri LAn latinokortteleihin. En oikeastaan itse tiedä, mikä on Los Straitjacktsin soittajien oma suhde latinokulttuuriin. He ovat ainakin koko yhtyeen parikymmenvuotisen uran ajan esiintyneet meksikolaiset paininaamarit kasvoillaan, mutta ainakin tämä levy on kokonaisuudessaan suuri kunniaosoitus latinorockille. Kaikin puolin svengaava bailulevy.

SOUTHERN CULTURE ON THE SKIDS: Countrypolitan Favorites (Yep Roc, 2007)
White trash –romantiikan nimeen vannova Virgianian kolmikko on ilahduttanut kuulijoitaan jo yli pari vuosikymmentä. SCOTS on ollut varsinainen sulatusuuni, joka yhdistää swamp poppiinsa mitä erilaisempia 50-, 60 ja jopa 70-luvun musiikkivirtauksia ja -tyylejä. Taustalla on kuitenkin jyskyttänyt aina perus Dick Dale/Link Wray komppi yhdistettynä välillä kantrahtaviin, välillä bluessahtavampiin ja välillä soulahtaviin aineksiin. Jos parilla edellisellä levyllä SCOTS välillä revittelikin varsin kovaa, niin nyt liikutaan lähempänä kantrahtavia joskaan ei kantri tunnelmia. Poikkeuksena edellisiin levyihin kaikki kappaleet ovat lainabiisejä ja myös jonkinlaisia klassikkoja 1960-luvun alusta 1970-luvun alkuun. Mukana on biisejä sellaisilta amerikkalaisilta lauluntekijöiltä ja laulajilta kun Don Gibson, John Fogerty, Wanda Jackson, Roger Miller ja Joe South mutta myös sellaisilta brittirokin bändeiltä kuin Kinks ja The Who. Ja mitä sitten levyn otsikkoon Coyntrypolitan tulee bändin johtohahmo Rick Miller selittää laveasti asiaa kotisivuillaan: "Countrypolitan transcends music. It's a lifestyle, not a category of music. It's where rural and urban sensibilities meet. I mean, it's when you see trucker hats being sold in Beverly Hills boutiques or notice folks eating pork in Mebane, where I live, drinking a glass of merlot.” Ja jatkaa: "It's an overlap of high and low culture." SCOTS on aina tyylissään niin vaatteissaan kuin musiikissaan pystynyt toden totta tuomaan ja jalostamaan valkoisen perämetsien maun parodioimatta ja pilkkaamatta sitä mutta kuitenkin olematta oikeastaan oikea osa sitä. Silti ei pidä kuitenkaan unohtaa että SCOTS musiikki myös todella svengaa.


JUSSI SYREN ROCKABILLY REVIVAL: Stayin’ On the Top Of the Beat (Goofin, 2007)
Syreenin jo alkuvuodesta 2007 julkaistu toinen rockabilly-levy on oma valintani vuoden kotimaiseksi, mutta levy toki pärjää loistavasti kansainvälisessä vertailussakin. Syrenin ensimmäinen rockabilly revival levyssä oli vielä aistittavissa uuden linjan etsintää, mutta nyt kaikki palaset ovat kohdallaan. Syreenin laaja kokemus amerikkalaisen valkoisen juurimuusikin saralta on aistittavissa varmassa ja linjakkaassa tulkinnassa. Bluegrass ei kuitenkaan ole läsnä kuin henkäyksenä vaan linja on raakaa ja silottelematonta rockabillyä. Syrenin laulu mutta myös yhtyeen tinkimätön soundi on hyvin persoonallinen. Soundi puolella ei haeta mitään vintage soundeja vaan selkeää ja tuhdimpaa modernia soundia, jossa myös basso pääsee oikeuksiinsa, mutta itse musiikki on uskollinen juurilleen. Klassikot kuten Charlie Feathersin Bottle to the Baby, Eddie Bondin Slip Slip Slipin’ In tai Benny Joyn Steady with Betty ovat sulassa sovussa omien sävellysten ja tuntemattomimpien lainojen kanssa. Oma suosikkini niin levyllä kuin keikalla on ollut kuitenkin Imitation of the Blues, jonka juuret johtavat bluegrassiin ja laajempaan juurimusiikkiin, mutta juuri tästä taustasta nousseekin todella vahva tulkinta. Syren on myös viime vuoden kiertänyt Suomea ristiin rastiin niin bluegrassin kuin rockabillyn merkeissä. Rockabilly revivalin lava show’n intensiteetti tarttui ainakin itseeni niillä kolmella keikalla, jotka viime vuoden aikana näin. Toivoa sopii, että Syren suuntaa rockabilly revyynsä myös ulkomaan festareille, jotta muutkin saavat nauttia, sillä omalla sarallaan Syreenillä ei monta todellista kilpailijaa ole niin Euroopassa kuin Amerikassa.

DIG WAYNE & THE CHISELLERS: Shack Rousers (Rhythm Bomp, 2007)
Tämä on mielenkiintoinen uutuus. Dig Wayne on tuttu 1970/80-lukujen taitteen Buzz & the Flyers yhtyeestä, joka oli uraa uurtava kahdellakin tavalla. Yhtye oli yksiä ensimmäisiä uuden modernin rockabilly soundin luojia ja varmasti ensimmäisiä Amerikasta ponnistaneita. Toiseksi solisti Buzz, tai siis Dig Wayne, on yksiä harvoja rockabilly scenessä vaikuttaneista afroamerikkalaisista. Buzz & Flyersin vanhaa rokkaavaa linjaa on turha etsiä uudesta Dig Waynestä, mutta kyllä jotakin samaa on vielä tunnistettavissa. Harmittavasti kokoelmistani ei löydy kuin Buzz & the Flyers single Dance to the Bop/Go Cat Wild sekä Hep Cat Hop (Nervous) kokoelman Everybody’s Movin’ ja My Baby Can’t Be Satisfied. Uudella levyllä ei lainabiisejä enää ole lainkaan mutta kyllä Dig Waynen varhaiset sävellykset on tunnistettavissa nyt kypsyneen ja ehkäpä hieman seestyneen ja kyynistyneen miehen töiksi. Dig on edelleen musiikillinen uudistaja ja edellä kulkija, vaikka aikaa miehen edellisistä rockabilly levytyksistä on vierähtänyt lähes kolme vuosikymmentä. Väliin mahtuu muita musiikillisia projekteja ja näyttelijän työtä. Tähän taustaan nähden Waynen musiikillinen linjanveto on yllättävän vahva. 2000-luvun Wayne tekee uudenlaista modernia rockabillyä – pääosin midtempoista musiikkia, jossa tärkeässä roolissa ovat runolliset mutta usein surumieliset sanoitukset menetyksistä, petetystä rakkaudesta mutta myös vanhenemisesta. Tämä on kuuntelumusiikkia koti-iltoihin ei bailumusiikkia, vaikka muutama nopeampikin menopala levyltä löytyy. Ilkeästi voisi sanoa, että tämä on keski-ikäistynyttä keskiluokkaista rockabillyä mutta toisaalta kolme vuosikymmentä ovat jättäneet Digiin jälkeensä. Miksi viisikymppisen saatika seitsemänkymppisen rokkarin täytyy laulaa kuin teini. Kuusitoistakesäisistä uneksiminen kuuluu korkeintaan kaksikymppisille mutta veteraani-ikäisiltä se kuulostaa sekä kornilta että pervolta. Vain harva veteraani on pystynyt kääntämään iän edukseen ja muuttamaan tyyliään sen mukana. Harva pystyi siihen mihin Johnny Cash. Näin ollen sallittakoon Dig Waynelle oma uusi linjansa. Wayneä tukee hieno muusikkojoukko mm. Carl Sonny Leyland ja Jeffrey Ross. Koko homma on äänitetty Deke Dickersonin studiolla. Musiikin modernit vaikutteet, jotka sulattavat erilaisia aineksia 80-luvun uudesta aallosta alkaen rockabillyyn saavat sopivan kontrastin levyn varsin autenttisissa mutta täyteläisissä soundeissa. Wayneä voisi luonnehtia vaikkapa rockabillyn David Bowieksi – sopeutujaksi ja uudistajaksi, joka tietää tyylinsä.