Tämä blogi on omistettu amerikkalaiselle 1930-40-50-lukujen juurimusiikille: rockabillylle, western swingille, honky tonkille, jump bluesille ja kaikille muille mahdollisille suuntauksille ilman tarkempia kategorioita. Tarkastelun alla on niin alan viimeaikaiset julkaisut kuin edellisten vuosikymmenten klassikot mutta erityisesti harvinaisuudet ja outoudet.

sunnuntaina, lokakuuta 12, 2008

Big Beat Reviews - osa 2

LUKE McDANIEL is JEFF DANIELS: Mississippi Honky-Tonk Rockabilly Man (Stomper stcd 24)

Vaikka Bear Family nykyisin varsin suvereenisti hallitseekin uusintajulkaisumarkkinoita, niin kyllä joukkoon mahtuu edelleen muitakin yrittäjiä. Dave Travisin Stomper-yhtiö on yksi näistä pienemmistä ja pienimmillä resursseilla pyöritettävistä 1950-luvun juurimusiikkia uusintajulkaisevista yhtiöistä. Näillä levyillä tuskin kovin suuria voittoja kerätään, joten toiminta perustuu omaan vakaumukseen ja harrastukseen, ja on siten ilman muuta hatunnoston arvoista. Toisaalta resurssien vajavaisuudesta johtuen lopputuotos häviää BFn tai Acen julkaisuille vähän joka alueella: äänenlaadussa, vihkosen sisällössä ja visuaalisuudessa jne. Kun useimmiten hinnat levyillä ovat samat, niin jotta pienempien yhtiöiden tuotokset herättäisivät kiinnostukseni, on itse musiikissa ja julkaisun kohteena olevassa artistissa oltava jotain ainutlaatuista. Stomper on tällä kertaa osunut kultasuoneen ja ehtinyt ennen suuria julkaisemaan ensimmäisen Luke McDanielin alias Jeff Danielsin 50-luvun tuotannon kokoavan CDn.

Luke McDaniel on satunnaistuttu useilta kokoelmilta. Hän on niitä musiikkihistorian marginaaleihin kuuluvia muusikoita, joiden tuotannon löytäminen on vanhemman rockabillyn harrastamisen suola. Lyhyttä välähdystä lukuun ottamatta rockabilly oli marginaalimusiikkia – köyhän etelän levottoman työväenluokan nuorison poltetta – jonka menestys koko Yhdysvaltain mitassa on minimaalinen, mutta jonka merkitys musiikin historiassa on korvaamaton. Suurin osa musiikista julkaistiin pienillä ja itsenäisillä levy-yhtiöillä, joita syntyi kuin sieniä sateella 50-luvulla. Suurin osa niistä oli yhtä marginaalisia kuin artistinsa eikä niillä ollut minkäänlaisia realistisia mahdollisuuksia koko Yhdysvaltain kattavaan levitykseen tai markkinointiin. Lähes jokaisen artistin kohdalla kerrotut tarinat hitin metsästyksestä ovat paljolti puppua; ainoa mahdollisuus saavuttaa hitti pienellä indie merkillä oli, että levy liisattiin isommalle. Toisaalta Amerikka on suuri ja jo paikallinen menestys yhden osavaltion sisällä vastaa hyvinkin suomalaisen mittakaavan tähteyttä. McDanielin ura oli pieneltä yhtiöltä toiseen siirtymistä. Harva 50-luvun rockabilly artistista kuitenkaan koskaan levytti niin monta kappaletta kuin hän ja tälle levyllekin niitä on kertynyt yli 30.

Paradoksaalista kyllä McDaniel on nykyisin tunnetuin sessiostaan Sun studiolla. Onnetonta on, että näitä levytyksiä ei ole julkaistu kuin vasta 1980-luvulla. Syy ei kylläkään ole laadussa. Kaikki viisi kappaletta eri ottoineen ovat mitä raivokkainta Sun-rockabillyä fonilla höystettynä. Taustalla soittavat Sunin vakiomuusikot mutta myös Luke panee parastaan. Tuotokset eivät todellakaan häviä samaan aikaan julkaistuille rockabilly-klassikoille. Syy julkaisemattomuuteen löytyykin Luken ja Sam Phillipsin riitaan rahasta, joka katkaisi musiikillisesti loistavasti alkaneen Sun-kauden lyhyeen.

Luke aloitti levytysuransa kuitenkin jo 1952 pienellä Trumpet-merkillä jatkaen sitä 1953-54 yhdellä isoimmista indie merkeistä Syd Nathanin Kingillä. Luke oli hyvin tietoinen musiikillisista trendeistä. 50-luvun alkuvuosien musiikillinen vaikuttaja ylitse muiden oli Hank Williams. Noihin aikoihin Luke myös kuvatutti itseään komeissa western-vaatteissa. Luken hillbilly-kauden tuotokset ovat laadukkaita, varsinkin nopeammat palat mutta osin hieman persoonattomia.

Suuri käänne näyttää tapahtuneen 1955. Luke levytti tuolloin New Orleansissa ainakin osin mustan orkesterin säestämänä todella rajun singlen Daddy-O-Rock/Hey Woman. Tulos on jonkinlaista foni rockabillyä New Orleans maustein. Sitten matka johti sinne minne kaikkien muiden etelän hep catien eli Sam Phillipsin luo. Valokuvaajan luonakin käytiin ja oheisvihkosessa on tarjolla hienoja still-kuvia, joissa western tyylinsä vaihtanut Luke yrittää näyttää rajulta rockabillyltä.
Sunin jälkeen vuorossa oli uusia pieniä yhtiöitä. Helmiä julkaisujen joukossa ovat. Carl Perkinsin säveltämä herkkupala Foxy Dan ja raju rock’n’roll rypistys Switch Blade Sam. 60-luvun alussa rock’n’roll oli taaksejäänyttä ja kantri päivän trendi. Levylle on turhaan sisällytetty vielä joitain demoja, jotka olisivat saaneet jäädä arkistojen kätköihin.

Luke McDaniel tuo itselleni mieleen Charlie Feathersin; hengen heimolaisuus on ilmeistä intensiteetissä mutta myös kyvyssä tulkita köyhän etelän tuntoja. Kaikki levyn biisit ovat yllämainittua Perkinsin kappaletta lukuun ottamatta Luken omia. Lukella oli sanoituksissa yksi johtava teema – naiset ja (into)himo. Teema on läpikäyvä tyylistä toiseen. Esimerkiksi voisi luulla, että The Automobile Song kertoisi autosta, mutta toiveena onkin, että oma nainen kävisi yhtä kuumana. Whoa Baby’ssä varoitellaan lähentelemästä aivan liian pitkälle. I can’t go kappaleessa kamppaillaan omatunnon kanssa vaimon istuessa elokuvissa ja toisen naisen houkutellessa Lukea suunnitelmissa vilahtelevat jo selitysten litania. Hey Woman on varmasti poliittisesti epäkorrektein sanoitukseltaan. Siinä Luke uhkailee jo parhaimpiinsa pukeutunutta naistaan lähtemästä illan iloihin ennen kuin tiskit on tiskattu ja pyykit pesty. Vaikka aikanaan sanoituksessa ei ollut ehkä mitään poikkeuksellista, niin Luken suorasukainen ja kursailematon kerronta ei kyllä oikein teinimarkkinoille sopinut.

Kokonaisuudessaan CD on lämpimästi suositeltava ainakin vanhan rockabillyn harrastajille. Syvän etelän musiikkia aidoimmillaan.


WEBB PIERCE: High Geared Daddy (Gonna Shake This Shack Tonight) (bcd 16790)
LEFTY FRIZZELL: Steppin’ out (Gonna Shake This Shack Tonight) (bcd 16802)

Bear Familyn Gonna shake this shack tonite -sarja on ollut omia suosikkejani jo jonkin aikaa. Ainoa ongelma on ollut sarjan varsin kireä julkaisutahti, joka on asettanut taloudelliset rajat kaikkien osien hankinnalle. Idea 50-luvun menestyksekkäimpien kantri-artistien vauhdikkaamman ja rytmikkäämmän tuotannon kokoamisesta yhdelle CDlle on suoraan kuin räätälöity rockabillystä kantriin laajentavalle kuulijakunnalla ja tarjoaa oivan vaihtoehdon best of -kokoelmille. Mukaan on mahdutettu niin honky tonk ralleja, hillbilly boogieta, bluesahtavaa kantria, crossover kantrikappaleita, novelty-kappaleita, 50-luvun popahtavampaa kantria ja tietenkin proto-rockabillyä.

Tällä kertaa ajattelin niputtaa yhteen kaksi 50-luvun kantrin todellista järkälettä – Webb Piercen ja Lefty Frizzellin. Herrat paljolti hallitsivat Hank Williamsin jälkeistä honky tonk sceneä. Kolmas suuruus olisi Ray Price, jolta vielä ole omaa levyä sarjassa julkaistu. Webbiä ja Leftyä yhdistävät kantritähteyden ohella monet muutkin tekijä: honky tonk, Nashville, kimaltelevat Nudie western vaatteet ja poikkeukselliset laululahjat. Leftyä on usein pidetty kantrilaulajista parhaimpana ja hän vaikutti koko uuden kantrisukupolven laulutyyliin ja toimi esikuvana usealle tulevalle rockabilly-laulajallekin. Webbin laulu ei ollut ehkä aivan niin puhdas mutta personaalinen kyllä. Ehkäpä kantrihistorian nasaalivoittoisin ääni vaatii hieman totuttelua, mutta kun siihen pääsee sisälle, on myyty.

Molempien herrojen 50-luvun tuotanto voidaan jakaa kolmeen jaksoon: vuosikymmenen alun rosoiseen honky tonkiin, Nashville studioiden hiottuun honky tonkiin ja lopulta vuosikymmenen lopulla uusien popahtavimpien soundien omaksumiseen. Erojakin toki herrojen välillä oli eikä vähiten siinä, miten he tähteyttä kestivät ja hyödynsivät. Leftyn kohtalo on sama kuin monen muun etelän köyhän pojan. Menestyksen myötä saatu mammona kului nopeasti ja menestyksen hiipumista seurasi rankka alkoholiongelma. Webbissä taas oli bisnesmiestä ja hänen onnistui sijoittaa rahansa poikimaan niin, että kunniallinen vetäytyminen onnistui hittien ehtyessä.

40/50-lukujen vaihteessa Webb esiintyi Lousiana Hayridessä ja levytti omalle merkilleen rosoista ja silottelematonta honky tonk kantria. Vaikka Leftyn sopimus Columbian kanssa astui voimaan 1950, hän levytti pitkään Jimmy Beckin studiolla Dallasissa aitoa Teksasin kapakoiden pelkistettyä shufflea. Laulujen sanoitukset pyörivät molemmilla lauantain illan iloissa tyyliin Shine, Shave, Shower (It’s Saturday), When Payday Comes Around tai High Geared Daddy.

Webb solmi 1951 sopimuksen Deccan kanssa siirtyi Nashvilleen, josta oli pikavauhtia muotoutumassa kantriteollisuuden mekka. Lähes kaikki suuret yhtiöt keskittivät kantrituotantonsa Nashvillen pariin studioon, joissa vaikuttivat samat studiomuusikot ja tuottajat. Lefty seurasi Nashvilleen vasta 50-luvun puolivälissä eikä hän liittynyt toisin kuin Webb Grand Ole Opry vakikaartiin. 50-luvun puolivälin Nashville honky tonk oli huolitellumpaa ja siivompaa kuin edeltänyt tuotanto, mutta toisaalta se oli soundeiltaan täyteläistä ja puhdasta. Nashvillen muusikot olivat todellisia taitureita. Kappale valikoima oli monipuolinen vaikka honky tonkin maailmassa liikuttiinkin. Lauantain iltojen ilojen ohella teemoissa liikkui myös sunnuntaiaamun katumus. Valikoituja kohokohtia ovat Webb tulkinta Jimmie Rodgersin In the Jailhouse Now, Red Sovinen kanssa laulettu duo Why Baby Why ja New Panhandle Rag. Leftyn tuotannosta voi poimia vaikka Cigarrettes and Coffee Blues, Sick, Sober and Sorry ja rockabillyä lähestyvä From a Angel to a Devil. Niin kuin monet muutkin kantriartistit molemmat kokivat nuoremman polven rockabillyjen haasteen kiusallisena ja siihen pyrittiin myös vastaamaan, vaikka kumpikaan ei suoranaisesti rokannut. Webb kustomoi vanhan Hayride Boogie’n Teenage Boogie’ksi, josta mukana on myös aiemmin CDllä julkaisematon rockabillyversio. Lefty oli lähinnä rokkia You’re Humbuggin’ Me kappaleella. 


Vuosikymmen lopulla uudet tuulet puhalsivat Nashvillessä. Orkesteria laajennettiin ja taustakuoro liittyi kokoonpanoon. Samalla avattiin ovia popin suuntaan. Varsinkin Webb pysyi hyvin ajan hermolla ja hänen vuosikymmenen lopun tuotannossa on todellista svengiä tai pitäisikö sanoa jopa groovia. Kuunnelkaapa vaikka kitaran twangin ja fonin tahdittamaan Webbin versiota Billy Justisin Raunchy biisistä.

Webbin ja Leftyn Nashville kultakautta leimasivat loisteliaat Nudie-western asusteet. 1950-luvun puolivälin honky tonk artistien western ja cowboy asujen väriloisto ja kimallus tarjoaa oli värikylläisyydessä, välkkeessä ja karnevaalihenkisyydessään aivan omaa luokkaansa verrattiimpa sitä, mihin esiintymisasuun tahansa. Varhaisin esimerkki uudesta cowboy tyylistä oli Maddox Brothers & Rose, joka julisti olevansa ”kaikkein värikkäin hillbilly yhtye” ja väite varmasti piti paikkaansa kun katsoo yhtyeen kirkkaan punaisia tai myrkyn vihreitä asukokonaisuuksia. Maddoxeille asusteista tuli odotettu osa show’ta ja totta kai yleisön odotukset piti täyttää uusilla entistä räikeimmillä esiintymisasuilla. 



Esikuva asuille löytyi 1930-luvun lopun huippusuosituista singing cowboy elokuvista, joiden pääosissa keinuivat mm. Roy Rogers ja Gene Autry. Kantrivaate bisnestä hallitsi aluksi Puolan juutalainen Nathan Turk, mutta vuodesta 1949 hän sai arvoisensa kilpailijan, kun Nudie Cohen, Venäjältä emigroitunut juutalainen, avasi oman kilpailevan liikkeen Hollywoodissa. 1950-luvulla myös ennen niin konservatiivisen Nashvillen tähdet tilasivat itselleen useita asukertoja Nudielta. Nudien asut liikkuivat aika ajoin absurdiuden ja korniuden rajamailla. Hank Thompson teetti mm. Humpty Dumpty asun hittibiisinsä perusteella, Lefty Frizell sai kuuluisan hapsupaitansa ja Carrot Top Andersson parikymmentä erilaista porkkanakuvioin koristettua asua. Kyse oli tietenkin tähtikultin luonnista. Nudien luomuksissa oli kuitenkin jotain niin villiä, ettei niitä voinut ottaa kokonaan vakavasti. Mukana oli pakosta aimo annos huumoria ja varmasti itseironiaakin.

Webb Pierce, jonka pukukokoelma oli uskomaton, sovelsi samaa pröystäilevää tyyliä laajemminkin. Hän teetätti asujen oheen itselleen loisteliaan kitaran muotoisen uima-altaan, jota esitteli halukkaille faneille, sekä samaan tyylin koristellun Pontiacin. Gin Palace Jestersin Dave Sisson on omistanut yhtyeen uusimmalla CDllä hienon kappaleen Ol’ Webb’s Bullhorn Pontiac Webbin omaleimaiselle tyylille.

Nämä kaksi levyä ovat pakkohankinta kaikille 50-lukuisen honky tonk kantrin ystäville. Suosittelisin lämpimästi levyjä kuitenkin kaikille rockabillystä kiinnostuneille. Webbin ja Leftyn musiikissa on draivia. Suurin osa nuoremman polven rockabilly artisteista myös kuunteli radioistaan herrojen esityksiä ja pyrki parhain päin matkimaan. Suhde sukupolvien välillä oli jännitteinen muttei traumaattinen; honky tonk artistit pyrkivät sopeutumaan rockin haasteeseen kun nuorempi polvi tunnusti edelleen Webbin, Leftyn ja kumppanit todellisiksi tähdiksi. Kaiken hyvän lisäksi levyjen oheisvihkoset ovat poikkeuksellisen asiantuntevat ja mukaansa vetävästi kirjoitetut ilman turhia kliseitä. Webbin vihkosesta vastaa Rich Kienzle ja Leftyn itse Deke Dickerson, joka näyttää hallitsevan myös kirjoittamisen jalon taidon.



ALAN FREED’S ROCK’N’ROLL BIG BAND: A Stompin’ Good Time (Ace cdchd 1184)


Acen julkaisupolitiikka on ilahduttavasti eronnut karhuperheen vastaavasta. Ace julkaisee varsin harvakseltaan 50-luvun musiikkia, mutta julkaisujen ideat ovat usein mielikuvituksellisempia kuin kilpailijansa eikä Ace ole koskaan pyrkinyt mihinkään kaiken kattavuuteen vaan valikoituihin paloihin. Samoin painopiste on ollut vahvasti mustassa musiikissa. Näin on tälläkin kerralla, jolloin Alan Freedin Rock’n’Roll Big Bandin tuotanto julkaistaan ensi kerran CDllä. Freed itse toki oli valkoinen mutta hänen nimissään soittanut orkesteri koostui New Yorkin mustien muusikkojen kermasta.




Freed on myyttinen ja ristiriitainen hahmo rock’n’rollin historiassa, jonka suhde itse musiikkiin on epämääräinen. Liettuan juutalaiseen perheeseen syntynyt Freed ajautui vahingossa rhythm & blues DJksi Clevelandissa 1951, kun klassiseen musiikkiin paneutuneelle Freedille tarjottiin uutta työmahdollisuutta. Freed huomasi pian, että rhythm & bluesissa oli nostetta myös hänen omalle uralleen. Freed lienee ollut varsin perso henkilökohtaiselle suosiolle ja taitava manipuloimaan kuulijoitaan. 50-luvun alussa valkoinen nuoriso alkoi yhä enemmän kiinnostua mustasta musiikista ja kulttuurista. Jo 40-50-lukujen vaihteessa ainakin New Yorkin Greenwich Villagen nuoret valkoiset hipsterit diggasivat jatsin ohella mustaa rhythm & bluesia. Näitä seurasivat pian myös muut ajastaan tietoiset hepcatit itärannikolla. Osa näistä diggareista myös siirtyi aktiivisesti mustan musiikin puolelle. Loistava esimerkki ovat kaksi nuorta itärannikon juutalaisopiskelijaa Jerry Leiber ja Mike Stoller, joiden mustille artisteille säveltämien kappaleiden hittiputken avasi -52 levytetty Hound Dog.




50-luvun alussa valkoiset DJt kuten Dewey Phillips Memphisissä tai Freed Clevalandissa hallitsivat mustan musiikin radiolähetyksiä. Aluksi näiden yleisö oli pääasiassa mustaa mutta pian valkoinen nuoriso löysi show’t. Freed onnistui levitystehtävässään parhaiten. Radio-ohjelmien rinnalla mies alkoi järjestää myös kuuluisia Rhythm & Blues Show kiertueitaan, jotka kokosivat ajan kovaäänisimmät shouterit, räkäisimmät saksofonin tuuttaajat ja kuumimmat naislaulajat sekä mikä radikaaleinta mustan ja valkoisen nuorison samaan konserttiin. Vuonna 1954 seurasi muutto New Yorkin ja uuden show’n organisointi. Nimeksi keksittiin iskevästi Rock and Roll Party, jonka nimekkeen Freed yritti jopa patentoida.




Suosionsa kukkuloilla Freed myös organisoi oman orkesterin omien live-lähetysten house-bändiksi. Kyse ei ollutkaan mistä tahansa orkesterista vaan todellisesta big bändistä, johon liittyivät aikansa tunnetuimmat muusikot. Johtavahahmo alusta lähtien oli saksofonisti Sam ”The Man” Taylor. Muita kuuluisuuksia oli mm. rumpali Panama Francis ja fonisti Al Sears, jonka parikymmentä vuotta nuorempi nouseva kyky King Curtis korvasi 1956. Kokemusta ydinryhmällä oli jazz-swing-r&b yhtyeistä aina 20-luvun lopulta lähtien. Muusikoiden ydinryhmä oli syntynyt 1910-luvulla ja musiikillinen sovittaja Leroy Kirkland jo 1906, joten Freedin uutta nuorisomusiikkia tuottivat neli-viisikymppiset soittajat. Parikymppinen Curtis toi mukanaan uutta verta liittyessään orkesteriin. Sama ryhmä toimi edelleen aktiivisina studiomuusikkoina aina 60-luvulle saakka.


Jos New Yorkin rock’n’roll kerma koostui keski-ikäisistä soittajissa, niin heidän soundissaankin kohtasivat ja sulautuivat eri aikojen tyylit. Rock’n’rollin nousu tappoi viimeiset suuret tanssiorkesterit joskin kehitys oli alkanut jo heti sotien jälkeen, mutta on mielenkiintoista, että yksi rock’n’rollin luojiin luokiteltavista, Alan Freed, loi ja ylläpiti yhtä viimeisistä big bandeistä. Toki Freed itse oli swing kauden kasvatti. Musiikillisesti Freed tuskin puuttui nimeään kantavan orkesterin soolotuotantoon eikä hän ollut edes läsnä yhtyeen studiosessioissa.

Itse musiikkia voisi luonnehtia big band rhyhm and bluesiksi tai big band rock’n’rolliksi. Brian Setzer ei siten orkestereineen ollut ensimmäinen suuren orkesterin valjastamisessa rokkaamaan. Levyn koko tuotanto on svengaavia instrumentaaleja, joissa soolotilan valloittaa vuorollaan joko Taylorin tai Curtisin saksofoni tai Kenny Burrellin kitara. Kappaleet ovat lähtöisin kahdesta sessio-sarjasta, toinen marraskuulta -57 ja toinen helmikuulta -58. Välissä oli tapahtunut selkeä muutos. Vuoden -57 orkesteri on todellinen big band monipuolisine torvisektioineen kuin -58 sessiossa on enää kolmen fonin ydinryhmä. Jälkimmäinen sessio julkaistiinkin The King’s Henchmen nimellä.





Musiikillisesti sävellykset ja sovitukset ovat yllättävänkin monipuolisia. Tuskin studiossa ollaan kovinkaan paljoa kohdeyleisöä edes ajateltu ja nuorisoa on viekoteltu ainoastaan julkaistujen LPiden kansikuvilla, joissa siistit keskiluokkaiset valkoiset nuoret tanssivat. Vaikka soittajilla on vuosikymmenten taustat muusikkona, ei musiikkia voi pitää vanhan lämmittelynä. Levyltä on turha odottaa rajua mätkettä tai räkäisiä foneja tai toisaalta modernin jazzin kiemuroita. Musiikkia voisi luonnehdittua ajanmukaistetuksi swingiksi tiukemmalla rytmillä, vahvemmilla sooloilla ja moderneilla sovituksilla. Loppujen lopuksi puhtaaksi tanssimusiikiksi sävelkuviot ovat välillä hieman monimutkaisia.


Itse pidän levystä paljonkin. Se on selkeästi erilainen kuin monet muut viime aikojen julkaissut. Muusikissa on oma jujunsa ja mikä tärkeintä taidollisesti ei r&b pohjainen soitto voi tästä parantua. Musiikki syntyi sessioissa varmasti hyvin luonnostaan ilman pakonomaista hittisoundin metsästystä. Toisaalta 24 instrumentaalia vaatii tiettyä paneutumista. Jos olet saksofonin ystävä, älä ohita tätä CDtä. Samoin mustan urbaanin sykkeen ystävät älkää epäröikö. Nimestään huolimatta musiikki ei kuitenkaan ole oikeaa rock’n’rollia sanan tiukassa määreessä.

Ei kommentteja: