Tämä blogi on omistettu amerikkalaiselle 1930-40-50-lukujen juurimusiikille: rockabillylle, western swingille, honky tonkille, jump bluesille ja kaikille muille mahdollisille suuntauksille ilman tarkempia kategorioita. Tarkastelun alla on niin alan viimeaikaiset julkaisut kuin edellisten vuosikymmenten klassikot mutta erityisesti harvinaisuudet ja outoudet.

torstaina, maaliskuuta 27, 2014

SPEEDY WEST & JIMMY BRYANT: Flyin' High


Steelkitaristi Speedy West ja kitaristi Jimmy Bryant muodostivat kantrin ja kantrijatsin legendaarisemman instrumentaaliduon, joka taidossa ja virtuositeetissa vertautuu sellaisiin tiimeihin kuin mustalaisjatsin valtiaat Django Reinhard ja Stephane Grappeli tai bebopin mestarit Charlie Parker ja Dizzy Gillespie. Vertailu jazz suuruuksiin ei ole sattumaa. Bryant ja West olivat uskollisia kantriperinnölle ja he soittivat Cliffie Stonen yhtyeessä lukuisten länsirannikon kantrilegendojen levyillä ja Hometown Jamboree show’ssa.  Kun herroille annettiin vapaus levyttää omia instrumentaaleja, he rikkoivat musiikillisia raja-aitoja ja heidän muusikissaan kantri löi kättä bebopin kanssa. Django oli taas Jimmy Bryantin esikuva, jonka tyyliin hän sähköisti ja muokkasi omanlaisekseen.

Speedyn ja Jimmyn yhteinen taival kesti vain kuutisen vuotta. Kaksi nuorta Etelän siirtolaista tapasi 40-luvun lopulla Los Angelesin hämärillä musiikkiklubeilla. Miehet ihastuivat toistensa tyyleistä ja alkoivat soittaa yhdessä. Legenda oli jo melkein kirjoitettu, kun he saivat kiinnityksen länsirannikon johtavaan kantriorkesteriin. Westin ja Bryantin leipätyö 1950-luvun alkupuoliskolla olikin soittaa Cliffie Stonen yhtyeessä niin studiossa kuin Hometown Jamboreessa. Yhtye oli käytännössä myös Capitolin studio-yhtye. Levy-yhtiö myös antoi duon levyttää lukuisia omia soololevyjään pienen orkesterin säestämänä. Mitään suuria hittejä nämä instrumentaalit eivät olleet mutta niin hyvin ne myivät, että he levyttivät vuosina 1950-56 yli 60 instrumentaalia. Näistä Bear Familyn uuteen kokolemaan "Bustin’ Thru – Flippin’ The Lid" on valittu kolmasosa. Mukaan on lisätty myös Bryantin soolosingle 40-luvun lopulta ja Westin Havaiji sooloja duon hajottua 1956 sekä muutamia Westin ja Bryantin säestämiä laulettuja kappaleita.





Bryantin ja Westin duon tyyli on pullollaan atomiajan edistysuskoa aikana jolloin TV, suihkukone ja atomipommi olivat kaikki uusia ja samalla pelottavia mutta kiihottavia. Heidän musiikissa paistoi myös Etelä-Kalifornian easyliving asenne. Steelin ja kitaran välinen vuoropuhelu oli tyypillistä western swingille ja esimerkiksi Bob Willsin orkesterin kitaristi Eldon Shamblinin ja steelkitaristi Leon McAuliffen soitto on klassinen esimerkki tuplakitarasta. Bryant ja West kehittelivät tämän vuoropuhelun kuitenkin aivan uudelle ulottuvuudella ja sitä kautta he esittelivät länsirannikon yleisölle 50-luvun alussa uuden musiikkisuunnan kantrijazzin, joka tukeutui tiettyihin kantrin kuvioihin mutta oli valmis rikkomaan sääntöjä villissä improvisoinnissaan.

 



Duon legendan kruunaa heidän instrumenttinsa ja erityisesti taito, jolla he niitä soittivat. West tilasi Paul A. Bigsbyltä uudenlaisen kolmikaulaisen pedal-steelkitaran, jota Deke Dickerson pitää yhtenä ensimmäisistä jos ei ensimmäisenä modernina pedal steelinä.  West myös käytti poljinta omalla innovatiivisella tavalla muuttamaan viritystä kesken kappaleen tai soolon. Pedalsteelin soittaminen on keskittymistä vaativaa ja edellyttää absoluuttista musiikkikorvaa. Siksi useimmat soittajat vain istuvat tarkkaavaisena instrumenttinsa takana, mutta West oli hyvin fyysinen soittaja. Westin soittotyyliä on kuvattu futuristiseksi ja huimaavaksi mutta samalla harkituksi sointujen ilotulitukseksi.


Bryantkin lähestyi ensi Bigsbyä, mutta kun ei saanut tältä kitaraa, kääntyi tämän kilpailijan Leo Fenderin puoleen.  Bryant sai itselleen ensimmäisiä kappaleita Fenderin suunnittelemasta uudesta musiikkityömiehen kitarasta, jota kutsuttiin ensin Esquireksi ja pian Broadcasteriksi ja sitten lopulta vuodesta 1951 Telecasteriksi. Bryantin nopean ja sähköisen django-tyylin kopioiminen ei ole monelta kitaristilta onnistunut. Bryantin taito on sitäkin ihmeellisempi, että hän soitti lapsena viuluna ja siirtyi kitaraan vasta myöhäisinä teinivuosina. Bryantia soittoa on taas kuin ryöpsähdys puhtaita nuotteja ja nokkelia yhdistelmiä, joka sulautuu portaattomaksi liu’uksi ja edistyneiksi harmoniseksi ideoiksi.

Bryantin ja Westin musiikkia ei voi täydellisesti kuvailla vaan se täytyy itse kuulla. Bryantin ja Westin musiikin vetovoima ja tuoreus ei ole himmentynyt yhtään vuosikymmenten saatossa. Uskomaton ja ainutlaatuinen duo.


tiistaina, maaliskuuta 11, 2014

BIG SANDY & FLY-RITE BOYS: The 25th Anniversary

Fly-Rite Boysien tarina sai alkunsa keväällä 1988 Anaheimissa, Kaliforniassa samanhenkisten kaverusten autotalliharjoituksista. Neljännesvuosisata, satojatuhansia maileja ja yli 3000 keikkaa myöhemmin Big Sandy ja Fly-Rite Boys on edelleen yksi aktiivisemmin keikkailevista alan yhtyeistä, mutta ennen kaikkea yksi arvostetuimmista juurimusiikin ikoneista.

Viimeiset vuodet ovat olleet studiossa hiljaisia ja Sandyn luomisvoima näyttää hiipuneen. Seitsemän laihaa vuotta on kulunut Big Sandyn ja Fly-Rite Boysien edellisestä levystä “Turntable Matinee” (Yep Rock, 2007) ja viimeisen kymmenen vuoden aikana yhtye on julkaisut vain kaksi levyä. ”It’s Time” (Yep Rock) levyn julkaistiin 2003. Nuo Yep Rock pitkäsoitot ovat todellisia mestariteoksia, joissa yhtye sekoitteli sofistikoidusti juurimuusikin eri aineksia. Tarjolla oli minimalistisin vedoin rakennettuja koskettavia tarinoita ja lukuisia koukkuja täynnä olevia sävellyksiä.   



90-luku oli Big Sandylle hurjan luomisvimman kautta ja Hightone julkaisi Sandyltä ja Fly-Rite Boyseilta vuosien 1994-2000 välissä 4 pitkäsoittoa ja yhden kuuden kappaleen EPn sekä Sandyn rhythm & blues soololevyn ja Fly-Rite Boysien oman soolon. Fly-Rite Boysien täydellinen soundi ja uskomaton soiton keveys hioutui näinä vuosina. Higtone kauden western swing vaikutteista rockabillyä edelsi Fly-Right Trion pirteä ja perinteinen rockabilly.  Yhtyeen ensilevy oli ”Fly Right with” (1990) ja toinen julkaisu oli yksi kaikkien aikojen parhaista rockabilly levyistä ”On the Go” (1992).



Nyt Big Sandy juhlistaa yhtyeensä 25-vuotista taitelijajuhlaa "What a Dream It’s Been" (Cow Island Music) pitkäsoitolla, jossa yhtye luo katseen kiitollisena koko uraansa. Uuden levyn idea kuulosti aluksi epäilyttävältä. Valita jokaiselta edeltävältä albumilta kappale, joka aikoinaan on jäänyt levyn täyteraidaksi, ja levyttää siitä kokonaan uudelleen sovitettu versio.  Ensimmäinen kuuntelukerta häivytti jo epäluuloja.  Eiväthän nämä kappaleet kuulosta lainkaan tutuilta. Vaikka olen kuunnellut Sandyn levyjä lukuisia kertoja, niin onnistuin sokkona tunnistamaan vain muutaman. Oli kaivettava kaikki levyt esiin ja löydettävä itse kappaleet. Samalla tuli itsekin kerrattua yhtyeen uskomaton tuotanto. Sandy on todella sovittanut kappaleet uudelleen niin että useimpien koko tyyli on muuttunut. Uskomaton suoritus sekin. Lisäksi levy on kokonaan akustinen. Nykyään jälleen trioksi supistunut koostuu kaksikymmentä vuotta Sandyn mukana kulkeneesta Ashley Kingmanista (akustinen kitara ja mandoliini), Jeff Westistä (basso) ja uusimmasta Flyrite-pojasta Joe Perezistä (rummut).
 
Sandy on viime aikoina kuunnellut paljon jamaikalaisia rytmejä. Alun perin rhythm & blues palana esitetty ”Baby Baby Me” keinuu nyt reggaen rytmissä ja popahtava balladi “I Know I’ve Loved You Before” on saanut kevyen ska-temmon. Ensilevyltä poimittu ”Missouri Gal” on levyn tiukin kappale ja alkuperäinen rockabilly revitys on muuttunut rhythm & blues grooviksi. Alun perin venyvänä western swinginä esitetty “Three Years Blind” on nyt levyn tiukin rockabilly esitys. Debyyttilevyltä napattu ”Don’t Dessert Me” on taas muuttunut rockabillystä vähäeleiseksi kantriballadiksi. Levyn kohokohtia on karmaisevan kaunis ”Nothing To Lose”, joka kertoo tarinan hyväksikäytetyn naisen epätoivosta ja sitä seuraavasta murhasta ja itsemurhasta. Alkuperäinen honky tonk valssi poljento tuntuu valjulta uuden tex-mex balladin rinnalla.  Levyn päättää ”Radio Favorites” EPltä napattu jatsahtava ”What A Dream It’s Been”, jonka Sandy esittää duettona Grey DeLislen kanssa.

Big Sandy loistaa juhlalevyllään: Sandyn ääni ja tulkinnan vahvuus on omaa luokkaansa ja niin ovat hänen sävellystensä vähäeleiset elämäntäytteiset tarinat. Sandyä täydentää hyvin Kingmanin akustinen kitara. ”What a Dream It’s Been” on erilainen juhlalevy ja pakkohankinta kaikille hyvän musiikin ystäville. Silti toivoisin, että Sandyn seuraavaa levyä ei tarvitse odottaa yhtä kauan. Haluaisin ehdottomasti kuulla Sandyn uusia kappaleita koko sähköistetyn orkesterin esittämänä.