Tämä blogi on omistettu amerikkalaiselle 1930-40-50-lukujen juurimusiikille: rockabillylle, western swingille, honky tonkille, jump bluesille ja kaikille muille mahdollisille suuntauksille ilman tarkempia kategorioita. Tarkastelun alla on niin alan viimeaikaiset julkaisut kuin edellisten vuosikymmenten klassikot mutta erityisesti harvinaisuudet ja outoudet.

perjantaina, elokuuta 21, 2009

Holy Mackerel! Little Richard Should Be Golden God

Motörhead's Lemmy Kilmister (2009)

Little Richard julisti itsensä vuonna 1956 rock’n’rollin kuninkaaksi. Jos kuninkuutta mitataan seuraajien määrällä, ainoastaan Elvis pystyi vakavasti haastamaan pikku-Rikun. Nämä kaksi olivat uuden rock-sukupolven suunnannäyttäjät, joiden laulutyyliä sadat muut pyrkivät tavalla tai toisella kopioimaan tai matkimaan. Kukaan muu ajan suuruuksista ei pääse näitä kahta lähellekään. Kun todellista kuninkaallista kruunataan, niin vaaka kallistuu kuitenkin väistämättömästi Little Richardin eduksi, kun muistetaan, että myös Elvis pyrki jäljittelemään häntä tai ainakin levytti herran biisejä.

Acen uusi julkaisu
Holy Mackerel! on aivan uudenlainen kokoelma. Levylle on kerätty mustien r&b artistien levytyksiä, jotka ovat vahvasti Little Richardin tyylin mukaisia mutta eivät suoranaisesti ole versioita hänen kappaleistaan. Näitä eri versioita Long Tall Sallysta, Tutti Frutista, Rip It Upista tai Good Golly Miss Mollysta toki löytyisikin loputtomiin. Valinta osoittaa Richardin musertavan vaikutuksen 50- ja 60-lukujen mustaan musiikkiin, mutta on myös perusteltu, koska kun tarkemmin tarkastelee, suurin osa pikku-Rikun kappaleiden kopioijista näyttäisi olevan valkoisia rokkareita.

Lähes kaikki enemmän levyttäneet 50-luvun valkoiset rokkarit näyttävät levyttäneen Little Richardin kappaleita: etunenässä Elvis (mm.Tutti Frutti, Ready Teady ja Rip It Up) mutta perässä kulkivat muutkin - Buddy Holly, Eddie Cochran, Jerry Lee Lewis, Carl Perkins, Bill Haley muutama mainitakseni. Vaikka Little Richard oli ollut poissa maallisen musiikin piiristä jo vuosia, niin yllättäen Little Richard versiot lisääntyivät jälleen 60-luvun alussa, jolloin myös naisrokkarit uskaltautuivat esittämään lauluja mm. Wanda Jackson Slippin’ and Slidin’ (1961) tai Barbara Greene (Long Tall Sally/Sippin’ and Slidin’ 1963 (That’ll Flat…Git It! vol 21)). Samoin eurooppalaiset rock’n’roll bändit ja esiintyjät (esim. Vince Taylor) ottivat ohjelmistoonsa useita Richardin kappaleita. Tähän Atlantin takaiseen renessanssin vaikutti varmasti pikku-Rikun legendaariset Englannin kiertueet 1962ja 1964, joissa Richard palasi vaatimaan rock’n’rollin kuninkuutta. Richardin biisit säilyivätkin monen eurooppalaisen rokkiyhtyeen ohjelmistossa seuraavat vuosikymmenet ja koti-Suomessakin Jussi & Boys versioi suomeksi useita Richard klassikoita. Toki esimerkiksi Rock-Jerry levytti Long Tall Sallyn jo vuonna 1960.





Richardin laulujen versioinnin ohella voi tarkastelua laajentaa Richardin hurjan laulutyylin vaikutuksiin. Valkoiselta puolelta voi toki löytää useita voimakkaasti Richard-vaikutteisia viritelmiä, mutta silti laajempi pyrkimys Richardin laulutyylin omaksumiseen voi löytää rhythm & bluesin puolelta. Acen levyllä on mukana sekä 50-luvun suuruuksia, jotka Richardin suuren suosion saattelemana koettelivat itsekin josko samanlainen samalla raivoisa ja taidokas ääniakrobatia toimisi myös heillä. Mukana on myös artisteja, jotka pyrkivät valloittamaan Little Richardin valtaistuimen tämän vetäytyessä pappiskouluun vuonna 1957. Ja sitten on iso liuta hieman tuntemattomien artistien esityksiä, joissa Little Richardin tyyli on vain ollut suurin innoituksen lähde.

Moni r&b suuruus yritti ainakin kerran rokata kuten pikku-Rikku. Levylle on valittu mm.
Etta Jamesin, Richard Berryn, James Brownin ja Otis Reddingin rock siivut, jotka useimmiten edustavat artistien tuotannossa sitä ainoata rajua rock-revitystä. Vaikka kaikki edellä mainitut tunnetaan loistavista laululahjoistaan, ei kukaan pystynyt lähellekään esikuvaansa, vaikka lopputulokset hyviä tai loistavia sinänsä olivatkin. Little Richardin ääniskaala oli vain aivan omaa luokkaansa. Kuvaava esimerkki on Richard Berryn julkaisematon otto Yama Yama Pretty Mama kappaleesta, jossa paikoin huomaa Berryn äänen pakonomaisen käheyden.

50-luvun rock’n’roll otosten ohella levyn todellinen suola on monet 60-luvun alun kappaleet. Niin kuin valkoisella niin mustalla puolellakin huolimatta Little Richard poissaolosta rock-kuvioista hänen rock-tuotantonsa edelleen innoitti uusia kykyjä. Mukana on mm.
Bunker Hillin raivoisa vaikkei välttämättä niin taidokas suoraviivainen tykitys kuin Tina Turnerin kelpo rock veto tai levyn nimikkobiisin esittävä Prentice Moreland. Suomalaisille kuulijoille on sopivasti mukaan valikoitunut kaksi Whistle Baitin ohjelmistoon kuuluvaa kappaletta: Pretty Boyn Switchin’ in the Kitchen ja Big Danny Oliverin Sapphire.





Richardin musiikillisen perinnön merkitys on kiistaton ja jopa häkellyttävä kuin muistetaan kuinka lyhyen ajan Richardin Specialty kausi kesti (1955-57). Pikku-Rikun voima ei ollut kuitenkaan vain hänen muusikissaan vaan myös, miten se esitettiin. Richard on aina ollut todellinen show-esiintyjä, joka on osannut kietoa yleisön pikku-rillinsä ympärille, mutta joka on myös osannut shokeerata. Hänen yliampuva tyylinsä valtavine hiuslaitteineen ja meikkeineen varmasti järkytti konservatiivista (valkoista) keskiluokkaa. Mustassa musiikkikulttuurissa musiikin kokeminen oli perinteisestikin ollut visuaalisempaa kuin valkoisella puolella. Mustien show oli useimmiten hurjempaa, villimpää ja groteskimpaa ja tietenkin samalla spontaania mutta niin tarkoin harkittua. Pukuihin panostettiin ja esimerkiksi räätäli Hal Foxin keksimät tyyllikkäät mutta liioittelevat zoot-puvut leimasivat 30-40-lukujen mustaa swing-kulttuuria. 50-luvulla muuan Elvis marssi Lanskyn kauppaan Memphisin Beale streetin ostamaan samanlaisia rentoja pukuja kuin mustilla artisteilla oli, kun valkoiset artistit pukeutuivat edelleen pääosin western-henkisesti. Tosin ei western-vaatteistakaan väriä ja groteskia puuttunut. Mustien hurja, liioitteleva ja fyysinen show oli uuden rock-sukupolven ihanne. Kaikista villeistä artisteista hurjin oli Little Richard. Bob Mellisiä ja Davin Seya’ta lainaten:
From the top of his processed hairdo to the tips of his two-tone shoes, Little Richard was untouchable in terms of sheer style. His early stage shows with his band, the Upsetters, were wild affairs with piano pounding and shrieking the likes of which down color, age, gender, and societal barriers in one fell ‘womp bop a lula a womp bam boom’, Little Richard casts a giant pompadoured shadow to this day. Slathered with pounds of pancake makeup and mascara, projectile perspiration popping from his pores, and his eyes rolling heavenward as if seeking divine guidance, it’s incredible to imagine this androgynous black apparition as something of a role model for the white teens of postwar middle America. But he was.” ( )

Androgyynisestä ulkonäöstä ja tietyistä ulkoisista merkeistä on sujuva siirtyä pohtimaan, miten Little Richard muutti ja järkytti konservatiivisen Amerikan sukupuolirooleja. Hänen tyylinsä antoi yleisemmän villiyden ohella vahvoja viitteitä herran sukupuolisesta suuntautuneisuudesta. Jos Tutti Frutti olisi julkaistu niillä sanoilla, joilla Richard sitä alun perin esitti 50-luvun alussa etelän mustalle gay-yleisölle (kuvassa Little Richard Tic Toc klubilla Maconissa, Georgiassa 50-luvun alussa), ei asia olisi jäänyt arvailujen varaan.

A wop bop a loo mop, a god goddam!
Tutti Frutti, good booty
If it don't fit, don't force it
You can grease it, make it easy.

Kuinka paljon Richardin tyylistä oli gay-kulttuurin ja kuinka paljon vain mustalle musiikille tyypillisen liioittelun vaikutusta, on itselleni mahdoton vastata. Luultavammin kyse on molempien sekoituksesta. Yhden vastauksen tarjoaa toinen musta artisti Esquerita (kuvassa), joka on myöhemmin avoimesti julistanut homouttaan. Little Richard toteaa Charles Whiten kirjassa Esqueritan suurimmaksi tyylilliseksi esikuvakseen. Esqueritan hiuslaite ja vaatteet taisivat olla vielä pari astetta yliampuvammat kuin Richardin. Tosin miehen levytysura alkoi vasta Richardin jälkeen ja musiikillisesti vaikutus on kulkenut sen perusteella ainakin toisin päin.

Mielenkiintoista on kuitenkin, että Amerikan historian ehkä konservatiivisempana aikana, jolle oli tyypillistä voimakas itsesensuuri ja kommunistivainot, mustasta gay-miehestä oli mahdollista kasvaa valkoisen teiniväestön ihannoima rock’n’rollin kuningas. Rikoslaissa tuomittiin edelleen homosuhteet, joten oltiin vielä kaukana 70-luvun tv-sarjojen kiintiöhomosta saatikka sitten 2000-luvun homo-lesbo marsseista. Useimmiten homous tulkittiin sairaudeksi, josta tuli parantaa. Richard itsekin paini syyllisyyden tuntojen kanssa identiteettinsä kanssa ja aika ajoin lähipiiri pyrki häntä ”parantamaan”. Kirkko, johon Richard liittyi herätykseen saatuaan, pakkonaitti Richardin. Ei kuitenkaan liennyt sittenkään ihan sattumaa, että Richard paradoksaalisesti värvättiin kuolaamaan Jayne Mansfieldin perään
The Girl Can’t Help It kappaleellaan samannimisessä leffassa. Tällä vedolla varmasti pyrittiin häivyttämään yleisön epäilyjä ja esittämään mies kunnon heterona. Richardin hyväksynnän taustalla oli varmasti myös mustan kulttuurin suurempi sallivuus ja poikkeavuuden kesto. Swing kauden suursuosikkeja 1930-luvun lopulla oli rumpali – orkesterin johtaja Chick Webb, joka oli lapsena sairastetun polion johdosta fyysiseltä ominaisuuksilta rampa kääpiö. Samaan ryhmään – toki paljon lievemmin – voisi liittää suuret – siis fyysisesti – mustat naisartistit, joille ei löydy vastinetta valkoiselta puolelta.



Kaikesta pohdinnoista huolimatta on hyvä muistaa, että Little Richard ei itse eikä hänen yleisönsä ole profiloinut häntä hänen sukupuolimieltymystensä kautta. Ei silloin 1950-luvulla eikä sen jälkeen. Hän varmasti suodatti jotain alakulttuurin piirteitä valtavirtaan ja lisäsi yleistä hyväksyntää, mutta Little Richard on kuitenkin pääosin vain ja ainoastaan rock’n’rollin kuningas.

keskiviikkona, kesäkuuta 03, 2009

Big Beat Reviews - osa 5

Harmittavat kiireet ovat estäneet sivujen päivityksen, mutta lupaan tiheämpää päivitystä ja uusia juttuja. Uudistuksia odotellassa ohessa muutama Big Beatissä julkaistu tai julkaistava arvostelu video-pätkillä täydennettynä. Varsinkaan Vince Taylorin koko kuvaa on mahdoton ymmärtää ilman näitä pätkiä, koska hänen imagonsa rakentui yhtä paljon visuaalisen esillepanon kuin itse musiikin varaan.

VINCE TAYLOR: Jet Black Leather Machine (Ace)

Koko mustassa nahka-asussa, valtava kultainen ketju kaulassaan ja paksut mustat hiuksen rasvalla taakse kammattuna Vince Taylor oli monelle rock’n’rollin ruumiillistuma 1960-luvun alun Euroopassa. Vincen hurjan rokkarin imago oli kuitenkin myös äärimmäisen narsistisen luonteen roolipeliä, joka petti lopullisesti 1965. Vince ilmaantui kahdesti keikalle valkoiseksi pukeutuneena julistaen olevansa uusi Jeesus ja, kun kyse ei ollut vitsistä, oli uran seuraava jatke psykiatrisessa hoidossa. Toki uutta käännettä edesauttoi Bob Dylanin järjestämissä bileissä tarjotut LSD tripit, joihin Vince jäi koukkuun, mutta ehkä sittenkin Dylanin ja Rolling Stonesin kaltaisten yhtyeiden nousu oli ajamassa Vincen rokkari-imagon ohi ja hän tiesi menettäneensä pelin.

Vince Taylorin ansioita ei tule kuitenkaan vähätellä. Vuonna 1959 julkaistu Brand New Cadillac on vähäänkään liioittelematta kaikkea mitä hyvältä rokkibiisiltä voi vaatia. Sen eurooppalaisen rock’n’rollin suuria varhaisklassikoita yhdessä Johnny Kidd & Piratesin Shakin’ All Over’in ja Cliff Richardin & Shadowsin Move It’in kanssa. Toisin kuin kaksi muuta Vince ei lopulta päässyt enää lähellekään omaa klassikkoaan ja tyytyi pääosin tulkitsemaan muiden kappaleita. Brand New Cadillacin seuraajaksi markkinoitu Jet Black Machine oli sekin varsin keskinkertainen biisi, jossa parasta oli iskevä nimi.



Vincen merkitys eurooppalaisen rock’n’rollin historiassa on kuitenkin kiistaton, sillä juuri Euroopassa hän loi koko uransa - ensin Isossa-Britanniassa ja sitten Ranskassa. Vaikka Vince alun perin markkinoi itsensä nimenomaan amerikkalaisena, hän syntyi Isleworthin kylässä Lontoosta länteen ja sai kasteessa nimen Brance Maurice. Hänen vanhempansa muuttivat kuitenkin Amerikkaan heti sodan loputtua 1946 Vincen ollessa vasta seitsemän. 50-luvun puolivälissä asuessaan Kaliforniassa hän ammensi rock’n’rollin aakkoset ja kesällä 1958 hän rantautui Lontooseen yhdessä managerin ja kitaristin kanssa valmiina valloittamaan vanhan kotimaansa. Kitaristin lähdettyä takaisin Vince Taylor nimen ja imagon omaksunut laulaja oli kokonaan brittisoittajien varassa. Ja todellakin voi sanoa, että taitavien soittajien varassa, sillä ylitsepursuavasta itseluottamuksesta huolimatta hänen omat musiikilliset kykynsä olivat rajalliset. Hurja lavavetkutus sujui helposti, mutta bändin kanssa laulaminen oli vaikeampaa, mutta Vince oppi nopeasti peruskuviot. Silti miehen rajalliset laululahjat huomaa, kun vertaa esimerkiksi Vincen versiota Righ Behind You Babysta Ray Smithin alkuperäiseen. Perusrokeissa Vince oli kuitenkin omimillaan ja niissä puutteet oli helppo korvata tunteella.



Vince Tayloria voisi hyvällä syyllä luonnehtia ensimmäiseksi revival rokkariksi enkä tarkoita tällä mitään pahaa. Vince levytti pääosin amerikkalaisia klassikoita kuten Chuck Berryn Sweet Little Sixteen ja Memphis Tennessee, Eddie Cochranin Jeannie, Jeannie, Jeannie ja Twenty Flight Rock, Little Richardin Long Tall Sally tai Elviksen tunnetuksi tekemiä kappaleita kuten Baby Let’s Play House ja My Baby Left Me. Levyttäessään näitä kappaleita 60-luvun alussa alkuperäiset olivat jo viiden kuuden vuoden takaa. Vince toi aidon rock’n’rollin takaisin, mutta uudessa eurooppalaisessa paketissa. Vincen musiikin vaikutus rock’n’rollin liekin ylläpitämisessä yli 60-luvun aina 70-luvulle oli luultavasti yllättävänkin suuri enkä viittaa tässä siihen, miten David Bowie käytti Vincen hahmoa oma Ziggy Stardust lavahahmon luomisessa tai Clashin versioon Brand New Cadillacista. Jos kuuntelee mitä kappaleita useat 60-luvun ja 70-luvun alun eurooppalaiset revival bändit soittivat, on Vincen esiinnostamilla kappaleilla varsin keskeinen sija. Näin jopa Suomessakin, jossa monet yllämainituista kuuluivat ainakin Jussi & Boysin soittolistalle ja itse näen yhteydet aina varhaiseen Teddy & Tigersiin.



Vaikka Vincellä oli rajoitteensa, niin levy kannattaa hankkia jo Brand New Cadillacin vuoksi ja kaupan päälle saa vielä aimo annoksen perus rock’n’rollia. Harmi ettei mukana talllenteita Vincen esityksistä, sillä hän oli todellinen kokonaisvaltainen show mies, jonka maaninen lavavetkutus ja tiukka nahka-asu määrittivät Euroopassa mitä rock'n'roll on. Ilman visuaalista puolta musiikki ei aina ollut ehkä ihan klassista mutta eurooppalaisen rock'n'rollin kannalta kylläkin historiallisesti korvaamatonta.

Ray Smith: Rockin’ Little Angel – The Sun Years, plus (Bear Family)

Monen artistin kohdalla on kehuttu komeita laululahjoja mutta harvan kohdalla väite on yhtä osuva kuin Ray Smithin. Rayllä oli puhdas etäisesti elvismäinen ääni, joka sopi yhtä hyvin rajumpaan rock’n’rolliin kuin melodisiin pop-balladeihin. Klassinen esimerkki on Rayn ensimmäinen Sun-single So Young/Right Behind You Baby. A-puolen kappale on popahtava mid-tempo rokki ja kääntöpuolelta löytyy Little Richard vaikutteinen rokki, jonka mm. Vince Taylor kopioi joitakin vuosia myöhemmin ja moni muun hänen jälkeensä.
Ray saapui Sunin studiolle murroksen aikana. Sam Phillipsin suuret vuodet olivat jo takana mutta alkuvuodesta 1958 hän vielä yritti metsästää uusia hittejä ja artisteja saavuttaakseen vielä kerran saman kuin Elviksen, Johnny Cashin, Carl Perkinsin tai Jerry Leen kanssa. Jälkimmäistä lukuun ottamatta muut olivat jo jättäneet tai juuri jättämässä Sunin. Oli aika etsiä uutta mutta menneisyyden taakka oli raskas. Sunin maine oli muutamassa vuodessa kasvanut uskomattomiin mittoihin; kaikki kynnelle kykenevät pyrkivät Sunillle ja demoja tulvi Phillipsin postilaatikkoon. Noista olemme saaneet nauttia viime vuosien uusintajulkaisuissa. Menestys ja maine kuitenkin myös sokaisivat ja, kun oli aika uudistua ja etsiä uudenlaisia artisteja, se ei ollut helppoa eikä uusia lahjakkuuksia enää tulvinut ovista. Pienten yhtiöiden oli yhä vaikeampaa murtautua valtakunnallisille listoille.

Ray Smithin sopimus Sunin kanssa osoitti, että vaikkei mitään valtavaa menestystä saavutettu, niin kyllä potentiaalisia kykyjä edelleen Union Avenuen studioon eksyi. Aika ajoin heidät kuitenkin ylituotettiin niin kuin Rayn toinen Sun single Rockin’ Bandit osoittaa. Sessio oli kuitenkin Bill Justisin eikä Phillipsin itsensä tuottama.

Kolmen julkaistun Sun-singlen ohella Ray levytti useita julkaisemattomia kappaleita, jotka ovat ensi kerran kunnolla saatavilla tällä cdllä. Useasta kappaleesta on tarjolla ennen julkaisematon versio. Suurin osa tuosta ylijäämämateriaalista on kelpo rock’n’rollia. Koho kohtia on mm. Charlie Richin Breakup, jonka piti olla Rayn ensimmäinen Sun-single, mutta kun Killer ihastui kappaleeseen, käytti hän senioriteetti oikeuttaan ja levytti kappaleen itse. Sunin yleisistä käytännöistä poiketen Ray sai tuoda sessioihin oman yhtyeen tai ainakin oman kitaristinsa. Kantavia voimia Rayn sessioissa ja keikoilla oli Stanley Walkerin (kuvassa Rayn kanssa) terävä kitara. Stanley on edelleen aktiivinen ja hänet valittiin viime rockabilly hall of fameen.

Kesällä 1959 Ray siirtyi Sam Phillipsin veljen Juddin uudelle Judd yhtiölle. Ray sai myös valtakunnallisen hitin ensi singlestään Rockin’ Little Angel/That’s All Right. Studion vaihto Nashvilleen toi mukanaan Nashvillen soittajien valiot Chet Atkinsin johdolla, taustakuoron (useimmiten Jordainers) ja täyteläisen ja teknisesti puhtaan soundin. Tyyli päivittyi rock’n’rollista jonkinlaiseksi aikansa pop-rock’n’rolliksi pienin kantri vivahtein. Tulokset ovat tyylikkäitä ja vahvoja ja varsinkin ensi singlessä on klassikon ainesta. Rayn laulu pääsi ehkä entistä paremmin oikeuksiinsa vaikka taustakööri kasvoikin.

Tämä on yksinkertaisesti tyylikäs levy Bear Familyn tyyliin. Yli kolmekymmentä kappaletta, joiden tyyli sopivasti vaihtelee. On oikeastaan varsinainen ihme ettei Ray Smith ole saanut aiemmin kunnon uusintajulkaisua. Omassa arvoasteikossa ainakin toistaiseksi vuoden paras rock’n’roll uudelleenjulkaisu.


BOB LUMAN: Red Hot 1956-57 + Carnival Rock (ElToro)

Musiikki CD ja elokuva DVD samassa paketissa kohtuu hintaan kuulostaa hyvältä tarjoukselta. ElToro on julkaissut nyt toistamiseen uudenlaisen CD/DVD paketin. Edellisellä kerralla Johnny Burnette Trion levyn ohessa sai kokonaisen TV-shown. Tällä kertaa pistetään paremmaksi: Bob Lumanin rokkaavan tuotannon oheen saa bonuksena koko Carnival Rock elokuvan. Kun Bear Family sattumoisin on myös julkaissut oman Luman kokoelmansa tällaiset pienet lisämausteet voivat hyvinkin vaikuttaa ostospäätökseen ja mikseivät niin tekisi.

ElToron Luman kokoelma tarjoaa hurjan rokkitykityksen. Mukana ovat kaikki Lumanin uransa alussa 1956-57 levyttämät kappaleet erillisine ottoineen ja demosessioineen. Suhtaudun itse hieman skeptisesti eri otosten julkaisuun mutta tällä kertaa se on täysin perusteltua eikä levyä kuunnellessa nouse tunnetta, että taasko tämä biisi. Samoin julkaisemattomiksi jääneet sessiot ovat purkitettu kunnon studioissa ja vastaavat tasoltaan täysin julkaistuja. Tästä rockabilly ei voi käytännössä paljoa parantua.


All Night Long - Bob Luman rockabilly by pascals2

Lumanin ohella päärooliin CDllä nousee hänen rautainen ja nuoresta iästä huolimatta ammattitaitoinen taustayhtyeensä: James Burton (kitara), James Kirkland (basso) ja Butch White (rummut). Ainakin Burtonin nimi on varmasti kaikille juurimusiikin harrastajille tuttu. Kaverusten tiet kohtasivat Lousiana Hayride show’ssa, johon Luman vuoden 1955 lopussa värvättiin kompensoimaan show’n jättänyttä Elvistä. Vertailu on toki epäreilu, sillä Luman ei edes pyrkinyt suoraan kopioimaan Elvistä. Burton, Kirkland ja White kolmikko soittivat show’n taustamuusikkoina Burtonin nuoresta iästä huolimatta. Vuonna 1939 syntynyt Burton tarvitsi vielä pitkään kaitsijan kapakkakeikoille.

Ikä ei kuitenkaan painanut muusikoita. Burton ja Kirkland soittivat ennen liittymistä Lumanin kimppaan ja luultavammin vielä samanaikaisestikin Dale Hawkinsin kanssa. Burton on ratkaisevassa roolissa klassisessa sessiossa, jossa purkitettiin Suzie Q. Suurimman osan vuotta 1957 yhtye kiersi kuitenkin Lumanin kanssa ja soitti myös nimellä The Shadows Lumanin ja toisen nuoren Lousiana Hayriden tähden David Houstonin taustalla Carnival Rock elokuvassa. Houstonin kaksi kappaletta ovat myös mukana levyllä. Mies levytti RCAlla muutaman otteen perusteella menevää ja taidokasta rockabillyä, jotka pääosin odottavat vielä kunnon uusintajulkaisua. Yhtye sai elokuvaan lyhyen soolonumeronkin ja levyltä löytyy pari muutakin Shadows (siis Burton-Kirkland-White yhtyeen) instrumentaalia. Burton sai kuitenkin vuoden 1957 lopussa tarjouksen nousevalta tv-tähdeltä ja teini-idolilta Ricky Nelsonilta eikä tilaisuudesta voinut kieltäytyä. Kirkland seurasi parin kuukauden kuluttua Burtonia Nelsonin bändiin. Burtonin ja Kirklandin säestämänä Nelson levytti 50-luvun lopulla parhaat rockabillynsä eikä vähiten juuri taustayhtyeensä vuoksi. Jos pannaan yhteen nyt tarjolla olevat Bob Lumanin yhdessä Burtonin ja Kirkandin levyttämät kappaleet ja Nelsonin saman kaksikon kanssa tekemät kappaleet kasassa on vähättelemättä klassisinta ja vetävintä rockabillyä, mitä on koskaan levytetty. Suuri ansio tästä lankeaa taustayhtyeelle.



Vaikka 50-luvun musiikkikulttuuri pyrki korostamaan solistin tähteyttä, taustayhtyeellä oli suuri merkitys lopputulokseen. Vuosikymmen suosi myös pääosin studiomuusikoiden kanssa tehtyjä levytyssessioita. Näin toimittiin Nashvillen studioissa ja niin toimi Sam Phillipskin Sun studiolla. Harvoin solistin keikkayhtye pääsi soittamaan levyille, mutta kun he pääsivät niin kuin tässä tapauksessa yhtyeen merkitys korostuu. Tämä onkin yhtä paljon Burtonin ja Kirklandin kuin Lumanin CD. Burton on edelleen aktiivinen muusikko ja Kirklandkin on aktivoitunut ainakin omien myspace sivujen verran. Olisi hieno saada nämä muusikot vielä studioon yhdessä vaikka Dale Hawkinsin kanssa.

Lumanin ja Nelsonin yhtäläisyydet eivät jää yhteiseen taustayhtyeeseen eikä teini-idoliksi sopivaan imagoon. Molemmat osasivat rokata mutta olivat enemmän omimillaan mid-tempoisissa kappaleissa. Heidän tyylistään on turha etsiä bluesin aggressiivisuutta, vaan se oli ennemminkin valkoisen miehen hillittyä rytmi-ilottelua. Esimerkiksi Lumanin versio Red Hotista häviää mennen tullen Billy Lee Rileyn rajulle esitykselle tai ainakin versiot ovat hyvin erilaiset, mutta Luman tyyli on juuri kohdallaan Warren Smithiltä lainatussa Red Cadillac and Black Moustache kappaleessa. Smithin alkuperäinen versio julkaistiin vasta 70-luvulla. Burton aggressiivinen kitara ja Kirklandin hakkaava basso kompensoi kuitenkin Lumanin pehmeyttä luoden täydellisen kokonaisuuden

Carnival Rock elokuvalta ei kannata odottaa mitään elämää suurempaa nautintoa. Juoni on häthätää kokoon kyhätty niin kuin koko elokuvakin. Tarina antaa moralistisen opetuksen keski-ikäisen klubin omistajan rakkaudesta nuoreen laulajaan. Elokuvan musiikki on taas laadukasta ja jo historiallisestikin mielenkiintoinen dokumentaatio, koska rockabilly-yhtyeet eivät sittenkään monessa 50-luvun rock-elokuvissa esiintyneet. Pääosassa on jälleen Shadows-yhtye, joka esiintyy kahdesti Lumanin ja kahdesti David Houstonin taustalla sekä kerran yksinään. Lumanin kappaleet toimivat mutta yllättäen Houston vetää pidemmän korren ja yhtye näyttäisi olevan enemmän vauhdissa hänen rajummissa esityksissään.


David Houston - One and Only by poseidon_a1965

Kokonaisuudessaan loistava pakkaus 50-luvun parasta rockabillyä. Lisäbonuksena vielä visuaalinen tykitys, joka antaa jonkinlaisen kuvan ajan yhtyeiden lavapotentiaalista. Ehdoton hankinta kaikille rockabillyn ystäville.

maanantaina, helmikuuta 23, 2009

Big Beat Reviews - osa 4

Oheiset arvostelut on julkaistu Big Beatin numerossa 1/2009, mutta koska lehtiformaatti ei anna mahdollisuutta videopätkien liittämiseen on arvostelut syytä julkaista myös blogissa. Varsinkin Texas Troubadoursin raidat ovat sellaista musiikillista ilottelua, että ne on syytä nostaa esille kaiken kansan ihmeteltäväksi. Mukana on niin Texas Troubadoursien instrumentaaleja kuin itsensä pomon, Ernst Tubbin, laulu sekä vielä niin siloposkisen Willie Nelsonin mainio esitys.


Bobby Darin: Bobby Rocks (Bear Family)

Onko Bobby Darin Rock? Itselleni herra on aina kuulunut samaan joukkoon Fabianin ja Frankie Avalonin kaltaisten kiiltokuvapoikien kanssa, jotka eivät vain vesittäneet koko rock’n’rollia, mutta myös suosiollaan 50-luvun lopulla ajoivat todellisen rock’n’rollin pois listoilta. Epäilys on ollut itselläni niin suuri, että varsin kattavista kokoelmistani en Darinin levyjä onnistunut löytämään. Sama epäilys on varmasti kalvanut monia muitakin, koska cdn vihkonen aloittaa kertomalla, miten Bobby Darinin jäsenyys Rock Hall of Famessa aiottiin evätä. Tarinan paikkansa pitävyydestä viis, mutta mielenkiintoista on, miten edelleen Darinin rock’n’roll uraan keskittyvän cdn on haettava oikeutuksensa vaakuttamalla, että Darin soitti oikeaa rock’n’rollia. Monelle Bobby Darin on edelleen vain tuxedo-takkinen Mack the Knife’a laulava yökerholaulaja.

Bear Familyn Rocks osan kuultua kukaan tuskin tulee väittämään, ettei Bobby Darin levyttänyt myös oikeaa rock’n’rollia. Paradoksaalista kaikissa epäilyissä on kuitenkin, että niiden väitteet ovat pääosin paikkansapitäviä. Darin todella oli siloposkinen ihannevävy - joskaan ei mikään varsinainen teini – joka mielellään esiintyi kuvissa edellä mainittujen kiiltokuvapoikien kanssa. Jo vihkoseen valittujen poseerauskuvien tyyli ja asetelma kertoo selkeästä julkkiskulttuurista, jossa Bobby Darin eli. Darin oli myös mitä menestynein yökerholaulaja mutta vasta 1960-luvulla. Hän tosi monien muiden newyorkilaisten kanssa ihaili jo varhain suuresti Frank Sinatraa eikä Hank Williamsia niin kuin Etelän nousevat rock-kyvyt. Darin ei varmasti ollut katu-uskottava rokkari Jerry Leen tai Gene Vincentin tyyliin.


Kaikesta tästä huolimatta Bobby Darin levytti 50-luvun lopussa ja vielä 60-luvun alussakin svengaavaa joskin aika ajoin popahtavaa rock’n’rollia. Darin ei kuitenkaan ollut vain lahjakas laulaja vaan myös hyvä pianisti, joka sävelsi suuren osan tuotannostaan. Hänen kynästään on lähtöisin yllättävän moni rock’n’roll klassikko. Darinin läpimurtohitti Splish Splash vuodelta 1958 on aina liitetty juuri Dariniin, mutta osa hänen varhaisistaan sävellyksistään saavuttivat menestystä vasta muiden esittäminä. Näitä on esimerkiksi Gene Vincentille myöhemmin päätynyt Wear My Ring tai Buddy Hollyn kuuluisaksi nostama Early In The Morning. Darinin alkuperäiset versiot ovat varsin mainioita. Queen of the Hop on myös todellinen klassikko, jota monet revival-bändit veivasivat 70-luvulla. Kappale on merkitty Woody Harrisin nimiin mutta luultavammin Darinilla oli sormensa pelissä tässäkin.

Darin levytti myös aikansa parhaiten studiomuusikoiden kanssa. Suurin osa sessioista tapahtui Darinin kotikaupungissa New Yorkissa mutta uransa alussa Darinkin kävi levyttämässä Nashvillen Hank Garlandin, Bob Mooren, Jodimarsin ja muiden säestämänä. Vuoden 1958 sessioissa soittivat taustalla pääosin New Yorkin mustien studiomuusikoiden parhaimmisto saksofonisti Sam ’The Man’ Taylorin johdolla. Nämä levytykset ovat Darinin rokkaavampia. Musiikki on foni rock’n’rollia parhaimmillaan. Välillä liikutaan mustan rock’n’rollin vanavedessä yllättävänkin rajuissa rypistyksissä, kun taas sitten palataan pop-sävyisempiin kappaleisiin. Soundeiltaan aivan ohittamattomia ovat New Yorkin Pythian Temple teatterisa levytetty sessio. Kyseessä on sama klassinen teatteri, jossa myös Louis Jordan ja Bill Haley olivat levyttäneet.

Vuoden 1959 tienoilla Bobby vilkaisi peiliin ja huomasi hiusrajan nousseen. Johtopäätös oli selkeä: enää ei kannattanut panostaa teinimarkkinoilla vaan oli aika siirtyä aikuisempaan makuun. Lähtölaukaus yökerhouralle ei kuitenkaan lopettanut rock’n’rollia vaan mukaan on mahtunut moni kelpo kappale tuoltakin ajalta. Verrattuna aiempiin soundi on viihteellistynyt mutta Darin oli hyvin kiinni 60-luvun rytmissä. Todellinen klassikko on tietenkin kaunis balladi Dream Lover, joka ampaisi vuonna 1959 listaykköseksi.



Itse olen nauttinut suuresti Darinin hyvin tuotetusta mutta svengaavasta rock’n’rollista. Kaikkien rockabilly, honky tonk ja muiden vastaavien kokoelmien joukossa Darinin tuotanto on itselleni tarjonnut vaihtelua ja paluun 50-luvun main stream rockin pariin. Bear Familyn Rocks sarja on tietenkin läpikotoisin laadukas pakkaus, mutta tässäkin on ollut ylituotannon vaara. Viime vuoden aikana sarjassa julkaistiin kymmenen uutta osaa. Harvalla on varaa kaikkiin. Itse ainakin suosin sellaisia osia, jotka edelleen jaksavat yllättää ja tarjota jotain uutta. Bobby Darinin osa täytti itselleni nämä odotukset. Jos teilläkin on ennakkoluuloja herran suhteen, nyt on korkea aika tutustua Darinin rock-puoleen.


The Texas Troubadours: Almost to Tulsa – The Instrumentals (Bear Family)

Tiedän, että Bear Familyn Ernst Tubbin taustayhtyeen Texas Troubadoursin pelkkiin instrumentaaleihin keskittyvä levy ei ole mikään varsinainen potentiaalinen kassamagneetti. Ostaessani oman kappaleeni joulun oli se vasta kolmas junglerecordsin myymä kappale. Kuunneltuani kerta kerran jälkeen uudelleen trubaduurien taidokasta ja svengaava soittoa on ainakin pieni palopuhe levyn puolesta kuitenkin paikallaan. Myönnän, että usea lukija varmasti epäröi pääosin 1960-luvulla levytettyjen kantri-instrumentaalien hankintaa. Syytä huoleen ei kuitenkaan ole – Texas Troubadoursit levyttivät vauhdikasta, taidokasta ja svengaavaa hillbilly jatsia edellisten vuosikymmenten perinteiden mukaisesti. Itseäni kalvasivat samat epäilykset mutta trubaduurien keveä soundi on hyvin ajaton; toisaalta sitä voisi kuvata yhdistämällä 50-luvun kantrijatsin suuruksien kuten Jimmy Bryantin ja Speedy Westin kokeilevan soundin 60-luvun alun rautalankaan tai surf-instrumentaaleihin.



Toinen ihmetyksen ja epäilyksen kohde Texas Troubadoursien kohdalla on heidän isäntänsä Ernst Tubb. Tubb tunnetaan honky tonkin pioneerina ja jäyhistä laulajista jäyhimpänä. Tubbin varhaiset hitit Walkin The Floor Over Your ja Mean Mama Blues vuodelta 1941 tavallaan määrittivät koko honky tonk genren. Uusien nuorempien artistien nousu ei näytä paljoa horjuttaneen Tubbin suosiota ja hänen onnistui vaivatta siirtyä myös television aikakauteen 50-luvun puolivälissä. Tubbin 50-luvun tuotannon vauhdikkaimpaan osaan voi tutustua Gonna Shake This Shack sarjan osassa. Toki ei Tubb koskaan mikään vauhdikas ollut, mutta hänen musiikissaan oli pelkistettyä rytmiä paljolti Johnny Cashin tyyliin. Tubb olikin musiikillisesti yksi suurimpia Cashin esikuvista. Läpeensä rehellisen miehen imago, äärimmäisen pelkistetyt sävelkuviot sekä iskevät tarinat. Tubb tiedosti itse hyvinkin musiikilliset rajansa ja kapean mutta persoonallisen äänensä rajat. Hän totesi, ettei hän edes pyrkinyt aina pysymään nuotissa, vaan että tärkeintä oli aito tunne. Tubb oli vanhan liiton miehiä, jolle kiertäminen oli verissä. Neljän vuosikymmenen aikana hän yhtyeineen kiersi varmasti kaikki mahdolliset tanssipaikat niin suurissa kaupungeissa kuin pienissä tuppukylissä. Eläkepäivinäänkin Tubbin oli usein iltasella pantava keikkabussi käyntiin pihallaan saadakseen unta. Olennaista kiertue-elämässä oli tietenkin luetettava bändi, joka jo varhain kantoi Teksasin trubaduurien nimeä.


Texas Troubadours oli jonkinlainen käytännön muusikkokorkeakoulu, jonka kautta kulki suuri joukko muusikoita. Silti 60-luvun trubaduurien soundi yllättää, kun sitä vertaa 40-50-lukujen klassiseen yhtyeeseen. Tuon ajan kitaristit kuten legendaarinen Billy Byrd eivät turhia lirutelleet ja kikkailleet, vaan soittivat periaatteella yksinkertainen on kaunista. 50/60-lukujen taitteessa trubaduurien riveihin kerääntyi uuden sukupolvien soittajia – taitavia, kokeilevia ja myös oman musiikillisen näkemyksen omaavia – kuten Buddy Emmons, Buddy Charleton, Leon Rhodes ja Cal Smith. Tubbin taustalla yhtye soitti edelleen perinteisesti ja yksinkertaisesti mutta yhtyeellä oli myös omat soolonumeronsa, joissa Tubb antoi täyden vapauden yhtyeelleen. Myös levy-yhtiö alkoi kiinnostua ja Texas Troubadoursit saivat luvan levyttää myös omissa nimissään. Troubadoursien albumeilta tähän kokoelmaan on valittu ainoastaan instrumentaaleja, vaikka niissä oli myös laulettuja kappaleita. Näin korostuu yhtyeen hillbilly jazz ilme.

Hillbilly jatsi kaipaa tyylinä lyhyen selvityksen. Käytännössähän kyse on hillbillyn tai kantrin ja jatsin yllättävästä ristisiitoksesta. Soitinvalikoima on kantribändeistä tuttu ja steel ja sähkökitara hallitsevat soolosoittimina. Usein kantrijatsi ei suoraan seuraa modernin jatsin kiemuroita vaan on enemmän henkistä sukua swingillä ja be bopille kantrimaustein. Se on useimmiten ajateltu tanssimusiikiksi ja siten sitä kuvaa rytmi, svengi ja boogie. Toisaalta jatsille tyypillinen improvisaatio tuo innovatiivisuutta ja yllätyksellisyyttä.



Hillbilly jatsin juuret ulottuvat aina 1930-luvulle ensimmäisiin valkoisiin fuusioyhteisiin western swing orkestereihin, jotka yhdistelivät kantria, perinteistä fiddlemusiikkia, jatsia, viihdemusiikkia, bluesia ja texmexiä omaksi sekoitukseksi. Osa western swing yhtyeistä oli enemmän jazz kuin toiset, mutta monet muusikot ainakin halusivat itsensä luokiteltavan jatsareiksi. Monet suurten western swing orkestereiden kuten Bob Willsin kitaristit kuten Eldon Shamblin, Jimmy Wybble ja Juniot Barnard loivat pohjan seuraavan sukupolven kantrijazz-kitaristeille. Oma lukunsa olivat steel-kitaristit kuten Bob Dunn, Leon McAuliffe tai Noel Boggs, jotka kehittivät kokonaan oman tradition. 40/50 –lukujen taitteessa erityisesti Kaliforniassa esiin putkahti pienempiä kantri jazz-yhtyeitä kuten Hank Pennyn bändi ja Roy Lanhamin mainio Whippoorwills yhtye. Kokeellisuudessa ylitse muiden oli kuitenkin kitaristi Jimmy Bryantin ja steel-kitaristi Speedy Westin levytykset. Steelin ja kitaran vuoropuhelu oli saumatonta ja liekehtivää. Vaikka kantri-jazz kukoisti nimenomaan Kaliforniassa, niin Nashvillen jäyhät studiomuusikotkin olivat kallellaan jatsiin. Esimerkiksi varsin kontrolloituna kitaristina tunnetulla Chet Atkinsillakin oli 50-luvun puolivälissä sooloprojektina yhdessä Jethro Burnsin ja Homer Haynesin kanssa oma jats-yhtye.



Itseäni tässä kaikessa yllättää se, että kantrijatsin perinne jatkui katkeamattomana vielä 60-luvulle ja että oikeastaan genren yhdet parhaista levytyksistä ovat tältä ajalta. Texas Troubadoursit eivät olleet niin lennokkaita ja kokeellisia kuin Bryant - West duo mutta hengenheimolaisia kuitenkin. Soitto on hieman kontrolloidumpaa mutta steelin ja kitaran vuoropuhelu on nautittavaa. Pedal-steel on omia suosikki-instrumentaalejani uskomattoman monipuolisen äänimaailman johdosta. Erityisesti Leon Rhodesin pikkailu on myös ihailtavaa. Texas Troubadoursin soitossa oli svengiä tai swingiä ja aimo annos boogieta ja stompia.



Jos kantri-jatsin klassikkonimet kolahtavat, ei tätä levyä kannata ohittaa. Tämä on myös hyvä levy kokeilunhaluisille. Ja jos ette usko minua, niin uskokaa Deke Dickersonia, joka on laatinut cdn vihkosen tekstit. Eikä oikeastaan niinkään sattumalta sillä Deken omassa musiikissa kuten monen muun kalifornialaisen rockabilly yhtyeen kuten Big Sandyn soitossa kuulee selkeästi hillbilly jatsin vaikutus. Hienoa, että Bear Familyllä on uskallusta tällaisten levyjen julkaisuun, sillä näin hieno musiikki ansaitsee tulla uudelleen löydetyksi.

sunnuntaina, tammikuuta 18, 2009

VUODEN 2008 PARHAAT

Jälleen on se aika, kun tapana on muistella edellisen vuoden kohokohtia. Tämä on myös se hetki, jolloin kohdistan huomion rock’n’rollin, rockabillyn ja muiden mahdollisten juurimusiikin tyylisuuntien liekin ylläpitäjiin ja tradition jatkajiin. Vuosikerta 2008 tuntuu laadukkaalta. Ainakin kymmenen parhaan levyn valikoiminen tuntui entistä vaikeammalta, vaikka monta potentiaalista kanditaattia jäi hankkimattakin. Tämän vuoden vallinnoissa korostuu entistä enemmän myös live-aktin merkitys. Aika monen levyn ostin vuoden aikana vasta konsertin nähtyäni. Toisaalta taas muutamat konsertit vahvistivat ja monipuolistivat levyn antamaa vaikutelmaa. Rock’n’roll on elävää musiikkia, joka elää vuorovaikutuksesta yleisön kanssa. Se on aidoimmillaan pienten salien ja kapakoiden lavoilla, mutta toki isommat tähdet vaativat suuremmat puitteet mutta erityisesti panostuksen äänentoistoon. Vaikka keikkavuosi 2008 oli Suomessa mielenkiintoinen, oma huoleni kohdistuu Suomen erakoitumiseen muusta Euroopasta. Rock’n’roll ja rockabilly kulttuuri elää uutta kukoistuskauttaan monin puolin manner-Eurooppaa. Loistavia yhtyeitä ponnistaa Saksasta, Hollannista, Espanjasta, Portugalista ja tietenkin Ruotsista. Suomessa on katseet perinteisesti käännetty Englantiin tai rapakon taa Yhdysvaltoihin. Englannin rockabillykulttuuri tuntuu olleen jo pitkään alamaissa ja uusia mielenkiintoisia yhtyeitä ei ole sieltä putkahtanut pitkiin aikoihin. Nytkin ainoa mielenkiintoinen brittijulkaisu oli alalla 30 vuotta vaikuttaneen Mark Harmanin uuden yhtyeen Loosenoosen ensilevy. Amerikasta taas löytyy yhtyeitä, joka lähtöön. Toisin kuin Euroopassa siellä myös eri retro-musiikkikulttuurit ovat sulassa sovussa ja jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Vuoden trendejä on varmasti 60-luvun alun soundit – tässä musiikki heijastelee hyvin Mad Men televisiosarjan synnyttämää boomia. Yhdysvallat on kuitenkin kaukana ja yhtyeiden tuominen sieltä on kallista. Yhteydet sinne ovat myös satunnaiset ja varsin valikoituneet ja esimerkiksi niinkin laadukas bändi kuin Hi-Risers on jäänyt Suomessa lähes kokonaan huomiotta. Säilyäkseen elinvoimaisena suomalaisen alankulttuurin tulisi paljon voimakkaammin suuntautua Eurooppaan. Saksalaisten tedibändien (kaikki kunnia niille) lisäksi Saksasta ja muualta Euroopasta tulisi tuoda Suomeen bändejä paljon aktiivisemmin. Onneksi sentään Smokestack Lightnin’ vieraili kesällä Suomessa. Ja tietenkin naapurimaasta vierailulla kävi Fatboy. Onneksi suomalainen alanmusiikki itse on voimissaan vai pistäisikö sittenkin olla huolissaan, että vuoden parhaat kotimaiset ovat pitkän linjan konkareiden (Whistle Bait, Tokela & Hoedown ja Jussi Huhtakangas) tuotoksia. Skinny Jim & the Number 9 Blacktops kaltainen tuore nuorten esiinmarssi puuttuu. Vai olisiko niin, että itse etsin mieluiten juuri näiden vuosien takaa tuttujen levyä.

THE BOXMASTERS featuring Billy Bop Thornton
The Boxmasters oli varmasti vuoden yllättäjä. Ensinnäkään itselläni ei ollut hajuakaan, että mm. Coen veljesten film noir henkisessä Man Who Wasn't There jähmeän parturin roolissa kunnostautunut Billy Bob Thorntonin intohimo on kantrimusiikki ja vielä, että mies osaa sekä laulaa että soittaa mutta, että hänellä on myös katu-uskottavuutta musiikkimaailmassa. Tarran elokuvasta tuttu olisi voinut jättää aivan hyvin pois. Tämä on ilman muuta vuoden mielenkiintoisin kantrilevy tai pitäisikö sanoa kantrihenkinen levy. Jos halutaan yksinkertaistaa, Boxmastersin soundi koostuu klassisesta 50-60-lukujen kantrista yhdistettynä 60-luvun beat-rockiin, mutta tuo ei vastaa kuitenkaan koko totuutta. Yhdistelmä on uniikki ja samoin tapa, jolla se on sekoitettu. Soundi on pelkistetty ja retrohenkinen. Levy koostuu peräti kahdesta CDstä, joista toisella on vain omia kappaleita ja toisella lainabiisejä pääosin 60-luvulta. Oma suosikkini on ensimmäinen. Siinä kappaleet ovat tuoreempia, monipuolisempia ja svengaavimpia. Niiden miehen maailmasta kertomat tarinat ovat iskeviä. Välillä kaivataan kadotettua miehisyyttä tai miehistä kunniaa takaisin, joka voi olla löytyä oikeudesta matsin katsomiseen tv:stä, tai sitten kerrotaan kaksoiselämää elävän miehen tunnontuskista. Oma suosikkini on kuitenkin Etelän köyhyydestä kertova The Poor House. Toiselta cdltä esiinnousee rokkaava ja omaperäinen versio Beatlesin I wanna hold your hand kappaleesta. Levyn lehtisessä homma on tiivistetty loistavasti: ”I have seen the future of hillbilly rock & roll and its name is the Boxmasters”.

DEKE DICKERSON: King of the Whole Wide World
Uusi Deke Dickerson levy on aina tapahtuma, joka on odottamisen arvoinen. Deken levyistä on kuitenkin monin tavoin vaikea kirjoittaa arvostelua, jos ei halua toistaa jo aiemmin kirjoittamaansa. Tuotteiden laatu on pysynyt vuodesta toiseen samana ja samoin levyjen monipuolinen sisältö pakattuna omaan Deke Dickerson soundiin. Vierailijoitakin Deke on aina kutsunut ja viime vuosina se on oikeastaan pakollistakin, koska herralla ei taida olla omaa vakituista bändiä. Tällä kertaa mukaan on jälleen houkuteltu alan musiikin nykykerma: pianisti Carl Sony Leyland, basisti Jimmy Sutton, rumpali Chris Sprague ja monet muut. Myös koko Lucky Stars yhtye soittaa Misshapen Hillbilly Gal kappaleella. Musiikki vaihtelee rajusta rockabillystä (Put Me Down, Itchin’ For My Baby) edellä mainittuun hillbilly ralliin, bluegrass-rockabillyyn (Boone County Blues), soul-rockabillyyn (Make Way a Better Man), honky tonkiin (Do You Think Of Me) ja tietenkin surf-instrumentaaliin (Double-Clutchin’). Taitaapa olla Deken yhtenäisin levy sitten Hightone-yhtiön jälkeen. Todellinen viihdyttäjä, jonka ottaa yleisönsä, mikä tuli jälleen loistavasti esille Deken keväisen Suomen vierailun aikana.
P.S. Vaikka Deke itse myykin levyjään kotisivultaan myös mp3 muodossa suosittelen kaikille cd:n tai vielä paremmin vinyylin hankintaa. Itse hankin mp3:sen, jonka oheen toki saa kansikuvan muttei takakansitekstejä. Tällä tavalla cd:stä ei kasva kokonaisuutta, vaan se jää kimpuksi erillisiä lauluja. Levy on aina myös visuaalinen tuote eikä pelkkä kuuloaisti riitä täydelliseen nautintoon.

FATBOY: In My Bones
Fatboy on saanut toisen kiekkonsa myötä aivan uskomattoman huomion ja suosion Suomessa. Yhtyeen kappaleita voi kuulla radiossa, levyä myydään tavallisissa levykaupoissa ja livekiertue sai valtamediassa haltioituneen vastaanoton. Fatboy on myös ansainnut kaiken huomion ja kehumisen. Fatboy levy on vuoden tapaus ja yhtyeen loppusyksyn minikiertue osoitti myös, että yhtye on jos mahdollista vieläkin vahvempi livenä. Ainekset laajemmalle läpimurrolle ovat siten olemassa. Fatboyn melodisen kantri-vivahteisen kitara rock’n’rollin vetovoima on ollut ainakin itselleni hienoinen yllätys joskin miellyttävä sellainen. Toisaalta on mielenkiintoista, että yhtyeen suosio on toistaiseksi ollut hyvin pohjoismaalaista, vaikka alan yhtyeet ovat usein hyvinkin kansainvälisiä. Olisiko yhtyeen melankolisessa soundissa jotain, joka vetoaa ennen kaikkea pohjoiseen sielunmaisemaan. Alun perin yhtyeen suomalaistaustaisen kitaristin Kiviahon mukaan piti soittaa kantria, mutta onneksi kantripoljento muodostaa enää jonkinlaisen selkärangan, johon liittää mitä erilaisempia juurimusiikin aineksia Kiviaho kuvaa yhtyeen fuusiomusiikkia yhdistelmäksi kantria, rockabillyä, suomalaista tangoa ja crooner-osastoa. Suomalaista tangoa mukana on varmasti vähiten mutta jotain siitäkin on tarttunut mukaan ainakin melankolisessa tunnelmassa. Jos yhtyeen debyyttilevy oli mielenkiintoinen, mutta ehkä hieman tasapaksu niin nyt tyyliä ja monipuolisuutta on muille jakaa. Mukana on joukko vierailevia muusikoita niin torvisektiota, jousikvartettia kuin naissolistia. Aika ajoin melodinen crooner osasto korostuu, mutta tarpeeksi usein viritellään rokahtavampaa poljentoa kuten aloituskappaleella Way Down Low tai rockabillycoverilla Born to Love One Woman. Croonereista suosikkini taitaa olla todellakin luihin käyvä nimibiisi In my bones. Äärimmäisen tyylitietoista, ammattitaitoista mutta edelleen niin aidon kuuloista. Fatboyn jos kehen sopii luonnehdinta ”den sista romantikerna”, joka oli Ruotsissa 2007 julkaistun rockabilly-kulttuuria kuvaavan Josefin Ekmanin kirjan otsikko.

GIN PALACE JESTERS: Roadhouse Riot and other songs with words
Gin Palace Jestersin esikoinen muutama vuosi sitten oli piristävä tyylittelyä aidon retro-honky tonkin ja itseironisen liioittelun välillä. Noiden päivien yhtyeen kokoonpano on muuttunut varsin perusteellisesti, mutta kitaristi-laulaja Dave Sisson on onnistunut kokoamaan entistä taitavamman ja monipuolisemman yhtyeen. Samalla yhtye on kuitenkin muuttunut vakavammaksi ja vakavammin otettavaksi. Mukana on edelleen näppäriä ja hauskoja sanoituksia, mutta myös aidosti tunteellisia ja surumielisiäkin lauluja. Aidon tunnelman mukaisesti menetys on teemana useassa laulussa. GPJ soittaa tosissaan ja sydämestään. Esikuvat on haettu 50-60-lukujen honky tonk shufflen taitajista. Ei ole lainkaan sattumaa, että Dave on omistanut kappaleen omalle suosikilleni Webb Piercelle (Ol’ Webb’s Bullhorn Pontiac). Mukana on myös kunniaosoitus Buck Owensille (Owensin oma biisi Second Fiddle) sekä Carl Mannin latino rockabillyn hengessä sävelletty Hit the Bricks. Rockabillyn ohella monessa kappaleessa on myös bluegrassin sävyjä, joita vahvistaa Katie Schadeggin kuulas fiddle. Toivottavasti näemme yhtyeen pian myös uudelleen Euroopassa, sillä muutaman vuoden takainen Suomen keikka teki itseeni suureen vaikutukseen ja osoitti, miten Dave Sisson pystyy astumaan Webbin, Leftyn, Rayn ja Wynnin bootseihin. Jos osaat täydentää herrojen sukunimet GPJ on sinun valintasi.

THE HI-RISERS: Once We Get Started
En ymmärrä, miten Hi-Risersin kaltainen yhtye on jäänyt tähän saakka kokonaan tietoisuuteni ulkopuolelle, vaikka kyseessä on jo yli kymmenen vuotta sitten Rochesteristä New Yorkin osavaltiosta ponnistavan yhtyeen seitsemäs pitkäsoitto. Yhtye määrittää oman musiikillisen gombonsa aineksiksi rockabillyn, popin ja 60-luvun autotallirokin. Soundimaailma on vahvan 60-lukulainen mutta vaikka mukana on vaikutteita beat-musiikista tai siitä popista nin perusasenteeltaan yhtye on rock’n’roll trio. Kitara-basso-rummut, kolme sointua ja real rock’n’roll on perusasetelma, johon aina palataan mielenkiintoisten harharetkien jälkeen. Itselleni yhtye tuo mieleen tällä hetkellä telakalla olevan Paladinsin tai Southern Culture on the Skidsin tai paremminkin niiden jonkinlaisen ristisiitoksen. Tyylikäs ja taidokas yhtye, jolla on oma selkeä profiilinsa ja kyky rakentaa tuoreelta kuulostavia perusrokkeja.

LIL’ ESTHER & HER TINSTARS: Gone Is My Mind
Viime vuoden puolella Suomessa vieraili kolme tämän hetken valovoimaisinta naissolistia: amerikkalaiset Marti Brom ja Little Rachel sekä hollantilainen Lil’ Esther. Jälkimmäisen hieno esiintyminen syksyn Waltikan bileissä velvoitti tutustumaan myös Estherin levytyksiin. Hyvä, että niin tein, sillä Lil’ Estherin ja hänen taustayhtyeensä Tinstarsin levy edustaa laadukasta eurooppalaista vastinetta Big Sandylle. Esther tulkitseekin levyllä kaksi Sandyn kappaletta, mutta vertauksella on laajempaa pohjaa. Musiikki on soundeilta perinteistä mutta tyylitietoista sekoitusta rockabillystä ja honky tonkista ripauksella jatsia maustettuna. Biisilista on kokoelma tämän hetken ykkösluokan artistien Estherille kirjoittamista sävelmistä ja hyvin valituista lainabiiseistä. Big Sandyn kynästä on lähtöisin kaksi (Sandyn uusimmalta cdltä tuttu Love That Man ja kepeä Confusin’ Love), Ranskan rockabilly tähdeltä Don Cavallilta on kaksi kappaletta (hidas ja herkkä Gone Is My Mind ja rockabillaava Arguments and Alibis) ja ja englantilaiselta John Lewisiltä yksi (bluesahtava rockabilly ralli Small Changes). Lainabiisien originaalit esiintyjät kertovat paljon, missä musiikillisesti liikutaan: Charline Arthur, Jimmy Lee Fautheree, Miller Sisters ja Jerry Reed. Laadukasta, taidokasta ja sensuellia rockabillyä sitä haluaville.

LOOSENOOSE: Loosenoose
Loosenoosen levy oli koko vuoden positiivisimpia yllättäjiä. Mark Harmanin uusi yhtye pääsi itseni yllättämään toden teolla. Aikoinaan 80-luvun alkupuolella Restless oli itselleni iso juttu ja varsinkin bändin kaksi ensimmäistä pitkäsoittoa kuuluvat tuon ajan parhaimpiin neobilly levyihin. Oma innostukseni Restlessin uran seurantaan hiipui, mutta bändien useat Suomen vierailut pitivät liekkiä yllä vielä vuosikymmenen lopulla. Pitkään Restless oli minulle vain bändi menneisyydestä ja muutaman viimeaikojen live-esiintymiset eivät itsessäni mitään suurta nostalgiaa sytyttäneet. Näytti siltä kuin Harman olisi jymähtänyt neobilly-menneisyyteen. Mutta sitten mies ensin hautaa Restlessin ja sitten perustaa uuden yhtyeen – osin kylläkin samojen soittajien varaan. Olennaista on, että Loosenoose yhtye ei kuulostaa lainkaan Restlessiltä. Ei todellakaan. Keitos on tuore ja mielenkiintoinen. Mukaan on pistetty aimo annos kantria ja traditionalista rockabillyä mutta höystetty sitä modernein maustein. 80-lukulaisen neobillyn maneerit nakuttavine läskibassoineen ovat poissa ja kokonaissoundia voisi luonnehtia kevyen rullaavaksi kitara-twangiksi. Yllättäen myös Harmanin kitarointi kuulostaa tuoreelta. Omia suosikkejani peräti kahdenkymmenen oman biisin joukosta ovat twangäävä Crazy Heart (josta on tarjolla kaksikin versiota – taustakuoroin ja ilman), raju rokkirypistys Rich Little Bitch (ei sama kuin Melrosen), honky tonk ralli You will never need me ja neobilly vaikutteinen avausraita Southern Belle. Kaikki biisit ovat kuitenkin erinomaisia. On todella hatunnoston arvoista, jos joku pystyy uudistumaan kolmenkymmenen vuoden tahkoamisen jälkeen näin totaalisesti, mutta että tulos on näin tuore ja innovatiivinen. Loosenoose ei kopioi vaan päivittää neobillyn kertaheitolla uudelle vuosituhannelle.

SKINNY JIM & THE NUMBER 9 BLACKTOPS: Horsepower! Horsepower!
Skinny Jim on taas näitä Suomessa maailmankuuluja yhtyeitä. Pienestä illinoisilaisesta West Frakfort nimisestä kaupungista ponnistava nuori trio ei ole paljoa mainetta ja mammonaa ehtinyt kasata. Meille on kuitenkin onni, että Jungle records on sitoutunut yhtyeen omakustanteen levitykseen, sillä Skinny Jim & the Number 9 Blacktops on ihka oikeasti hyvä yhtye, joka ansaitsee kaiken sille annetun suitsutuksen. Vaikka Suomen rockabilly-scene harvoin on ollut oikotie menestykseen ainakaan Amerikan markkinoilla, niin näin on kyllä ainakin kerran tapahtunut. Suomi oli erityisasemassa High Noon trion uran startissa ja yhtye onkin pysynyt uskollisesti Goofinin tallissa, vaikka on jo aikoja sitten saavuttanut kulttimaineen myös jenkeissä. Samoin Marti Bromin ura on ohjautunut menestyksekkäästi Suomen kautta. Luultavammin yhtyeen suosio kuitenkin etenee omia latujaan ilman Suomen tukeakin mutta ennen suurta mainetta olisi kiva saada yhtye Suomeenkin. Skinny Jim yhtyeineen on nuoreksi trio yllättävän miesmäinen; kaverit näyttävät nuorilta klopeilta mutta soittavat kuin aikamiehet. Erityisesti solistin Jim Rotramelin äänessä on sellaista raakuutta, jotta kuvan siloposkelta ei osaisi odottaa. Yhtyeen linja on varsin suorasukainen hot rod –rockabilly ilman turhia koukeroita. Soundi on perinteinen mutta aggressiivinen. Kaivattua nuorta verta ja hikeä rockabilly sceneen. (P.S. Kiitokset levystä kollegalle Markku Jokisipilälle jokisipila.blogsopot.com)

SMOKESTACK LIGHTNIN’: Modern Twang
Saksalainen Smokestack Lightnin’ oli viime vuoden positiivisimpia yllättäjiä. Yhtyeen juhannuksen keikka Suomessa oli mukaansa tempaava ja samoin yhtyeen levy, jonka keikan jälkeen hankin. Myönnän tämä levy on jo vuoden 2007 puolelta ja että yhtye on jopa julkaissut uuden pitkäsoitonkin tämän jälkeen. Kyseessä on kuitenkin vetävä kokoelma yhtyeen tuotannosta pidemmältä ajalta ja ansaitsee edelleen pienen suitsutuksen. Yhtyettä on varsin paha luokitella. Myspace sivuillaan yhtye on country ja alternative. Ja toki yhtye käyttää ainakin aika ajoin kantripaitoja. Siitä huolimatta Smokestack Lightninia on hankala luokitella kanriksi. Toki jonkinlainen kantripoljento muusikin runkona on mutta siihen on liitetty niin rockabillyä kuin garage-rockia ja 60-lukulaista folkia. Yhtye onkin rock’n’roll yhtye, jolla on kantripoljento. Suurin osa kappaleista on ilahduttavasti omia, vaikka mukana on muutama onnistunut klassikkotulkintakin (mm. Bob Dylanin Don’t Think Twice, Johnny Cashin Ring Of Fire ja Neil Diamondin Solitary Man). Yllättävää kuitenkin on, että yhtye esittelee itseään kotisivuillaan edelleen ainoastaan saksaksi. No toisaalta Fatboyn sivutkin ovat ruotsiksi. Smokestack Lightnin on sisällä amerikkalaisessa juurimusiikissa paremmin kuin suurin osa yhtyeistä Atlantin toisella puolella ja kyky sulattaa eri aineksia omaksi ajattomaksi soundikseen on ilmiömäinen, joten toivoisi suosion ulottuvan saksankielisen alueen ulkopuolelle. No, toivottavasti ainakin Suomeen asti.

WHISTLE BAIT: Switchin’ with
Listan viimeiselläkin (siis aakkosjärjestyksen mukaisesti) liikutaan vahvasti 60-luvun tunnelmissa. Whistle Bait paranee vuosien saatossa kuin viini joskaan en ole koskaan onnistunut vielä maistamaan 25-vuotista viiniä. Yhtyeen uusin on ainakin omasta mielestäni yhtyeen paras. Yhtyeen edellinen vinyyli Beat-o-tronic muutaman tai siis tarkemmin viiden vuoden takaa oli sekin loistava näyttö yhtyeen nyky-kunnosta. Whistle Baitilla oli pitkään ongelmia vangita live-esiintymisten energia levylle, mutta ei enää. Soundi on täyteläinen, tasapainoinen ja rokkaava. Vaikka kaikki instrumentit ovat sulassa sovussa, niin todelliseksi kuninkaaksi nousee Juho Hurskaisen saksofoni, joka käy raivoisaa vuoropuhelua Vesa Haajan laulun kanssa. Tämä on vauhdikas ja sevengaava levy, mutta silti kappaleissa on eri sävyjä ja erilaisia koukkuja. Haaja on itse säveltänyt ja sanoittanut suurimman osan kappaleista. Muutamat lainakappaleet sulautuvat Whistle Bait muottiin: mukana mm. keikoilta tuttu raivokas Kana Kapila, jonka alkuperä johtaa belgialaiseen 60-luvun alan rautalanka yhtyeeseen Continental Cousins tai teksasilaisen garage-rock’n’roll yhtyeen Floyd Dakil Combon vuoden 1964 hitti Dance Franny Dance. Levyn kannessa kysytään: Are you cravin’ for good time, pounding piano, wailin’ sax, twanging guitar, groovy bass, hammering drums and screamin’ but also smooth vocals. Yes – vastaus on toden totta Whistle Bait. Toivottavasti Haajan pesti Agentseissa ei estä myös Whistle Baitia kiertämästä – ainakin itse haluaisin nähdä heidät livenä tänäkin vuonna.