Tämä blogi on omistettu amerikkalaiselle 1930-40-50-lukujen juurimusiikille: rockabillylle, western swingille, honky tonkille, jump bluesille ja kaikille muille mahdollisille suuntauksille ilman tarkempia kategorioita. Tarkastelun alla on niin alan viimeaikaiset julkaisut kuin edellisten vuosikymmenten klassikot mutta erityisesti harvinaisuudet ja outoudet.

sunnuntaina, tammikuuta 18, 2009

VUODEN 2008 PARHAAT

Jälleen on se aika, kun tapana on muistella edellisen vuoden kohokohtia. Tämä on myös se hetki, jolloin kohdistan huomion rock’n’rollin, rockabillyn ja muiden mahdollisten juurimusiikin tyylisuuntien liekin ylläpitäjiin ja tradition jatkajiin. Vuosikerta 2008 tuntuu laadukkaalta. Ainakin kymmenen parhaan levyn valikoiminen tuntui entistä vaikeammalta, vaikka monta potentiaalista kanditaattia jäi hankkimattakin. Tämän vuoden vallinnoissa korostuu entistä enemmän myös live-aktin merkitys. Aika monen levyn ostin vuoden aikana vasta konsertin nähtyäni. Toisaalta taas muutamat konsertit vahvistivat ja monipuolistivat levyn antamaa vaikutelmaa. Rock’n’roll on elävää musiikkia, joka elää vuorovaikutuksesta yleisön kanssa. Se on aidoimmillaan pienten salien ja kapakoiden lavoilla, mutta toki isommat tähdet vaativat suuremmat puitteet mutta erityisesti panostuksen äänentoistoon. Vaikka keikkavuosi 2008 oli Suomessa mielenkiintoinen, oma huoleni kohdistuu Suomen erakoitumiseen muusta Euroopasta. Rock’n’roll ja rockabilly kulttuuri elää uutta kukoistuskauttaan monin puolin manner-Eurooppaa. Loistavia yhtyeitä ponnistaa Saksasta, Hollannista, Espanjasta, Portugalista ja tietenkin Ruotsista. Suomessa on katseet perinteisesti käännetty Englantiin tai rapakon taa Yhdysvaltoihin. Englannin rockabillykulttuuri tuntuu olleen jo pitkään alamaissa ja uusia mielenkiintoisia yhtyeitä ei ole sieltä putkahtanut pitkiin aikoihin. Nytkin ainoa mielenkiintoinen brittijulkaisu oli alalla 30 vuotta vaikuttaneen Mark Harmanin uuden yhtyeen Loosenoosen ensilevy. Amerikasta taas löytyy yhtyeitä, joka lähtöön. Toisin kuin Euroopassa siellä myös eri retro-musiikkikulttuurit ovat sulassa sovussa ja jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Vuoden trendejä on varmasti 60-luvun alun soundit – tässä musiikki heijastelee hyvin Mad Men televisiosarjan synnyttämää boomia. Yhdysvallat on kuitenkin kaukana ja yhtyeiden tuominen sieltä on kallista. Yhteydet sinne ovat myös satunnaiset ja varsin valikoituneet ja esimerkiksi niinkin laadukas bändi kuin Hi-Risers on jäänyt Suomessa lähes kokonaan huomiotta. Säilyäkseen elinvoimaisena suomalaisen alankulttuurin tulisi paljon voimakkaammin suuntautua Eurooppaan. Saksalaisten tedibändien (kaikki kunnia niille) lisäksi Saksasta ja muualta Euroopasta tulisi tuoda Suomeen bändejä paljon aktiivisemmin. Onneksi sentään Smokestack Lightnin’ vieraili kesällä Suomessa. Ja tietenkin naapurimaasta vierailulla kävi Fatboy. Onneksi suomalainen alanmusiikki itse on voimissaan vai pistäisikö sittenkin olla huolissaan, että vuoden parhaat kotimaiset ovat pitkän linjan konkareiden (Whistle Bait, Tokela & Hoedown ja Jussi Huhtakangas) tuotoksia. Skinny Jim & the Number 9 Blacktops kaltainen tuore nuorten esiinmarssi puuttuu. Vai olisiko niin, että itse etsin mieluiten juuri näiden vuosien takaa tuttujen levyä.

THE BOXMASTERS featuring Billy Bop Thornton
The Boxmasters oli varmasti vuoden yllättäjä. Ensinnäkään itselläni ei ollut hajuakaan, että mm. Coen veljesten film noir henkisessä Man Who Wasn't There jähmeän parturin roolissa kunnostautunut Billy Bob Thorntonin intohimo on kantrimusiikki ja vielä, että mies osaa sekä laulaa että soittaa mutta, että hänellä on myös katu-uskottavuutta musiikkimaailmassa. Tarran elokuvasta tuttu olisi voinut jättää aivan hyvin pois. Tämä on ilman muuta vuoden mielenkiintoisin kantrilevy tai pitäisikö sanoa kantrihenkinen levy. Jos halutaan yksinkertaistaa, Boxmastersin soundi koostuu klassisesta 50-60-lukujen kantrista yhdistettynä 60-luvun beat-rockiin, mutta tuo ei vastaa kuitenkaan koko totuutta. Yhdistelmä on uniikki ja samoin tapa, jolla se on sekoitettu. Soundi on pelkistetty ja retrohenkinen. Levy koostuu peräti kahdesta CDstä, joista toisella on vain omia kappaleita ja toisella lainabiisejä pääosin 60-luvulta. Oma suosikkini on ensimmäinen. Siinä kappaleet ovat tuoreempia, monipuolisempia ja svengaavimpia. Niiden miehen maailmasta kertomat tarinat ovat iskeviä. Välillä kaivataan kadotettua miehisyyttä tai miehistä kunniaa takaisin, joka voi olla löytyä oikeudesta matsin katsomiseen tv:stä, tai sitten kerrotaan kaksoiselämää elävän miehen tunnontuskista. Oma suosikkini on kuitenkin Etelän köyhyydestä kertova The Poor House. Toiselta cdltä esiinnousee rokkaava ja omaperäinen versio Beatlesin I wanna hold your hand kappaleesta. Levyn lehtisessä homma on tiivistetty loistavasti: ”I have seen the future of hillbilly rock & roll and its name is the Boxmasters”.

DEKE DICKERSON: King of the Whole Wide World
Uusi Deke Dickerson levy on aina tapahtuma, joka on odottamisen arvoinen. Deken levyistä on kuitenkin monin tavoin vaikea kirjoittaa arvostelua, jos ei halua toistaa jo aiemmin kirjoittamaansa. Tuotteiden laatu on pysynyt vuodesta toiseen samana ja samoin levyjen monipuolinen sisältö pakattuna omaan Deke Dickerson soundiin. Vierailijoitakin Deke on aina kutsunut ja viime vuosina se on oikeastaan pakollistakin, koska herralla ei taida olla omaa vakituista bändiä. Tällä kertaa mukaan on jälleen houkuteltu alan musiikin nykykerma: pianisti Carl Sony Leyland, basisti Jimmy Sutton, rumpali Chris Sprague ja monet muut. Myös koko Lucky Stars yhtye soittaa Misshapen Hillbilly Gal kappaleella. Musiikki vaihtelee rajusta rockabillystä (Put Me Down, Itchin’ For My Baby) edellä mainittuun hillbilly ralliin, bluegrass-rockabillyyn (Boone County Blues), soul-rockabillyyn (Make Way a Better Man), honky tonkiin (Do You Think Of Me) ja tietenkin surf-instrumentaaliin (Double-Clutchin’). Taitaapa olla Deken yhtenäisin levy sitten Hightone-yhtiön jälkeen. Todellinen viihdyttäjä, jonka ottaa yleisönsä, mikä tuli jälleen loistavasti esille Deken keväisen Suomen vierailun aikana.
P.S. Vaikka Deke itse myykin levyjään kotisivultaan myös mp3 muodossa suosittelen kaikille cd:n tai vielä paremmin vinyylin hankintaa. Itse hankin mp3:sen, jonka oheen toki saa kansikuvan muttei takakansitekstejä. Tällä tavalla cd:stä ei kasva kokonaisuutta, vaan se jää kimpuksi erillisiä lauluja. Levy on aina myös visuaalinen tuote eikä pelkkä kuuloaisti riitä täydelliseen nautintoon.

FATBOY: In My Bones
Fatboy on saanut toisen kiekkonsa myötä aivan uskomattoman huomion ja suosion Suomessa. Yhtyeen kappaleita voi kuulla radiossa, levyä myydään tavallisissa levykaupoissa ja livekiertue sai valtamediassa haltioituneen vastaanoton. Fatboy on myös ansainnut kaiken huomion ja kehumisen. Fatboy levy on vuoden tapaus ja yhtyeen loppusyksyn minikiertue osoitti myös, että yhtye on jos mahdollista vieläkin vahvempi livenä. Ainekset laajemmalle läpimurrolle ovat siten olemassa. Fatboyn melodisen kantri-vivahteisen kitara rock’n’rollin vetovoima on ollut ainakin itselleni hienoinen yllätys joskin miellyttävä sellainen. Toisaalta on mielenkiintoista, että yhtyeen suosio on toistaiseksi ollut hyvin pohjoismaalaista, vaikka alan yhtyeet ovat usein hyvinkin kansainvälisiä. Olisiko yhtyeen melankolisessa soundissa jotain, joka vetoaa ennen kaikkea pohjoiseen sielunmaisemaan. Alun perin yhtyeen suomalaistaustaisen kitaristin Kiviahon mukaan piti soittaa kantria, mutta onneksi kantripoljento muodostaa enää jonkinlaisen selkärangan, johon liittää mitä erilaisempia juurimusiikin aineksia Kiviaho kuvaa yhtyeen fuusiomusiikkia yhdistelmäksi kantria, rockabillyä, suomalaista tangoa ja crooner-osastoa. Suomalaista tangoa mukana on varmasti vähiten mutta jotain siitäkin on tarttunut mukaan ainakin melankolisessa tunnelmassa. Jos yhtyeen debyyttilevy oli mielenkiintoinen, mutta ehkä hieman tasapaksu niin nyt tyyliä ja monipuolisuutta on muille jakaa. Mukana on joukko vierailevia muusikoita niin torvisektiota, jousikvartettia kuin naissolistia. Aika ajoin melodinen crooner osasto korostuu, mutta tarpeeksi usein viritellään rokahtavampaa poljentoa kuten aloituskappaleella Way Down Low tai rockabillycoverilla Born to Love One Woman. Croonereista suosikkini taitaa olla todellakin luihin käyvä nimibiisi In my bones. Äärimmäisen tyylitietoista, ammattitaitoista mutta edelleen niin aidon kuuloista. Fatboyn jos kehen sopii luonnehdinta ”den sista romantikerna”, joka oli Ruotsissa 2007 julkaistun rockabilly-kulttuuria kuvaavan Josefin Ekmanin kirjan otsikko.

GIN PALACE JESTERS: Roadhouse Riot and other songs with words
Gin Palace Jestersin esikoinen muutama vuosi sitten oli piristävä tyylittelyä aidon retro-honky tonkin ja itseironisen liioittelun välillä. Noiden päivien yhtyeen kokoonpano on muuttunut varsin perusteellisesti, mutta kitaristi-laulaja Dave Sisson on onnistunut kokoamaan entistä taitavamman ja monipuolisemman yhtyeen. Samalla yhtye on kuitenkin muuttunut vakavammaksi ja vakavammin otettavaksi. Mukana on edelleen näppäriä ja hauskoja sanoituksia, mutta myös aidosti tunteellisia ja surumielisiäkin lauluja. Aidon tunnelman mukaisesti menetys on teemana useassa laulussa. GPJ soittaa tosissaan ja sydämestään. Esikuvat on haettu 50-60-lukujen honky tonk shufflen taitajista. Ei ole lainkaan sattumaa, että Dave on omistanut kappaleen omalle suosikilleni Webb Piercelle (Ol’ Webb’s Bullhorn Pontiac). Mukana on myös kunniaosoitus Buck Owensille (Owensin oma biisi Second Fiddle) sekä Carl Mannin latino rockabillyn hengessä sävelletty Hit the Bricks. Rockabillyn ohella monessa kappaleessa on myös bluegrassin sävyjä, joita vahvistaa Katie Schadeggin kuulas fiddle. Toivottavasti näemme yhtyeen pian myös uudelleen Euroopassa, sillä muutaman vuoden takainen Suomen keikka teki itseeni suureen vaikutukseen ja osoitti, miten Dave Sisson pystyy astumaan Webbin, Leftyn, Rayn ja Wynnin bootseihin. Jos osaat täydentää herrojen sukunimet GPJ on sinun valintasi.

THE HI-RISERS: Once We Get Started
En ymmärrä, miten Hi-Risersin kaltainen yhtye on jäänyt tähän saakka kokonaan tietoisuuteni ulkopuolelle, vaikka kyseessä on jo yli kymmenen vuotta sitten Rochesteristä New Yorkin osavaltiosta ponnistavan yhtyeen seitsemäs pitkäsoitto. Yhtye määrittää oman musiikillisen gombonsa aineksiksi rockabillyn, popin ja 60-luvun autotallirokin. Soundimaailma on vahvan 60-lukulainen mutta vaikka mukana on vaikutteita beat-musiikista tai siitä popista nin perusasenteeltaan yhtye on rock’n’roll trio. Kitara-basso-rummut, kolme sointua ja real rock’n’roll on perusasetelma, johon aina palataan mielenkiintoisten harharetkien jälkeen. Itselleni yhtye tuo mieleen tällä hetkellä telakalla olevan Paladinsin tai Southern Culture on the Skidsin tai paremminkin niiden jonkinlaisen ristisiitoksen. Tyylikäs ja taidokas yhtye, jolla on oma selkeä profiilinsa ja kyky rakentaa tuoreelta kuulostavia perusrokkeja.

LIL’ ESTHER & HER TINSTARS: Gone Is My Mind
Viime vuoden puolella Suomessa vieraili kolme tämän hetken valovoimaisinta naissolistia: amerikkalaiset Marti Brom ja Little Rachel sekä hollantilainen Lil’ Esther. Jälkimmäisen hieno esiintyminen syksyn Waltikan bileissä velvoitti tutustumaan myös Estherin levytyksiin. Hyvä, että niin tein, sillä Lil’ Estherin ja hänen taustayhtyeensä Tinstarsin levy edustaa laadukasta eurooppalaista vastinetta Big Sandylle. Esther tulkitseekin levyllä kaksi Sandyn kappaletta, mutta vertauksella on laajempaa pohjaa. Musiikki on soundeilta perinteistä mutta tyylitietoista sekoitusta rockabillystä ja honky tonkista ripauksella jatsia maustettuna. Biisilista on kokoelma tämän hetken ykkösluokan artistien Estherille kirjoittamista sävelmistä ja hyvin valituista lainabiiseistä. Big Sandyn kynästä on lähtöisin kaksi (Sandyn uusimmalta cdltä tuttu Love That Man ja kepeä Confusin’ Love), Ranskan rockabilly tähdeltä Don Cavallilta on kaksi kappaletta (hidas ja herkkä Gone Is My Mind ja rockabillaava Arguments and Alibis) ja ja englantilaiselta John Lewisiltä yksi (bluesahtava rockabilly ralli Small Changes). Lainabiisien originaalit esiintyjät kertovat paljon, missä musiikillisesti liikutaan: Charline Arthur, Jimmy Lee Fautheree, Miller Sisters ja Jerry Reed. Laadukasta, taidokasta ja sensuellia rockabillyä sitä haluaville.

LOOSENOOSE: Loosenoose
Loosenoosen levy oli koko vuoden positiivisimpia yllättäjiä. Mark Harmanin uusi yhtye pääsi itseni yllättämään toden teolla. Aikoinaan 80-luvun alkupuolella Restless oli itselleni iso juttu ja varsinkin bändin kaksi ensimmäistä pitkäsoittoa kuuluvat tuon ajan parhaimpiin neobilly levyihin. Oma innostukseni Restlessin uran seurantaan hiipui, mutta bändien useat Suomen vierailut pitivät liekkiä yllä vielä vuosikymmenen lopulla. Pitkään Restless oli minulle vain bändi menneisyydestä ja muutaman viimeaikojen live-esiintymiset eivät itsessäni mitään suurta nostalgiaa sytyttäneet. Näytti siltä kuin Harman olisi jymähtänyt neobilly-menneisyyteen. Mutta sitten mies ensin hautaa Restlessin ja sitten perustaa uuden yhtyeen – osin kylläkin samojen soittajien varaan. Olennaista on, että Loosenoose yhtye ei kuulostaa lainkaan Restlessiltä. Ei todellakaan. Keitos on tuore ja mielenkiintoinen. Mukaan on pistetty aimo annos kantria ja traditionalista rockabillyä mutta höystetty sitä modernein maustein. 80-lukulaisen neobillyn maneerit nakuttavine läskibassoineen ovat poissa ja kokonaissoundia voisi luonnehtia kevyen rullaavaksi kitara-twangiksi. Yllättäen myös Harmanin kitarointi kuulostaa tuoreelta. Omia suosikkejani peräti kahdenkymmenen oman biisin joukosta ovat twangäävä Crazy Heart (josta on tarjolla kaksikin versiota – taustakuoroin ja ilman), raju rokkirypistys Rich Little Bitch (ei sama kuin Melrosen), honky tonk ralli You will never need me ja neobilly vaikutteinen avausraita Southern Belle. Kaikki biisit ovat kuitenkin erinomaisia. On todella hatunnoston arvoista, jos joku pystyy uudistumaan kolmenkymmenen vuoden tahkoamisen jälkeen näin totaalisesti, mutta että tulos on näin tuore ja innovatiivinen. Loosenoose ei kopioi vaan päivittää neobillyn kertaheitolla uudelle vuosituhannelle.

SKINNY JIM & THE NUMBER 9 BLACKTOPS: Horsepower! Horsepower!
Skinny Jim on taas näitä Suomessa maailmankuuluja yhtyeitä. Pienestä illinoisilaisesta West Frakfort nimisestä kaupungista ponnistava nuori trio ei ole paljoa mainetta ja mammonaa ehtinyt kasata. Meille on kuitenkin onni, että Jungle records on sitoutunut yhtyeen omakustanteen levitykseen, sillä Skinny Jim & the Number 9 Blacktops on ihka oikeasti hyvä yhtye, joka ansaitsee kaiken sille annetun suitsutuksen. Vaikka Suomen rockabilly-scene harvoin on ollut oikotie menestykseen ainakaan Amerikan markkinoilla, niin näin on kyllä ainakin kerran tapahtunut. Suomi oli erityisasemassa High Noon trion uran startissa ja yhtye onkin pysynyt uskollisesti Goofinin tallissa, vaikka on jo aikoja sitten saavuttanut kulttimaineen myös jenkeissä. Samoin Marti Bromin ura on ohjautunut menestyksekkäästi Suomen kautta. Luultavammin yhtyeen suosio kuitenkin etenee omia latujaan ilman Suomen tukeakin mutta ennen suurta mainetta olisi kiva saada yhtye Suomeenkin. Skinny Jim yhtyeineen on nuoreksi trio yllättävän miesmäinen; kaverit näyttävät nuorilta klopeilta mutta soittavat kuin aikamiehet. Erityisesti solistin Jim Rotramelin äänessä on sellaista raakuutta, jotta kuvan siloposkelta ei osaisi odottaa. Yhtyeen linja on varsin suorasukainen hot rod –rockabilly ilman turhia koukeroita. Soundi on perinteinen mutta aggressiivinen. Kaivattua nuorta verta ja hikeä rockabilly sceneen. (P.S. Kiitokset levystä kollegalle Markku Jokisipilälle jokisipila.blogsopot.com)

SMOKESTACK LIGHTNIN’: Modern Twang
Saksalainen Smokestack Lightnin’ oli viime vuoden positiivisimpia yllättäjiä. Yhtyeen juhannuksen keikka Suomessa oli mukaansa tempaava ja samoin yhtyeen levy, jonka keikan jälkeen hankin. Myönnän tämä levy on jo vuoden 2007 puolelta ja että yhtye on jopa julkaissut uuden pitkäsoitonkin tämän jälkeen. Kyseessä on kuitenkin vetävä kokoelma yhtyeen tuotannosta pidemmältä ajalta ja ansaitsee edelleen pienen suitsutuksen. Yhtyettä on varsin paha luokitella. Myspace sivuillaan yhtye on country ja alternative. Ja toki yhtye käyttää ainakin aika ajoin kantripaitoja. Siitä huolimatta Smokestack Lightninia on hankala luokitella kanriksi. Toki jonkinlainen kantripoljento muusikin runkona on mutta siihen on liitetty niin rockabillyä kuin garage-rockia ja 60-lukulaista folkia. Yhtye onkin rock’n’roll yhtye, jolla on kantripoljento. Suurin osa kappaleista on ilahduttavasti omia, vaikka mukana on muutama onnistunut klassikkotulkintakin (mm. Bob Dylanin Don’t Think Twice, Johnny Cashin Ring Of Fire ja Neil Diamondin Solitary Man). Yllättävää kuitenkin on, että yhtye esittelee itseään kotisivuillaan edelleen ainoastaan saksaksi. No toisaalta Fatboyn sivutkin ovat ruotsiksi. Smokestack Lightnin on sisällä amerikkalaisessa juurimusiikissa paremmin kuin suurin osa yhtyeistä Atlantin toisella puolella ja kyky sulattaa eri aineksia omaksi ajattomaksi soundikseen on ilmiömäinen, joten toivoisi suosion ulottuvan saksankielisen alueen ulkopuolelle. No, toivottavasti ainakin Suomeen asti.

WHISTLE BAIT: Switchin’ with
Listan viimeiselläkin (siis aakkosjärjestyksen mukaisesti) liikutaan vahvasti 60-luvun tunnelmissa. Whistle Bait paranee vuosien saatossa kuin viini joskaan en ole koskaan onnistunut vielä maistamaan 25-vuotista viiniä. Yhtyeen uusin on ainakin omasta mielestäni yhtyeen paras. Yhtyeen edellinen vinyyli Beat-o-tronic muutaman tai siis tarkemmin viiden vuoden takaa oli sekin loistava näyttö yhtyeen nyky-kunnosta. Whistle Baitilla oli pitkään ongelmia vangita live-esiintymisten energia levylle, mutta ei enää. Soundi on täyteläinen, tasapainoinen ja rokkaava. Vaikka kaikki instrumentit ovat sulassa sovussa, niin todelliseksi kuninkaaksi nousee Juho Hurskaisen saksofoni, joka käy raivoisaa vuoropuhelua Vesa Haajan laulun kanssa. Tämä on vauhdikas ja sevengaava levy, mutta silti kappaleissa on eri sävyjä ja erilaisia koukkuja. Haaja on itse säveltänyt ja sanoittanut suurimman osan kappaleista. Muutamat lainakappaleet sulautuvat Whistle Bait muottiin: mukana mm. keikoilta tuttu raivokas Kana Kapila, jonka alkuperä johtaa belgialaiseen 60-luvun alan rautalanka yhtyeeseen Continental Cousins tai teksasilaisen garage-rock’n’roll yhtyeen Floyd Dakil Combon vuoden 1964 hitti Dance Franny Dance. Levyn kannessa kysytään: Are you cravin’ for good time, pounding piano, wailin’ sax, twanging guitar, groovy bass, hammering drums and screamin’ but also smooth vocals. Yes – vastaus on toden totta Whistle Bait. Toivottavasti Haajan pesti Agentseissa ei estä myös Whistle Baitia kiertämästä – ainakin itse haluaisin nähdä heidät livenä tänäkin vuonna.

Ei kommentteja: