Tämä blogi on omistettu amerikkalaiselle 1930-40-50-lukujen juurimusiikille: rockabillylle, western swingille, honky tonkille, jump bluesille ja kaikille muille mahdollisille suuntauksille ilman tarkempia kategorioita. Tarkastelun alla on niin alan viimeaikaiset julkaisut kuin edellisten vuosikymmenten klassikot mutta erityisesti harvinaisuudet ja outoudet.

perjantaina, elokuuta 21, 2009

Holy Mackerel! Little Richard Should Be Golden God

Motörhead's Lemmy Kilmister (2009)

Little Richard julisti itsensä vuonna 1956 rock’n’rollin kuninkaaksi. Jos kuninkuutta mitataan seuraajien määrällä, ainoastaan Elvis pystyi vakavasti haastamaan pikku-Rikun. Nämä kaksi olivat uuden rock-sukupolven suunnannäyttäjät, joiden laulutyyliä sadat muut pyrkivät tavalla tai toisella kopioimaan tai matkimaan. Kukaan muu ajan suuruuksista ei pääse näitä kahta lähellekään. Kun todellista kuninkaallista kruunataan, niin vaaka kallistuu kuitenkin väistämättömästi Little Richardin eduksi, kun muistetaan, että myös Elvis pyrki jäljittelemään häntä tai ainakin levytti herran biisejä.

Acen uusi julkaisu
Holy Mackerel! on aivan uudenlainen kokoelma. Levylle on kerätty mustien r&b artistien levytyksiä, jotka ovat vahvasti Little Richardin tyylin mukaisia mutta eivät suoranaisesti ole versioita hänen kappaleistaan. Näitä eri versioita Long Tall Sallysta, Tutti Frutista, Rip It Upista tai Good Golly Miss Mollysta toki löytyisikin loputtomiin. Valinta osoittaa Richardin musertavan vaikutuksen 50- ja 60-lukujen mustaan musiikkiin, mutta on myös perusteltu, koska kun tarkemmin tarkastelee, suurin osa pikku-Rikun kappaleiden kopioijista näyttäisi olevan valkoisia rokkareita.

Lähes kaikki enemmän levyttäneet 50-luvun valkoiset rokkarit näyttävät levyttäneen Little Richardin kappaleita: etunenässä Elvis (mm.Tutti Frutti, Ready Teady ja Rip It Up) mutta perässä kulkivat muutkin - Buddy Holly, Eddie Cochran, Jerry Lee Lewis, Carl Perkins, Bill Haley muutama mainitakseni. Vaikka Little Richard oli ollut poissa maallisen musiikin piiristä jo vuosia, niin yllättäen Little Richard versiot lisääntyivät jälleen 60-luvun alussa, jolloin myös naisrokkarit uskaltautuivat esittämään lauluja mm. Wanda Jackson Slippin’ and Slidin’ (1961) tai Barbara Greene (Long Tall Sally/Sippin’ and Slidin’ 1963 (That’ll Flat…Git It! vol 21)). Samoin eurooppalaiset rock’n’roll bändit ja esiintyjät (esim. Vince Taylor) ottivat ohjelmistoonsa useita Richardin kappaleita. Tähän Atlantin takaiseen renessanssin vaikutti varmasti pikku-Rikun legendaariset Englannin kiertueet 1962ja 1964, joissa Richard palasi vaatimaan rock’n’rollin kuninkuutta. Richardin biisit säilyivätkin monen eurooppalaisen rokkiyhtyeen ohjelmistossa seuraavat vuosikymmenet ja koti-Suomessakin Jussi & Boys versioi suomeksi useita Richard klassikoita. Toki esimerkiksi Rock-Jerry levytti Long Tall Sallyn jo vuonna 1960.





Richardin laulujen versioinnin ohella voi tarkastelua laajentaa Richardin hurjan laulutyylin vaikutuksiin. Valkoiselta puolelta voi toki löytää useita voimakkaasti Richard-vaikutteisia viritelmiä, mutta silti laajempi pyrkimys Richardin laulutyylin omaksumiseen voi löytää rhythm & bluesin puolelta. Acen levyllä on mukana sekä 50-luvun suuruuksia, jotka Richardin suuren suosion saattelemana koettelivat itsekin josko samanlainen samalla raivoisa ja taidokas ääniakrobatia toimisi myös heillä. Mukana on myös artisteja, jotka pyrkivät valloittamaan Little Richardin valtaistuimen tämän vetäytyessä pappiskouluun vuonna 1957. Ja sitten on iso liuta hieman tuntemattomien artistien esityksiä, joissa Little Richardin tyyli on vain ollut suurin innoituksen lähde.

Moni r&b suuruus yritti ainakin kerran rokata kuten pikku-Rikku. Levylle on valittu mm.
Etta Jamesin, Richard Berryn, James Brownin ja Otis Reddingin rock siivut, jotka useimmiten edustavat artistien tuotannossa sitä ainoata rajua rock-revitystä. Vaikka kaikki edellä mainitut tunnetaan loistavista laululahjoistaan, ei kukaan pystynyt lähellekään esikuvaansa, vaikka lopputulokset hyviä tai loistavia sinänsä olivatkin. Little Richardin ääniskaala oli vain aivan omaa luokkaansa. Kuvaava esimerkki on Richard Berryn julkaisematon otto Yama Yama Pretty Mama kappaleesta, jossa paikoin huomaa Berryn äänen pakonomaisen käheyden.

50-luvun rock’n’roll otosten ohella levyn todellinen suola on monet 60-luvun alun kappaleet. Niin kuin valkoisella niin mustalla puolellakin huolimatta Little Richard poissaolosta rock-kuvioista hänen rock-tuotantonsa edelleen innoitti uusia kykyjä. Mukana on mm.
Bunker Hillin raivoisa vaikkei välttämättä niin taidokas suoraviivainen tykitys kuin Tina Turnerin kelpo rock veto tai levyn nimikkobiisin esittävä Prentice Moreland. Suomalaisille kuulijoille on sopivasti mukaan valikoitunut kaksi Whistle Baitin ohjelmistoon kuuluvaa kappaletta: Pretty Boyn Switchin’ in the Kitchen ja Big Danny Oliverin Sapphire.





Richardin musiikillisen perinnön merkitys on kiistaton ja jopa häkellyttävä kuin muistetaan kuinka lyhyen ajan Richardin Specialty kausi kesti (1955-57). Pikku-Rikun voima ei ollut kuitenkaan vain hänen muusikissaan vaan myös, miten se esitettiin. Richard on aina ollut todellinen show-esiintyjä, joka on osannut kietoa yleisön pikku-rillinsä ympärille, mutta joka on myös osannut shokeerata. Hänen yliampuva tyylinsä valtavine hiuslaitteineen ja meikkeineen varmasti järkytti konservatiivista (valkoista) keskiluokkaa. Mustassa musiikkikulttuurissa musiikin kokeminen oli perinteisestikin ollut visuaalisempaa kuin valkoisella puolella. Mustien show oli useimmiten hurjempaa, villimpää ja groteskimpaa ja tietenkin samalla spontaania mutta niin tarkoin harkittua. Pukuihin panostettiin ja esimerkiksi räätäli Hal Foxin keksimät tyyllikkäät mutta liioittelevat zoot-puvut leimasivat 30-40-lukujen mustaa swing-kulttuuria. 50-luvulla muuan Elvis marssi Lanskyn kauppaan Memphisin Beale streetin ostamaan samanlaisia rentoja pukuja kuin mustilla artisteilla oli, kun valkoiset artistit pukeutuivat edelleen pääosin western-henkisesti. Tosin ei western-vaatteistakaan väriä ja groteskia puuttunut. Mustien hurja, liioitteleva ja fyysinen show oli uuden rock-sukupolven ihanne. Kaikista villeistä artisteista hurjin oli Little Richard. Bob Mellisiä ja Davin Seya’ta lainaten:
From the top of his processed hairdo to the tips of his two-tone shoes, Little Richard was untouchable in terms of sheer style. His early stage shows with his band, the Upsetters, were wild affairs with piano pounding and shrieking the likes of which down color, age, gender, and societal barriers in one fell ‘womp bop a lula a womp bam boom’, Little Richard casts a giant pompadoured shadow to this day. Slathered with pounds of pancake makeup and mascara, projectile perspiration popping from his pores, and his eyes rolling heavenward as if seeking divine guidance, it’s incredible to imagine this androgynous black apparition as something of a role model for the white teens of postwar middle America. But he was.” ( )

Androgyynisestä ulkonäöstä ja tietyistä ulkoisista merkeistä on sujuva siirtyä pohtimaan, miten Little Richard muutti ja järkytti konservatiivisen Amerikan sukupuolirooleja. Hänen tyylinsä antoi yleisemmän villiyden ohella vahvoja viitteitä herran sukupuolisesta suuntautuneisuudesta. Jos Tutti Frutti olisi julkaistu niillä sanoilla, joilla Richard sitä alun perin esitti 50-luvun alussa etelän mustalle gay-yleisölle (kuvassa Little Richard Tic Toc klubilla Maconissa, Georgiassa 50-luvun alussa), ei asia olisi jäänyt arvailujen varaan.

A wop bop a loo mop, a god goddam!
Tutti Frutti, good booty
If it don't fit, don't force it
You can grease it, make it easy.

Kuinka paljon Richardin tyylistä oli gay-kulttuurin ja kuinka paljon vain mustalle musiikille tyypillisen liioittelun vaikutusta, on itselleni mahdoton vastata. Luultavammin kyse on molempien sekoituksesta. Yhden vastauksen tarjoaa toinen musta artisti Esquerita (kuvassa), joka on myöhemmin avoimesti julistanut homouttaan. Little Richard toteaa Charles Whiten kirjassa Esqueritan suurimmaksi tyylilliseksi esikuvakseen. Esqueritan hiuslaite ja vaatteet taisivat olla vielä pari astetta yliampuvammat kuin Richardin. Tosin miehen levytysura alkoi vasta Richardin jälkeen ja musiikillisesti vaikutus on kulkenut sen perusteella ainakin toisin päin.

Mielenkiintoista on kuitenkin, että Amerikan historian ehkä konservatiivisempana aikana, jolle oli tyypillistä voimakas itsesensuuri ja kommunistivainot, mustasta gay-miehestä oli mahdollista kasvaa valkoisen teiniväestön ihannoima rock’n’rollin kuningas. Rikoslaissa tuomittiin edelleen homosuhteet, joten oltiin vielä kaukana 70-luvun tv-sarjojen kiintiöhomosta saatikka sitten 2000-luvun homo-lesbo marsseista. Useimmiten homous tulkittiin sairaudeksi, josta tuli parantaa. Richard itsekin paini syyllisyyden tuntojen kanssa identiteettinsä kanssa ja aika ajoin lähipiiri pyrki häntä ”parantamaan”. Kirkko, johon Richard liittyi herätykseen saatuaan, pakkonaitti Richardin. Ei kuitenkaan liennyt sittenkään ihan sattumaa, että Richard paradoksaalisesti värvättiin kuolaamaan Jayne Mansfieldin perään
The Girl Can’t Help It kappaleellaan samannimisessä leffassa. Tällä vedolla varmasti pyrittiin häivyttämään yleisön epäilyjä ja esittämään mies kunnon heterona. Richardin hyväksynnän taustalla oli varmasti myös mustan kulttuurin suurempi sallivuus ja poikkeavuuden kesto. Swing kauden suursuosikkeja 1930-luvun lopulla oli rumpali – orkesterin johtaja Chick Webb, joka oli lapsena sairastetun polion johdosta fyysiseltä ominaisuuksilta rampa kääpiö. Samaan ryhmään – toki paljon lievemmin – voisi liittää suuret – siis fyysisesti – mustat naisartistit, joille ei löydy vastinetta valkoiselta puolelta.



Kaikesta pohdinnoista huolimatta on hyvä muistaa, että Little Richard ei itse eikä hänen yleisönsä ole profiloinut häntä hänen sukupuolimieltymystensä kautta. Ei silloin 1950-luvulla eikä sen jälkeen. Hän varmasti suodatti jotain alakulttuurin piirteitä valtavirtaan ja lisäsi yleistä hyväksyntää, mutta Little Richard on kuitenkin pääosin vain ja ainoastaan rock’n’rollin kuningas.

Ei kommentteja: