Big Beat Reviews - osa 4
Oheiset arvostelut on julkaistu Big Beatin numerossa 1/2009, mutta koska lehtiformaatti ei anna mahdollisuutta videopätkien liittämiseen on arvostelut syytä julkaista myös blogissa. Varsinkin Texas Troubadoursin raidat ovat sellaista musiikillista ilottelua, että ne on syytä nostaa esille kaiken kansan ihmeteltäväksi. Mukana on niin Texas Troubadoursien instrumentaaleja kuin itsensä pomon, Ernst Tubbin, laulu sekä vielä niin siloposkisen Willie Nelsonin mainio esitys.
Bobby Darin: Bobby Rocks (Bear Fa
mily)
Onko Bobby Darin Rock? Itselleni herra on aina kuulunut samaan joukkoon Fabianin ja Frankie Avalonin kaltaisten kiiltokuvapoikien kanssa, jotka eivät vain vesittäneet koko rock’n’rollia, mutta myös suosiollaan 50-luvun lopulla ajoivat todellisen rock’n’rollin pois listoilta. Epäilys on ollut itselläni niin suuri, että varsin kattavista kokoelmistani en Darinin levyjä onnistunut löytämään. Sama epäilys on varmasti kalvanut monia muitakin, koska cdn vihkonen aloittaa kertomalla, miten Bobby Darinin jäsenyys Rock Hall of Famessa aiottiin evätä. Tarinan paikkansa pitävyydestä viis, mutta mielenkiintoista on, miten edelleen Darinin rock’n’roll uraan keskittyvän cdn on haettava oikeutuksensa vaakuttamalla, että Darin soitti oikeaa rock’n’rollia. Monelle Bobby Darin on edelleen vain tuxedo-takkinen Mack the Knife’a laulava yökerholaulaja.
Bear Familyn Rocks osan kuultua kukaan tuskin tulee väittämään, ettei Bobby Darin levyttänyt myös oikeaa rock’n’rollia. Paradoksaalista kaikissa epäilyissä on kuitenkin, että niiden väitteet ovat pääosin paikkansapitäviä. Darin todella oli siloposkinen ihannevävy - joskaan ei mikään varsinainen teini – joka mielellään esiintyi kuvissa edellä mainittujen kiiltokuvapoikien kanssa. Jo vihkoseen valittujen poseerauskuvien tyyli ja asetelma kertoo selkeästä julkkiskulttuurista, jossa Bobby Darin eli. Darin oli myös mitä menestynein yökerholaulaja mutta vasta 1960-luvulla. Hän tosi monien muiden newyorkilaisten kanssa ihaili jo varhain suuresti Frank Sinatraa eikä Hank Williamsia niin kuin Etelän nousevat rock-kyvyt. Darin ei varmasti ollut katu-uskottava rokkari Jerry Leen tai Gene Vincentin tyyliin.
Kaikesta tästä huolimatta Bobby Darin levytti 50-luvun lopussa ja vielä 60-luvun alussakin svengaavaa joskin aika ajoin popahtavaa rock’n’rollia. Darin ei kuitenkaan ollut vain lahjakas laulaja vaan myös hyvä pianisti, joka sävelsi suuren osan tuotannostaan. Hänen kynästään on lähtöisin yllättävän moni rock’n’roll klassikko. Darinin läpimurtohitti Splish Splash vuodelta 1958 on aina liitetty juuri Dariniin, mutta osa hänen varhaisistaan sävellyksistään saavuttivat menestystä vasta muiden esittäminä. Näitä on esimerkiksi Gene Vincentille myöhemmin päätynyt Wear My Ring tai Buddy Hollyn kuuluisaksi nostama Early In The Morning. Darinin alkuperäiset versiot ovat varsin mainioita. Queen of the Hop on myös todellinen klassikko, jota monet revival-bändit veivasivat 70-luvulla. Kappale on merkitty Woody Harrisin nimiin mutta luultavammin Darinilla oli sormensa pelissä tässäkin.
Darin levytti myös aikansa parhaiten studiomuusikoiden kanssa. Suurin osa sessioista tapahtui Darinin kotikaupungissa New Yorkissa mutta uransa alussa Darinkin kävi levyttämässä Nashvillen Hank Garlandin, Bob Mooren, Jodimarsin ja muiden säestämänä. Vuoden 1958 sessioissa soittivat taustalla pääosin New Yorkin mustien studiomuusikoiden parhaimmisto saksofonisti Sam ’The Man’ Taylorin johdolla. Nämä levytykset ovat Darinin rokkaavampia. Musiikki on foni rock’n’rollia parhaimmillaan. Välillä liikutaan mustan rock’n’rollin vanavedessä yllättävänkin rajuissa rypistyksissä, kun taas sitten palataan pop-sävyisempiin kappaleisiin. Soundeiltaan aivan ohittamattomia ovat New Yorkin Pythian Temple teatterisa levytetty sessio. Kyseessä on sama klassinen teatteri, jossa myös Louis Jordan ja Bill Haley olivat levyttäneet.
Vuoden 1959 tienoilla Bobby vilkaisi peiliin ja huomasi hiusrajan nousseen. Johtopäätös oli selkeä: enää ei kannattanut panostaa teinimarkkinoilla vaan oli aika siirtyä aikuisempaan makuun. Lähtölaukaus yökerhouralle ei kuitenkaan lopettanut rock’n’rollia vaan mukaan on mahtunut moni kelpo kappale tuoltakin ajalta. Verrattuna aiempiin soundi on viihteellistynyt mutta Darin oli hyvin kiinni 60-luvun rytmissä. Todellinen klassikko on tietenkin kaunis balladi Dream Lover, joka ampaisi vuonna 1959 listaykköseksi.
Itse olen nauttinut suuresti Darinin hyvin tuotetusta mutta svengaavasta rock’n’rollista. Kaikkien rockabilly, honky tonk ja muiden vastaavien kokoelmien joukossa Darinin tuotanto on itselleni tarjonnut vaihtelua ja paluun 50-luvun main stream rockin pariin. Bear Familyn Rocks sarja on tietenkin läpikotoisin laadukas pakkaus, mutta tässäkin on ollut ylituotannon vaara. Viime vuoden aikana sarjassa julkaistiin kymmenen uutta osaa. Harvalla on varaa kaikkiin. Itse ainakin suosin sellaisia osia, jotka edelleen jaksavat yllättää ja tarjota jotain uutta. Bobby Darinin osa täytti itselleni nämä odotukset. Jos teilläkin on ennakkoluuloja herran suhteen, nyt on korkea aika tutustua Darinin rock-puoleen.
The Texas Troubadours: Almost
to Tulsa – The Instrumentals (Bear Family)
Tiedän, että Bear Familyn Ernst Tubbin taustayhtyeen Texas Troubadoursin pelkkiin instrumentaaleihin keskittyvä levy ei ole mikään varsinainen potentiaalinen kassamagneetti. Ostaessani oman kappaleeni joulun oli se vasta kolmas junglerecordsin myymä kappale. Kuunneltuani kerta kerran jälkeen uudelleen trubaduurien taidokasta ja svengaava soittoa on ainakin pieni palopuhe levyn puolesta kuitenkin paikallaan. Myönnän, että usea lukija varmasti epäröi pääosin 1960-luvulla levytettyjen kantri-instrumentaalien hankintaa. Syytä huoleen ei kuitenkaan ole – Texas Troubadoursit levyttivät vauhdikasta, taidokasta ja svengaavaa hillbilly jatsia edellisten vuosikymmenten perinteiden mukaisesti. Itseäni kalvasivat samat epäilykset mutta trubaduurien keveä soundi on hyvin ajaton; toisaalta sitä voisi kuvata yhdistämällä 50-luvun kantrijatsin suuruksien kuten Jimmy Bryantin ja Speedy Westin kokeilevan soundin 60-luvun alun rautalankaan tai surf-instrumentaaleihin.
Toinen ihmetyksen ja epäilyksen kohde Texas Troubadoursien kohdalla on heidän isäntänsä Ernst Tubb. Tubb tunnetaan honky tonkin pioneerina ja jäyhistä laulajista jäyhimpänä. Tubbin varhaiset hitit Walkin The Floor Over Your ja Mean Mama Blues vuodelta 1941 tavallaan määrittivät koko honky tonk genren. Uusien nuorempien artistien nousu ei näytä paljoa horjuttaneen Tubbin suosiota ja hänen onnistui vaivatta siirtyä myös television aikakauteen 50-luvun puolivälissä. Tubbin 50-luvun tuotannon vauhdikkaimpaan osaan voi tutustua Gonna Shake This Shack sarjan osassa. Toki ei Tubb koskaan mikään vauhdikas ollut, mutta hänen musiikissaan oli pelkistettyä rytmiä paljolti Johnny Cashin tyyliin. Tubb olikin musiikillisesti yksi suurimpia Cashin esikuvista. Läpeensä rehellisen miehen imago, äärimmäisen pelkistetyt sävelkuviot sekä iskevät tarinat. Tubb tiedosti itse hyvinkin musiikilliset rajansa ja kapean mutta persoonallisen äänensä rajat. Hän totesi, ettei hän edes pyrkinyt aina pysymään nuotissa, vaan että tärkeintä oli aito tunne. Tubb oli vanhan liiton miehiä, jolle kiertäminen oli verissä. Neljän vuosikymmenen aikana hän yhtyeineen kiersi varmasti kaikki mahdolliset tanssipaikat niin suurissa kaupungeissa kuin pienissä tuppukylissä. Eläkepäivinäänkin Tubbin oli usein iltasella pantava keikkabussi käyntiin pihallaan saadakseen unta. Olennaista kiertue-elämässä oli tietenkin luetettava bändi, joka jo varhain kantoi Teksasin trubaduurien nimeä.
Texas Troubadours oli jonkinlainen käytännön muusikkokorkeakoulu, jonka kautta kulki suuri joukko muusikoita. Silti 60-luvun trubaduurien soundi yllättää, kun sitä vertaa 40-50-lukujen klassiseen yhtyeeseen. Tuon ajan kitaristit kuten legendaarinen Billy Byrd eivät turhia lirutelleet ja kikkailleet, vaan soittivat periaatteella yksinkertainen on kaunista. 50/60-lukujen taitteessa trubaduurien riveihin kerääntyi uuden sukupolvien soittajia – taitavia, kokeilevia ja myös oman musiikillisen näkemyksen omaavia – kuten Buddy Emmons, Buddy Charleton, Leon Rhodes ja Cal Smith. Tubbin taustalla yhtye soitti edelleen perinteisesti ja yksinkertaisesti mutta yhtyeellä oli myös omat soolonumeronsa, joissa Tubb antoi täyden vapauden yhtyeelleen. Myös levy-yhtiö alkoi kiinnostua ja Texas Troubadoursit saivat luvan levyttää myös omissa nimissään. Troubadoursien albumeilta tähän kokoelmaan on valittu ainoastaan instrumentaaleja, vaikka niissä oli myös laulettuja kappaleita. Näin korostuu yhtyeen hillbilly jazz ilme.
Hillbilly jatsi kaipaa tyylinä lyhyen selvityksen. Käytännössähän kyse on hillbillyn tai kantrin ja jatsin yllättävästä ristisiitoksesta. Soitinvalikoima on kantribändeistä tuttu ja steel ja sähkökitara hallitsevat soolosoittimina. Usein kantrijatsi ei suoraan seuraa modernin jatsin kiemuroita vaan on enemmän henkistä sukua swingillä ja be bopille kantrimaustein. Se on useimmiten ajateltu tanssimusiikiksi ja siten sitä kuvaa rytmi, svengi ja boogie. Toisaalta jatsille tyypillinen improvisaatio tuo innovatiivisuutta ja yllätyksellisyyttä.
Hillbilly jatsin juuret ulottuvat aina 1930-luvulle ensimmäisiin valkoisiin fuusioyhteisiin western swing orkestereihin, jotka yhdistelivät kantria, perinteistä fiddlemusiikkia, jatsia, viihdemusiikkia, bluesia ja texmexiä omaksi sekoitukseksi. Osa western swing yhtyeistä oli enemmän jazz kuin toiset, mutta monet muusikot ainakin halusivat itsensä luokiteltavan jatsareiksi. Monet suurten western swing orkestereiden kuten Bob Willsin kitaristit kuten Eldon Shamblin, Jimmy Wybble ja Juniot Barnard loivat pohjan seuraavan sukupolven kantrijazz-kitaristeille. Oma lukunsa olivat steel-kitaristit kuten Bob Dunn, Leon McAuliffe tai Noel Boggs, jotka kehittivät kokonaan oman tradition. 40/50 –lukujen taitteessa erityisesti Kaliforniassa esiin putkahti pienempiä kantri jazz-yhtyeitä kuten Hank Pennyn bändi ja Roy Lanhamin mainio Whippoorwills yhtye. Kokeellisuudessa ylitse muiden oli kuitenkin kitaristi Jimmy Bryantin ja steel-kitaristi Speedy Westin levytykset. Steelin ja kitaran vuoropuhelu oli saumatonta ja liekehtivää. Vaikka kantri-jazz kukoisti nimenomaan Kaliforniassa, niin Nashvillen jäyhät studiomuusikotkin olivat kallellaan jatsiin. Esimerkiksi varsin kontrolloituna kitaristina tunnetulla Chet Atkinsillakin oli 50-luvun puolivälissä sooloprojektina yhdessä Jethro Burnsin ja Homer Haynesin kanssa oma jats-yhtye.
Itseäni tässä kaikessa yllättää se, että kantrijatsin perinne jatkui katkeamattomana vielä 60-luvulle ja että oikeastaan genren yhdet parhaista levytyksistä ovat tältä ajalta. Texas Troubadoursit eivät olleet niin lennokkaita ja kokeellisia kuin Bryant - West duo mutta hengenheimolaisia kuitenkin. Soitto on hieman kontrolloidumpaa mutta steelin ja kitaran vuoropuhelu on nautittavaa. Pedal-steel on omia suosikki-instrumentaalejani uskomattoman monipuolisen äänimaailman johdosta. Erityisesti Leon Rhodesin pikkailu on myös ihailtavaa. Texas Troubadoursin soitossa oli svengiä tai swingiä ja aimo annos boogieta ja stompia.
Jos kantri-jatsin klassikkonimet kolahtavat, ei tätä levyä kannata ohittaa. Tämä on myös hyvä levy kokeilunhaluisille. Ja jos ette usko minua, niin uskokaa Deke Dickersonia, joka on laatinut cdn vihkosen tekstit. Eikä oikeastaan niinkään sattumalta sillä Deken omassa musiikissa kuten monen muun kalifornialaisen rockabilly yhtyeen kuten Big Sandyn soitossa kuulee selkeästi hillbilly jatsin vaikutus. Hienoa, että Bear Familyllä on uskallusta tällaisten levyjen julkaisuun, sillä näin hieno musiikki ansaitsee tulla uudelleen löydetyksi.
Bobby Darin: Bobby Rocks (Bear Fa
mily)Onko Bobby Darin Rock? Itselleni herra on aina kuulunut samaan joukkoon Fabianin ja Frankie Avalonin kaltaisten kiiltokuvapoikien kanssa, jotka eivät vain vesittäneet koko rock’n’rollia, mutta myös suosiollaan 50-luvun lopulla ajoivat todellisen rock’n’rollin pois listoilta. Epäilys on ollut itselläni niin suuri, että varsin kattavista kokoelmistani en Darinin levyjä onnistunut löytämään. Sama epäilys on varmasti kalvanut monia muitakin, koska cdn vihkonen aloittaa kertomalla, miten Bobby Darinin jäsenyys Rock Hall of Famessa aiottiin evätä. Tarinan paikkansa pitävyydestä viis, mutta mielenkiintoista on, miten edelleen Darinin rock’n’roll uraan keskittyvän cdn on haettava oikeutuksensa vaakuttamalla, että Darin soitti oikeaa rock’n’rollia. Monelle Bobby Darin on edelleen vain tuxedo-takkinen Mack the Knife’a laulava yökerholaulaja.
Bear Familyn Rocks osan kuultua kukaan tuskin tulee väittämään, ettei Bobby Darin levyttänyt myös oikeaa rock’n’rollia. Paradoksaalista kaikissa epäilyissä on kuitenkin, että niiden väitteet ovat pääosin paikkansapitäviä. Darin todella oli siloposkinen ihannevävy - joskaan ei mikään varsinainen teini – joka mielellään esiintyi kuvissa edellä mainittujen kiiltokuvapoikien kanssa. Jo vihkoseen valittujen poseerauskuvien tyyli ja asetelma kertoo selkeästä julkkiskulttuurista, jossa Bobby Darin eli. Darin oli myös mitä menestynein yökerholaulaja mutta vasta 1960-luvulla. Hän tosi monien muiden newyorkilaisten kanssa ihaili jo varhain suuresti Frank Sinatraa eikä Hank Williamsia niin kuin Etelän nousevat rock-kyvyt. Darin ei varmasti ollut katu-uskottava rokkari Jerry Leen tai Gene Vincentin tyyliin.
Kaikesta tästä huolimatta Bobby Darin levytti 50-luvun lopussa ja vielä 60-luvun alussakin svengaavaa joskin aika ajoin popahtavaa rock’n’rollia. Darin ei kuitenkaan ollut vain lahjakas laulaja vaan myös hyvä pianisti, joka sävelsi suuren osan tuotannostaan. Hänen kynästään on lähtöisin yllättävän moni rock’n’roll klassikko. Darinin läpimurtohitti Splish Splash vuodelta 1958 on aina liitetty juuri Dariniin, mutta osa hänen varhaisistaan sävellyksistään saavuttivat menestystä vasta muiden esittäminä. Näitä on esimerkiksi Gene Vincentille myöhemmin päätynyt Wear My Ring tai Buddy Hollyn kuuluisaksi nostama Early In The Morning. Darinin alkuperäiset versiot ovat varsin mainioita. Queen of the Hop on myös todellinen klassikko, jota monet revival-bändit veivasivat 70-luvulla. Kappale on merkitty Woody Harrisin nimiin mutta luultavammin Darinilla oli sormensa pelissä tässäkin.Darin levytti myös aikansa parhaiten studiomuusikoiden kanssa. Suurin osa sessioista tapahtui Darinin kotikaupungissa New Yorkissa mutta uransa alussa Darinkin kävi levyttämässä Nashvillen Hank Garlandin, Bob Mooren, Jodimarsin ja muiden säestämänä. Vuoden 1958 sessioissa soittivat taustalla pääosin New Yorkin mustien studiomuusikoiden parhaimmisto saksofonisti Sam ’The Man’ Taylorin johdolla. Nämä levytykset ovat Darinin rokkaavampia. Musiikki on foni rock’n’rollia parhaimmillaan. Välillä liikutaan mustan rock’n’rollin vanavedessä yllättävänkin rajuissa rypistyksissä, kun taas sitten palataan pop-sävyisempiin kappaleisiin. Soundeiltaan aivan ohittamattomia ovat New Yorkin Pythian Temple teatterisa levytetty sessio. Kyseessä on sama klassinen teatteri, jossa myös Louis Jordan ja Bill Haley olivat levyttäneet.
Vuoden 1959 tienoilla Bobby vilkaisi peiliin ja huomasi hiusrajan nousseen. Johtopäätös oli selkeä: enää ei kannattanut panostaa teinimarkkinoilla vaan oli aika siirtyä aikuisempaan makuun. Lähtölaukaus yökerhouralle ei kuitenkaan lopettanut rock’n’rollia vaan mukaan on mahtunut moni kelpo kappale tuoltakin ajalta. Verrattuna aiempiin soundi on viihteellistynyt mutta Darin oli hyvin kiinni 60-luvun rytmissä. Todellinen klassikko on tietenkin kaunis balladi Dream Lover, joka ampaisi vuonna 1959 listaykköseksi.
Itse olen nauttinut suuresti Darinin hyvin tuotetusta mutta svengaavasta rock’n’rollista. Kaikkien rockabilly, honky tonk ja muiden vastaavien kokoelmien joukossa Darinin tuotanto on itselleni tarjonnut vaihtelua ja paluun 50-luvun main stream rockin pariin. Bear Familyn Rocks sarja on tietenkin läpikotoisin laadukas pakkaus, mutta tässäkin on ollut ylituotannon vaara. Viime vuoden aikana sarjassa julkaistiin kymmenen uutta osaa. Harvalla on varaa kaikkiin. Itse ainakin suosin sellaisia osia, jotka edelleen jaksavat yllättää ja tarjota jotain uutta. Bobby Darinin osa täytti itselleni nämä odotukset. Jos teilläkin on ennakkoluuloja herran suhteen, nyt on korkea aika tutustua Darinin rock-puoleen.
The Texas Troubadours: Almost
to Tulsa – The Instrumentals (Bear Family)Tiedän, että Bear Familyn Ernst Tubbin taustayhtyeen Texas Troubadoursin pelkkiin instrumentaaleihin keskittyvä levy ei ole mikään varsinainen potentiaalinen kassamagneetti. Ostaessani oman kappaleeni joulun oli se vasta kolmas junglerecordsin myymä kappale. Kuunneltuani kerta kerran jälkeen uudelleen trubaduurien taidokasta ja svengaava soittoa on ainakin pieni palopuhe levyn puolesta kuitenkin paikallaan. Myönnän, että usea lukija varmasti epäröi pääosin 1960-luvulla levytettyjen kantri-instrumentaalien hankintaa. Syytä huoleen ei kuitenkaan ole – Texas Troubadoursit levyttivät vauhdikasta, taidokasta ja svengaavaa hillbilly jatsia edellisten vuosikymmenten perinteiden mukaisesti. Itseäni kalvasivat samat epäilykset mutta trubaduurien keveä soundi on hyvin ajaton; toisaalta sitä voisi kuvata yhdistämällä 50-luvun kantrijatsin suuruksien kuten Jimmy Bryantin ja Speedy Westin kokeilevan soundin 60-luvun alun rautalankaan tai surf-instrumentaaleihin.
Toinen ihmetyksen ja epäilyksen kohde Texas Troubadoursien kohdalla on heidän isäntänsä Ernst Tubb. Tubb tunnetaan honky tonkin pioneerina ja jäyhistä laulajista jäyhimpänä. Tubbin varhaiset hitit Walkin The Floor Over Your ja Mean Mama Blues vuodelta 1941 tavallaan määrittivät koko honky tonk genren. Uusien nuorempien artistien nousu ei näytä paljoa horjuttaneen Tubbin suosiota ja hänen onnistui vaivatta siirtyä myös television aikakauteen 50-luvun puolivälissä. Tubbin 50-luvun tuotannon vauhdikkaimpaan osaan voi tutustua Gonna Shake This Shack sarjan osassa. Toki ei Tubb koskaan mikään vauhdikas ollut, mutta hänen musiikissaan oli pelkistettyä rytmiä paljolti Johnny Cashin tyyliin. Tubb olikin musiikillisesti yksi suurimpia Cashin esikuvista. Läpeensä rehellisen miehen imago, äärimmäisen pelkistetyt sävelkuviot sekä iskevät tarinat. Tubb tiedosti itse hyvinkin musiikilliset rajansa ja kapean mutta persoonallisen äänensä rajat. Hän totesi, ettei hän edes pyrkinyt aina pysymään nuotissa, vaan että tärkeintä oli aito tunne. Tubb oli vanhan liiton miehiä, jolle kiertäminen oli verissä. Neljän vuosikymmenen aikana hän yhtyeineen kiersi varmasti kaikki mahdolliset tanssipaikat niin suurissa kaupungeissa kuin pienissä tuppukylissä. Eläkepäivinäänkin Tubbin oli usein iltasella pantava keikkabussi käyntiin pihallaan saadakseen unta. Olennaista kiertue-elämässä oli tietenkin luetettava bändi, joka jo varhain kantoi Teksasin trubaduurien nimeä.
Texas Troubadours oli jonkinlainen käytännön muusikkokorkeakoulu, jonka kautta kulki suuri joukko muusikoita. Silti 60-luvun trubaduurien soundi yllättää, kun sitä vertaa 40-50-lukujen klassiseen yhtyeeseen. Tuon ajan kitaristit kuten legendaarinen Billy Byrd eivät turhia lirutelleet ja kikkailleet, vaan soittivat periaatteella yksinkertainen on kaunista. 50/60-lukujen taitteessa trubaduurien riveihin kerääntyi uuden sukupolvien soittajia – taitavia, kokeilevia ja myös oman musiikillisen näkemyksen omaavia – kuten Buddy Emmons, Buddy Charleton, Leon Rhodes ja Cal Smith. Tubbin taustalla yhtye soitti edelleen perinteisesti ja yksinkertaisesti mutta yhtyeellä oli myös omat soolonumeronsa, joissa Tubb antoi täyden vapauden yhtyeelleen. Myös levy-yhtiö alkoi kiinnostua ja Texas Troubadoursit saivat luvan levyttää myös omissa nimissään. Troubadoursien albumeilta tähän kokoelmaan on valittu ainoastaan instrumentaaleja, vaikka niissä oli myös laulettuja kappaleita. Näin korostuu yhtyeen hillbilly jazz ilme.Hillbilly jatsi kaipaa tyylinä lyhyen selvityksen. Käytännössähän kyse on hillbillyn tai kantrin ja jatsin yllättävästä ristisiitoksesta. Soitinvalikoima on kantribändeistä tuttu ja steel ja sähkökitara hallitsevat soolosoittimina. Usein kantrijatsi ei suoraan seuraa modernin jatsin kiemuroita vaan on enemmän henkistä sukua swingillä ja be bopille kantrimaustein. Se on useimmiten ajateltu tanssimusiikiksi ja siten sitä kuvaa rytmi, svengi ja boogie. Toisaalta jatsille tyypillinen improvisaatio tuo innovatiivisuutta ja yllätyksellisyyttä.
Hillbilly jatsin juuret ulottuvat aina 1930-luvulle ensimmäisiin valkoisiin fuusioyhteisiin western swing orkestereihin, jotka yhdistelivät kantria, perinteistä fiddlemusiikkia, jatsia, viihdemusiikkia, bluesia ja texmexiä omaksi sekoitukseksi. Osa western swing yhtyeistä oli enemmän jazz kuin toiset, mutta monet muusikot ainakin halusivat itsensä luokiteltavan jatsareiksi. Monet suurten western swing orkestereiden kuten Bob Willsin kitaristit kuten Eldon Shamblin, Jimmy Wybble ja Juniot Barnard loivat pohjan seuraavan sukupolven kantrijazz-kitaristeille. Oma lukunsa olivat steel-kitaristit kuten Bob Dunn, Leon McAuliffe tai Noel Boggs, jotka kehittivät kokonaan oman tradition. 40/50 –lukujen taitteessa erityisesti Kaliforniassa esiin putkahti pienempiä kantri jazz-yhtyeitä kuten Hank Pennyn bändi ja Roy Lanhamin mainio Whippoorwills yhtye. Kokeellisuudessa ylitse muiden oli kuitenkin kitaristi Jimmy Bryantin ja steel-kitaristi Speedy Westin levytykset. Steelin ja kitaran vuoropuhelu oli saumatonta ja liekehtivää. Vaikka kantri-jazz kukoisti nimenomaan Kaliforniassa, niin Nashvillen jäyhät studiomuusikotkin olivat kallellaan jatsiin. Esimerkiksi varsin kontrolloituna kitaristina tunnetulla Chet Atkinsillakin oli 50-luvun puolivälissä sooloprojektina yhdessä Jethro Burnsin ja Homer Haynesin kanssa oma jats-yhtye.
Itseäni tässä kaikessa yllättää se, että kantrijatsin perinne jatkui katkeamattomana vielä 60-luvulle ja että oikeastaan genren yhdet parhaista levytyksistä ovat tältä ajalta. Texas Troubadoursit eivät olleet niin lennokkaita ja kokeellisia kuin Bryant - West duo mutta hengenheimolaisia kuitenkin. Soitto on hieman kontrolloidumpaa mutta steelin ja kitaran vuoropuhelu on nautittavaa. Pedal-steel on omia suosikki-instrumentaalejani uskomattoman monipuolisen äänimaailman johdosta. Erityisesti Leon Rhodesin pikkailu on myös ihailtavaa. Texas Troubadoursin soitossa oli svengiä tai swingiä ja aimo annos boogieta ja stompia.
Jos kantri-jatsin klassikkonimet kolahtavat, ei tätä levyä kannata ohittaa. Tämä on myös hyvä levy kokeilunhaluisille. Ja jos ette usko minua, niin uskokaa Deke Dickersonia, joka on laatinut cdn vihkosen tekstit. Eikä oikeastaan niinkään sattumalta sillä Deken omassa musiikissa kuten monen muun kalifornialaisen rockabilly yhtyeen kuten Big Sandyn soitossa kuulee selkeästi hillbilly jatsin vaikutus. Hienoa, että Bear Familyllä on uskallusta tällaisten levyjen julkaisuun, sillä näin hieno musiikki ansaitsee tulla uudelleen löydetyksi.
Kommentit