LEVYLAUTASELLA NYT: JERRY LEE LEWIS

Jerry Leen marraskuisen Suomen vierailun alla huomasin, että häpeäkseni en ole blogeissani tainnut kunnolla edes viitata Killeriin, vaikka herran tuotannolla on erityissijansa kokoelmissani. Kun nyt sattumalta hankin Jerry Leen Southern Roots: Back to Memphis LPn vuodelta 1973, on syytä paikata tämä vakava puute. Uusi hankintani täydentää sopivasti kahta jo aiemmin hankkimaani LPtä: She Even Woke Me Up To Say Goodbye (1970) ja The ’Killer’ Rocks On (1972). Vaikka nämä kolme LPtä eivät yhtenäistä sarjaa muodostakaan, vaan Jerry Lee pukkasi ulos vuosittain peräti kolmesta neljään pitkä soittoa 70-luvun alussa, niin musiikillisesti liikutaan samoilla vesillä, mutta samalla jokaisella levyllä on oma erityinen profiilinsa.

Jerry Leen tuotannossa Sun –kausi (1956-63) on klassista aikaa, mutta pitkää Mercury (Smash) kautta, jota kesti aina vuodesta 1964 vuoteen 1978, ei tule missään nimessä aliarvioida. Killer levytti monet parhaista levytyksistään tänä aikana ja kauteen sisältyy monia huippujaksoja. 60-luvun puolivälin huippua olivat raivoisat live-levyt. Oma suosikkini on kuitenkin 70-luvun alku, jolloin Jerry Lee näyttää eläneen yhtä luomisvoimaisinta kauttaan. Hurjien live-levytysten ja 70-luvun alun LPiden virran väliin ajoittuu puhtaan kantrin kausi. Another Place Another Time kappale ampaisi 1968 kantrilistan kärkisijoille (4.). Seuraavan parin vuoden ajan hittien virta oli ehtymätön: What's Made Milwaukee Famous (2.), She Still Comes Around (To Love What's Left Of Me) (2.), To Make Love Sweeter For You (1.), One Has My Name (The Other Has My Heart) (3.), She Even Woke Me Up To Say Goodbye (2.) ja Once More With Feeling (2.). Kaikki menestyskappaleet edustivat puhdasta ja paikoin varsin mahtipontista kantriballadia. Jerry Leestä oli nopeasti kasvamassa hovikelpoinen kantri(krooneri). Mutta ei ihan. Uuden suosion huipulla Killeri palasi rokin pariin. Ensin muutama kappale oli siroteltu mukaan LPlle, sitten koko levy nimetään rokkilevyksi ja lopulta Southern Roots LPn kohdalla mukana ei ole enää edes perinteistä hidasta kantria lainkaan. Killeriä ei oltu sittenkään kesytetty ja sisäinen tuli paloi edelleen.

Otetaan ensin lähempään käsittelyyn levyistä varhaisin 1970 julkaistu She Even Woke Me Up To Say Goodbye. Kahdentoista kappaleen kokonaisuutta hallitsee edelleen Jerry Leen uusi ilme mahtipontisten kantriballadien esittäjänä varsinkin, kun molempien puolien alku on varattu on näille ja samoin levyltä lohkaistut singlet. Mielenkiintoisempaa on kuitenkin levyn takakannen toteamus: ”In this album, Jerry Lee goes almost all country except for a little rock-a-billy”. Ensinnä toteamuksessa huomioni kiinnittyi rock-a-billy termin käyttöön. Itse olisin oikeastaan luullut koko termin unohtuneen ja hävinneen ennen kuin Ronny Weiser ja eurooppalaiset levykeräilijät sen omaksuivat myöhemmin 1970 –luvulla. Toisaalta levyn laulut eivät nyt mitään rock-a-billyä varsinaisesti ole, vaan Killerin tyyliin kustomoituja rokki ja kantri klassikoita. Lähempänä ne kaikki ovat takakannen seuraavaa määrettä – rock-boogie. Esimerkkeinä mainitaan Chuck Berryn Brown Eyed Handsome Man, joka saakin todella vankan tulkinnan, Faron Youngin Wine Me Up ja Merle Haggardin Workin’ Man Blues. Samaan sarjaan kuuluu vielä vauhdikas versio Jerry Leen lapsuuden ajan tähden Jimmie Rodgersin klassikosta Waiting For A Train. Näillä biiseillä Killer on elementissään ja yltyy aika ajoin jodlaamaan ja tietenkin laulamaan itsestään, mitä hän ei ollut tehnyt siivotuilla kantrilevyillä. Laina Haggardilta edustaa myös uutta aluevaltausta, mutta hyvin työläisromantiikka Jerry Leelle sopii ja hänen esityksessään on juuri sopivaa periksi antamatonta uhoa. Yhtye on levyllä vielä kohtalaisen pieni verrattuna seuraavien vuosien laajoihin orkestereihin, mikä korostaa pianoa ja laulua ja luo varsin intensiivisen tunnelman. Ehjä levy, jonka myötä Jerry Lee palasi perinteeseen rock’n’roll ja country jakoon, mistä hänet on ensimmäisestä Sun-singlestä lähtien tunnettu.

70-luvun alkuvuodet olivat Jerry Leelle vauhdikasta aikaa. Yksityiselämää sävyttivät suuret menetykset, erot ja avioitumiset. Myös musiikkirintamalla kulki lujaa ja Killer purki tuntojaan levyillään. Yleisö myös piti kuulemasta eikä Jerry Leen levyt olleet koskaan aiemmin eikä myöhemmin myyneet yhtä hyvin. Killeri osti oman lentokoneen ja sen rikkouduttua myrkyssä vanha korvattiin uudella entistä isommalla koneella. Asenne oli myös kohdallaan Nick Tosches kertoo legendaarisessa Jerry Leen elämänkerrassa herran ensi (ja luultavammin ainoasta) visiitistä Grand Ole Opryn perinnelinnakkeeseen. Killeriä oli vannotettu pysyttelemään kantrissa mutta jo toisena kappaleena kuultiin raivoisa esitys What’d I Say klassikosta, jota seurasi vuoron perään rokkia ja kantria ja loppua kohden vain rokkia päätyen ensin Good Golly Miss Mollyyn ja loppuen Hank Williamsin I’m So Lonesome I Could Cry’hin. Lopuksi Killeri julisti yleisölle olevansa ”laulava rock’n’roll-, country and western- ja rhythm’n’blues-paskiainen”.





Vuoden 1972 alussa purkitettu The `Killer´ Rocks On albumi myi enemmän kuin mikään Killerin albumi ennen osoittaen, että paluu rokin pariin ei ollut väärä. Vaikka koko levyn tekemiseen osallistui peräti kymmenen studiomuusikkoa, kuusi taustalaulajaa ja 17-miehinen jousiorkesteri, on lopputulos yllättävän selkeä ja Jerry Leen pianoa ja laulua korostava. Kaikilla muusikoilla tuntuu olevan oma paikkansa ja äänittäjät ja miksaajat ovat onnistuneet korostamaan olennaista. Tai oliko syy intensiivisessä tunnelmassa. Koko kööri oli ahtautunut kerralla Nashvillen studioon Jerry Leen pyynnöstä. Levyn single-hitiksi lohkaistiin vanha Big Bopperin Chantilly Lace, joka sai todella rajun tulkinnan. Nick Toschesia lainaten:

”Hänen sormensa laskeutuivat sitten koskettimille, ja hän takoi noita koskettimia niin kuin vain hän pystyi, ja hän alkoi laulaa ”Chantilly Laceä” palavalla kiukulla joka oli ollut hänen ja vain hänen silloin 50-luvulla ja oli, nyt hän sen tiesi, vain hänen tänäänkin. Kun noin kolme minuuttia oli mennyt, kappale oli nielaissut hänet, ja hän ulvoi palaen, hakaten, sävellajeja ja tempoja vaihdellen. Orkesteri ei pysynyt hänen perässään.”

Tuottaja Jerry Kennedy leikkaisi julkaistavasta versiosta loppu minuutit pois, mutta julkaistu vajaan kolmen minuutin siivu, josta loppu on häivytetty, on sekin vaikuttava, ja kaupallinen menestys kruunasi hyvän kappaleen. Single nousi kantrilistojen kärkeen ja jopa pop-listoille.



Chantilly Lace ei kuitenkaan ollut levyn ainoa tai edes paras rokkikappale. Mukana on myös muita 50-luvun klassikoita kuten Fats Dominon I’m Walkin’, Charlie Richin Lonely Weekend, Chuck Willsin C.C. Rider ja Elviksen Don’t Be Cruel, joka saa todella rokkaavan tulkinnan. Loput kappaleista olivat tuoreempaa kamaa kuten Kris Kristoffersonin Me and Bobby McGee tai Joe Southin Walk in My Shoes ja Games People Say. Välillä käväistään raivoisan gospelin puolella kappaleessa Turn Your Love Light. Kokonaisuudessaan varmasti yksi Jerry Leen ehjimmistä ja parhaimmista albumeista. Musiikkia on nimensä mukaista eikä mukana ole lainkaan uuden menestyksen tuoneita kantriballadeja. Kaiken komeuden kruunaa tyylikkään tyly kansi: Killerin kasvot mustalla taustalla. Ja se katse joka voisi tappaa!



Vuosi 1972 oli Killerin uran uusi kulminaatio piste, jota seurasi nopea pudotus, mutta musiikillisesti ja menestyksen kannaltakin seuraavat pari vuotta olivat vielä aivan kohtuullisia. Todellinen helmi on vuonna 1973 julkaistu Southern Roots: Back To Memphis albumi, jonka nimensä mukaisesti purkitettiin Memphisissä eikä Nahvillessä niin kuin Jerry Leen muut sessiot oli pidetty. Etelän hedelmän idea oli kuitenkin vieläkin kokonaisvaltaisempi. Kaikki muusikot mutta myös sävellykset olivat Mason Dixon linjan eteläpuolelta syvästä Etelästä. Meno on kaikkiaan juurevampi, mustempi ja soulahtavampi kuin Nashvillen studioissa. Kantrista ei tämän levyn kohdalla voi enää puhua, vaan parhaiten sitä luonnehtisi Jerry Leen jo 60-luvulla käyttämä Memphis Beat käsite. Samoin hovikelpoiset säveltäjät kuten Kristofferson ja South olivat vaihtuneet etelän hurjapäähän Mark Vickeryn, jonka kynästä oli lähtöisin sellaiset klassikot kuten Meat Man ja That Old Bourbon Street Church. Meat Man –kappaleen sanoituksessa koetellaan hyvän maun rajoja:

A born in Texas
A land of beef
Never cared much for greens
Ya' oughta heard I like meat

tai:

Yea-ea-eah,
it don't make me no difference
Just as long as it's good meat!
I ain't got no preference
If it's dog or rat, I eat

Todellinen ylistyslaulu lihansyöjille. Vickeryn oma tuotanto heijastelee samanlaista makua, sillä hänen vuoden 1970 albuminsa Live at Alabama’s Women Prison tavallaan kruunasi Johnny Cashin aloittaman vankilabuumin lyöden alkuperäisen sosiaalisen eetoksen täysin överiksi. Bear Family julkaisi tänä vuonna klassisen kannen omaavan levyn uudelleen. Vickeryn ura sivuaa kuitenkin myös Sun-yhtiötä, jonka studioissa hän käväisi vuoden 1957 aikana kääntymässä, mutta tuotoksia ei aikoinaan julkaistu.

Toisin kuin aiemmilta Jerry Leen levyillä Southern Roots albumilla ei ole mukana 50-luvun klassikoita kuin yksi Blueberry Hill ja sitäkään hän ei ollut missään vaiheessa aiemmin levyttänyt. Mukana on pääosin uudempaa ja osin yllättävääkin materiaalia kuten soul-duo Sam & Daven Hold On I’m Coming, joka myöhemmin päätyi Blues Brothersien soittolistalla, tai Etta Jamesin Just A Little Bit, joka välillä vaihtuu Whole Lotta Shakin’ksi tai Blue Suede Shoes’ksi. Mukana svengaavassa Memphis Hornsin tahdittamassa orkesterissa on myös muuan Carl Perkins. B-puolen The Haunted House on taas laina toiselta Sun studiossa viihtyneeltä artistilta Gene Simmonsilta. Itse kappale on alun perin vuodelta 1964. Doug Sahmilta tulee vallankumouksen ylistys The Revolutionary Man, joka ei kuitenkaan viittaa poliittiseen liikkeeseen vaan henkilökohtaiseen asenteeseen - ”en välitä mitä muut sanovat” asenteeseen.

1970-luvun alku oli niin kaupallisesti kuin musiikillisesti Jerry Leen uran kulta-aikaa. Killer oli suurempi tähti kuin konsanaan 50-luvulla ja se myös näkyi herran itsevarmassa mutta pröystäilevässä imagossa. BBCn haastattelu vuodelta tarjoaa todellisen itsensä rokin valtiaaksi kruunanneen tähden. Jerry Lee esitellään siinä myös lähes ainoana vakavasti otettavana 50-luvun tähtenä ja väitteessä oli aikanaan paljonkin perää. 50-60-lukujen välinen murros on varmasti yksi jyrkimmistä populaarikulttuurin historiassa ja vaikea ymmärtää aikana, jolloin yleinen rock-kulttuuri korostaa jatkumoa ja jolloin alle nelikymppinen tositähti on poikkeus. 50-luvun tähdet putosivat toinen toisensa jälkeen täysin tyhjän päälle alle kolmikymppisinä ja uudet nuoremmat artistit korvasivat heidät. Tilannetta ei edes auttanut, että nämä tunnustivat velkansa alkuperäisille rokkareille. Kohtalona oli täydellinen marginalisoituminen, katkeroituminen ja usein alkoholisoituminen kuten Gene Vincentin kohdalla tai siirtyminen kokonaan countryn puolelle (esimerkiksi Bob Luman tai Conway Twitty). Pakotien 50-luvun tähdille tarjosivat nostalgia-kiertueet, joita järjestettiin 70-luvun alusta, mutta nostalgia imago merkitsi katu-uskottavuuden menetystä myyvillä markkinoilla. Vaikka Jerry Lee näilläkin kiertueilla esiintyi ja vaikka hän levyttikin 50-luvun hittejä aika ajoin, oli Killerin yleisilme kuitenkin omassa ajassa kiinni. 70-levyn alun levyillään hän sopeutti rock’n’rolliin uuteen aikaan myymättä sen sielua.