THE REAL GONE TONES: Hot Mess
Aina välillä mutta ei turhan usein tulee vasta
an yhtye, joka pystyy yllättämään tällaisenkin piintyneen ja kriittisen kuulijan tuoreella ja houkuttelevalla tulkinnallaan rockabilly musiikista. Varsovalainen Real Gone Tones oli itselleni aiemmin täysin tuntematon ja on myönnettävä, etten aiemmin ole kuulut edes yhtään puolalaista rockabilly-yhtyettä. Real Gone Tonesin tulokulma rockabillyyn on kerrassaan valloittava. Yhtyeellä on selkeä oma tyylinsä ja näkemyksensä, joka toki nivoutuu osaksi viimeisen parin vuosikymmenen hep cat rockabilly kulttuuria.
an yhtye, joka pystyy yllättämään tällaisenkin piintyneen ja kriittisen kuulijan tuoreella ja houkuttelevalla tulkinnallaan rockabilly musiikista. Varsovalainen Real Gone Tones oli itselleni aiemmin täysin tuntematon ja on myönnettävä, etten aiemmin ole kuulut edes yhtään puolalaista rockabilly-yhtyettä. Real Gone Tonesin tulokulma rockabillyyn on kerrassaan valloittava. Yhtyeellä on selkeä oma tyylinsä ja näkemyksensä, joka toki nivoutuu osaksi viimeisen parin vuosikymmenen hep cat rockabilly kulttuuria.
Jos yhtyettä ei voi suoraan verrata johonkin muuhun tai sen
kappaleet eivät tuo mieleen muita kappaleita, ollaan rockabilly-scenessä
harvinaisessa, mutta kaikin puolin tervetulleessa tilanteessa. Viidentoista
kappaleen joukosta ei löydä kuin yksi laina – Slim Harpon ”Shake Your Hips” –
joka ei sekään kerro oikeastaan Real Gone Tones tyylistä mitään. Toki parin
kuuntelukerran myötä joitain vertailukohtia nousee esiin. Paikka paikoin Real
Gone Tones tuo ainakin itselleni mieleen Hillbilly Moon Explosionin, mutta
toisaalta puolalaiset ovat sveitsiläisiä selvemmin rockabilly. Aikojen saatossa
vastaan on tullut myös muita ”jatsahtavia” rockabilly yhtyeitä, jotka ovat
kulkeneet omia polkujaan, ja tätä kautta jonkinlaisena hengenheimolaisena voisi
pitää esimerkiksi legendaarista amerikkalaista Two Timin’ Three yhtyettä, jonka
taival loppui traagisesti aivan liian aikaisin.
Real Gone Tone yhtyeen valtti on jatsahtavat vaikutteet,
jotka parhaiten tunnistaa naissolisti Marla Marvelin laulussa. Marla ei ole (onneksi) pyrkinyt etsimään
esikuvia 50-luvun naissolisteista, vaan yhdistelee luontevan pirteästi
selkeästi artikuloivaa jazz-laulutyyliään rockabillyyn. Lopputulos ei ole
lainkaan teennäinen vaan tuore ja hyvin hep. Esimerkiksi ”Rock’n’roll hiccup” kappale
on todellinen nikottelu laulu, jossa Marlan ääniakrobatia on huikea. Huuliharpisti
Simon Paco Nunezin möreä laulu luo todellisen kontrastin Marlan laulun kanssa,
mutta siitä huolimatta tai juuri siksi muutama yhteinen duetto toimii.
Yhtyeen rytmitiikatkaan eivät aina ole ihan tavanomaisia.
Rockabilly-yhtyeen peruselementit ovat kuitenkin kasassa: intensiivisesti läsnä
oleva soolokitara, släppaava kontrabasso ja taitava mutta sopivan kevyesti
soittava rumpali. Huuliharppu tuo sointiin aika ajoin lisäväriä. Kappaleet
vaihtelevat hengästyttävistä menopaloista ja rennompaan vauhtiin, mutta silti
yhtye pystyy sekoittamaan onnistuneesti perinteisen rockabilly bopperin
rytmiikan. Mukana on muutama rennompi rytminen kappale kuten lievästi western
swingahtava ”Don’t You Waltz Me”, uneliaan twangäävä ”Sleepy Heart” tai oma
suosikkii kepeän iloinen ”Waitress with a Broken Heart”, joka lainailee 60-luvun
alun (eurooppalaisen) iskelmän tunnelmista sekoittaen ne vaikutteet rockabilly
kuosiin.
Yhtyeen sanotuksissa tuntuu olevan myös jujua. Marla on myös
sanoittanut kaikki yhtyeen yhteisesti säveltämät kappaleet. Tarinoissa ei
pyritä toistamaan klassisia rockabilly-hokemia, vaan kerrotaan oikeita
2010-luvun tarinoita. Hyvä esimerkki on tuo laulu särkyneen sydämen
tarjoilijasta, jossa liikutaan kauniissa kesäillassa viiniä nautiskelen.
Tarinat ja musiikki on myös balanssissa. Kun Marta laulaa olevansa ilkeä,
”Mean”, niin kappaleen yleistunnelma on juuri päällekäyvän ilkeä.
Kerrassaan viehättävä tuttavuus tämä Real Gone Tones. Suosittelen lämpimästi!
Kommentit