Tämä blogi on omistettu amerikkalaiselle 1930-40-50-lukujen juurimusiikille: rockabillylle, western swingille, honky tonkille, jump bluesille ja kaikille muille mahdollisille suuntauksille ilman tarkempia kategorioita. Tarkastelun alla on niin alan viimeaikaiset julkaisut kuin edellisten vuosikymmenten klassikot mutta erityisesti harvinaisuudet ja outoudet.

tiistaina, maaliskuuta 09, 2010

Eclectic Rock'n'Rollers With Soul Spirit: Charlie Rich, Don Gibson and Elvis Presley

1950- ja 1960-lukujen vaihde esitetään usein rock’n’rollin ensimmäisenä rappion aikana, joka päättyy vasta brittipoppareiden nousuun. Ajalle tyypillistä oli kauniiden siloposkisten teinitähtien nousu ja alkuperäisten rokkarien syrjäytyminen. Elviksen vetäytyminen esiintymislavoilta armeijan myötä, Buddy Hollyn kuolema, Jerry Leen katastrofaalinen Englannin matka ja Little Richardin uskoon tulo on esitetty 50-luvun lopun merkkipaaluina. Tämä ei kuitenkaan ollut koko kuva, vaan 50-luvun lopulla esiin nousi joukko äärimmäisen taitavia mutta samalla vaikeasti kategorisoitavia artisteja kuten Charlie Rich ja Don Gibson, jotka häivyttivät rajan rock’n’rollin, countryn, popin, soulin, jazzin, gospelin ja rhythm & bluesin välillä. Ensimmäisen sukupolven rokkareiden aggressiivisuus korvautui aikuisemmalla imagolla ja sofistikoituneen hillityllä soundilla. Rosoinen rytmin tilalla kuultiin rock’n’rollia (ja kantria) maustettuna soulin groovilla tai swingin irtonaisuudella.

Charlie Rich on varmasti aliarvostetuin Sunin suurista tähdistä, mutta siitä huolimatta Sam Phillipisiä lainailen hän oli kaikista Sunin artisteista musiikillisesti lahjakkain ja monipuolisin. Richin ongelma onkin osin juuri tuossa tuotannon monipuolisuudessa ja osin tyylin sofistikoituneessa pehmeydessä.

Bear Familyn loppuvuodesta 2009 julkaisemien kahden cd-kokoelman myötä on aika palauttaa Charlie Richin tuotanto kunniaan. Toinen kokoelmista (Rocks) paneutuu nimensä mukaisesti vauhdikkaampaan materiaaliin ja toinen (The Ballads of…) tunnelmapaloihin. Ero ei kuitenkaan ole aina selvä. Richin rock’n’roll on useimmiten hillitysti svengaavaa ja hitaissa on taas vahva blues-soul poljento. Richin musiikkia on vaikea kategorisoida. Siinä yhdistyy niin rock’n’roll, country, blues, jazz, soul kuin pop vaikutteet. Richiä on luonnehdittu ensimmäiseksi valkoiseksi soul-laulajaksi mutta samalla hänet on levymarkkinoilla luokiteltu kantriksi. Kantrimarkkinoilla hän myös itsenä lopullisesti löi läpi 70-luvulla.

Liittyessään Sam Phillipsin talliin 1958 Rich erosi niin sanotusti ”hurjasta joukosta” leppoisalla perheen isän imagollaan. Aluksi hän keskittyikin säveltämään kappaleita Jerry Leelle (Break Up, I’ll Make It All Up To You), Johnny Cashille (Ways Of A Woman In Love), Barbara Pittmanille (Handsome Man) ja Ray Smithille (Right Behind You Baby, So Young, Why Why Why). Carl Perkinsin ja Cashin jättäessä Sunin ja Jerry Leen suosion romahdettua Sam nosti Richin ykköskaartiin. Rich toi 1960 Sunille Lonely Weekends singlellään yhtiön viimeisen valtakunnallisen hitin. Vaikka singlejä seurasi ja Sam antoi Richin vapaasti levyttää studiossa mielestään musiikkia laidasta laitaan, toista hittiä ei vain seurannut. Musiikin laadussa ei ollut kuitenkaan vikaa, mutta biisi-valinnat singleille eivät aina onnistuneet nappiin. Richin musiikki oli myös liian moniulotteista oikean yleisön löytämiseksi. Elvis-vaikutteinen Lonely Weekends vetosi nuoriin mutta suurin osa Richin yökerhoissa sisään ajamista kappaleista sopi varttuneemmalle yleisölle.



Richin Sun tuotanto on täynnä todellisia helmiä kuten vahvat Elvis-tyyliset rokit Whirlwind, Philadelphia Baby ja Big Man tai varhainen soul-poljentoinen rokki Midnite Blue. Balladi puolelta esiin voi nostaa vaikka mahtipontinen kantri-pop veto Who Will The Next Fool Be, honky tonk pala Sittin’ And Thinkin’ viuluin ja kuoroin vahvistettuna, blues-vaikutteinen Don’t Put No Headstone On My Grave ja mielestäni kaikkien aikojen paras tulkinta Chuck Willsin klassikosta It’s Too Late. Ei ole sattuma, että Rich-klassikoista niin moni päätyi Jerry Leen ohjelmistoon.

Rich jätti Sunin 1963 siirtyen ensin RCAlle ja sitten Smashille. RCAlla levyt julkaistiin sopivasti Groove alamerkillä ja juuri groovia Richin musiikissa parhaimmillaan oli. Chet Atkinsin tuottamat RCA sessiot olivat silotellumpia ja täyteen pakatumpia kuin Sunilla, mutta tarpeen tullen niistä löytyi uutta sykettä. Single Big Boss Man/The Ways of Woman In Love vuodelta 1963 esitteli rehevän soul rock’n’roll sykkeen kääntöpuolellaan kantri-poppia. Itse Kuningas seurasi samoilla linjoilla vasta neljä vuotta myöhemmin levyttäessään Jimmy Reedin klassikon Richin sovitusta seuraillen. Levy-yhtiön vaihdoksen jälkeen 1965 Rich iski toistamiseen valtakunnallisille listoille singlellä Mohair Sam/I Washed My Hands In Muddy Waters jatkaen vahvasti soulin rytkeessä.





Don Gibsonilla, jonka rytmi-iloittelut Bear Family julkaisi jo aiemmin Rocks –sarjassaan, on yllättävän paljon yhtymäkohtia Charlie Richin kanssa. Molemmat olivat äärimmäisen taitavia muusikoita, joita oli lähes mahdoton kategorisoida, vaikka molemmat päätyivätkin kantri-leiman alle. Molemmat olivat profiloituneita lauluntekijöitä ja Gibsonin kynästä on lähtöisin omien hittien ohella mm. Patsy Clinen myötä tähtiin kirjoitettu Sweet Dreams. Kumpikaan ei myöskään janonut tähteyttä ja molemmat ajautuivat päihdeongelmiin yrittäessään pärjätä uusien haasteiden edessä.



Gibson iski kultasuoneen jo 1958, kun Oh Lonesome Me ampaisi kantri ja pop-listojen kärkeen. Seuraavat vuodet olivat Gibsonille menestyksekkäitä ja hittejä seurasi toisensa jälkeen kuten vuoden 1961 suurhitti Sea of Heartbreaker. Yhdessä tuottajansa ja kitaristinsa Chet Atkinsin kanssa Gibson tavallaan määritti uuden Nashville Soundin. Toisaalta Gibson moniulotteinen rytmiikka ja flirttailu jatsin kanssa olivat kaukana standardimaisesta popahtavasta uudesta kantrista eikä sattumaa, että hänen rytmikkäin tuotantonsa uudelleen julkaistiin juuri Rocks sarjassa. Olematta rock'n'rollia siinä on paljon samaa draivia. Gibsonin musiikki oli hyvin soitettua, hyvin tuotettua ja maan parhaassa studiossa Nashvillessä äänitettyä. Lopputulos oli ilmavaa ja svengaavaa mutta samalla rytmiin oli piilotettu aimo annos Django Reinhardia.



Richin ja Gibsonin musiikki oli äärimmäisen moniulotteista. Molemmilta puuttui kokonaan aiempien rock’n’roll ja honky tonk tähtien aggressiivisuus ja rosoisuus, mutta sen sijaan kuultavilla on täyteläistä soundia ja hiottuja sessioita ison orkesterin säestämänä. Rich ja Gibson olivat tärkeä linkki siirtymässä Amerikan Etelän rock’n’rollissa 50-luvun kapinasta 60-luvun aikuisempaan grooviin. Samaa polkua seurasivat mm. Elvis ja Jerry Lee.


Näin kolmas levy, joka täydentää Bear Familyn Rich ja Gibson julkaisuja, on viime vuonna julkaistu Elvis in Memphis, johon koottu ensi kertaa kaikki Elviksen helmikuussa 1969 American Sound Studiolla Memphisissä äänitetyt raidat. Sessio oli Elviksellä ensimmäinen paluu Memphisin studioihin hänen jätettyään taaksensa Sun studion pölyt lähes 14 vuotta aiemmin. RCA kauden myötä Elvis kotiutui Nashvillen studioihin ja soundeihin. Paluu Memphisiin ei varsinaisesti musiikillisesi merkinnyt paluuta juurille vaan uuden alkua. Toisaalta Elvis löysi ensi kerran sitten Sun kauden mustan musiikin sykkeen ja sielun, mutta kuin Sun tuotanto nojautui aikansa rhythm & bluesiin, niin nyt vaikutteet sulautuivat soulista. Mukaan valikoituneiden kappaleiden kirjo oli kuitenkin laaja ja yllättäen joukossa oli kantriklassikoita kuten Hank Snow’n I’m Movin On, joka sai uudenlaisen kantri-soul tulkinnan. Gibson antoi klassikolle oman ilmavan tulkinnan jo kymmennen vuotta aiemmin.

Memphisin sessioissa Elvis oli elämänsä vedossa ja musiikki oli vahvaa ja moniulotteista. Soul, r&b, kantri, pop ja rock'n'roll paketoitiin samaan pakettiin ja ravistettiin ulos tuoreena ja elinvoimaisena. Paradoksaalista kyllä Elviksen piti paeta Nashvillen studioita ja Chet Atkinsin tuotantoa Memphikseen kuin taas Gibson ja Rich löysivät Chetin avustuksella oman juttunsa. Olennaista taisi kuitenkin olla vakiintuneiden käytäntöjen pako ja toisaalta toki Memphisin studiobändissä oli vahvempaa groovia kuin Nashvillen A-tiimissä.

Viime vuosina tai vuosikymeninä on monia juurimuusiikin taitajia arvostettu heidän kyvyssään yhdisää erilaisia vaikutteita. Samoin artistit ja yhtyeen luettelevat nykysin musiikillisissa vaikutuksissaan lukuisia eri tyylisuuntia. Jos aiemmin ollutkaan tarvetta korostaa vaikutteiden kirjoa ja moninaisuutta, niin toki niin tehtiin. Richin, Gibsonin ja Elviksen musiikki on hieno esimerkki aikansa cross over musiikista mutta myös innovatiivisesta eri tradioita yhdistävästä musiikkitajusta. Toki kaikki juurimusiikki on fuusiomusiikkia - erilaisten aineisten sekoitusta - mutta useimmiten samalla traditiolle uskollista. Richin ja Gibsonin musiikkia voisi kutsua tietyin varauksin hydriksi - erilaisten traditioiden sekoitukseksi. 50-60-lukujen taitteessa se heijasti rock ja kantri yleisön muuttumista. 60-luvun lopulla Elvikselle tai myöskin Jerry Leelle soul rock'n'rollin löytäminen oli selviytymisstrategia ja keino uusiutua hylkäämättä alkuperäistä rock'n'rollia.

Ei kommentteja: