Original Hot Boppin' Girls
Viime vuoden piristävämpiä suomalaisia juurimusiikin julkaisuja oli Sweet Jeenan ja hänen kultamurujensa tyylikäs debyyttilevy Rock'n'roll Picnic. Yhtyeen suhde musiikkiinsa on ollut poikkeuksellisen kokonaisvaltainen ja musiikin ohella on panostettu niin julkaisun ulkoasuun kuin osin tyylikkäisiin ja osin karnevalistisiin asuihin sekä kokonaisvaltaiseen show’hun. Keskiössä on kuitenkin itse musiikki, joka on piristävä sekoitus yllättäviä aineksia – swingiä, rockabillyä, kantria, ripaus punkkia. Jazz-laulu rockabilly-biisissä yllättää mutta ei jätä kylmäksi.
Omaksi suosikikseni on noussut useiden kuuntelukertojen myötä viehko Indian Moon. Kappale jos mikä osoittaa Jeenan syvällistä juurimuusikin tuntemusta. Alkuperäisen version levytti vuoden 1954 puolivälissä Ginny Wright Shreveportissa Lousianassa ja single julkaistiin Fabor merkillä. Harva enää muistaa Ginny Wrightiä mutta vuosina 1954-55 hän oli nouseva kantritähti ja suosituimpia naislaulajia. Muutaman vuoden aikana hän levytti 12 soolokappaletta ja 9 duettoa, esiintyi niin Lousiana Hayredissa kuin Grand Ole Opryssa ja jakoi esiintymislavan ajan suurimpien tähtien kuten Faron Youngin, Leffty Frizellin ja Elviksen kanssa. Kaiken menestyksen keskellä Giny meni naimisiin ja käänsi selkänsä musiikkibisnekselle ja kantrimusiikille.
Indian Moon on sukua Hank Williamsin Kaw Ligalle mutta ei ole sävellyksenä kopio. Indian Moon kertoo hieman naiivin klassisen rakkaustarinan mahdottomasta rakkaudesta, mutta kun suomalaisessa iskelmässä Tapio Rautavaara tarinoi päivänsäteestä ja menninkäisestä, niin amerikkalaisessa versiossa kohteena on valkoisen tytön ja intiaanipojan rakkaus, joka ei voi toteutua kuin haavekuvissa. Rotujen välinen kanssakäyminen oli vielä tabu. John Ford lähestyi samaa teemaa pari vuotta myöhemmin klassisessa westernissä The Searcher, jossa John Wayne etsii pakonomaisesti intiaanien adoptoimaa sisarentytärtään. Elokuva paneutui kipeisiin kysymyksiin rasismista ja rotusekoituksesta. Kaikessa viattomuudessaan Indian Moon ohittaa nämä teemat jättäen intiaanit sivistyksen ulkopuolelle myyttiseen fantasiamaailmaansa.
Ginny Wright oli persoonallinen poikkeus 50-luvun naiskantrilaulajien joukossa. Hänen äänensä oli vahva mutta täynnä naiivia viattomuutta. Indian Moon’in ohella hän levytti joukon mielenkiintoisia kappaleita, joista teemoiltaan ylitse muiden nousevat My Chihuaha Dog ja Whirlwind. Bear Family on nämäkin julkaissut aikoinaan vinyylillä mutta cd julkaisu puuttuu.
Ginny Wrightiä ei voi luonnehtia missään nimessä radikaaliksi mutta siitä huolimatta hän edusti uutta virtausta kantribisneksessä – itsenäistä omalla nimellään esiintyvää naisartistia. Hänen puhtonen imagonsa ei kuitenkaan haastanut perinteisiä roolimalleja turhan avoimesti. Väistyminen musiikkibisneksestä avioitumisen myötä osoittaa myös vallalla olleita konservatiivisia arvoja. Ginyn ohella kannattaa mainita Indian Moon kappaleessa taustalla honky tonk pianoa takoava Evelyn Rowley, jonka väitetään opettaneen honky tonk pianon perusteet itselle Floyd Cramerille.
Viime viikkoina levysoittimessani on soinnut myös toinen nouseva eurooppalainen naisartisti. Italialainen Rockin’ Bonnie osoittaa levyllää Cocktail Jubillee kunnioitustaan toiselle 50-luvun naiskantrilaulajalle – Charline Arthurille. Charlinen uran huippuvuodet osuivat nekin vuosiin 1953-55, jolloin hän nousi harvalukuisten naiskantrilaulajien kärkikastiin. Charline oli kuitenkin lähes kaikessa vastakohta Giny Wrightille. Charline näyttää kuvissa kantripaidoissaan ja housuissa palava tupakka kädessään yhdeltä jätkistä. Kun aikansa suosituin naiskantriartisti Kity Wells lauloi It wasn’t God who made honky tonk angels, Charline oli yksi kapakan tytöistä kappaleessa Just look, don’t touch, he’s mine. Charlinen lauluissa ja hänen esiintymisessään oli eroottista latausta, jota kantriyleisö ei ollut valmis sallimaan naisartistille.
Charlinen RCA-levytykset tuottanut Chet Atkins näki hänessä varmasti jotain samanlaista potentiaalia kuin Sam Phillips näki muutama kuukausi myöhemmin eräässä Elviksessä. Vaikka Charline myöhemmin syyttikin Atkinsiä sessioiden manipuloinnista ja hänen ideoidensa laiminlyönnistä, voi mielipiteessä olla jälkikatkeruuden leima. Charlinen kiinnitys RCAlle oli rohkea ja ennakkoluuloton veto. Vaikka Atkins varmasti muokkasikin Charlinen musiikkia hovikelpoisemmaksi, ei sen kaikkia kulmia hiottu, vaan jäljellä oli aimo annos originaalia rosoisuutta, energiaa, rytmiä ja seksuaalista latausta. Charlinen musiikissa oli potkua ja sykettä, johon harva saman ajan miesartisti pystyi. Charlinen vertaaminen Elvikseen ei ole niin kaukaa haettua. Suurin ero näiden kahden etelän valkoisesta köyhälistöstä nousevan muusikon kohdalla on uran kehitys. Kun Elviksen ura lähti nousuun, niin Charlinen romahti. Ainakin osa Amerikkaa oli valmis itseään eroottisesti lavalla musiikin tahtiin kieputtavalle hillbillylle, mutta naislaulajan kohdalla sama estoton lavashow näyttää merkinneen uran itsetuhoista alasajoa.
Charlinen urasta kirjoittaneen Emily Neelen mielestä hänen suosion suurin este ei välttämättä ollut miesvaltaisen bisneksen vastustus vaan konservatiivinen kantriyleisö. Ennen kaikkea naisyleisö ei ollut valmis Charlinen kaltaiselle naismallille. Aikansa vaikutusvaltaisissa fanilehdissä tapa kuvata Charlinea vain tämän musiikin kautta ei vedonnut ostavaan yleisöön. Muita naisartisteja kuvattiin useimmiten luonnehdinnoilla kuten ’lovely’, ’beauteous’, ’cute’ ja heidät kuvattiin kotoisissa puitteissa kokkaamassa tai muuta ahertamassa. Charline taas kuvattiin bisnes-tyyppinä vain musiikille omistautuneena ammattilaisena. Charlinen ja bändin draivi toimi lavoilla mutta laajemman suosion saavuttaminen perustui jo tuolloin luotujen mielikuvien ja yleisön odotusten herkälle vuorovaikutukselle.
Charline tai Giny Wright eivät toki olleet missään nimessä ensimmäisiä naisartisteja kantrimusiikissa. Hyvän esimerkin 50-luvun kantri show’sta tarjoaa RCAn suositut Country & Western Caravan kiertueet, jotka toivat yhtiön tähdet pienimmillekin paikoille. Ideana oli esitellä lyhyen parituntisen show’n aikana mahdollisimman monta esiintyjää ja tavallaan markkinoida yhtiön tuotteita. Bear Family on aikoinaan julkaissut levyllä vuodelta 1954 säilyneen tallenteen show’sta, jonka pääesiintyjiä olivat mm. Charline Arthur ja Hank Snow. Yllättäen joukkoon mahtuu useita naisartisteja kuten Betty Cody, Davis Sisters ja Minnie Pearl. Erot Charlinen kanssa ovat kuitenkin silmiinpistäviä niin musiikin, pukeutumisen kuin esiintymisen suhteen. Kun muilla naisilla on kuvissa siveät pikku ruutuiset röyhelökauluksiset mekot, niin Charline on pukeutunut honky tonk artistien käyttämään räikeämpään nudie-cowboyasuun. Muiden musiikki ammensi kantri old time osastosta, kun Charline tukeutuu täysin honky tonk traditioon. Kun Bety Cody halusi olla cowboyn heila ja Minnie Pearl opetti, miten napata aviomies, niin Charline lauloi I’m having a party all by myself. Charline keskittyi myös vain ja ainoastaan musiikkiin, kuin muiden esityksissä erilaisia huumorikevennyksiä. Minnie Pearl oli myös kuuluisa Grand Ole Opryn komedienne.
Kantri-musiikki näytti kuitenkin kulkevan muiden tyylien perässä. 50-luvun alussa race listoille nousi useita naisartisteja kuten Ruth Brown, Lavern Baker, Little Esther ja Dinah Washington. Swing puolella itsenäisten ja itsellisten naistähtien aika ajoittuu jo vuosikymmen varhaisemmaksi. Peggy Lee jätti Beny Goodmanin orkesterin ja Ella Mae Morse Freddie Slackin orkesterin jo vuonna 1943 valiten soolouran. Ella Mae sopii hyvin täydennykseksi Giny Wrightille ja Charline Arthurille. Vuoden 1946 alussa Ella Mae ja Freddie Slack palasivat yhteen yhden session ajaksi, jossa purkitettiin boogie woogie klassikko The House of Blue Lights. Vasta 21-vuotias ja valkoinen Ella Mae latasi sellaisen rytmillisen ilottelun, että kappale nousi myös race-listalle. Ella Maen seksikäs ääni ja laulun viesti oli täynnä itsevarmaa ja itsetietoista leikittelyä miesten kanssa. Kuusi vuotta myöhemmin Merrill Moore levytti kappaleesta oman version. Samoin Ella Maen toinen klassinen raju boogie woogie Down the Road Apiece on noussut vuosien saatossa klassikoksi, jota erityisesti monet mustat artistit kuten Amos Milburn kopioivat.
Vaikka Ella Maen klassinen ensi hitti olikin Cow Cow Boogie, niin lähinnä kantria ja kantrimarkkinoita hän kävi vuonna 1952 julkaistulla Tennessee Ernie Fordin kanssa levytetyillä duetoilla, jotka julkaistiin singlenä I’m Hog-Tied Over You/False Hearted Girl. Rytmikästä ja svengaavaa länsirannikon kantriswingiä. Vuonna 1954 Ella Mae julkaisi yhden kaikkien aikojen parhaista LPistä Barrellhouse, Boogie and the Blues, joka koostui vain ja ainoastaan Ella Maen laulamista rhythm & blues kappaleista. Ella Mae oli kuitenkin musiikillisesti edellä aikansa eikä hän päässyt nauttimaan rock’n’rollin nosteesta, vaikka eittämättä oli omalla panoksellaan rakentanut sille pohjaa.
Kaikki kolme Giny, Charline ja Ella Mae toimivat muutoksen airuena ja jonkinlaisina jäänmurtajina. He eivät saavuttaneet suurta tähteyttä vaikka Ella Mae sai toki siitäkin pienen osan 40-luvulla. 50-luvun alun alussa perinteiset roolit ja mallit olivat murroksessa, mutta suuri yleisö ei ollut vielä valmis hyväksymään valkoista naista mustan miehen musiikkia versioimassa tai laajemmin rytmimusiikkia. Ajat ja asenteet kuitenkin muuttuivat nopeasti. 50-luvun puolivälin jälkeen esiin nousi useita naisartisteja eikä vähiten rock’n’rollin nousun myötä. Rock’n’roll mursi raja-aitoja etelän ja pohjoisen, valkoisten ja mustien, sosiaaliluokkien ja sukupuolten välillä. Kantritaustasta ponnisti uusia kykyjä rock-markkinoille kuten Wanda Jackson, Janis Martin tai Sunin ainoa naissooloartisti Barbara Pittman. Samoin kantriyleisökin oli valmiimpi naisartisteille kuten Jean Shepard ja Patsy Cline. Suurempi tähteys antoi kuitenkin odottaa kunnes Patsy Cline löi itsensä todella läpi hitillään I Fall To Pieces vuonna 1960. Samaan 50/60-luvun osin rokkaaviin osin popahtaviin kantritähtiin voi lisätä ainakin Brenda Leen ja Connie Francisin.
Sweet Jeenan muusikki on sekoitus Ginyä, Charlinea ja Ella Maeta, mutta samoin hänen valitsemansa habituksensa sekoittelee viatonta ja romanttista Ginyä, Emma Maen itsevarmaa film noir-henkistä roolia ja Charlinen hieman karskia musiikille omistautuneen ammattilaisen mallia. Toinen kysymys onkin, onko Sweet Jeenalla samanlainen edelläkävijän rooli. Yllättävintä Sweet Jeenan nousussa suomalaisen rockabilly-scenen kermaan on, että vaikka alan kulttuuri on Suomessakin jo kolmen vuosikymmenen ikäinen, voi naisartistit laskea yhden käden sormin ainakin, jos muistetaan vain levyttäneitä artisteja. Aika häkellyttävä huomio tasa-arvon Suomessa. Muualla naisartistien nousu on ollut jo pitkään selkeä ilmiö. Amerikkalaista rockabilly-kulttuurin huipulle ovat kuuluneet jo 1990-luvulta sellaiset artistit kuin Kim Lenz, Marti Brom, Cari Lee ja monet muut. Euroopassa erityisesti Etelä-Euroopan scenestä on noussut esiin lukuisia mielenkiintoisia naisartisteja. Suomalaisen scenen jälkijättöisyyden syitä en lähde enempää arvuuttamaan mutta uskon tilanteen vihdoin olevan murroksessa.
Omaksi suosikikseni on noussut useiden kuuntelukertojen myötä viehko Indian Moon. Kappale jos mikä osoittaa Jeenan syvällistä juurimuusikin tuntemusta. Alkuperäisen version levytti vuoden 1954 puolivälissä Ginny Wright Shreveportissa Lousianassa ja single julkaistiin Fabor merkillä. Harva enää muistaa Ginny Wrightiä mutta vuosina 1954-55 hän oli nouseva kantritähti ja suosituimpia naislaulajia. Muutaman vuoden aikana hän levytti 12 soolokappaletta ja 9 duettoa, esiintyi niin Lousiana Hayredissa kuin Grand Ole Opryssa ja jakoi esiintymislavan ajan suurimpien tähtien kuten Faron Youngin, Leffty Frizellin ja Elviksen kanssa. Kaiken menestyksen keskellä Giny meni naimisiin ja käänsi selkänsä musiikkibisnekselle ja kantrimusiikille.
Indian Moon on sukua Hank Williamsin Kaw Ligalle mutta ei ole sävellyksenä kopio. Indian Moon kertoo hieman naiivin klassisen rakkaustarinan mahdottomasta rakkaudesta, mutta kun suomalaisessa iskelmässä Tapio Rautavaara tarinoi päivänsäteestä ja menninkäisestä, niin amerikkalaisessa versiossa kohteena on valkoisen tytön ja intiaanipojan rakkaus, joka ei voi toteutua kuin haavekuvissa. Rotujen välinen kanssakäyminen oli vielä tabu. John Ford lähestyi samaa teemaa pari vuotta myöhemmin klassisessa westernissä The Searcher, jossa John Wayne etsii pakonomaisesti intiaanien adoptoimaa sisarentytärtään. Elokuva paneutui kipeisiin kysymyksiin rasismista ja rotusekoituksesta. Kaikessa viattomuudessaan Indian Moon ohittaa nämä teemat jättäen intiaanit sivistyksen ulkopuolelle myyttiseen fantasiamaailmaansa.
Ginny Wright oli persoonallinen poikkeus 50-luvun naiskantrilaulajien joukossa. Hänen äänensä oli vahva mutta täynnä naiivia viattomuutta. Indian Moon’in ohella hän levytti joukon mielenkiintoisia kappaleita, joista teemoiltaan ylitse muiden nousevat My Chihuaha Dog ja Whirlwind. Bear Family on nämäkin julkaissut aikoinaan vinyylillä mutta cd julkaisu puuttuu.
Ginny Wrightiä ei voi luonnehtia missään nimessä radikaaliksi mutta siitä huolimatta hän edusti uutta virtausta kantribisneksessä – itsenäistä omalla nimellään esiintyvää naisartistia. Hänen puhtonen imagonsa ei kuitenkaan haastanut perinteisiä roolimalleja turhan avoimesti. Väistyminen musiikkibisneksestä avioitumisen myötä osoittaa myös vallalla olleita konservatiivisia arvoja. Ginyn ohella kannattaa mainita Indian Moon kappaleessa taustalla honky tonk pianoa takoava Evelyn Rowley, jonka väitetään opettaneen honky tonk pianon perusteet itselle Floyd Cramerille.
Viime viikkoina levysoittimessani on soinnut myös toinen nouseva eurooppalainen naisartisti. Italialainen Rockin’ Bonnie osoittaa levyllää Cocktail Jubillee kunnioitustaan toiselle 50-luvun naiskantrilaulajalle – Charline Arthurille. Charlinen uran huippuvuodet osuivat nekin vuosiin 1953-55, jolloin hän nousi harvalukuisten naiskantrilaulajien kärkikastiin. Charline oli kuitenkin lähes kaikessa vastakohta Giny Wrightille. Charline näyttää kuvissa kantripaidoissaan ja housuissa palava tupakka kädessään yhdeltä jätkistä. Kun aikansa suosituin naiskantriartisti Kity Wells lauloi It wasn’t God who made honky tonk angels, Charline oli yksi kapakan tytöistä kappaleessa Just look, don’t touch, he’s mine. Charlinen lauluissa ja hänen esiintymisessään oli eroottista latausta, jota kantriyleisö ei ollut valmis sallimaan naisartistille.
Charlinen RCA-levytykset tuottanut Chet Atkins näki hänessä varmasti jotain samanlaista potentiaalia kuin Sam Phillips näki muutama kuukausi myöhemmin eräässä Elviksessä. Vaikka Charline myöhemmin syyttikin Atkinsiä sessioiden manipuloinnista ja hänen ideoidensa laiminlyönnistä, voi mielipiteessä olla jälkikatkeruuden leima. Charlinen kiinnitys RCAlle oli rohkea ja ennakkoluuloton veto. Vaikka Atkins varmasti muokkasikin Charlinen musiikkia hovikelpoisemmaksi, ei sen kaikkia kulmia hiottu, vaan jäljellä oli aimo annos originaalia rosoisuutta, energiaa, rytmiä ja seksuaalista latausta. Charlinen musiikissa oli potkua ja sykettä, johon harva saman ajan miesartisti pystyi. Charlinen vertaaminen Elvikseen ei ole niin kaukaa haettua. Suurin ero näiden kahden etelän valkoisesta köyhälistöstä nousevan muusikon kohdalla on uran kehitys. Kun Elviksen ura lähti nousuun, niin Charlinen romahti. Ainakin osa Amerikkaa oli valmis itseään eroottisesti lavalla musiikin tahtiin kieputtavalle hillbillylle, mutta naislaulajan kohdalla sama estoton lavashow näyttää merkinneen uran itsetuhoista alasajoa.
Charlinen urasta kirjoittaneen Emily Neelen mielestä hänen suosion suurin este ei välttämättä ollut miesvaltaisen bisneksen vastustus vaan konservatiivinen kantriyleisö. Ennen kaikkea naisyleisö ei ollut valmis Charlinen kaltaiselle naismallille. Aikansa vaikutusvaltaisissa fanilehdissä tapa kuvata Charlinea vain tämän musiikin kautta ei vedonnut ostavaan yleisöön. Muita naisartisteja kuvattiin useimmiten luonnehdinnoilla kuten ’lovely’, ’beauteous’, ’cute’ ja heidät kuvattiin kotoisissa puitteissa kokkaamassa tai muuta ahertamassa. Charline taas kuvattiin bisnes-tyyppinä vain musiikille omistautuneena ammattilaisena. Charlinen ja bändin draivi toimi lavoilla mutta laajemman suosion saavuttaminen perustui jo tuolloin luotujen mielikuvien ja yleisön odotusten herkälle vuorovaikutukselle.
Charline tai Giny Wright eivät toki olleet missään nimessä ensimmäisiä naisartisteja kantrimusiikissa. Hyvän esimerkin 50-luvun kantri show’sta tarjoaa RCAn suositut Country & Western Caravan kiertueet, jotka toivat yhtiön tähdet pienimmillekin paikoille. Ideana oli esitellä lyhyen parituntisen show’n aikana mahdollisimman monta esiintyjää ja tavallaan markkinoida yhtiön tuotteita. Bear Family on aikoinaan julkaissut levyllä vuodelta 1954 säilyneen tallenteen show’sta, jonka pääesiintyjiä olivat mm. Charline Arthur ja Hank Snow. Yllättäen joukkoon mahtuu useita naisartisteja kuten Betty Cody, Davis Sisters ja Minnie Pearl. Erot Charlinen kanssa ovat kuitenkin silmiinpistäviä niin musiikin, pukeutumisen kuin esiintymisen suhteen. Kun muilla naisilla on kuvissa siveät pikku ruutuiset röyhelökauluksiset mekot, niin Charline on pukeutunut honky tonk artistien käyttämään räikeämpään nudie-cowboyasuun. Muiden musiikki ammensi kantri old time osastosta, kun Charline tukeutuu täysin honky tonk traditioon. Kun Bety Cody halusi olla cowboyn heila ja Minnie Pearl opetti, miten napata aviomies, niin Charline lauloi I’m having a party all by myself. Charline keskittyi myös vain ja ainoastaan musiikkiin, kuin muiden esityksissä erilaisia huumorikevennyksiä. Minnie Pearl oli myös kuuluisa Grand Ole Opryn komedienne.
Kantri-musiikki näytti kuitenkin kulkevan muiden tyylien perässä. 50-luvun alussa race listoille nousi useita naisartisteja kuten Ruth Brown, Lavern Baker, Little Esther ja Dinah Washington. Swing puolella itsenäisten ja itsellisten naistähtien aika ajoittuu jo vuosikymmen varhaisemmaksi. Peggy Lee jätti Beny Goodmanin orkesterin ja Ella Mae Morse Freddie Slackin orkesterin jo vuonna 1943 valiten soolouran. Ella Mae sopii hyvin täydennykseksi Giny Wrightille ja Charline Arthurille. Vuoden 1946 alussa Ella Mae ja Freddie Slack palasivat yhteen yhden session ajaksi, jossa purkitettiin boogie woogie klassikko The House of Blue Lights. Vasta 21-vuotias ja valkoinen Ella Mae latasi sellaisen rytmillisen ilottelun, että kappale nousi myös race-listalle. Ella Maen seksikäs ääni ja laulun viesti oli täynnä itsevarmaa ja itsetietoista leikittelyä miesten kanssa. Kuusi vuotta myöhemmin Merrill Moore levytti kappaleesta oman version. Samoin Ella Maen toinen klassinen raju boogie woogie Down the Road Apiece on noussut vuosien saatossa klassikoksi, jota erityisesti monet mustat artistit kuten Amos Milburn kopioivat.
Vaikka Ella Maen klassinen ensi hitti olikin Cow Cow Boogie, niin lähinnä kantria ja kantrimarkkinoita hän kävi vuonna 1952 julkaistulla Tennessee Ernie Fordin kanssa levytetyillä duetoilla, jotka julkaistiin singlenä I’m Hog-Tied Over You/False Hearted Girl. Rytmikästä ja svengaavaa länsirannikon kantriswingiä. Vuonna 1954 Ella Mae julkaisi yhden kaikkien aikojen parhaista LPistä Barrellhouse, Boogie and the Blues, joka koostui vain ja ainoastaan Ella Maen laulamista rhythm & blues kappaleista. Ella Mae oli kuitenkin musiikillisesti edellä aikansa eikä hän päässyt nauttimaan rock’n’rollin nosteesta, vaikka eittämättä oli omalla panoksellaan rakentanut sille pohjaa.
Kaikki kolme Giny, Charline ja Ella Mae toimivat muutoksen airuena ja jonkinlaisina jäänmurtajina. He eivät saavuttaneet suurta tähteyttä vaikka Ella Mae sai toki siitäkin pienen osan 40-luvulla. 50-luvun alun alussa perinteiset roolit ja mallit olivat murroksessa, mutta suuri yleisö ei ollut vielä valmis hyväksymään valkoista naista mustan miehen musiikkia versioimassa tai laajemmin rytmimusiikkia. Ajat ja asenteet kuitenkin muuttuivat nopeasti. 50-luvun puolivälin jälkeen esiin nousi useita naisartisteja eikä vähiten rock’n’rollin nousun myötä. Rock’n’roll mursi raja-aitoja etelän ja pohjoisen, valkoisten ja mustien, sosiaaliluokkien ja sukupuolten välillä. Kantritaustasta ponnisti uusia kykyjä rock-markkinoille kuten Wanda Jackson, Janis Martin tai Sunin ainoa naissooloartisti Barbara Pittman. Samoin kantriyleisökin oli valmiimpi naisartisteille kuten Jean Shepard ja Patsy Cline. Suurempi tähteys antoi kuitenkin odottaa kunnes Patsy Cline löi itsensä todella läpi hitillään I Fall To Pieces vuonna 1960. Samaan 50/60-luvun osin rokkaaviin osin popahtaviin kantritähtiin voi lisätä ainakin Brenda Leen ja Connie Francisin.
Sweet Jeenan muusikki on sekoitus Ginyä, Charlinea ja Ella Maeta, mutta samoin hänen valitsemansa habituksensa sekoittelee viatonta ja romanttista Ginyä, Emma Maen itsevarmaa film noir-henkistä roolia ja Charlinen hieman karskia musiikille omistautuneen ammattilaisen mallia. Toinen kysymys onkin, onko Sweet Jeenalla samanlainen edelläkävijän rooli. Yllättävintä Sweet Jeenan nousussa suomalaisen rockabilly-scenen kermaan on, että vaikka alan kulttuuri on Suomessakin jo kolmen vuosikymmenen ikäinen, voi naisartistit laskea yhden käden sormin ainakin, jos muistetaan vain levyttäneitä artisteja. Aika häkellyttävä huomio tasa-arvon Suomessa. Muualla naisartistien nousu on ollut jo pitkään selkeä ilmiö. Amerikkalaista rockabilly-kulttuurin huipulle ovat kuuluneet jo 1990-luvulta sellaiset artistit kuin Kim Lenz, Marti Brom, Cari Lee ja monet muut. Euroopassa erityisesti Etelä-Euroopan scenestä on noussut esiin lukuisia mielenkiintoisia naisartisteja. Suomalaisen scenen jälkijättöisyyden syitä en lähde enempää arvuuttamaan mutta uskon tilanteen vihdoin olevan murroksessa.
Kommentit