Tämä blogi on omistettu amerikkalaiselle 1930-40-50-lukujen juurimusiikille: rockabillylle, western swingille, honky tonkille, jump bluesille ja kaikille muille mahdollisille suuntauksille ilman tarkempia kategorioita. Tarkastelun alla on niin alan viimeaikaiset julkaisut kuin edellisten vuosikymmenten klassikot mutta erityisesti harvinaisuudet ja outoudet.

tiistaina, elokuuta 10, 2010

Big Beat Reviews - osa 6

Odotellessa suunniteltua blogin uudistusta ajattelin julkaista oheiset kolme Big Beat lehteen kirjoitettua arvioita. Näin mukaan ainakin saa liitettyä mielenkiintoisia kuvia ja videopätkiä kuten Rudy Grayzellin yllättävänkin raju rokkaus parin kymmenen vuoden takaa Dave & Deke Combon säestyksellä.


JOHNNY HORTON: Take Me Like I Am – Gonna Shake This Tonight (Bear Family)
 
Aloitetaan vaikealla kysymyksellä: luettele kolme Hank Williamsia ja Johnny Hortonia yhdistävää tekijää. Honky tonk ja kantrimusiikki eivät riitä vastaukseksi. Ensimmäinen on helppo. Hank ja Johnnyt Horton ja Cash muodostavat kolmikon, jonka kantripoljento on erityisesti vedonnut rockabilly-kansaan. Sen jälkeen kun Bear Family julkaisi 1981 ensimmäisen Horton kokoelmansa – Rockin’ Rollin’ – ovat Honky Tonk Man, I’m Coming Home ja Lover’s Rock kuuluneet lukemattomien billy-orkesterien ohjelmistoon. Tällä CDllä ei kuitenkaan kuulla noita klassikoita Hortonin menestyksekkäältä Columbia kaudelta, vaan pääosin bopahtavaa hillbilly rytkettä 50-luvun alkupuoliskolta.

Ja sitten ne kaksi muuta yhdistävää tekijää. Toinen on Hankin ja Johnin tapaturmainen ja varhainen poistuminen. Molempiin liittyi myös auto, mutta kun Hank päätti päivänsä itsetuhoisesti Cadillacin takapenkillä, niin Horton joutui rattijuopon uhriksi. Kolmas yhdistävä tekijä vaatikin sitten jo ponnisteluja. Vastaus on Billie Jean (kuvassa vuonna -61), joka jäi leskeksi niin Hankilta kuin Johnnyltä. Johnny nai Billie Jeanin erottuaan ensin edellisestä vaimosta varsin pian Hankin kuoleman jälkeen syyskuussa -53. Kuriositeettina ja ihmetyksen aiheena todettakoon, että Hank oli nainut Billie Jeanin vain vuotta aiemmin. Hank oli eronnut edellisestä vaimostaan Audreysta ja uusikin tyttöystävä odotti Hankin lasta, kun uusi lempi riehahti. Avioliito ei ollut Billie Jeaninkään ensimmäinen eikä Hank edes ensimmäinen kantritähti, vaan avioliitto oli edeltänyt suhde Faron Youngin kanssa. Tarina on kuin saippuaoopperasta, mutta kertoo myös jotain sodan jälkeisen etelän sosiaalisesta murroksesta ja juurettomuudesta.
Mutta takaisin musiikkiin. Hortonilla oli personaalinen ja vaikuttava ääni mutta hiteistään tuttu kaava, jossa Hortonin laulua tuki Grady Martinin harkitut kitarakuviot, syntyi vasta Columbia vuosina Nashvillen studiossa ammattimuusikoiden avustuksella. Löydettyä hittisoundia sitten toistettiin lukemattomissa sessioissa. Tälle levylle on valikoitunut muutama hyvä esimerkki Columbia kaudelta, joista ehkä mielenkiintoisin on nimi biisi Take Me Like I Am, joka kertoo radan kurjemmalta puolelta tulevan ylpeydestä tämän kohdatessa paremman väen tytön.
Jos edellä etsittiin yhtäläisyyksiä Hortonin ja Williamsin välillä, niin yksi erokin on syytä mainita. Horton kirjoitti ison osan lauluistaan mutta häneltä puuttui samanlainen luonnonlahjakkuus kutoa ihmiselämän kohtalot koskettavasti muutamaan värssyyn. Horton oli enemmänkin musiikillinen kokeilija, joka kokeili vähän joka narua. Mukana on iso liuta juna ja muita ”matkalla”-lauluja. Niissä joko romantisoidaan matkaa tai sitten kaihomielin kaivataan kotiin. Samalla on helppo luetella liuta paikannimiä. Junalauluissa on kuitenkin aina jytkettä; ne jyräävät kuten höyryveturi eteenpäin. Oma lukunsa ovat eksotiikaa tavoittelevat vieraaseen kulttuurin tutustumiset: on hillbillyä mustalais-, intiaani- ja jopa egyptiläistyyliin. Nämä kaksi suuntaa yhdistää näppärä jamaikalaisesta junasta kertova The Train with the Rhumba Beat. Mukana on myös todellisia sanoituksen helmiä kuten Two Red Lips and Warm Red Wine. Näiden lisäksi on tietenkin iso liuta ihmissuhde lauluja.


Mielenkiintoisen oheiskirjasen kirjoittanut Deke Dickerson pohtii, miten tyylien moninaisuus oli osoitus epätoivoisesta menestyksen metsästyksestä ja että menestyksen puute oikeastaan selittyy linjattomuudesta. Ehkä näin olikin mutta toisaalta monipuolisuus on yleensä muusikolla etu ja saman kaavan toistamisesta tulee helposti taakka. Menestystä ei Horton näillä varhaisilla levytyksillään saavuttanut mutta syy ei ole musiikissa. Hortonin musiikki on kauttaaltaan menevää hillbilly bopia, joissa aika ajoin liikutaan lähellä rockabillyä. Hortonilta puuttui kuitenkin rockabilly artisteille tyypillinen aggressiivisuus ja bluessävyt. Hortonin musiikki oli rytmikästä mutta pehmeää. Itsekin Kalifoniasta kotoisin oleva Horton ammensi länsirannikon kantriperinteen svengistä ja ”easy-living” draivista omaan hillbilly bopiinsa.

Loistava sarja ja loistava levy, jota ei kevein perustein kannata ohittaa.


R
UDY GRAYZELL: Let’s Get Wild (Bear Family)

Rudy Grayzellin Ducktail kappaleessa on kaikki mitä klassiselta rockabilly-biisiltä vaaditaan: intensiteettiä, rytmiä ja sopivaa uhoa. Eihän se niiden sinisten mokkakenkien tallominen niin pahalta kuulosta verrattuna pieteetillä kammatun fledan eli heiton eli ankanpyrstön sekoittamiseen. Rakkaalla kampauksella on monta nimeä ja niin kuin kaikki rasvaa hiuksiinsa aamulla tahkoavat tietävät, että kampaus on se, mikä miehen (tai naisen) määrittää. Grayzellin Ducktail on klassikko, joka on tuttu joko herran omana versiona tai sitten Joe Clayn kopiona. Monen monta versiosta on kappaleesta myöhemminkin kuultu.

Rudy Grayzell ja hänen muu tuotantonsa kuitenkin jäänyt tuntemattomammaksi. Ducktailin lisäksi vain muutama Rudyn kappale on päätynyt tunnetuille kokoelmilla ja kokoava oma levy on puuttunut tähän asti. Bear Familyn kokoelman 32 kappaletta vuosilta 1953-59 esittelevät erittäin monipuolisen ja taitavan muusikon. Kun 1933 syntyneen Grayzellin ura edelleen jatkuu, oli todellakin korkea aika nostaa esille yksi aliarvostetuimmista rockabillyn pioneereista. Grayzell oli pioneeri parillakin tavalla. Musiikillisesti hän oli trendien harjalla ja välillä niiden luoja. Hänen 1954-55 levytyksensä Capitolille olivat tyylillisesti Teksasin cat musiikkia ja harvoja levylle päätyneitä esimerkkejä
Elviksen läpimurtoa edeltäneistä rytmimusiikkitrendeistä. Hänen vuosien 1956-57 raidat Stardaylle ja Sunille ovat klassisen rockabillyn klassikoita.



Rudy oli myös pioneeri Amerikassa niin tärkeiden roturajojen murtajana. Rudyn oikea nimi on Rudolfo Jiminez mutta 50-luvun kantriyleisölle valittiin Rudyn kaukaisen saksalaisen sukulaisen sukunimi. Rudy ei latinotaustaansa suuremmin korostanut ja hänen muusikissaan löytyy monia muita vaikutteita muttei texmex rytmejä. Etelän roturajoja kolisteli kuitenkin ainakin kaksi viimeistä Starday sessiota Pappy Dailyn studiossa Houstonissa: latinorokkaria säestämässä valkoiset punaniskat ja musta lauluyhtye
Imperials.

Noista kahdesta sessiosta julkaistut singlet
Jag-Ge-Lee-Ga/You Hurt Me So ja Let’s Get Wild/I Love You So ovat Rudyn persoonallisempia. Niissä sekoitetaan billyrytmeihin doowoppia ja jump bluesia. Niitä edelsi puhdasoppinen rockabilly single Duck Tail/You’re Gone.


Rudyn Capitol kauden kolme singleä vuosilta 1954-55 ovat paljon tuntemattomampia mutta yhtä mielenkiintoisia ja svengaavia. Ne ovat
Lew Williamsin tuotannon ohella harvoja levytettyjä esimerkkejä Teksasin ”kissamusiikista” juuri Elviksen läpimurron kynnyksellä. (Kts blogi Cat Music: Rock'n'Roll ennen Elvistä, maaliskuu 2008) Eri puolilla Yhdysvaltoja valkoinen nuoriso kiinnostui mustasta rhythm & bluesista 50-luvun alussa ja monet valkoiset trenditietoiset hep catit alkoivat soitossaan ammentaa mustia vaikutteita. Ennen Elvistä ja rock’n’rollin yhtenäiskulttuuria ”cat music” sai erilaisia muotoja. Itärannikkoa hallitsi Bill Haley, Kaliforniassa soi Merrill Mooren country boogie ja Teksasissa Rudy Grayzell svengasi sekoitellen kantria, jatsia ja rhythm & bluesia.

Bear Familyn kokoelmalta löytyy vielä Capitol-kautta edeltävät levytykset Abbottille, jotka ovat vielä perinteisempää hillbillyä.

Rudy Grayzellin cd on kauan odotettu uusintajulkaisu ja ehdoton hankinta rockabilly faneille. Rudy kuuluu samaan joukkoon Lew Williamsin,
Sonny Fisherin, Luke McDanielsin, Pat Cuppin, Sammy Mastersin ja muiden rockabilly-pioneereiden joukkoon, joiden polte ja kiinnostus mustaan musiikkiin synnytti musiikkia, joka pysynyt tuoreena yli puolivuosisataa.


DON WOODY: You’re barking up the wrong tree (Bear Family)

Don Woodyn rock’n’roll ura on lyhyt mutta erikoinen. 50-luvulla häneltä julkaistiin kaksi singleä, mutta rockabilly-buumin alkuvuosina 1976 MCA julkaisi Englannissa Woodyn Make Like Rock’n’Roll kappaleen kääntöpuolella Peanut Wilsonin Cast Iron Arm singlenä, joka sai paljon soittoaikaa radiossa ja nousi hetkeksi jopa brittien listojen häntäsijoille, vaikka ei aivan kärkisijoille niin kuin kävi Hank Mizellin Jungle Rockille. Yhtä hämmästynyt menestyksestään ja eurooppalaisten kiinnostuksesta Woody varmasti kuitenkin oli. Ja edelleen hän jaksaa ihmetellä eurooppalaisten kiinnostusta varsinkin löydettyään Virosta ylläpidetyt kotisivunsa.

Woodyn musiikki on varmasti monille alanharrastajille tuttu. Joulukuussa 1956 Nashvillen Bradley Film & Recording studiossa äänitetyt neljä raitaa on julkaistu useaan otteeseen. Ensin 70-luvun lopun Rare rockabilly kokoelmilla ja sitten cdllä Bear Familyn That’ll Git It sarjassa. Ne ovat klassisimmista klassisinta rockabillya ja herättävät monelle ainakin 80-luvun alussa niitä kuunenenneelle nostalgisia muistoja.



Toki herää kysymys, mihin muuhun tätä cdtä tarvitaan kuin tukemaan Woodyn paluuta Eurooppaan lavoille Hemsbyssä. Paluuseen suhtaudun skeptisesti; Woody ei ollut varsinainen muusikko edes 50-luvulla vaan loi uraa djnä. On jotenkin kornia odottaa hänen toistavan 54 vuotta sitten hetkiseksi hyvien muusikoiden kera saavuttamansa taian. Urheilumaailman vertausta käyttäen ei vuosia sitten lopettaneita tähtiä kutsuta uudelleen pelaamaan, vaan heille osoitetaan kunnioitusta muilla tavoin. Vuodesta toiseen jatkavia tervaskantoja tulee ylistää ja arvostaa – niin urheilussa kuin musiikissa. Voitte itse arvioida lopputulosta seuraavassa:



Levy itsessään kuitenkin perustelee paikkansa. Tuttujen klassikkojen lisäksi tarjolla on viisi muuta Woodyn kappaletta, joita on harvemmin julkaistu muualla tai itse asiassa kolmea niistä ei ole julkaistu lainkaan. Mukana on kuitenkin yksi kaksoisotto, joten uusia kappaleita on neljä. Arcolla 50-luvun lopussa julkaistu single
Red Blooded American/Not I rokkaavat mallikkaasti ja Woody pitää itse suosikkinaan juuri Not I kappaletta. Samoin julkaisematon demo Hula Hula Girl on ihan kelvollinen. Näiden lisäksi on vielä kaksi bonusraitaa: Brenda Leen ja Billy Eustisin esitykset Woodyn sävellyksistä.

Woodyn tarina on myös kerrottu hyvin perusteellisesti taustavihossa, jos sitä joku kaipaa. En tiedä, onko Bear Familyllä tarkoitus jatkaa tällaisten cd muotoisten kymppituumaisten julkaisua eli noin 10 kappaleen kokoelmia edullisemmalla hinnalla. Kyllä itse voisin näitä muitakin ostaa. Suositeltava paketti mutta pakollinen vain niille joilta Woodyn klassikkoraidat puuttuvat.

Ei kommentteja: