DWIGHT YOAKAM: Blame the Vain

Dwight Yoakamin julkaisutahti on viime vuosina hiipunut, joten hyvä aika katsoa miehen uraa taakse päin. New West on julkaissut uudelleen vinyylinä alun perin vuonna 2005 julkaistun ”Blame the Vain” pitkäsoiton, jota luonnehtisin rohkeasti miehen uran unohdetuksi klassikoksi, vaikka se toki on yli 200 000 kappaletta myynytkin. Levy on yksi Dwight Yoakamin parhaista eikä sen musiikki oli 15 vuodessa vanhentuneet yhtään.

Dwight Yoakamin merkitystä kantrin historiassa ei voi liioitella sillä niin käänteentekevä hänen musiikkinsa oli 80-luvun lopulla ja 90-luvulla. Yoakamin levyt nostivat honky tonk ja varsinkn bakersfield-soundin unohduksen suosta takaisin merkittäväksi myös nuorempaa kuulijakuntaa puhuttelevaksi musiikiksi eikä vain vanhojen alkoholisoituneiden ukon rähjäkkäiden savuisissa baareissa kuluttamiksi menneisyyden tuotteeksi. Yoakamin Bakesfield soundi hengitti rock & rollin ja uuden aallon kanssa samaa energiaa. Vaihtoehtoisen kantrin nuoripolvi on tähän päivään asti ammentanut tuosta Yoakamin perinteestä ja väittäisin jopa, ettei perinteisen kantrimusiikin ja honky tonkin paluuta ja uuden vaihtoehtokantrisukupolven nousua olisi tapahtunut ainakaan samassa mitassa ilman Yoakamin klassisia levyjä. Nyt julkaistu ”Blame the Vain” on kuitenkin ajalta, jolloin vaihtoehtoinen kantri jo kukoisti, mutta silti Yoakamin levy päihittää nuorien kilpailijoiden tuotokset. 

 ”Blame the Vain” oli miehen toinen pitkäsoitto pitkän yhteistyön Pete Andersonin katkettua ja myös toinen levy Reprise-kontrahdin jälkeen. Edellinen levy (”Population Me”) oli ollut jonkinlainen irtiotto Bakersfield soundista ja askel hyvin perinteiseen kantrisoundiin. ”Blame the Vain” oli tälle täydellinen vastakohta. Dwight palasi vahvasti juurilleen Bakersfield soundiin mutta samalla päivitti soundinsa rokkaavammaksi kuin koskaan aiemmin tai myöhemmin. Soitossa on twangia ja menevää draivia mutta myös herkkiä ja tunteellisia balladeja. Soitosta välittyy soittamisen ilo. Pete Anderssonin paikan on ottanut tyylikkäästi kitaristi Ketih Gattis. Yhtye saa loistaa Yoakamin takaa ja orkestrointi on sopivan pelkistetty ja klassinen. Kappaleetkin ovat kaikki omia.

Levy etenee pitkään twangäävien menopalojen ja herkkien honky tonk balladien vuorotellessa. Meno paloissa on twangia ja draivia sekä Yoakamin veyttävää tyyliä mutta Buck Owensin jalanjäljissä astellaan myös rock &rollin puolelle niin kuin ”Intentional Heartache”, ”Three Good Reasons” tai ”Blame the vain” kappaleissa.  ”I wanna love again” kappaleessa olen kuulevani 60-lukuisen honky tonkin seassa myös Holly-vaikutteita.   

Honky tonk balladit kuten “Lucky That Way” tai “Does it show” ovat riisuttuja esityksiä täynnä tukehtuneita tunteita. A-puolen päättävä “Just passin time” tunnelma on leppoisampi ja tapetaan nimessä mukaisesti aikaa. Akustinen kitara tuo mukaan texmex vaikutteita.

B-puolen kappaleissa hylätään parissa kappaleessa puhdasoppisin Bakersfield kaava. ”She’ll remember” ja ”When I first came here” edustavat  hieman modernimpaa kantrirock henkeä ja päätöskappale ”The Last Heart in Line” on voimaballadi johon on liitetty viulutaustakin.

Nee West on tehnyt kulttuuriteon julkaisemalla Yoakamin vähemmällä huomion jääneen ”Blame the Vain” pitkäsoiton nyt myös lopulta vinyylinä. Honky tonkin moderni klassikko! 

(Julkaistu Big Beat 2/2020)