Rossella Scarlet: The Outsider

 

Lukuisia musiikkivideoita soljuu ehtymätön määrä sosiaalisen median bittivirrassa. Harvoin niihin pysähdyn ja, kun pysähdyn, niin harvoin jaksan kuunnella loppuun asti, mutta kun kuuntelen, niin se herättää useinkin itsessäni halun tietää enemmän artistia ja hänen musiikistaan. Näin tutustuin Rossella Scarletiin. Rossellan debyytti pitkäsoiton nimibiisistä ”The Outider” on kuvattu osuva ja ainakin itseäni viehättävä video. Rossella kävelee pitkin vehreää peltomaisemaa ja taustalla soi hitaan hillityllä mutta vastustamattomalla draivilla kappale ulkopuolisuudesta. Olin erityisen myyty Rossellan personaalisesta ja vahvasta laulusta. Nainen ei yritä matkia tai kopioida ketään vaan olla oma rohkea itsensä. Se on hyvä alku ja riittää jo pitkälle.

Rossella on Lontoossa pidempään asunut italialainen, jolta ElToro julkaisi edellisvuonna EPn. Brittimuusikoiden kanssa tehdyt kappaleet edustivat vielä varsin tyyliuskollisesti 40-50-lukujen kantria. Uuden levynsä Rossella on kuitenkin tehnyt yhteistyössä italiaisen Cris Mantellon kanssa ja sen on julkaissut Montellon GoCountry yhtiö. Mantello on myös taitava kitaristi, jonka eri kitaroilla (sähkö-, akustinen- ja steelkitara sekä dobro) on tärkeä rooli nelodian kuljttamisessa, mutta kappaleiden keskiössä on kuitenkin Rosellan kirkas, selkeä ja intensiivinen laulu.  

Rossellan oma tyyli on vuodessa kehittynyt ja hän on puhjennut artistina täyteen kukoistukseen. Rossella ei enää tavoittelee jotain vintage-soundia, vaikka hänen musiikkinsa perusta on toki edelleen 50-luvun kantrissa ja rockabillyssä ja hänen suurin esikuvansa on Hank Williams. Musiikki on ajatonta kantrivaikutteista musiikkia, jossa taustalla pohjavirtana kulkee melodinen twang. Rossella soundissa on jotain samanhenkistä kun Fatboyn musiikissa. Rossella edustaa uutta eurooppalaisten western musiikki genreä, johon luen kuuluvan myös mm. Sarah Vistan tai Clint Bradleyn. Rossella ei ole toki samalla lailla kiinnittynyt lännenelokuvateemaan, mutta itse musiikissa on samoja aineksia; vahva perinteen kunnioitus, modernien aineisten tyylikäs sekoittaminen, ponnistaminen rockabilly genrestä ja luottamus pelkistettyihin taustoihin. Musiikki ei ole kaikin osin tyylipuhdasta kantrimusiikkia, mitä se sitten onkin, mutta se ei ole myöskään americanaa. Toisaalta western asusteet ovat kaikille edellä mainituille artisteille tärkeitä ja alleviivaavat musiikin asennetta. Niin kuin nuo edellä mainitutkin niin myös Rossella säveltää ja sanoittaa suurimman osan kappaleistaan. Tällaisesta lauluja-lauluntekijä identiteetistä on tullut varsinkin Americana-markkinoilla uskottavuuden symboli. 

Levyn on tasaisen hyvä ja monipuolinen. Esiin voin nostaa vaikka kevyesti twängäävä mutta kuitenkin samalla melodisen kuulas  ”Don’t Say”, surullinen jäähyväistunnelmissa viipyilevä ja ajattoman klassinen kantriballadi ”My Man”, akustinen ja herkkä ”Still Right There”, kohtalonomainen espanjalaisella trumpetilla vahvistettu ”This Is Not My Song” tai Sean Mencherin säveltämä western swing vaikutteinen kevyt kantrihölkkä ”Now You’re Gonna Be Loved”, jossa kuullaan myös Mencherin kitaraa. Rockabilly vaikutteisia kappaleita on useampiakin: ”I Really Don’t Care”, ”Dana Lee”, ”Got To Go” ja ”I Prefer to Sing”. Italiaksi laulettu ”Guarda Che Luna” yhdistelee itallo-iskelmää ja kantri-twangia. Suomalaiset tuntevat kappaleen paremmin Olavi Virran ikuistamana "Hopeisena Kuuna" vuodelta 1960.

Rossella Scarletin levy oli synkän loppusyksyn ehdottomia piristyksiä. Olen myyty ja lämpimästi suosittelen levyä.  Rossella on vahva ja persoonallinen laulaja, jonka western twang soi tyylikkäästi ja koolisti. 

(Julkaistu Big Beat 4/20)