CHARLEY CROCKETT: Welcome to Hard Times

Charley Crockett on häkellyttävän tuottelias ja luova artisti, jonka tahtia ei näytä hidastavan edes massiivinen sydänleikkaus. Edellisestä pitkäsoitosta ei ole ehtinyt kulua kuin vuosi ja taas tarjolla on vinyylinen Charley Crockettin originellia musiikkia. Uusi levy ehdittiin purkittaa juuri ennen korona pandemiaa, mutta sopivasti toki tuo synkistelevä otsikko tätä vuotta on kuvannut. Levyn nimi on kuitenkin lainaa amerikkalaisen kirjailija E.L. Doctorowin romanista Welcome to Hard Times (1960). Romaani oli tumma sävyinen satiiri villistä lännestä, jonka elämää hallitsee raiskaus, murha ja kosto. Kirjan moraalinen sanoma on: “All that is necessary for the triumph of evil is that good men do nothing.” Voi olla, että Charleyn innoituksen lähde on kuitenkin enemmin kirjan pohjalta Burt Kennedyn 1967 ohjaama saman niminen lännen elokuva, jossa pääosaa näytteli Henry Fonda. Tarina on siinäkin synkkä: viattomien terrorisointia, raiskausta ja tappamista sekä epätoivoista yritystä välttää raastava kosto ja loppu on tietenkin traaginen mutta ehkä myös toiveikas. Crockettin tarinat ovat tällä kertaa myös synkkiä ja toivon tuolla puolen. Charley puhuu jopa goottikantrista. Tuo termi ei kuitenkaan mielestäni ole osuva, sillä ainakin itselleni se antaa väärän kuvan itse musiikista, jossa on kuitenkin tuo Charley tyypillinen rennon laiska rytmi, joka luo sopivan tasapainon synkkien tarinoiden kanssa. 

Levyn tuottajana on häärinyt Mark Neill, joka on tuottanut mm J.D. McPhersonin ”Let the Good Times Roll” levyn. Neill on onnistunut hyvin. Levyn kokonaistunnelma on hyvin yhtenäinen ja pelkällä ylimalkaisella kuuntelulla ei sen sisälle pääse. Yhtenäisen sointimaailman ja tunnelman takaa paljastuu kuitenkin moninainen tyylien kirjo. Yhtenäisyyttä lisää Billy Hortonin Forth Worth studion pyöreä vintage-soundi. Studiossa ollaan varsin pelkistetyllä orkesterilla: pari kitaraa, piano, steel-kitara, kontrabasso ja rummut sekä aika ajoin banjo. Tapa, jolla soitinten roolit on sovitettu ja miten niiden kautta on luotu rakennetta kappaleilla, tuo itselleni mieleen juuri McPhersonin, vaikka muutoin herrojen musiikit ovat tyyleiltään erilaiset. Tilaa ei anneta räväköille sooloille vaan solisti hallitsee tunnelmaa. Silti pianon ja kitaroiden usein hienovarainen esiintulo ja korostukset ovat olennainen osa kokonaissoundia. Varsinkin pianointrot ovat taiten tehtyjä ja useissa kappaletta yhteen sitova elementti. Soitinten keskinäisen roolin vaihtuminen auttaa kappaleita myös kasvamaan ja muuttumaan. Tällaista taitavaa soitantoa ja tyylikästä orkestrointia on ilo kuunnella.

Levyn hieno vahvan 60-lukulainen kansi antaisi olettaa tarjolla olevan puhtaasti kantrilevyn. Samaa tulkintaa vahvistaa myös ensimmäiset ylimalkaiset kuuntelukerrat. Mutta kun alkaa päästä sisälle levyyn ja kuunnella sitä tarkemmin alkavat nuo muut vaikutteet korostua ja vaikka kyllä tätä voi kantrilevyksi kutsua niin Charleyn musiikissa on vahva 70-luvun soulin ja New Orleansin rytmin vaikutus. En tiedä olisiko kantrisoul sopiva termi, koska perinteisemmin kantrisouliksi on kutsuttu hieman erilaista musiikkia. Charleyn keinuvassa laiskan groovissa rytmissä on kuitenkin jotain hypnoottisen vetovoimasta ja hän pystyy luontevasti tulkitsemaan sen varsin erilaisten kappaleiden puitteissa. 

Levyn avaava nimikappale on luonteva valinta single nostoksi. Laulun kuvaama maailma on armoton paikka, jossa nopatkin ovat ennalta merkitty ja jossa köyhä ei voi edes luottaa fortunaan. Näinköhän kappale olisi Charleyn tulkinta nyky-Amerikan menosta, jossa amerikkalaisen unelma on karannut monelta täysin tavoittamattomiin. Kappaleen tarttuvuus tulee kuitenkin sen rennon laiskasta rytmistä ja hienosta piano introsta. 

”Run Horse Run” vaikuttaisi syntyneen ”Riders in the Sky” kappaleen innoittamana. ”Lily My Dear” on banjon rytmittämää folkia tai bluegrassia jos niin halutaan. ”Rainin’ in My Heart” on sähköisen ja groovi kantrikappale mutta silti Charleylle tyylille uskollisena hillitty, jossa mukana on 70-luvun soulia ja New Orleans rytmiä vai onkohan tämä kantria lainkaan. ”The Man That Time Forgot” on puhtaammin kantria ja tuo mieleen 60/70-luvun vaihteen honky tonk musiikin.  Kappale on hyvä esimerkki siitä, missä Charleyn musiikissa olisi varaa parantaa: sanoituksissa. Jos Charley haluaa menestyä Americana markkinoilla, sanoituksilta vaaditaan aika-ajoin enemmän runollisuutta. 

Levyn keskiössä ovat kuitenkin synkät mutta usein vahvan rytmiset balladit. ”Don’t Cry” on vahva 60-luku henkinen riisuttu mutta tunteikas kantrisoul balladi. Rytmikäs balladi ”Fool Somebody Else” jatkaa kantrisoul-linjalla vaikka ei niin klassisen puhtaalla linjalla. Steel kitaran kannattelema ”Paint it blue” jatkaa vahvojen synkkien balladien kavalkadia. Goottikantriballadi ”Wreck Me” kertoo yksinäisyydestä, hylätyksi tulemisesta, epätoivosta ja ankeudesta. Kappale tavoittaa hyvin harmaan tunnelman, jossa aika kuuluu todella hitaasti ilman toivoa huomisesta. 

Charley Crockettin musiikissa on tunnetta, luovuutta ja originellia otetta, mutta myös syvällistä Etelän musiikin perinteiden sisäistämistä ja jalostamista omanlaiseksi personaaliseksi tunnistettavaksi soundiksi. Nautittavaa musiikkia synkistä tunnelmista huolimatta. Erittäin vahva suositus kaikille hyvän juurimusiikin ystäville. 

(Julkaistu Big Beat 3/20)