ESTHER ROSE: How Many Times

 

New Orleansissa viimeisen vuosikymmenen vaikuttanut Esther Rosen kirkas, puhutteleva ja rehellisen herkkä ääni on nostanut hänet indie-kantrigenren suosikkiartistieni joukkoon. Hankin aluksi Estherin parin vuoden takaisen pitkäsoiton ”You Made It This Far”, joka soi akustisemmin kuin uusin julkaisu. Niin edellinen kuin uusi levy ”How Many Times” on purkitettu livenä nauhalle ilman erillisiä digitaalisia jippoja. Uusimman kohdalla Esther sanoo kuitenkin jo käyttäneensä ensi kerran studiossa kuulokkeita. Estheriin taustayhtye on säilynyt lähes muuttumattomana molemmilla levyillä, vaikka tyyli onkin kehittynyt. Aiempaa tyyliä voisi luonnehtia jonkinlaiseksi Appalakkien twangiksi modernilla twistillä. Fiddle hallitsee soolotilaa mutta mukana on myös sähkökitara. ”How Many Times” ottaa eroa tuohon perinteiseen soundiin ja on aavistuksen sähköisempi ja popahtavampi retromaisella twangilla.  Oheen ladatut live-taltioinnit ovat enemmän kallellaan tuohon akustisempaan tulokulmaan.

Estherin musiikkia ei kannata väkivalloin pistää ahtaisiin karsinoihin. Hänen uusimmassa levyssään on paljon samaa kuin Pokey LaFargen tuoreemmassa levyssä. Ei varmastikaan ole sattuma, että Pokey ja Esther ovat koronan jälkeen yhteiskiertueelle. Esther kertoo myös ihailevansa Nick Lowen tarttuvia sävellyksiä ja hänen viimeaikojen julkaisuja. Esther on tehnyt myös yhteistyötä toisen neworleanslaisen indiekantri yhtyeen Deslondesin kanssa. Musiikillisten sankareiden joukosta löytyy myös ainakin 60-70-luvun folk-rock artisti Joni Mitchell ja Hank Williams, mutta vaikutteita tihkuu myös nuoruusvuosien musiikillisesta maailmasta, joka oli sekoitus 90-luvun indie-rokkia ja saman vuosikymmenen pop-kantri artisteja kuten Mary Chapin Carpenter tai Dixie Chicks. Noista palasista pystyy ehkä luomaan jonkinlaisen mielikuvan Estherin musiikillisista raameista. Itse kuulen Estherin musiikissa kuitenkin myös vahvoja kaikuja 60-luvun alkupuolen popahtavan rock-iskelmän tavasta rakentaa tarttuvia melodioita mutta myös tuon ajan kitarayhtyeiden soiton kevyettä. 

Levyn nimibiisi on koukuttava eikä ainoastaan Estherin neljä kertaa putkeen kertosäkeessä toistaman kysymyksen ”how many time will you break my heart” johdosta. Rullaavissa ”Keeps Me Running” ja ”My Bad Mood” kappaleissa on Estherin bändin soundin kaikki ydinainekset: kevyt vetävä draivi, fiddlen ja twangin sähkökitaran hienostunut vuoropuhelu ja rytmikäs virvelin harjaus.  Melodiat ovat tarttuvia ja koukuttavia. Kappaleiden tarinat kietoutuvat Estherin pienin elein kerrottujen arkisten mutta silti merkityksellisten tarinoiden ympärille. Estherin kirkas ääni myös vangitse kuulijan osaksi tarinaa. Tunnelma on haikean romanttinen tai hilpeän alakuloinen. Itselleni uuden levyn soinnissa ja tunnelmassa on jotain samaa kuin Chris Isaakin musiikissa.  

A-puolelta löytyy vielä kaksi mainiota kappaletta. Kepeä Texasin avoimissa maastoissa kulkeva ”Coyote Creek”, joka tuo mieleen Teksasin 1970-luvun superyhtyeen Flatlandersin. ”Good Time” palaa taas kepeän kipeisiin tunnelmiin ja vetäviin rytmeihin. B-puoli alkaa rauhallisimmissa tunnelmissa. ”When You Go” on valssahtava kantriballadi ja ”Songs Remain” on akustisen kitaran kannattelema folk-balladi. ”Mountaintop” kappaleella palataan rytmikkäämpään svengiin mutta tällä kertaa varsin groovisti.  Haikea yksinäisyys, kaipaus ja lopulta voimaannuttava pettymys on käsin kosketeltavaa Estherin laulussa ja valittavassa fiddlessä ”Are You Out There” kappaleessa. Päätöskappale ”Without You” palaa edellisen levyn Appalakkien twang tunnelmiin.

Ehdottomasti yksi vuoden 2021 julkaisuista. Esther Rosen kepeän haikea kantritwang valloittaa ja kutsuu mukaan. Vahva suositus. 

(Julkaistu Big Beat 3/2021)