BROADWAY TWISTERS: South by South West 2

 

Brittiläinen Broadway Twisters lataa pöytään niin rouhean ja rasvaisen rock & roll -paketin, että jos pidät korkeaoktaanisesta rock & rollista, pidät Broadway Twistersistä, ja jos et pidä Broadway Twistersistä, et pidä rock & rollista. No makuasioista ei pidä kiistellä, mutta Broadway Twisters on harvinaislaatuinen yhtye: hiki virtaa, kitara tulee iholle ja soundi on juuri sopivan päällekäyvä. Realistisen maanläheisyyden rinnalla mukana on yhtä aikaa B-rikoselokuvien tummuutta ja beat-runouden hienovaraista ympäröivän maailman havainnointia. Musiikillisesti Broadway Twisters kuulostaa siltä kuin blenderiin olisi heitetty Gene Vincent, Eddie Cochran, Chuck Berry, John Lee Hooker, Billy Lee Riley, Johnny Cash ja Stray Cats, ja keitosta oltaisiin maustettu autotallirokin asenteella ja brittiläisellä 1980-luvun indierockilla varsinkin Smithsillä.

Yhtyeen kotisivuilla poimitun sitaatin mukaan Broadway Twisters kuulostaa LSD:tä kokeilleelta Eddie Cochranilta hänen lukiessaan Jack Keroucia. Yhtyeellä on rakkaussuhde myös japanilaiseen 1950- ja 1960-lukujen populaarikulttuuriin. Aikamoinen paketti, mutta älkää pelästykö kirjallisia viittauksia. Broadway Twisters toimii kympillä, vaikka ei kiinnittäisi huomiota sanoituksiin, mutta tällä kertaa ne kannattaisi huomioida. Yhteen rock & rollissa on elämänmakuinen juuri tätä hetkeä henkivä intensiivinen tunnelma.

Broadway Twisters ei oikeastaan ole edes varsinainen yhtye, vaan kitaristi-laulaja Adrian Stranikin ja basisti Bill Mannin muodostama duo. Levyllä ja usein keikoillakin kokoonpanoa on vahvistettu rumpalilla ja välillä pianollakin. Hyvin yhtye toimii duonakin tuoreiden livetallenteiden perusteella ja soundikin on silloin hivenen perinteisempi ja rockabillahtavampi. Stranik on duon luova osapuoli, jonka kynästä kaikki kappaleet yhtä lukuun ottamatta ovat lähtöisin. Tuo yksi laina ”Cheers For The Tears” on lontoolaisen Urban Voodoo Machinen kappale. Stranik on aiemmin myös soittanut tuon varsin mielenkiintoisen konklaavin kanssa. Urban Voodoo Machine -yhtyettä voisi kuvata brittiläiseksi versioksi Legendary Shack Shakersista.

 Levyn videonostoksi on valittu ”The Madness Of Suzuki Seijun” -kappale. Kappale kertoo japanilaisesta 1950- ja 1960-lukujen B-elokuvien ohjaajasta Seijun Suzukista, joka tuli tunnetuksi yakuza-aiheisista rikoselokuvista. Elokuvien nimet kertovat jo jotain: esimerkiksi ”Etsivätoimisto 2-3: Kuolkaa, paskiaiset!” (1963), ”Tokion rakkikoira” ja ”Tappelun elegia” (1966). Suzukin elokuvat ovat keränneet kulttimainetta, mutta ne johtivat aikoinaan ohjaajan potkuihin. Myöhemmin Suzukin elokuvat ovat inspiroineet muun muassa Quentin Tarantinoa. Broadway Twistersin kappale on tarttuva ja yhtä kovaksi keitetty kuin rosvot Suzukin elokuvissa, ja juuri niin omaperäinen kuin kunnianosoituksen Suzukille kuuluukin olla.

Broadway Twistersillä on tapana lainailla tai paremminkin upottaa omiin kappaleisiin tuttuja teemoja klassikkokappaleista sortumatta kuitenkaan kopiointiin. Koen tällaisen ennemminkin kunniaosoituksena alkuperäisille esiintyjille ja musiikillisen jatkumon rakentamisena. ”Any Dope (Can Pull A Gun)” on saanut inspiraation Billy Lee Rileyn ”Flying Saucers Rock & Rollista”. “T.V Times” -kappaleessa vilahtaa Gene Vincentin ”Be-Bop-A-Lula” ja Cliff Gallupin kitarointi inspiroi Stranikin soittoa. ”L.V Hookers” nojailee taas Chuck Berryn tuttuihin kitarariffeihin. Kaikki biisit karkaavat kuitenkin kauas esikuvistaan.

Levyltä löytyy kaikkiaan kaksitoista kappaletta eikä joukossa ole yhtään heikkoa esitystä. Kerrotut tarinat henkivät tätä hetkeä ja kurkistavat syvälle nyky-yhteiskunnan tummiin varjoihin. Adrian Stranik on todellinen runoilija, jonka tarinat eivät ole helppoja, mutta ne ovat puhuttelevia ikkunoita ihmiselon eri puoliin. Katseen kohteena ovat usein varjoissa liikkuvien ja unohduksiin jäävien tarinat. ”Night Tripper” on tiukan rullaava rock & roll, joka kertoo ymmärtävästi ja empatiaa osoittaen uuden Euroopan rajat ylittävästä liikkuvuudesta ja kulkee ukrainalaisen tytön matkassa Italian yöllisistä tansseista kohti unelmaa ja uutta onnea Leedsissä. ”Girl With A Gretsch” on tarina naisesta, kitarasta ja baarista Sohossa, ja niistä ylimaallisista tunteista, joita naisen esitys nostaa esiin. Kappale on kantrivaikutteinen hölkkä, jossa Cashin rytmi kohtaa rock & rollin. Siinä on jotain, joka tuo mieleen myöhempien aikojen Reverend Horton Heatin tuotannon.

Osa kappaleista kulkee todella syvissä ja tummissa vesissä. ”Fender Car Disaster” on raivoisa tilitys itsetuhoisuudesta ja kuoleman kanssa liehittelystä ja siihen sopii kuin nakutettu päällekäyvä rhythm & bluesahtava rock modernilla twistillä. Kappale tuo mieleen Road Kingsin parhaat levytykset. ”You Owe Me Nothing” vyöryttää modernisoidun Sun Recordsin rock & rollin keinoin karille ajautuneen parisuhteen ahdistuneisuutta ja huutaa miten, joka päivä on samanlainen, kun toinen ei voi enää tarjota mitään uutta. ”Crack Babylla” eletään kovaa ja kuluttavaa elämää tiukan Setzer-henkisen rockabillyn tahdissa. Kertojan tyttö on sortunut huumeisiin, jäänyt koukkuun ja pyrkimykset kuiville kariutuvat. Harvoin korkeaoktaaninen rockabilly käsittelee niin synkkiä ajatuksia kuin kappaleella ”Du You Remember The Future, Baby?”. Kappale on pessimistisen synkkä laulu maailman nykytilasta ja katoavasta tulevaisuudenuskosta. Berry-kompilla liikkuva ”L.V Hookers” kertoo Las Vegasin prostituoiduista ja heidän asiakkaistaan. ”Probably North 10th Street” on autotallihenkistä rock & rollia John Lee Hookerin kompilla. ”T.V. Times” uppoutuu Cliff Gallupin innoittamana TV-sarjojen väkivaltakuvauksiin. Sun Recordsin rock & rollin sävelin kerrotun ”Any Drope (Can Pull A Gun)” -kappaleen viesti on levyn yksinkertaisin mutta toki tärkeä. Levyn päättävä “Cheers For The Tears” on irrottelevaa kitaravetoista autotalli-rock & rollia.

Broadway Twisters on kypsytellyt debyyttiään pitkään, mutta siitä huolimatta olen harvoin kuullut näin vahvaa ja painavaa musiikillista täsmäiskua rock & rollin ja rockabillyn markkinoille. Broadway Twisters on samaan aikaan avantgardistisen synkkä, mutta siitä huolimatta empaattinen maailman tarkkailija ja maanläheisen rouhea. Tuollaista yhdistelmää ei ole aiemmin rockabilly-yhtyeeltä tullut vastaan. Ja kaiken kruunaa loistava kansi: siinä komeilee Adrian Stranikin isä teddy boy -kavereineen vuonna 1957. Hieno kunnianosoitus ylisukupolviselle jatkumolle. Kerrassaan huikea levy!

(Julkaistu Big Beat 1/2021)