FROM ELVIS IN NASHVILLE

Elvis Presley on myyttinen hahmo ja häneen liitettyjen tarinoiden takaa on välillä hankalaa tavoittaa aitoa artistia. Viimeisimmässä näkemässäni dokumentissa Elvistä käytettiin symbolina Amerikan rappiolle ja hänen musiikillista ainutlaatuisuuttaan häivytettiin ohjaamalla keskustelu siihen, miten Elvis oli ominut musiikkinsa mustilta, mutta ei osoittanut heille avointa solidaarisuutta, kun sitä tarvittiin kansalaisoikeusliikkeen aikoihin. Elviksen liittäminen molempiin sinänsä tärkeisiin ja herkkiin aiheisiin, Amerikan rappioon tai rasismiiin, osoittaa mielestäni sekä huonoa makua että osuu myös pahasti harhaan.

Tarina Elviksen musiikillisesta ja fyysisestä rappiosta ja alistumisesta markkinamiesten vietäväksi on varjostanut liikaa Elviksen myöhempien vuosien musiikin erinomaisuutta. Mammuttitauti ja todellisuuden jonkinlainen hämärtyminen näkyvät parhaiten Elviksen megalomaanisissa konserteissa, mutta studiossa hän oli 1960- ja 1970-lukujen taitteessa elämänsä kunnossa. Kehärakin sijaan löydämmekin innostuneen ja ajassa vahvasi elävän artistin, jolla oli laaja ja vahva näkemys omasta musiikistaan. Eri aikakausia (Sun-vuosia ja varhaista tai myöhäisempää RCA kautta) ei ehkä kannata turhaan vertailla ja arvottaa keskenään, mutta 1970-luvun alussa Elvis oli edelleen tiennäyttäjä musiikissa. Rock & rollin sijaan hänen levytyksensä viitoittivat suuntaa alkavan vuosikymmenen kantri- ja popmusiikille.

Elvis ammensi edelleen Etelän rikkaasta musiikkiperinteestä yhdistäen sitä välillä neutraalimpiin pop-rock-balladeihin. Soul, gospel, kantri ja rock & roll löivät sovussa kättä Elviksen laulaessa ja innostuessa, ja sitä hän edelleen teki, varsinkin studiossa: nimittäin innostui musiikista. Elviksen laulaessa syvän etelän rodullinen, taloudellinen ja yhteiskunnallinen eriarvoisuus vaipuivat hetkeksi unholaan ja kaikki oli yhtä. Eikö sen pitäisi riittää?

Viime vuosina Elviksen vuoden 1968 comebackin jälkeisiä levytyksiä on julkaistu uudelleen laadukkaissa paketeissa. Ensin huomio kohdistui vuoden 1969 Memphisissä American Sound Studiolla tehtyyn levytyssessioon ja sen jälkeen vuonna 1973 Staxin studiossa myös Memphisissä pidettyihin sessioihin. Molempia sessioita on ylistetty, eikä suotta. Samalla kuitenkin noiden merkkipaalujen väliin jääneet Nashvillen sessiot ovat olleet selkeästi aliarvostettuja. Paluu Memphisiin on koettu paluuna juurille ja soulista paremmin tunnetut studiot ovat tuoneet sessioihin lisää hehkutusta. Kesäkuussa ja syyskuussa 1970 RCA:n Nashvillen pienessä B-studiossa pidetyt sessiot eivät näille kahdelle Memphisin sessiolle kalpene, vaan Nashvillen sessiot lukeutuvat Memphisin sessioiden rinnalla Elviksen parhaimpiin. Nashville oli myös Elviksen toinen musiikillinen koti ja suurimman osan levytyksistään hän teki juuri siellä. 

Vaikka Nashville kantrikaupunkina tunnetaankin, niin soul oli vahvasti läsnä RCA:n Nashvillen B-studiossa kesäkuun öinä armon vuonna 1970. Toisaalta juuri kantria Elvis tuli Nashvilleen levyttämään, tai ainakin sessiossa ikuistettiin liuta hienoja kantrikappaleita. Äänityssessiosta koottu ”Elvis Country (I'm 10 000 Years Old)” oli Elviksen ensimmäinen ja viimeinen kantrialbumi, mutta Elviksen kantrissa vanhat honky tonk- ja bluegrass-kappaleet saivat uuden ja groovimman soinnin. Tässä Elviksen itsensä ohella merkittävässä roolissa oli studio-orkesteri, joka ei tosiaankaan ollut mikä tahansa studioryhmä. Kitaraa soitti Chip Young, bassoa Norbert Putnam, rumpuja Jerry Carrigan, pianoa David Briggs ja urkuja ja huuliharppua Charlie McCoy. Elviksen omasta live-bändistä mukaan liittyi vain kitaristi James Burton, joka aloitti uransa Dale Hawkinsin, Bob Lumanin ja Ricky Nelsonin kanssa ja oli pitkän uransa aikana soittanut lukemattomien muiden tähtien kanssa. 

Tuo samainen studio-orkesteri oli aloittanut 1960-luvun alussa Rick Hallin Fame-studion orkesterina soittaen lukuisten soul-hittien taustalla. Soittajat olivat keväällä 1965 jättäneet Famen studion Alabaman Muscle Shoalsissa ja siirtyneet Nashvillen leveämmän leivän perässä. Heidät korvannut uusi Famen studio-orkesteri oli sekin valkoinen. Käyttäisinkin näistä Etelän valkoisista soul-muusikoista tai heidän yhteistyöstään aikansa mustien soul-artistien kanssa nykyisin trendikästä termiä ”color blind”. Famen studiossa keskellä Alabamaa, joka oli rotusyrjinnän vahvimpia linnakkeita, soulia tehtiin rodullisista raja-aidoista välittämättä vain musiikkia kunnioittaen. Ehkäpä ”color blind” kuvaa Elviksenkin musiikkia: yhteiskunnassa syvään elävillä ennakkoluuloilla ei itse musiikissa, yhden kappaleen kosmoksessa, ole sijaa. Mitä sen ulkopuolella tapahtuu, tai mitä ennakkoluuloja ihmisillä on, onkin jo kokonaan toinen kysymys ja näiden suhde ei varsinkaan Etelässä ollut aina looginen, vaan ennemminkin hengellinen.

Yhtye, joka oli kehittynyt loistoonsa Famen studiossa, ei tietenkään koskaan kokonaan jättänyt taakseen soulin twängiä groovia, ja taitavina soittajina heidän onnistui ujuttaa rajoja rikkova soittonsa myös niin kantrikappaleisiin kuin hieman pliisuihin pop-balladeihinkin. Taustayhtyeen soittajien omalla näkemyksellä, antaumuksella ja häikäisevällä ammattitaidolla olikin tärkeä osansa Elviksen Nashville sessioiden onnistuneessa lopputuloksessa.

Elviksen tapa levyttää oli myös mielenkiintoinen. Hän oli yöeläjä, joka saapui studioon illan korvalla ja soittoa jatkettiin aamuyöhön. Elvis etsiskeli myös oikeaa tunnetta ja inspiraatiota. Sessiossa oli toisaalta spontaanin jammailun henki, mutta toisaalta otoksia voitiin hioa moneenkin kertaa. Elvis oli kiistaton pomo, joka päätti laulut ja tunnelman, mutta toisaalta hän myös antoi tilaa muusikoille ja improvisaatiolle. Aikanaan julkaistuihin levytyksiin lisättiin myöhemmin taustakuoroja, jousia, puhaltamia ja paljon muuta, mutta nyt nuo kaikki jälkiäänitykset on riisuttu pois ja kuulemme musiikin niin kuin se RCA:n Nashvillen B-studiossa livenä ikuistettiin. Hieno ratkaisu, joka korostaa niin Elviksen laulua ja tulkintaa kuin taustayhtyeenkin roolia. Näin julkaistuina kappaleet kuulostavat ajattomammilta, kun taas aikanaan julkaistut miksatut äänitykset korostavat 1970-luvun alun henkeä. Oma vahva mielipiteeni on, että tässä vähemmän on enemmän.

Erillisiä kappaleita kesäkuun öinä ja lisäsessioissa syyskuussa ikuistettiin 39 ja näistä on tietenkin saatavilla useita versiota. Uusi neljän CD:n kokoelma on suunnattu laajemmalle yleisölle ja eri otoksia on mukana rajoitetusti. Aikoinaan tästä materiaalista koottiin kolme eri tyylistä pitkäsoittoa: ”Elvis Country (I'm 10 000 Years Old)”, ”Love Letters From Elvis” ja ”That’s the Way It Is”, johon lisättiin myös liveraitoja. Nyt kuitenkin on tarjolla alkuperäiset riisutut versiot eikä puhaltimilla, jousilla ja kuoroilla täydennettyjä versioita.

Elvis oli itse selvästi viehtynyt popahtaviin voimaballadeihin ja niillä varmastikin ajateltiin olevan suurin myyntipotentiaali. Valtaosa niistä onkin kelpo viihdettä, vaikka harva ehkä klassikoksi nouseekaan. Kappaleet hehkuvat pääosin Elviksen tulkinnan vuoksi. Sessioissa kuitenkin ikuistettiin paljon muutakin. Tämä juurevampi osasto on se, mikä lumosi minut. Kappaleiden joukossa on kantrisoulia, gospelia, rock & rollia ja niiden erilaisia hybridejä.

Ensimmäisen session, joka pidettiin kesäkuun viidennen ja kuudennen päivän välisenä yönä vuonna 1970, huippuhetkiä oli rokkaava tulkinta vanhasta kantrigospel-kappaleesta ”I Was Born About Ten Thousand Years Ago”. Kappaleen juuret ulottuvat aina 1800-luvun niin sanottuihin minstrel-esityksiin, mutta biisin levytti useampikin hillbilly-artisti 1900-luvun alkupuolella. 10 000 vuoden sijaan puhutaan neljästä, kuudesta tai jopa sadastatuhannesta vuodesta. Jos oikein ymmärrän, niin vuosilla viitataan raamatullisen tulkinnan mukaiseen historian kestoon ja alun perin tämä nähtiin koko ihmiskunnan tai ainakin sivistyksen iäksi maapallolla. Vaikka tiede haastoi perinteisiä näkemyksiä, niin vielä 1800-luvun lopun raamatullisissa piireissä koko maapallon historia laskettiin hyvin lyhyeksi, noin 6 000-7 000 vuoden mittaiseksi.

Sen sijaan Sandford Clarkin ”The Fool” on hieman yllättävä valinta, mutta Elviksen version jälkeen ei kannata arvuutella keneltä Robert Gordon sai muutama vuosi myöhemmin innoituksen levyttää saman kappaleen. ”Cindy, Cindy” on uutta tuotantoa, mutta hengeltään 1960-luvun alun rock & rollin tyylinen kepeä irrottelu. Yön aikana ikuistettiin myös kaksi bluegrass-klassikkoa, Lester Flattin ja Earl Scruggsin ”A Hundred Years From Now” ja Bill Monroen ”Little Cabin On the Hill”.

Seuraavana yönä session kohokohta oli varmasti tunteikas versio Paul Simonin “Bridge Over Troubled Water” -kappaleesta, joka oli Elviksen omia suursuosikkeja. Session puolivälissä vaihdettiin rhythm & bluesiin ja spontaani tulkinta Preston ”Red” Fosterin säveltämästä ”Got My Mojo Working” -kappaleesta niin sanotusti räjäytti pankin. Ensimmäisenä sävelmän oli levyttänyt Ann Cole 1956 mutta Muddy Watersin versio on monelle se tutuin. Esityksessä mukaan sekoittuvat Jay McShannin ”Hands Off It” -kappaleen sanat. Yön aikana purkitettiin myös vetävä kantrisoulkappale ”It’s Your Baby, You Rock It” ja latinorytminen ”Stranger In The Crowd”.

Kolmantena yönä Louvin Brothersin kappale ”It Ain’t Big Thing” sai kantrisoul-tulkinnan. Näiden mahtipontisten ja välillä synkkienkin balladien rinnalla yksinkertainen ja romanttisen aurinkoinen ”This Is Our Dance” erottuu edukseen.

 Neljäs yö oli omistettu kantrille ja Elvis paketoi monia klassisia kappaleita omaan sielukkaaseen tyyliinsä. Sessio alkoi kerrassaan mallikkaalla kantrisoulballadilla ”When I’m Over Youlla”, jota seurasi mielenkiintoinen kattaus tunnettuja kappaleita. Eddy Arnoldin ”I Really Don’t Want To Know” -balladin tulkinnassa on voimaa, Bob Willsin western swing -valssi ”Faded Love” muuntui onnistuneesti soljuvaksi honky tonk souliksi ja Ernest Tubbin rouhea honky tonk -balladi ”Tomorrow Never Comes” sai uudenlaisen, entistä herkemmän tulkinnan. Lisäksi yön ohjelmistoon kuuluivat Willie Nelsonin herkän popahtava ”Funny How Time Slips Away” ja Hank Cochranin ”Make The World Go Away”. Sielukkaita ja vahvoja tulkintoja kaikki. Illan vauhtipala oli ”I Washed My Hands In Muddy Waters”. Stonewell Jacksonin alkuperäinen esitys oli ollut varsin puhdasta kantria, mutta jo Charlie Richin loistava versio oli tuonut kappaleeseen soulia. Nyt Elvis lisäsi vauhtia ja lisäsi rock & rollin rytmiä kappaleeseen todistaen, miten hänen musiikillisensa juurensa olivat edelleen syvällä Etelän puuvillapelloilla.

Viimeinen kesäkuun sessio oli muita lyhyempi. Sen päättävä funkahtava rockbiisi ”Patch It Up” olisi voinut ollut hittiaineista, mutta Elviksen tiimi luotti balladeihin ja kappale julkaistiin ”You Don’t Have To Say You Love Me” -singlen B-puolella. Single nousi Billboardin listalla peräti sijalle 11.

Syyskuun ekstrasessiosta käteen ei itselleni jäänyt kuin aivan hervottaman rouhea versio Jerry Lee Lewiksen ”Whole Lotta Shakin’ Goin’ On” -kappaleesta. Elviksen ohella kitaristi Eddie Hinton on liekeissä. Mitäköhän Killer mahtoi tästä aikoinaan ajatella?

”Elvis in Nashville” -kokoelma kuuluu jokaisen itseään arvostavan rock & roll-, kantri- tai soul-harrastajan kokoelmiin. Neljän CD:n boksi on varmasti hyvä lisä innokkaampien Elvis-fanienkin kokoelmiin, mutta tämä kokoelma on suunnattu hieman laajemmalle yleisölle, joiden kokoelmista löytyvät useimmiten vain 1950-luvun klassikot. Yhdessä vuoden 1969 American  Sound Studion levytysten ja vuoden 1973 Stax-levytysten kanssa nämä vuoden 1970 RCA:n Nashvillen B-studion sessiot muuttavat ja laajentavat näkemystä Elviksestä Etelän musiikin sielukkaana tulkkina. Musiikin sielukkuus ja rouheus pääsevät oikeuksiinsa, kun saamme kuulla kappaleet ilman myöhemmin lisättyjä päällekkäisäänityksiä. Nyt kun nuo röyhelöiset kuorrutukset on riisuttu, jäljellä on jäänyt ajattoman klassista juurimusiikkia.

(Julkaistu Big Beat 1/2021)