Billy Lee Riley: The Mojo Man

Eurooppalaisten kasvanut kiinnostus 1950-luvun rockabillyyn ja 1970-luvun lopulta virinnyt into kutsua alkuperäisiä amerikkalaisia artisteja esiintymään Eurooppaan oli mullistava käänne monille veteraaneille kuten Billy Lee Rileylle. Monet klassiset rockabilly-kappaleet kuten Red Hot tai Flying Saucer Rock’n’Roll eivät aikoinaan olleet sanan varsinaisessa merkityksessä hittejä, vaan ne saivat klassikon aseman vasta eurooppalaisten nostettua ne jalustalle. Niille artisteille, jotka olivat jo heittäneet pyyhkeen kehään, kutsu Euroopasta merkitsi paluuta estradeille vuosien jälkeen, mutta niille jotka olivat jatkaneet itsensä elättämistä musiikilla ilman suurempia hittejä, Euroopan rockabilly-boomi merkitsi linjan muutosta. Yhtäkkiä yleisö halusikin kuulla kaikkien pari vuosikymmentä sitten unohtamia kappaleita. Kun niitä omia kappaleita ei ollut monia, niin moni ammensi 50-luvun rock’n’roll standardeista, koska uusi nuori ja innostunut yleisö niitä näytti haluavan kuulla.

Tuskin kukaan pyysi Billy Lee Rileya 1960-luvulla esittämään Red Hotia eikä hän sitä itsekkään ohjelmistoonsa sisällyttänyt. Ehkä hyvä niin koska tuntuisi jotenkin masentavalta, että olisi joutunut koko uransa päättämään settinsä samaan kappaleeseen - olkoonkin se kuinka hyvä tahansa. Nyt Bear Family tarjoaa uudella The Mojo Sessions plus levyllään väläyksen Billy Rileyn musiikillisesta tasosta 1960-luvulla ja eurooppalaisen innostuksen vaikutuksesta tehdystä linjan muutokseen 1970-luvun lopulla. Esillä ei ole kuitenkaan koko noiden vuosikymmenten tuotanto vaan käytännössä ainoastaan Billy Leen omalla Mojo-merkillä 1966 julkaisema Southern Soul lp ja vuoden 1978 Vintage lp vahvistettuna muutamalla ylimääräisellä kappaleella.

Riley, Billy Lee - Red Hot by beatnickbandit

Vintage albumilla Billy Lee palasi 50-luvun rock’n’rollin tunnelmiin vähän ennen ensimmäistä Euroopan vierailuaan. Aika oli kypsä nostalgia henkiselle albumille, jonka myynti Eurooppaan oli kuitenkin odotettua pienempi. Billy Lee ääni oli iskussa ja toisen Sun veteraanin Larry Donnin pianolla vahvistettu bändi aivan mallikas, mutta kappalevalikoima oli todella standardipitoinen. Omia kappaleitaan Billy Lee ei ollut kelpuuttanut mukaan, mutta sen sijaan mukana on niin Vincentiä, Elvistä, Jerry Leetä kuin Berryä, jota Billy Lee tuntuu mielellään soittaneen. Parhaiten toimivat kunnon 70-lukulaisen funk-tulkinnan saanut Shake, Rattle and Roll klassikko, Fats Dominon I’m In Love Again ja yllättäen hyvin rockabillymainen tulkinta You’re My Baby’sta, joka on alun perin Johnny Cashin sävellys Roy Orbisonille. 

Uuden cdn musiikillisesti mielenkiintoista antia on kuitenkin Southern Soul albumi. Kyse on live-albumista, joten se paljastaa, miten vahvassa kunnossa Billy Lee todella oli 60-luvulla. Materiaali oli kuitenkin tälläkin kertaa standardipitoista mutta ei ihan yhtä vahvasti kuin Vintage levyllä. Mukana on jopa omia sävellyksiä mutta myös turhanaikaisia Berry-sikermiä. Musiikki on nimensä mukaisesti etelän soulia ja miten hienosti Billy Leen karheaääni sopikaan rosoiseen soul jytkeeseen.

Vaikka brittiyhtyeiden invaasio mullisti 60-luvulla populaarimusiikin, niin harva etelän valkoinen rokkari yritti päivittää tyyliään Beatlesien suuntaan, vaikka toki Billy Leen ohjelmistoon onkin vilahtanut epäonnistunut tulkinta yhtyeen Nowhere Man kappaleesta. Musiikkitrendien vaihtuessa jo 60-luvun alussa moni ammensi mustan musiikin uusista virtauksista niin kuin oli tehnyt kymmenen vuotta aiemminkin. Nyt päivän sana oli kuitenkin soul. Charlie Rich toi soulin groovin jo Sun levytyksiin, mutta rosoisempi southern soul antoi uutta inspiraatiota niin Elvikselle hänen palatessa levyttämään Memphisiin helmikuussa 1969 kuin Jerry Lee Lewikselle hänen levyttäessään Southern Roots: Back to Memphis albumiaan 1972. Eli hyvässä seurassa Billy Lee oli. 

Karhuperheen julkaisu on mielenkiintoinen lisä Billy Leen koko vartalokuvaan ja palauttaa mieliin kuinka hyvää ja vitaalia musiikki 50-luvun veteraanit tekivät 60- ja 70-luvuilla yrittäessään pysyä ajan rattaissa kiinni. Toisaalta mieleen hiipuu ajatus, oliko eurooppalaisten rock’n’roll innostus kaikille veteraaneille kuitenkaan onni ja autuus tai se oli ehkä sitä uuden vastaanottavaisen yleisön löytämisen kautta mutta musiikillisesti se ohjasi monet veteraanit vanhojen standardien pariin.