Big Beat Reviews - osa 5
Harmittavat kiireet ovat estäneet sivujen päivityksen, mutta lupaan tiheämpää päivitystä ja uusia juttuja. Uudistuksia odotellassa ohessa muutama Big Beatissä julkaistu tai julkaistava arvostelu video-pätkillä täydennettynä. Varsinkaan Vince Taylorin koko kuvaa on mahdoton ymmärtää ilman näitä pätkiä, koska hänen imagonsa rakentui yhtä paljon visuaalisen esillepanon kuin itse musiikin varaan.
VINCE TAYLOR: Jet Black Leather Machine (Ace)
Koko mustassa nahka-asussa, valtava kultainen ketju kaulassaan ja paksut mustat hiuksen rasvalla taakse kammattuna Vince Taylor oli monelle rock’n’rollin ruumiillistuma 1960-luvun alun Euroopassa. Vincen hurjan rokkarin imago oli kuitenkin myös äärimmäisen narsistisen luonteen roolipeliä, joka petti lopullisesti 1965. Vince ilmaantui kahdesti keikalle valkoiseksi pukeutuneena julistaen olevansa uusi Jeesus ja, kun kyse ei ollut vitsistä, oli uran seuraava jatke psykiatrisessa hoidossa. Toki uutta käännettä edesauttoi Bob Dylanin järjestämissä bileissä tarjotut LSD tripit, joihin Vince jäi koukkuun, mutta ehkä sittenkin Dylanin ja Rolling Stonesin kaltaisten yhtyeiden nousu oli ajamassa Vincen rokkari-imagon ohi ja hän tiesi menettäneensä pelin.
Vince Taylorin ansioita ei tule kuitenkaan vähätellä. Vuonna 1959 julkaistu Brand New Cadillac on vähäänkään liioittelematta kaikkea mitä hyvältä rokkibiisiltä voi vaatia. Sen eurooppalaisen rock’n’rollin suuria varhaisklassikoita yhdessä Johnny Kidd & Piratesin Shakin’ All Over’in ja Cliff Richardin & Shadowsin Move It’in kanssa. Toisin kuin kaksi muuta Vince ei lopulta päässyt enää lähellekään omaa klassikkoaan ja tyytyi pääosin tulkitsemaan muiden kappaleita. Brand New Cadillacin seuraajaksi markkinoitu Jet Black Machine oli sekin varsin keskinkertainen biisi, jossa parasta oli iskevä nimi.
Vincen merkitys eurooppalaisen rock’n’rollin historiassa on kuitenkin kiistaton, sillä juuri Euroopassa hän loi koko uransa - ensin Isossa-Britanniassa ja sitten Ranskassa. Vaikka Vince alun perin markkinoi itsensä nimenomaan amerikkalaisena, hän syntyi Isleworthin kylässä Lontoosta länteen ja sai kasteessa nimen Brance Maurice. Hänen vanhempansa muuttivat kuitenkin Amerikkaan heti sodan loputtua 1946 Vincen ollessa vasta seitsemän. 50-luvun puolivälissä asuessaan Kaliforniassa hän ammensi rock’n’rollin aakkoset ja kesällä 1958 hän rantautui Lontooseen yhdessä managerin ja kitaristin kanssa valmiina valloittamaan vanhan kotimaansa. Kitaristin lähdettyä takaisin Vince Taylor nimen ja imagon omaksunut laulaja oli kokonaan brittisoittajien varassa. Ja todellakin voi sanoa, että taitavien soittajien varassa, sillä ylitsepursuavasta itseluottamuksesta huolimatta hänen omat musiikilliset kykynsä olivat rajalliset. Hurja lavavetkutus sujui helposti, mutta bändin kanssa laulaminen oli vaikeampaa, mutta Vince oppi nopeasti peruskuviot. Silti miehen rajalliset laululahjat huomaa, kun vertaa esimerkiksi Vincen versiota Righ Behind You Babysta Ray Smithin alkuperäiseen. Perusrokeissa Vince oli kuitenkin omimillaan ja niissä puutteet oli helppo korvata tunteella.
Vince Tayloria voisi hyvällä syyllä luonnehtia ensimmäiseksi revival rokkariksi enkä tarkoita tällä mitään pahaa. Vince levytti pääosin amerikkalaisia klassikoita kuten Chuck Berryn Sweet Little Sixteen ja Memphis Tennessee, Eddie Cochranin Jeannie, Jeannie, Jeannie ja Twenty Flight Rock, Little Richardin Long Tall Sally tai Elviksen tunnetuksi tekemiä kappaleita kuten Baby Let’s Play House ja My Baby Left Me. Levyttäessään näitä kappaleita 60-luvun alussa alkuperäiset olivat jo viiden kuuden vuoden takaa. Vince toi aidon rock’n’rollin takaisin, mutta uudessa eurooppalaisessa paketissa. Vincen musiikin vaikutus rock’n’rollin liekin ylläpitämisessä yli 60-luvun aina 70-luvulle oli luultavasti yllättävänkin suuri enkä viittaa tässä siihen, miten David Bowie käytti Vincen hahmoa oma Ziggy Stardust lavahahmon luomisessa tai Clashin versioon Brand New Cadillacista. Jos kuuntelee mitä kappaleita useat 60-luvun ja 70-luvun alun eurooppalaiset revival bändit soittivat, on Vincen esiinnostamilla kappaleilla varsin keskeinen sija. Näin jopa Suomessakin, jossa monet yllämainituista kuuluivat ainakin Jussi & Boysin soittolistalle ja itse näen yhteydet aina varhaiseen Teddy & Tigersiin.
Vaikka Vincellä oli rajoitteensa, niin levy kannattaa hankkia jo Brand New Cadillacin vuoksi ja kaupan päälle saa vielä aimo annoksen perus rock’n’rollia. Harmi ettei mukana talllenteita Vincen esityksistä, sillä hän oli todellinen kokonaisvaltainen show mies, jonka maaninen lavavetkutus ja tiukka nahka-asu määrittivät Euroopassa mitä rock'n'roll on. Ilman visuaalista puolta musiikki ei aina ollut ehkä ihan klassista mutta eurooppalaisen rock'n'rollin kannalta kylläkin historiallisesti korvaamatonta.
Ray Smith: Rockin’ Little Angel – The Sun Years, plus (Bear Family)
Monen artistin kohdalla on kehuttu komeita laululahjoja mutta harvan kohdalla väite on yhtä osuva kuin Ray Smithin. Rayllä oli puhdas etäisesti elvismäinen ääni, joka sopi yhtä hyvin rajumpaan rock’n’rolliin kuin melodisiin pop-balladeihin. Klassinen esimerkki on Rayn ensimmäinen Sun-single So Young/Right Behind You Baby. A-puolen kappale on popahtava mid-tempo rokki ja kääntöpuolelta löytyy Little Richard vaikutteinen rokki, jonka mm. Vince Taylor kopioi joitakin vuosia myöhemmin ja moni muun hänen jälkeensä.
Ray saapui Sunin studiolle murroksen aikana. Sam Phillipsin suuret vuodet olivat jo takana mutta alkuvuodesta 1958 hän vielä yritti metsästää uusia hittejä ja artisteja saavuttaakseen vielä kerran saman kuin Elviksen, Johnny Cashin, Carl Perkinsin tai Jerry Leen kanssa. Jälkimmäistä lukuun ottamatta muut olivat jo jättäneet tai juuri jättämässä Sunin. Oli aika etsiä uutta mutta menneisyyden taakka oli raskas. Sunin maine oli muutamassa vuodessa kasvanut uskomattomiin mittoihin; kaikki kynnelle kykenevät pyrkivät Sunillle ja demoja tulvi Phillipsin postilaatikkoon. Noista olemme saaneet nauttia viime vuosien uusintajulkaisuissa. Menestys ja maine kuitenkin myös sokaisivat ja, kun oli aika uudistua ja etsiä uudenlaisia artisteja, se ei ollut helppoa eikä uusia lahjakkuuksia enää tulvinut ovista. Pienten yhtiöiden oli yhä vaikeampaa murtautua valtakunnallisille listoille.
Ray Smithin sopimus Sunin kanssa osoitti, että vaikkei mitään valtavaa menestystä saavutettu, niin kyllä potentiaalisia kykyjä edelleen Union Avenuen studioon eksyi. Aika ajoin heidät kuitenkin ylituotettiin niin kuin Rayn toinen Sun single Rockin’ Bandit osoittaa. Sessio oli kuitenkin Bill Justisin eikä Phillipsin itsensä tuottama.
Kolmen julkaistun Sun-singlen ohella Ray levytti useita julkaisemattomia kappaleita, jotka ovat ensi kerran kunnolla saatavilla tällä cdllä. Useasta kappaleesta on tarjolla ennen julkaisematon versio. Suurin osa tuosta ylijäämämateriaalista on kelpo rock’n’rollia. Koho kohtia on mm. Charlie Richin Breakup, jonka piti olla Rayn ensimmäinen Sun-single, mutta kun Killer ihastui kappaleeseen, käytti hän senioriteetti oikeuttaan ja levytti kappaleen itse. Sunin yleisistä käytännöistä poiketen Ray sai tuoda sessioihin oman yhtyeen tai ainakin oman kitaristinsa. Kantavia voimia Rayn sessioissa ja keikoilla oli Stanley Walkerin (kuvassa Rayn kanssa) terävä kitara. Stanley on edelleen aktiivinen ja hänet valittiin viime rockabilly hall of fameen.
Kesällä 1959 Ray siirtyi Sam Phillipsin veljen Juddin uudelle Judd yhtiölle. Ray sai myös valtakunnallisen hitin ensi singlestään Rockin’ Little Angel/That’s All Right. Studion vaihto Nashvilleen toi mukanaan Nashvillen soittajien valiot Chet Atkinsin johdolla, taustakuoron (useimmiten Jordainers) ja täyteläisen ja teknisesti puhtaan soundin. Tyyli päivittyi rock’n’rollista jonkinlaiseksi aikansa pop-rock’n’rolliksi pienin kantri vivahtein. Tulokset ovat tyylikkäitä ja vahvoja ja varsinkin ensi singlessä on klassikon ainesta. Rayn laulu pääsi ehkä entistä paremmin oikeuksiinsa vaikka taustakööri kasvoikin.
Tämä on yksinkertaisesti tyylikäs levy Bear Familyn tyyliin. Yli kolmekymmentä kappaletta, joiden tyyli sopivasti vaihtelee. On oikeastaan varsinainen ihme ettei Ray Smith ole saanut aiemmin kunnon uusintajulkaisua. Omassa arvoasteikossa ainakin toistaiseksi vuoden paras rock’n’roll uudelleenjulkaisu.
BOB LUMAN: Red Hot 1956-57 + Carnival Rock (ElToro)
Musiikki CD ja elokuva DVD samassa paketissa kohtuu hintaan kuulostaa hyvältä tarjoukselta. ElToro on julkaissut nyt toistamiseen uudenlaisen CD/DVD paketin. Edellisellä kerralla Johnny Burnette Trion levyn ohessa sai kokonaisen TV-shown. Tällä kertaa pistetään paremmaksi: Bob Lumanin rokkaavan tuotannon oheen saa bonuksena koko Carnival Rock elokuvan. Kun Bear Family sattumoisin on myös julkaissut oman Luman kokoelmansa tällaiset pienet lisämausteet voivat hyvinkin vaikuttaa ostospäätökseen ja mikseivät niin tekisi.
ElToron Luman kokoelma tarjoaa hurjan rokkitykityksen. Mukana ovat kaikki Lumanin uransa alussa 1956-57 levyttämät kappaleet erillisine ottoineen ja demosessioineen. Suhtaudun itse hieman skeptisesti eri otosten julkaisuun mutta tällä kertaa se on täysin perusteltua eikä levyä kuunnellessa nouse tunnetta, että taasko tämä biisi. Samoin julkaisemattomiksi jääneet sessiot ovat purkitettu kunnon studioissa ja vastaavat tasoltaan täysin julkaistuja. Tästä rockabilly ei voi käytännössä paljoa parantua.
All Night Long - Bob Luman rockabilly by pascals2
Lumanin ohella päärooliin CDllä nousee hänen rautainen ja nuoresta iästä huolimatta ammattitaitoinen taustayhtyeensä: James Burton (kitara), James Kirkland (basso) ja Butch White (rummut). Ainakin Burtonin nimi on varmasti kaikille juurimusiikin harrastajille tuttu. Kaverusten tiet kohtasivat Lousiana Hayride show’ssa, johon Luman vuoden 1955 lopussa värvättiin kompensoimaan show’n jättänyttä Elvistä. Vertailu on toki epäreilu, sillä Luman ei edes pyrkinyt suoraan kopioimaan Elvistä. Burton, Kirkland ja White kolmikko soittivat show’n taustamuusikkoina Burtonin nuoresta iästä huolimatta. Vuonna 1939 syntynyt Burton tarvitsi vielä pitkään kaitsijan kapakkakeikoille.
Ikä ei kuitenkaan painanut muusikoita. Burton ja Kirkland soittivat ennen liittymistä Lumanin kimppaan ja luultavammin vielä samanaikaisestikin Dale Hawkinsin kanssa. Burton on ratkaisevassa roolissa klassisessa sessiossa, jossa purkitettiin Suzie Q. Suurimman osan vuotta 1957 yhtye kiersi kuitenkin Lumanin kanssa ja soitti myös nimellä The Shadows Lumanin ja toisen nuoren Lousiana Hayriden tähden David Houstonin taustalla Carnival Rock elokuvassa. Houstonin kaksi kappaletta ovat myös mukana levyllä. Mies levytti RCAlla muutaman otteen perusteella menevää ja taidokasta rockabillyä, jotka pääosin odottavat vielä kunnon uusintajulkaisua. Yhtye sai elokuvaan lyhyen soolonumeronkin ja levyltä löytyy pari muutakin Shadows (siis Burton-Kirkland-White yhtyeen) instrumentaalia. Burton sai kuitenkin vuoden 1957 lopussa tarjouksen nousevalta tv-tähdeltä ja teini-idolilta Ricky Nelsonilta eikä tilaisuudesta voinut kieltäytyä. Kirkland seurasi parin kuukauden kuluttua Burtonia Nelsonin bändiin. Burtonin ja Kirklandin säestämänä Nelson levytti 50-luvun lopulla parhaat rockabillynsä eikä vähiten juuri taustayhtyeensä vuoksi. Jos pannaan yhteen nyt tarjolla olevat Bob Lumanin yhdessä Burtonin ja Kirkandin levyttämät kappaleet ja Nelsonin saman kaksikon kanssa tekemät kappaleet kasassa on vähättelemättä klassisinta ja vetävintä rockabillyä, mitä on koskaan levytetty. Suuri ansio tästä lankeaa taustayhtyeelle.
Vaikka 50-luvun musiikkikulttuuri pyrki korostamaan solistin tähteyttä, taustayhtyeellä oli suuri merkitys lopputulokseen. Vuosikymmen suosi myös pääosin studiomuusikoiden kanssa tehtyjä levytyssessioita. Näin toimittiin Nashvillen studioissa ja niin toimi Sam Phillipskin Sun studiolla. Harvoin solistin keikkayhtye pääsi soittamaan levyille, mutta kun he pääsivät niin kuin tässä tapauksessa yhtyeen merkitys korostuu. Tämä onkin yhtä paljon Burtonin ja Kirklandin kuin Lumanin CD. Burton on edelleen aktiivinen muusikko ja Kirklandkin on aktivoitunut ainakin omien myspace sivujen verran. Olisi hieno saada nämä muusikot vielä studioon yhdessä vaikka Dale Hawkinsin kanssa.
Lumanin ja Nelsonin yhtäläisyydet eivät jää yhteiseen taustayhtyeeseen eikä teini-idoliksi sopivaan imagoon. Molemmat osasivat rokata mutta olivat enemmän omimillaan mid-tempoisissa kappaleissa. Heidän tyylistään on turha etsiä bluesin aggressiivisuutta, vaan se oli ennemminkin valkoisen miehen hillittyä rytmi-ilottelua. Esimerkiksi Lumanin versio Red Hotista häviää mennen tullen Billy Lee Rileyn rajulle esitykselle tai ainakin versiot ovat hyvin erilaiset, mutta Luman tyyli on juuri kohdallaan Warren Smithiltä lainatussa Red Cadillac and Black Moustache kappaleessa. Smithin alkuperäinen versio julkaistiin vasta 70-luvulla. Burton aggressiivinen kitara ja Kirklandin hakkaava basso kompensoi kuitenkin Lumanin pehmeyttä luoden täydellisen kokonaisuuden
Carnival Rock elokuvalta ei kannata odottaa mitään elämää suurempaa nautintoa. Juoni on häthätää kokoon kyhätty niin kuin koko elokuvakin. Tarina antaa moralistisen opetuksen keski-ikäisen klubin omistajan rakkaudesta nuoreen laulajaan. Elokuvan musiikki on taas laadukasta ja jo historiallisestikin mielenkiintoinen dokumentaatio, koska rockabilly-yhtyeet eivät sittenkään monessa 50-luvun rock-elokuvissa esiintyneet. Pääosassa on jälleen Shadows-yhtye, joka esiintyy kahdesti Lumanin ja kahdesti David Houstonin taustalla sekä kerran yksinään. Lumanin kappaleet toimivat mutta yllättäen Houston vetää pidemmän korren ja yhtye näyttäisi olevan enemmän vauhdissa hänen rajummissa esityksissään.
David Houston - One and Only by poseidon_a1965
Kokonaisuudessaan loistava pakkaus 50-luvun parasta rockabillyä. Lisäbonuksena vielä visuaalinen tykitys, joka antaa jonkinlaisen kuvan ajan yhtyeiden lavapotentiaalista. Ehdoton hankinta kaikille rockabillyn ystäville.
VINCE TAYLOR: Jet Black Leather Machine (Ace)Koko mustassa nahka-asussa, valtava kultainen ketju kaulassaan ja paksut mustat hiuksen rasvalla taakse kammattuna Vince Taylor oli monelle rock’n’rollin ruumiillistuma 1960-luvun alun Euroopassa. Vincen hurjan rokkarin imago oli kuitenkin myös äärimmäisen narsistisen luonteen roolipeliä, joka petti lopullisesti 1965. Vince ilmaantui kahdesti keikalle valkoiseksi pukeutuneena julistaen olevansa uusi Jeesus ja, kun kyse ei ollut vitsistä, oli uran seuraava jatke psykiatrisessa hoidossa. Toki uutta käännettä edesauttoi Bob Dylanin järjestämissä bileissä tarjotut LSD tripit, joihin Vince jäi koukkuun, mutta ehkä sittenkin Dylanin ja Rolling Stonesin kaltaisten yhtyeiden nousu oli ajamassa Vincen rokkari-imagon ohi ja hän tiesi menettäneensä pelin.
Vince Taylorin ansioita ei tule kuitenkaan vähätellä. Vuonna 1959 julkaistu Brand New Cadillac on vähäänkään liioittelematta kaikkea mitä hyvältä rokkibiisiltä voi vaatia. Sen eurooppalaisen rock’n’rollin suuria varhaisklassikoita yhdessä Johnny Kidd & Piratesin Shakin’ All Over’in ja Cliff Richardin & Shadowsin Move It’in kanssa. Toisin kuin kaksi muuta Vince ei lopulta päässyt enää lähellekään omaa klassikkoaan ja tyytyi pääosin tulkitsemaan muiden kappaleita. Brand New Cadillacin seuraajaksi markkinoitu Jet Black Machine oli sekin varsin keskinkertainen biisi, jossa parasta oli iskevä nimi.
Vincen merkitys eurooppalaisen rock’n’rollin historiassa on kuitenkin kiistaton, sillä juuri Euroopassa hän loi koko uransa - ensin Isossa-Britanniassa ja sitten Ranskassa. Vaikka Vince alun perin markkinoi itsensä nimenomaan amerikkalaisena, hän syntyi Isleworthin kylässä Lontoosta länteen ja sai kasteessa nimen Brance Maurice. Hänen vanhempansa muuttivat kuitenkin Amerikkaan heti sodan loputtua 1946 Vincen ollessa vasta seitsemän. 50-luvun puolivälissä asuessaan Kaliforniassa hän ammensi rock’n’rollin aakkoset ja kesällä 1958 hän rantautui Lontooseen yhdessä managerin ja kitaristin kanssa valmiina valloittamaan vanhan kotimaansa. Kitaristin lähdettyä takaisin Vince Taylor nimen ja imagon omaksunut laulaja oli kokonaan brittisoittajien varassa. Ja todellakin voi sanoa, että taitavien soittajien varassa, sillä ylitsepursuavasta itseluottamuksesta huolimatta hänen omat musiikilliset kykynsä olivat rajalliset. Hurja lavavetkutus sujui helposti, mutta bändin kanssa laulaminen oli vaikeampaa, mutta Vince oppi nopeasti peruskuviot. Silti miehen rajalliset laululahjat huomaa, kun vertaa esimerkiksi Vincen versiota Righ Behind You Babysta Ray Smithin alkuperäiseen. Perusrokeissa Vince oli kuitenkin omimillaan ja niissä puutteet oli helppo korvata tunteella.
Vince Tayloria voisi hyvällä syyllä luonnehtia ensimmäiseksi revival rokkariksi enkä tarkoita tällä mitään pahaa. Vince levytti pääosin amerikkalaisia klassikoita kuten Chuck Berryn Sweet Little Sixteen ja Memphis Tennessee, Eddie Cochranin Jeannie, Jeannie, Jeannie ja Twenty Flight Rock, Little Richardin Long Tall Sally tai Elviksen tunnetuksi tekemiä kappaleita kuten Baby Let’s Play House ja My Baby Left Me. Levyttäessään näitä kappaleita 60-luvun alussa alkuperäiset olivat jo viiden kuuden vuoden takaa. Vince toi aidon rock’n’rollin takaisin, mutta uudessa eurooppalaisessa paketissa. Vincen musiikin vaikutus rock’n’rollin liekin ylläpitämisessä yli 60-luvun aina 70-luvulle oli luultavasti yllättävänkin suuri enkä viittaa tässä siihen, miten David Bowie käytti Vincen hahmoa oma Ziggy Stardust lavahahmon luomisessa tai Clashin versioon Brand New Cadillacista. Jos kuuntelee mitä kappaleita useat 60-luvun ja 70-luvun alun eurooppalaiset revival bändit soittivat, on Vincen esiinnostamilla kappaleilla varsin keskeinen sija. Näin jopa Suomessakin, jossa monet yllämainituista kuuluivat ainakin Jussi & Boysin soittolistalle ja itse näen yhteydet aina varhaiseen Teddy & Tigersiin.
Vaikka Vincellä oli rajoitteensa, niin levy kannattaa hankkia jo Brand New Cadillacin vuoksi ja kaupan päälle saa vielä aimo annoksen perus rock’n’rollia. Harmi ettei mukana talllenteita Vincen esityksistä, sillä hän oli todellinen kokonaisvaltainen show mies, jonka maaninen lavavetkutus ja tiukka nahka-asu määrittivät Euroopassa mitä rock'n'roll on. Ilman visuaalista puolta musiikki ei aina ollut ehkä ihan klassista mutta eurooppalaisen rock'n'rollin kannalta kylläkin historiallisesti korvaamatonta.
Ray Smith: Rockin’ Little Angel – The Sun Years, plus (Bear Family)Monen artistin kohdalla on kehuttu komeita laululahjoja mutta harvan kohdalla väite on yhtä osuva kuin Ray Smithin. Rayllä oli puhdas etäisesti elvismäinen ääni, joka sopi yhtä hyvin rajumpaan rock’n’rolliin kuin melodisiin pop-balladeihin. Klassinen esimerkki on Rayn ensimmäinen Sun-single So Young/Right Behind You Baby. A-puolen kappale on popahtava mid-tempo rokki ja kääntöpuolelta löytyy Little Richard vaikutteinen rokki, jonka mm. Vince Taylor kopioi joitakin vuosia myöhemmin ja moni muun hänen jälkeensä.
Ray saapui Sunin studiolle murroksen aikana. Sam Phillipsin suuret vuodet olivat jo takana mutta alkuvuodesta 1958 hän vielä yritti metsästää uusia hittejä ja artisteja saavuttaakseen vielä kerran saman kuin Elviksen, Johnny Cashin, Carl Perkinsin tai Jerry Leen kanssa. Jälkimmäistä lukuun ottamatta muut olivat jo jättäneet tai juuri jättämässä Sunin. Oli aika etsiä uutta mutta menneisyyden taakka oli raskas. Sunin maine oli muutamassa vuodessa kasvanut uskomattomiin mittoihin; kaikki kynnelle kykenevät pyrkivät Sunillle ja demoja tulvi Phillipsin postilaatikkoon. Noista olemme saaneet nauttia viime vuosien uusintajulkaisuissa. Menestys ja maine kuitenkin myös sokaisivat ja, kun oli aika uudistua ja etsiä uudenlaisia artisteja, se ei ollut helppoa eikä uusia lahjakkuuksia enää tulvinut ovista. Pienten yhtiöiden oli yhä vaikeampaa murtautua valtakunnallisille listoille.Ray Smithin sopimus Sunin kanssa osoitti, että vaikkei mitään valtavaa menestystä saavutettu, niin kyllä potentiaalisia kykyjä edelleen Union Avenuen studioon eksyi. Aika ajoin heidät kuitenkin ylituotettiin niin kuin Rayn toinen Sun single Rockin’ Bandit osoittaa. Sessio oli kuitenkin Bill Justisin eikä Phillipsin itsensä tuottama.
Kolmen julkaistun Sun-singlen ohella Ray levytti useita julkaisemattomia kappaleita, jotka ovat ensi kerran kunnolla saatavilla tällä cdllä. Useasta kappaleesta on tarjolla ennen julkaisematon versio. Suurin osa tuosta ylijäämämateriaalista on kelpo rock’n’rollia. Koho kohtia on mm. Charlie Richin Breakup, jonka piti olla Rayn ensimmäinen Sun-single, mutta kun Killer ihastui kappaleeseen, käytti hän senioriteetti oikeuttaan ja levytti kappaleen itse. Sunin yleisistä käytännöistä poiketen Ray sai tuoda sessioihin oman yhtyeen tai ainakin oman kitaristinsa. Kantavia voimia Rayn sessioissa ja keikoilla oli Stanley Walkerin (kuvassa Rayn kanssa) terävä kitara. Stanley on edelleen aktiivinen ja hänet valittiin viime rockabilly hall of fameen.Kesällä 1959 Ray siirtyi Sam Phillipsin veljen Juddin uudelle Judd yhtiölle. Ray sai myös valtakunnallisen hitin ensi singlestään Rockin’ Little Angel/That’s All Right. Studion vaihto Nashvilleen toi mukanaan Nashvillen soittajien valiot Chet Atkinsin johdolla, taustakuoron (useimmiten Jordainers) ja täyteläisen ja teknisesti puhtaan soundin. Tyyli päivittyi rock’n’rollista jonkinlaiseksi aikansa pop-rock’n’rolliksi pienin kantri vivahtein. Tulokset ovat tyylikkäitä ja vahvoja ja varsinkin ensi singlessä on klassikon ainesta. Rayn laulu pääsi ehkä entistä paremmin oikeuksiinsa vaikka taustakööri kasvoikin.
Tämä on yksinkertaisesti tyylikäs levy Bear Familyn tyyliin. Yli kolmekymmentä kappaletta, joiden tyyli sopivasti vaihtelee. On oikeastaan varsinainen ihme ettei Ray Smith ole saanut aiemmin kunnon uusintajulkaisua. Omassa arvoasteikossa ainakin toistaiseksi vuoden paras rock’n’roll uudelleenjulkaisu.
BOB LUMAN: Red Hot 1956-57 + Carnival Rock (ElToro)Musiikki CD ja elokuva DVD samassa paketissa kohtuu hintaan kuulostaa hyvältä tarjoukselta. ElToro on julkaissut nyt toistamiseen uudenlaisen CD/DVD paketin. Edellisellä kerralla Johnny Burnette Trion levyn ohessa sai kokonaisen TV-shown. Tällä kertaa pistetään paremmaksi: Bob Lumanin rokkaavan tuotannon oheen saa bonuksena koko Carnival Rock elokuvan. Kun Bear Family sattumoisin on myös julkaissut oman Luman kokoelmansa tällaiset pienet lisämausteet voivat hyvinkin vaikuttaa ostospäätökseen ja mikseivät niin tekisi.
ElToron Luman kokoelma tarjoaa hurjan rokkitykityksen. Mukana ovat kaikki Lumanin uransa alussa 1956-57 levyttämät kappaleet erillisine ottoineen ja demosessioineen. Suhtaudun itse hieman skeptisesti eri otosten julkaisuun mutta tällä kertaa se on täysin perusteltua eikä levyä kuunnellessa nouse tunnetta, että taasko tämä biisi. Samoin julkaisemattomiksi jääneet sessiot ovat purkitettu kunnon studioissa ja vastaavat tasoltaan täysin julkaistuja. Tästä rockabilly ei voi käytännössä paljoa parantua.
All Night Long - Bob Luman rockabilly by pascals2
Lumanin ohella päärooliin CDllä nousee hänen rautainen ja nuoresta iästä huolimatta ammattitaitoinen taustayhtyeensä: James Burton (kitara), James Kirkland (basso) ja Butch White (rummut). Ainakin Burtonin nimi on varmasti kaikille juurimusiikin harrastajille tuttu. Kaverusten tiet kohtasivat Lousiana Hayride show’ssa, johon Luman vuoden 1955 lopussa värvättiin kompensoimaan show’n jättänyttä Elvistä. Vertailu on toki epäreilu, sillä Luman ei edes pyrkinyt suoraan kopioimaan Elvistä. Burton, Kirkland ja White kolmikko soittivat show’n taustamuusikkoina Burtonin nuoresta iästä huolimatta. Vuonna 1939 syntynyt Burton tarvitsi vielä pitkään kaitsijan kapakkakeikoille.
Ikä ei kuitenkaan painanut muusikoita. Burton ja Kirkland soittivat ennen liittymistä Lumanin kimppaan ja luultavammin vielä samanaikaisestikin Dale Hawkinsin kanssa. Burton on ratkaisevassa roolissa klassisessa sessiossa, jossa purkitettiin Suzie Q. Suurimman osan vuotta 1957 yhtye kiersi kuitenkin Lumanin kanssa ja soitti myös nimellä The Shadows Lumanin ja toisen nuoren Lousiana Hayriden tähden David Houstonin taustalla Carnival Rock elokuvassa. Houstonin kaksi kappaletta ovat myös mukana levyllä. Mies levytti RCAlla muutaman otteen perusteella menevää ja taidokasta rockabillyä, jotka pääosin odottavat vielä kunnon uusintajulkaisua. Yhtye sai elokuvaan lyhyen soolonumeronkin ja levyltä löytyy pari muutakin Shadows (siis Burton-Kirkland-White yhtyeen) instrumentaalia. Burton sai kuitenkin vuoden 1957 lopussa tarjouksen nousevalta tv-tähdeltä ja teini-idolilta Ricky Nelsonilta eikä tilaisuudesta voinut kieltäytyä. Kirkland seurasi parin kuukauden kuluttua Burtonia Nelsonin bändiin. Burtonin ja Kirklandin säestämänä Nelson levytti 50-luvun lopulla parhaat rockabillynsä eikä vähiten juuri taustayhtyeensä vuoksi. Jos pannaan yhteen nyt tarjolla olevat Bob Lumanin yhdessä Burtonin ja Kirkandin levyttämät kappaleet ja Nelsonin saman kaksikon kanssa tekemät kappaleet kasassa on vähättelemättä klassisinta ja vetävintä rockabillyä, mitä on koskaan levytetty. Suuri ansio tästä lankeaa taustayhtyeelle.
Vaikka 50-luvun musiikkikulttuuri pyrki korostamaan solistin tähteyttä, taustayhtyeellä oli suuri merkitys lopputulokseen. Vuosikymmen suosi myös pääosin studiomuusikoiden kanssa tehtyjä levytyssessioita. Näin toimittiin Nashvillen studioissa ja niin toimi Sam Phillipskin Sun studiolla. Harvoin solistin keikkayhtye pääsi soittamaan levyille, mutta kun he pääsivät niin kuin tässä tapauksessa yhtyeen merkitys korostuu. Tämä onkin yhtä paljon Burtonin ja Kirklandin kuin Lumanin CD. Burton on edelleen aktiivinen muusikko ja Kirklandkin on aktivoitunut ainakin omien myspace sivujen verran. Olisi hieno saada nämä muusikot vielä studioon yhdessä vaikka Dale Hawkinsin kanssa.
Lumanin ja Nelsonin yhtäläisyydet eivät jää yhteiseen taustayhtyeeseen eikä teini-idoliksi sopivaan imagoon. Molemmat osasivat rokata mutta olivat enemmän omimillaan mid-tempoisissa kappaleissa. Heidän tyylistään on turha etsiä bluesin aggressiivisuutta, vaan se oli ennemminkin valkoisen miehen hillittyä rytmi-ilottelua. Esimerkiksi Lumanin versio Red Hotista häviää mennen tullen Billy Lee Rileyn rajulle esitykselle tai ainakin versiot ovat hyvin erilaiset, mutta Luman tyyli on juuri kohdallaan Warren Smithiltä lainatussa Red Cadillac and Black Moustache kappaleessa. Smithin alkuperäinen versio julkaistiin vasta 70-luvulla. Burton aggressiivinen kitara ja Kirklandin hakkaava basso kompensoi kuitenkin Lumanin pehmeyttä luoden täydellisen kokonaisuuden
Carnival Rock elokuvalta ei kannata odottaa mitään elämää suurempaa nautintoa. Juoni on häthätää kokoon kyhätty niin kuin koko elokuvakin. Tarina antaa moralistisen opetuksen keski-ikäisen klubin omistajan rakkaudesta nuoreen laulajaan. Elokuvan musiikki on taas laadukasta ja jo historiallisestikin mielenkiintoinen dokumentaatio, koska rockabilly-yhtyeet eivät sittenkään monessa 50-luvun rock-elokuvissa esiintyneet. Pääosassa on jälleen Shadows-yhtye, joka esiintyy kahdesti Lumanin ja kahdesti David Houstonin taustalla sekä kerran yksinään. Lumanin kappaleet toimivat mutta yllättäen Houston vetää pidemmän korren ja yhtye näyttäisi olevan enemmän vauhdissa hänen rajummissa esityksissään.
David Houston - One and Only by poseidon_a1965
Kokonaisuudessaan loistava pakkaus 50-luvun parasta rockabillyä. Lisäbonuksena vielä visuaalinen tykitys, joka antaa jonkinlaisen kuvan ajan yhtyeiden lavapotentiaalista. Ehdoton hankinta kaikille rockabillyn ystäville.
Kommentit