Big Beat Reviews osa 3

Kyseiset arvostelut on julkaistu Big Beat lehden numerossa 5/2008. Niissä on mukana jo aiemmissa blogeissa käsiteltyjä teemoja, mutta koska kyseisiä levyjä en ole sivuillan aiemmin arvioinut liitän arvostelun myös blogiin. Se mahdollistaa ainakin linkittämiseen mainioihin Skeets McDonaldin live-esiintymisiin. Seuraavaksi luvassa perinteinen vuoden parhaat listaus sekä laajempi juttu hillbilly jazzista.


Skeets McDonald: Heat Breakin’ Mama (Gonna Shake This Shack Tonight) (Bear Family)

Liikaa on aina liikaa – hyvääkin. Gonna Shake –sarjan julkaisutahti on tämän vuoden ollut varsin hengästyttävä ja uusia osia on pulpahtanut siihen tahtiin ettei ainakaan lompakko mahdollista kaikkien osien hankintaa varsinkaan, kun samaan aikaa julkaistaan kaikkea muutakin mielenkiintoista. Mutta odottakaa hetkinen ja antakaa Skeets McDonaldille vielä mahdollisuus. Skeetsin puolesta puhuu jo se, että hänen 1956 julkaisema single You Oughta See Grandma Rock/Heart Breakin’ Mama on liioittelematta yksi kovimmista rockabilly-singleistä. Ja vaikka Skeets ei noiden kahden kappaleen ohella muuta rajua rockabillyä levyttänytkään hänen blues-sävytteinen country poljentonsa oli varsin menevää kauttaaltaan.

Skeetsin levyn myötä Gonna Shake-sarja siirtyy myös pitkästä aikaan pois Nashvillen studioista länsirannikolle. Aiemmin vastaavia poikkeamia sarjassa ovat olleet vain Maddox Brothersin & Rosen ja Johnny Bondin levyt. Jos Nashvillen studiot hallitsivatkin pitkälti 50-luvun kantrimarkkinoita, niin Kalifornia muodosti pitkään varteenotettavan kilpailijan. Kaliforniaa hallitsi Capitol, jonka studio sijaitsi Hollywoodissa. Kalifornian soundi oli erilainen kuin Nashvillen. Western swingin suuri suosio kuului pitkään ja sen mukana vahva beat oli tyypillistä kalifornialaiselle countrylle, mutta samoin myös jonkinlainen osavaltiolle tyypillinen easy-living asenne. Tämä siitäkin huolimatta, että kantriyleisöä Kaliforniassa oli ns. okieta eli köyhiä elintasopakolaisia Etelästä ja Keski-Lännestä. 1930-luvun lama ja paikka paikoin Etelää viljelysmaan tuhonnut kuivuus ajoi köyhät viljelijät tien päälle kohti länttä. Heitä seurasi uusi aalto sotateollisuudesta työtä etsiviä. Musiikki oli paljolti ainoa perintö, jonka siirtolaiset toivat mukanaan. Se oli valtaväestön halveksunnan edessä myös heidän oma ylpeyden aiheensa.

Kalifornian country-scenen keskeisiä hahmoja oli Cliffie Stone, joka oli todellinen musiikin monitoimimies LA:n seudulla. Hän pyöritti suosittua TV-showta Hometown Jamboreta vuodesta 1949 vuoteen 1959, toimi Capitolin kykyjen etsijänä, johti omaa yhteyttä, jossa soitti bassoa ja toimi managerini Tennessee Ernie Fordille. Stonen yhtye toimi käytännössä Capitolin huousebändinä ja siten soitti kymmenillä ja taas kymmenillä Capitolin levytyksillä. Siinä soitti taitavia muusikita kuten stealvelho Speedy West ja liuta taitavia kitaristeja Jimmy Bryant, Eddie Kirk ja aika-ajoin Merle Travis. Legendaarisen pari näistä on Speedy West ja Jimmy Bryant, jotka levyttivät myös instrumentaaleja, jotka kiteyttivät Etelä-Kalifornian tulevaisuususkon atomiajan kynnyksellä. Jotain tästä innovatiivisuudesta on tarttunut myös niihin satoihin ja satoihin sessioihin, joissa herrat soittivat. Tottahan toki Stonen yhtye soitti myös Skeetsin taustalla tämän uran alkuvaiheessa.

Skeets ei ollut kotoisin Kaliforniasta vaan Arkansista ja sieltä hänen tiensä kulki pohjoisen autokaupunkiin Detroitiin. Siellä alkoi myös levytysura, joskin tällä kokoelmalla on mukana vain kaksi kappaletta näiltä ajoilta. Näistä The Tattooed Lady on kuitenkin pienoinen klassikko, jonka kalifornialainen Lucky Stars levytti pari vuotta sitten. Juonena on tatuoinnin tarkastelun varjolla viattomasti tirkistellä naisen suloja.



Skeetsin matka kulki 1951 Kaliforniaan ja Cliffie Stonen puheilla, joka kiinnitti hänet Capitolille. Ensimmäinen sessio järjestettiin jo kahden kuukauden kuluttua ja tietenkin Stonesin bändin säestämänä. 50-luvun alkupuolen tuotanto on kaksijakoista. Toisaalta Skeets levytti blues-pohjaista roisia ja rytmikästä kantria kuten Scoot, Git and Be Gone, ikuista avioriitaa käsittelevä Fuss and Fight tai You Love Is Like a Faucet. Skeetsin ainoa todellinen menestys tuli kuitenkin Slim Willetin kappaleella Don’t Let The Stars Get In Your Eyes. Samaa kevyttä ja ilmavaa soundia yritettiin tavoitella usealla kappaleella.

Vuosikymmenen puolivälissä Skeets alkoi lähestyä rockabillyä mm. kappaleilla I Got A New Field To Blow tai Don’t Push Me Too Far ja tietenkin alussa mainitulla singlellä. Vaikka Skeets oli jo neljänkymmenen eikä hänen western-imgonsa stetsoneineen varmastikaan sopinut rockabilly laulajalle, niin uusi soundi tuli Skeetsiltä luonnostaan ja ilman väkisin yrittämistä. Hänen raaka blues-pohjainen countrynsa oli ollut jo jonkinlaista proto-rockabillyä. Skeetsin rockabillyt eivät kuitenkaan myyneet eikä hän toistamiseen yrittänyt nuorisomarkkinoille.

50-luvun loppupuolen levytysten kohokohta on Skeetsin ainoa LP Goin’ Steady With The Blues, jolta on tälle CDlle poimittu viisi kappaletta. Capitolin tuottaja Ken Nelsonilla oli edistyksellinen suhde LPseen ja hän antoi vähemmän menestyneidenkin artistien julkaista omat LPnsä toisin kuin monet muut yhtiöt, jotka keskittyivät edelleen singe-tuotantoon. LPllään Skeets yhdisteli menevällä tavalla bluesia ja countrya hieman popahtavilla sävyillä maustettuna, mikä enteili jo uutta bakersfield-soundia. Ja olihan sessiossa kitaristina muuan Buck Owens.



Jos et vielä kiinnostunut Skeetsin CDstä, niin mainittakoon vielä, että vihkosen tekstin on laatinut Deke Dickerson omaan lentävään tyyliin. Ja toden totta Skeetsin ja Deken musiikissa on aika ajoin jotakin samaa. Deke on tietenkin itse hyvin tietoisesti pyrkinyt elvyttämään ja vaalimaan Kalifornian omaa musiikkiperinnettä.

Ilman muuta harkinnanarvoinen hankinta kaikille aidon ja rehellisen rytmimuusikin ystäville. Niin kuin Skeets itse huutaa kesken Heart Breakin’ Mama kappaletta: ”Rock it, but don’t ruin it!





That’ll Flat…Git It vol 21: Rockabilly & Rock’n’Roll from the vault of Atlantic Records (Bear Family)

Bear Familyn mammuttimaisen That’ll Flat…Git it: Rockabilly for Vault of … sarjan uusin osa on Atlanticin ja sen alamerkkeihin paneutuva osa 21. That’ll Flat…Git It –sarja on ehdoton kulmakivi rockabilly-uusintajulkaisujen joukossa. Vaikka moni muukin uudelleenjulkaisuyhtiö on julkaissut omia rockabilly-rock’n’roll kokoelmiaan, niin ainoastaan Ace on päässyt laadussa lähelle Bear Familyä. Laatu on tässä laaja käsite viitaten niin laajaan ja perusteelliseen taustatyöhön, hyvin valittuihin kappaleisiin ja tietenkin äänen laatuun. 50-luvun rockabilly oli single-musiikkia ja harva artisti julkaisi uransa aikana muutamaa singleä enempää. Juuri nämä kaikki kauan sitten unohdetut ja aikoinaankin vähälle jääneet kuriositeetit ovat koko jutun juoni, koska heidän musiikissaan on parhaimmillaan jotain aitoa ja kursailematonta. Näiden helmien löytämiseen ja valikoitiin tarvitaan kuitenkin paljon työtä ja harrastuneisuutta.

Sarjan takana löytyy edelleen paljon samoja henkilöitä, jotka keräsivät 70/80-lukujen vaihteen useat kokoelmat. That’ll Flat sarja paljolti jatkoi ja täydensi tätä ensimmäistä uudenjulkaisubuumia. Uusista osista Atlantic-osa perustuukin jo 1981 julkaistuun Red Hot Roc-A-Billies vinyyliin. 70-luvun julkaisujen merkitys oli korvaamaton, koska ne toivat vanhemman rockabillyn laajemman yleisön tietoisuuteen. Ne määrittivät ja vakiinnuttivat koko rockabilly-käsitteen. Niiden vaikutus myös uusien rockabilly-yhtyeiden buumiin vuosikymmenen vaihteessa oli kiistaton. Taustalla oli englantilaisten jo 60-luvulta virinnyt innostus levykeräilyyn. Pikku hiljaa mitä oudoimmat pienten levy-yhtiöiden singlet päätyivät rock’n’roll tiskijukkien levylautasille. Pikku hiljaa rock’n’roll ”diskojen” suosio kasvoi. Klassisin tarina on Hank Mizellin Jungle Rock, jonka suosio räjähti käsiin ja single ampaisi 1976 aina Englannin top 10. Häkeltynyt mies kaivettiin esiin esiintymään ja levyttämään. Kaupallinen menestys takasi myös isojen yhtiöiden kiinnostuksen rockabilly-kokoelmille.

Turkin Amerikan lähettilään poikien Ahmet ja Nesuhi Ertegunin perustamalla Atlanticilla on erikoissijansa rock’n’rollin historiassa mutta enemmänkin mustalla puolella. 50-luvun jälkimmäisellä puoliskolla yhtiö kiinnostui jonkin verran myös valkoisista rokkareista mutta vain sen verran, että yhtiö julkaisi päämerkille ja alamerkeillä kuten EastWest muilta pienemmiltä yhtiöltä liisattuja kappaleita, Näin Atlanticin tuotannossa ei ole mitään studion, housebändin tai tuottajan tuomaa yhtenäisyyttä. Toisaalta Atlanticille on valikoitunut tuoretta ja reipasta 50-luvun kitara rock’n’rollia ja artistien ja heidän taustansa moninaisuus heijastuu kokoelmaankin.

Mukana on vain vähän tyylipuhdasta rockabillyä kuten kanadanranskalaisen Hal Willisin (kuvassa) Nashvillessä purkittama Cadillacin pesulaulu Pink Cadillac (joka ei ole sama kun Sammy Mastersin Pink Cadillac) ja sen kääntöpuoli Bop-A-Dee-Bop-A-Doo, jotka ovat tyylipuhtaudessaan ehkä liiankin steriilejä ja tietoisesti tiettyyn muottiin tuotettuja. Rajumpaa ja rujompaa rockabilly edustaa teksasilainen Dean Beard kahdella biisillään. Ihmettelin hetken, miksei kukaan ole häneltä erillistä CDtä julkaissut, mutta pikakuuntelu singlejen B-puoliin Rockin’ Country Style nettisivun kautta osoittaa, että miehellä oli todellinen Jekyll ja Hide kompleksi. Jos A-puolet ovat mitä rasvaisinta rockabillyä niin kääntöpuolen siirappinen poppailu on aivan toisesta maailmasta.

Levyn todellinen painopiste on kuitenkin 50-60-lukujen vaihteen kitara rock’n’rollissa. Kohokohtia ovat Kingsmen instrumentaali-rokit. Yhtyeen takaa paljastuu Bill Haleyn Cometsin soittajat (Franny Beecher, Billy Williamson, Al Rex, Ralph Jones, Johnny Grande ja Rudy Pompilli), mutta The Cat Walk kappaleen noustua yllättäen hitiksi ei julkisuuteen astunut kuitenkaan sama ryhmä. Itse menestystä kipeästi kaivannut Haley ei sitä ihan avoimesti taustayhtyeelleen suonut. Myönnettävä on, että komeetat olivat päivittäneet soundinsa paremmin aikaan kun Haley. Suurin piirtein sama poppoo oli koetellut onneaan jo pari vuotta aiemmin Jumping Jaguars nimellä levyttäen silloin jump bluesia Billy Williamsonin hoitaessa laulupuolen. Osa muualla julkaistusta Kingsmen kappaleistakin on laulettuja. Jumping Jaguars ja Kingsmen nimien ohella suurin piirtein sama ryhmä levytti myös Highlighters nimellä. Kun vielä lisätään, että Al Rex levytti omissa nimissään ihan mukiinmeneviä kappaleita, on oikeastaan ihme, ettei mikään levy-yhtiö oli vielä koonnut näitä Bill Haleyn komeettojen sooloprojekteja yhdelle CDlle.



Teddy Redellin rullaava piano rock’n’roll single Judy/Can’t You See on myös aivan ehdoton. Single oli liisattu pieneltä arkansasilaiselta Vaden-merkiltä, jolle Redell levytti 1959-60 viisi singleä. Muut noista singleistä eivät Atlanticille kelvanneet mutta syy ei ollut laadussa. Redell on turhan vähällä arvostukselle jäänyt soittaja, joka pystyi päivittämään western swing/honky tonk pianisti Moon Mullicanin vahvasti blues-sävytteisen boogien uudelle vuosikymmenelle. Atlanticin alamerkillä Atcolla julkaistu single oli rullaava hieman popahtava rock’n’roll, mutta muilla Vaden-singleillä Redell takoo pianoaan rajummin ja miehen pehmeä ääni tavoittelee myös blues-sävyjä. Suosittelen Redellin tuotantoon tarkempaa tutustumista.


Aivan ohittamaton on myös Bracey Everettin The Lover's Curse; aikanaan huomiotta jäänyt hypnoottinen rockabilly, jota ovat viime vuosina onnistuneesti kopioineet mm. Espanjan rockabilly-ylpeys Charlie Hightone & the Rock-It's ja Kaliforniasta ponnistava Omar & the Stringpoppers. Alkuperäinen versio on omaa luokkaansa mutta kappale on kuin tehty tämän rockabilly-bändien ohjelmistoon:



Sarjaa pitkään keränneet eivät suosituksia kaipaa, mutta satunnaisostajille ja kokeilijoille voin suositella lämpimästi Atlantic-kokoelmaa. Sarjan muihin osiin verrattuna Atlantic-osan painopiste on enemmän vuosikymmenen lopun kitara rock’n’rollissa ja muutamissa biiseissä on aistittavissa jo 60-luvun alun autotallirokin tunnelmia. Omassa listauksessani Atlantic-kokoelma on ehdottomasti vuoden paras kokoelma.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Moi,

kiitoksia hyvistä jutuista. Dean Beardiltä on julkaistu oma CD, itseltäni löytyy kokoelmasta Encore CD 193587 - 30 biisiä, sis. mm. kaikki Sun-jutut ja useita eriottoja monestakin biisistä. Samoin mukana ovat kaikki Atlantic-julkaisut. Äänenlaatukin on ok, joskin Wayne Russellin v. 1995 kirjoittama vihkonen on melko karu...

terveisiä raisiosta,

mikael
Anonyymi sanoi…
Erinomaisia juttuja, mielenkiintoisia! Satutko tietämään mikä cd tuli tilaajalahjana Big Beatin mukana, olen pahus hukannut sen ja en muista millään...

Suositut tekstit