VUODEN 2007 PARHAAT
Taas on se aika vuodesta, jolloin on tapana paneutua edellisvuoden satoon. Katsaus viime vuoden parhaisiin julkaisuihin tarjoaa myös oivallisen mahdollisuuden esitellä tämän päivän yhtyeitä, jotka kantavat rockabillyn ja ehkä paremminkin amerikkalaisen juurimusiikin lippua tulevaisuuteen.
Tässä yhteydessä ”amerikkalainen” on varsin suhteellinen käsite, kun omaan kymmenen parhaan listaani on mukaan valikoitunut niin portugalialainen, suomalainen, brittiläinen kuin australialainen yhtye. Amerikkalainen traditio on globalisoitunut, mikä on luonnollista musiikille, joka syntyi eri eurooppalaisten, afrikkalaisten ja muiden siirtolaisten mukanaan tuomien musiikkikulttuurien yhteensulautuessa. Amerikkalaisessa juurimusiikissa on samanaikaisesti jotakin globaalia mutta hyvin paikallista. Se kertoo jokapäiväisestä elämästä ilman turhia konstailuja ja on sitten helposti omaksuttavissa osaksi omaa musiikillista identiteettiä myös etelävaltioiden ulkopuolella. Nykytraditio myös jatkaa gumbon keittämistä. Eri musiikkitraditioiden yhdistämisen ohella uudet yhtyeet yhdistelevät luovasti eri aikojen tyylejä luoden aitoa mutta perinteistä 2000-luvun musiikkia. Traditio elää ja voi hyvin. Silti voi välillä ihmetellä, miten suomalainen, australialainen tai portugalialainen muusikko on voinut sisäistää amerikkalaisen tradition paremmin kuin 99.99 % amerikkalaisista. Kenen traditiosta on kysymys ja kuka on sen jatkaja?
Näinä globaalin markkinatalouden ja digisoituvan (ja sirpaloituvan) kulutushysterian läntisessä maailmassa tarvitaan rehellisiä romantikkoja, jotka uskaltavat katsoa taaksepäin ja luottaa yksinkertaisiin menetelmiin ilman ylimääräisiä kikkailuja. Tämä pätee varmasti kaikkiin kymmeneen esiteltävään levyyn, jotka on listattu aakkosjärjestyksssä.
49 SPECIAL: Trails of Evil (Grasshopper, 2007)
49specialin levy oli itselleni todellinen tyrmäys. En ole koskaan aiemmin ostanut portugalialaisen yhtyeen levyä mutta 49special osoittaa kuinka syvälle eri puolilla Eurooppaa amerikkalaisen juurimuusikin perinteeseen on kasvettu sisälle. En tiedä onko yhtyeen asenteessa edes hitusen latino-macho-asennetta mutta harvoin kuulee näin persoonallista ja tuoreen kuuloista mutta samalla hyvin perinteelle uskollista musiikkia. 49special rakentaa soundinsa 1950-60-lukujen honky tonk poljennolle, jota on huomattavasti tukevoitettu rockabillyllä ja kitara twangilla. Vaikka yhtye on uskollinen honky tonk sankareilleen – Faron Young, George Jones ja kumppaneille –, niin yhtyettä on vaikea luokitella kantrin puollelle, vaan tämä on enemmänkin honky tonk rock’n’rollia. Jollakin tavoin yhtye tuo mieleeni 80-luvun Blastersin. Sama innovatiivinen kyky liittää yhteen eri vaikutteita ja modernisoida niitä, rakentaa solidi eteenpäin juokseva soundi, intensiivinen laulaja ja tietenkin omat sävellykset ja näpsäkät elämän laitapuolia, kurjia kohtaloita ja sattumuksia kuvaavat tarinat. Omassa arvoasteikossani tämä on vuoden levy.
PETER BAYLOR: I Hear the Road (Preston, 2007)
Australian lahja perinteiselle juurimusiikille on Prestonin vintage-studio ja tietenkin monilahjakkuus Peter Baylor, joka on tuttu usean australialaisen rockabilly- ja western swing yhtyeen riveistä. Kyseinen kiekko on kokeneen muusikon ensimmäinen soolotuotos. Baylorin lahjakkuudesta kertoo jo se, että kaikki 14 kappaletta ovat omia sävellyksiä. Musiikkia kuvaa ehkä parhaiten levyn viimeinen kappale Hillbilly Rhythm
Gotta a brand new song with the old time beat
It’s like nothing around but it still sounds sweet
Have you forget cares of today
Make you dance your blues away ….
….
It is not complicated just syncopated
It is rhythm that turns your wild
…
It is hillbilly rhythm get’s a hold of you
Eli musiikillisesti liikutaan sulavasti hillbillyn, rockabillyn, honky tonkin ja western swingin rajamaastossa välillä myös mustemmalle puolelle kurkkien. Kevyt shuffle ja biitti on mukana Baylorin musiikissa ja koko ote on hyvin maanläheinen. Omat sävellykset ovat monipuolisia ja kun vielä tarinapuolikin pienmuotoisine tuokiokuvineen on onnistunut, niin taitavaan musisointiin voi jalka vipattaen antautua. Paketti on kuin taitavan käsityöläisen taidonnäyte, jossa eri osat (sävellykset, tarinat, soitto, laulu ja perinteinen äänitys) ovat täydellisessä harmoniassa mutta silti tarkoituskaan ei ole luoda mitään elämää suurempaa vaan juuri arkea kuvaavaa ja arjessa kulutettavaa musiikkia.
THE CORDWOOD DRAGGERS: A Starlight Shindig with … (El Toro, 2007)
Lontoolainen Cordwood Draggers jatkaa kolmannellaan levyllään rockabillyn ja hillbilly bopin ilosanoman levittämistä. Niin kuin tyyliin kuuluu, koko homma on äänitetty vintage studiossa live ottona ja ote on hyvin ”autenttinen”. Tosin tämä autenttisuus ei tarkoita tietyn rajatun tyylin tai aikakauden orjallista imitointia, vaan autenttisuus soundissa on väline erottautua ja symbolinen viesti rehellisyydestä ja suoraselkäisyydestä näinä digitaalisen äänenmuokkauksen aikoina. Autenttisuus on kunnian osoitus menneelle mutta ei merkitse sulkeutumista menneeseen. Sitä voisi verrata vanhojen perinteisten työtapojen arvostukseen. Musiikillisesti levy on yllättävän monipuolinen vaihdellen rajuista rockabillyistä ja hillbilly bopista tunnelmallisiin balladeihin. Monipuolisuutta tuovat vieraileva steel kitaristi hillbilly raidoissa ja doo wop yhtye Roomates rokkaavammissa. Suurin osa kappaleista on omia sävellyksiä. Ranch romantiikalla kuorutettu levy jättää itsestään Arizonan auringon paahtaman lämmön vaikka Lontoon kaverit tuskin ihan oikeasti maaseudulla pärjäisivät.
JESSE DAYTON & BRENNEN LEIGH: Holdin Our Own (Stag 2007)
Alunperin rockabillyn puolella Road Kings yhtyeellään ansioitunut Jesse Dayton on jo pitkään keskittynyt pääosin kantriin. Dayton on edelleen tinkimätön musiikintekijä, jonka kantrilevyistä voisi käyttää kliseistä luonnehdintaa rehellinen. Yllättävää kyllä Jessen toisesta rakkaudesta, rockabillystä, ei hänen levyihinsä ole suoranaisia vaikutteita tarttunut. Uusimmalla levyllä Jesse on lyöttäytynyt yhteen teksasilaisen Brennen Leighin kanssa. Itselleni Brennen oli entuudestaan tuntematon mutta vahva ja perinteitä kunnioittava lauluääni hänellä on. Nopea katsaus hänen kotisivuillaan osoittaa myös Brennin soololevyjen olevan paljossa velkaa 1960-70-lukujen naiskantriartisteille. Tässä uudessa duetto levyssäkin liikutaan paljon samojen vuosikymmenten kantritunnelmissa ehkä painottuen enemmän ensimmäiseen. Innoittajina ovat olleet vuosikymmenen vahvat duot kuten George Jones ja Melba Montgomery tai tietenkin Johnny Cash ja June Carter. Vaikka mukana on muutama lainakappale, niin sekä Jesse että Brennen ovat kynäilleet suurimman osan lauluista. Velka 60-luvun kantrilla onkin enemmän sävyissä ja tulkinnoissa ja levyn voisi nähdä paremminkin pyrkimyksenä palata aikaan, jolloin kantri oli vielä kantria eikä mitään yleispopviihdettä, mutta 2000-luvun tyyliin. Tämä on hyvin viihdyttävä levy ja osa kappaleista kuten näppärästi twangaava avausraita Let’s Run Away vetoaa helposti laajempaan yleisöön. Samoin parivaljakon imago on enemmän rock-puolelta ammennettu samoin kuin Jessen mainio mutta nyt sopivasti kurissa pysyvä kitarointi. Jessellä on taito leikkiä eri aikojen tyyleillä ja omistautua yhdellä kerrallaan kokonaan ja tyylitietoisesti ja siten taas vaihtaa hieman toisiin tunnelmiin. Hänen tuotantonsa on kuitenkin aina soundimaailmaltaan vahvasti perinteeseen nojaava; ei moderneja soittimia, kuoroja tai vastaavaa nykykantrin piirteitä. Jesse on myös hyvin tietoisesti julkaissut kaikki kantrilevynsä oman Stag yhtiön kautta ja näin välttänyt suurten yhtiöiden kontrollin. Viestin on myös vahva: uudistuakseen kantrin täytyy katsoa menneeseen. Uskaltaisin jopa väittää, että Jessen ja Brennen vahva tulkinta ja musisointi perinteisin soittimin ja uskallus tehdä aito kantrilevy vetoaa ainakin erilaiseen yleisöön kuin nyky-popkantri ja, että kantria vierastavan rokkiväen kannattaisi, aloittaa tästä matkansa kantrin ihmeelliseen maailmaan.
ELANA JAMES: Elana James (Snarf, 2007)
Tämä on Hot Club of Cowtown viulistin ensimmäinen soololevy sen jälkeen, kun HCC on ollut pääosin telakalla. Ero ei kuitenkaan näytä aivan lopulliselta kun Elanan bändinsä kitara soittaa Hot Clubin toinen voimahahmo Whit Smith. Basson varressa on Beau Sample, joka on tuttu mm. mainiosta rockabillyä soittaneesta Cave Catt Sammy yhtyeestä. Tällä levyllä kuullaan vielä usealla kappaleella pianoa ja jopa puhaltimia. Whit Smithin mukanaolosta huolimatta tämä on Elanan soololevy ja hän yksin vastaa laulusta. Tunnelma ja tyyli on lähellä HCCää, jota ainakin itse olen arvostanut suuresti. Se keveys ja uskomattoman taito, jolla HCC pystyi fiddle-kitara-basso trio pohjalta luomaan täyteläiseen soundin, joka yhdisti niin varhaisen jatsin kuin western swingin perinteitä, oli vertaansa vailla. HCCn levyt kulkivat kohti selkeämpää omaa tyyliä, joka enemminkin ammensi 1920-30-40-lukujen musiikista kuin pyrki sitä imitoimaan. Elanan soololevy jatkaa osin siihen, mihin HCCn viimeinen soololevy Ghost Train jäi. Elanan oma tyyli on kuitenkin seesteisempi ja ehkä hitusen romanttisempi kuin Hot Club of Cowtownin. Nopeita ralleja on vähemmän mutta tunnelmaa sitä enemmän, mutta kyllä hyviä menopalojakin kuten Down the Line (ei se tuttu kappale) löytyy. Jazz tai paremminkin Django Reinhardin hot jazz, joka oli tyypillistä HCClle, on sekin väistynyt enemmän taka-alalle ja se on korvattu paikoin swing vaikuttein (Oh, Baby) tai aika ajoin akustisella americanalla niin kuin bluegrass vaikuitteinen hieno All the World and I. Elana on kiistämättä yksi taitavimmista kantri ja kantri-jazz viulisteista tänä päivänä. Siksi vaikka välillä jäin kaipaamaan HCCn kepeyttä ja vauhtia, niin taitavasti soitettua ja tyylitajuisesti sovitettu musiikkia on aina ilo kuunnella.
JINX JONES: Rumble & Twang (Home braend, 2007)
Kitaravelho Jinx Jones vieraili kesällä Suomessa ja ainakin itse olin myyty miehen uskomattomasta taidosta loihtia kitarastaan erilaisempia tuntoja, sävyjä ja värejä. Jonesin tyyli toi mieleeni toisen Suomessa viime vuonna vierailleen kitaristin Jim Campilongon, jonka kantrijazz kitarashow’sta olisi suonut nauttivan useammankin juurimusiikin ystävän. Niin kuin Campilongon niin Jinx Jonesin esikuvat löytyvät akselilta Jimmy Bryant, Merle Travis ja Chet Atkins, mutta hänen listaansa voi täydentää sellaisilla tuhdimman soitannon klassikoilla kuin Roy Buchanan. Jones myös yksiselitteisesti soittaa rockabillyä ja rock’n’rollia mutta hänen konsertistaan tai levyltään on turha odottaa simppeliä bailumusaa. Jones sotkee erilaisia elementtejä jatsista rokkiinsa ja on kitaristina kokeileva improvisoija. Oikeastaan levyltä löytyy enemmän yksinkertaisia rockabilly raitoja kun live-setissä ja todellisen kyntensä mies näyttääkin levyllä nautittavissa instrumentaaleissa. Jones on kuitenkin uskomattoman monipuolinen muusikko, joka osaa tarpeen tullen myös hillitä liiallista kikkailua. Itseäni kuitenkin ihmetyttää, miksi miehen on pitänyt etsiä levylleen julkaisija kaukaisesta Suomesta ja miksei kukaan itseään kunnioittava juurimusiikin erikoistunut levy-yhtiö ole häntä poiminut jo aiemmin, koska miehen aktiivinen ura ulottuu aina 1970-luvulle asti. No ainakin meillä oikeus nauttia yhdestä rockabilly scenen parhaiten piilotetusta helmestä, mutta luulen, että oikeissa käsissä Jones voisi luoda vielä huikeamman kokonaisuuden.
LOS STRAITJACKETS: Rock En Espanol (Yep Rock, 2007)
Pitkän linjan kitarainstrumentaaliyhtye Los Straitjackets on viime vuosina laajentanut repertuaariaan vierailevilla solisteilla. Tällä uudella levyllä sukelletaan syvälle Etelä-Kalifornian ja ehkä paremminkin LAn alueen latinokulttuuriin. Vierailevina solisteina ovat Big Sandy, Los Lobosista tuttu Cesar Rosas ja Little Willie G., joka on joukosta minulle tuntemattomin. Hänen uransa ulottuu kuitenkin aina 1960-luvun alun itä losangeleslaiseen Three Midnighters yhtyeeseen, vaikka onkin nykyisin omistautunut enemmän evankelistan uralle. Tämä levy keskittyy kuitenkin 50/60 lukujen taitteen rokkiklassikoihin espanjaksi esitettynä tai pitäisikö paremminkin sanoa tulkittuna. Vaikka monet kappaleet ovat tuttuja, niin Straitjacketsien tulkintoina ne kuulostavat tuoreilta, eikä kyse ole ainoastaan espanjankielestä. Jotain omaperäistä LAn latino tai meksikolaiskulttuurista on tarttunut tälle levylle. LAn meksikolaisväestö on aina sykkinyt omien musiikillisten traditioiden rinnalle amerikkalaiselle rytmimusiikille. Jo 1940-luvulla nousi meksikolaisia jump blues artisteja ja 50-luvulla rock’n’roll valloitti itä LAn korttelit, mutta aina chicano rockissa on ollut mukana hitunen latinokulttuuria. Vaikka trendit ovat vaihtuneet, niin rock’n’roll on säilyttänyt asemansa itä LAssa. Hyvä esimerkki on Los Lobosin suosio 1980-luvulla. Viime aikoina varsin moni traditionaaliseen rockabillyyn erikoistuneen Wild Recordsin artistin taustat johtavat juuri LAn latinokortteleihin. En oikeastaan itse tiedä, mikä on Los Straitjacktsin soittajien oma suhde latinokulttuuriin. He ovat ainakin koko yhtyeen parikymmenvuotisen uran ajan esiintyneet meksikolaiset paininaamarit kasvoillaan, mutta ainakin tämä levy on kokonaisuudessaan suuri kunniaosoitus latinorockille. Kaikin puolin svengaava bailulevy.
SOUTHERN CULTURE ON THE SKIDS: Countrypolitan Favorites (Yep Roc, 2007)
White trash –romantiikan nimeen vannova Virgianian kolmikko on ilahduttanut kuulijoitaan jo yli pari vuosikymmentä. SCOTS on ollut varsinainen sulatusuuni, joka yhdistää swamp poppiinsa mitä erilaisempia 50-, 60 ja jopa 70-luvun musiikkivirtauksia ja -tyylejä. Taustalla on kuitenkin jyskyttänyt aina perus Dick Dale/Link Wray komppi yhdistettynä välillä kantrahtaviin, välillä bluessahtavampiin ja välillä soulahtaviin aineksiin. Jos parilla edellisellä levyllä SCOTS välillä revittelikin varsin kovaa, niin nyt liikutaan lähempänä kantrahtavia joskaan ei kantri tunnelmia. Poikkeuksena edellisiin levyihin kaikki kappaleet ovat lainabiisejä ja myös jonkinlaisia klassikkoja 1960-luvun alusta 1970-luvun alkuun. Mukana on biisejä sellaisilta amerikkalaisilta lauluntekijöiltä ja laulajilta kun Don Gibson, John Fogerty, Wanda Jackson, Roger Miller ja Joe South mutta myös sellaisilta brittirokin bändeiltä kuin Kinks ja The Who. Ja mitä sitten levyn otsikkoon Coyntrypolitan tulee bändin johtohahmo Rick Miller selittää laveasti asiaa kotisivuillaan: "Countrypolitan transcends music. It's a lifestyle, not a category of music. It's where rural and urban sensibilities meet. I mean, it's when you see trucker hats being sold in Beverly Hills boutiques or notice folks eating pork in Mebane, where I live, drinking a glass of merlot.” Ja jatkaa: "It's an overlap of high and low culture." SCOTS on aina tyylissään niin vaatteissaan kuin musiikissaan pystynyt toden totta tuomaan ja jalostamaan valkoisen perämetsien maun parodioimatta ja pilkkaamatta sitä mutta kuitenkin olematta oikeastaan oikea osa sitä. Silti ei pidä kuitenkaan unohtaa että SCOTS musiikki myös todella svengaa.
JUSSI SYREN ROCKABILLY REVIVAL: Stayin’ On the Top Of the Beat (Goofin, 2007)
Syreenin jo alkuvuodesta 2007 julkaistu toinen rockabilly-levy on oma valintani vuoden kotimaiseksi, mutta levy toki pärjää loistavasti kansainvälisessä vertailussakin. Syrenin ensimmäinen rockabilly revival levyssä oli vielä aistittavissa uuden linjan etsintää, mutta nyt kaikki palaset ovat kohdallaan. Syreenin laaja kokemus amerikkalaisen valkoisen juurimuusikin saralta on aistittavissa varmassa ja linjakkaassa tulkinnassa. Bluegrass ei kuitenkaan ole läsnä kuin henkäyksenä vaan linja on raakaa ja silottelematonta rockabillyä. Syrenin laulu mutta myös yhtyeen tinkimätön soundi on hyvin persoonallinen. Soundi puolella ei haeta mitään vintage soundeja vaan selkeää ja tuhdimpaa modernia soundia, jossa myös basso pääsee oikeuksiinsa, mutta itse musiikki on uskollinen juurilleen. Klassikot kuten Charlie Feathersin Bottle to the Baby, Eddie Bondin Slip Slip Slipin’ In tai Benny Joyn Steady with Betty ovat sulassa sovussa omien sävellysten ja tuntemattomimpien lainojen kanssa. Oma suosikkini niin levyllä kuin keikalla on ollut kuitenkin Imitation of the Blues, jonka juuret johtavat bluegrassiin ja laajempaan juurimusiikkiin, mutta juuri tästä taustasta nousseekin todella vahva tulkinta. Syren on myös viime vuoden kiertänyt Suomea ristiin rastiin niin bluegrassin kuin rockabillyn merkeissä. Rockabilly revivalin lava show’n intensiteetti tarttui ainakin itseeni niillä kolmella keikalla, jotka viime vuoden aikana näin. Toivoa sopii, että Syren suuntaa rockabilly revyynsä myös ulkomaan festareille, jotta muutkin saavat nauttia, sillä omalla sarallaan Syreenillä ei monta todellista kilpailijaa ole niin Euroopassa kuin Amerikassa.
DIG WAYNE & THE CHISELLERS: Shack Rousers (Rhythm Bomp, 2007)
Tämä on mielenkiintoinen uutuus. Dig Wayne on tuttu 1970/80-lukujen taitteen Buzz & the Flyers yhtyeestä, joka oli uraa uurtava kahdellakin tavalla. Yhtye oli yksiä ensimmäisiä uuden modernin rockabilly soundin luojia ja varmasti ensimmäisiä Amerikasta ponnistaneita. Toiseksi solisti Buzz, tai siis Dig Wayne, on yksiä harvoja rockabilly scenessä vaikuttaneista afroamerikkalaisista. Buzz & Flyersin vanhaa rokkaavaa linjaa on turha etsiä uudesta Dig Waynestä, mutta kyllä jotakin samaa on vielä tunnistettavissa. Harmittavasti kokoelmistani ei löydy kuin Buzz & the Flyers single Dance to the Bop/Go Cat Wild sekä Hep Cat Hop (Nervous) kokoelman Everybody’s Movin’ ja My Baby Can’t Be Satisfied. Uudella levyllä ei lainabiisejä enää ole lainkaan mutta kyllä Dig Waynen varhaiset sävellykset on tunnistettavissa nyt kypsyneen ja ehkäpä hieman seestyneen ja kyynistyneen miehen töiksi. Dig on edelleen musiikillinen uudistaja ja edellä kulkija, vaikka aikaa miehen edellisistä rockabilly levytyksistä on vierähtänyt lähes kolme vuosikymmentä. Väliin mahtuu muita musiikillisia projekteja ja näyttelijän työtä. Tähän taustaan nähden Waynen musiikillinen linjanveto on yllättävän vahva. 2000-luvun Wayne tekee uudenlaista modernia rockabillyä – pääosin midtempoista musiikkia, jossa tärkeässä roolissa ovat runolliset mutta usein surumieliset sanoitukset menetyksistä, petetystä rakkaudesta mutta myös vanhenemisesta. Tämä on kuuntelumusiikkia koti-iltoihin ei bailumusiikkia, vaikka muutama nopeampikin menopala levyltä löytyy. Ilkeästi voisi sanoa, että tämä on keski-ikäistynyttä keskiluokkaista rockabillyä mutta toisaalta kolme vuosikymmentä ovat jättäneet Digiin jälkeensä. Miksi viisikymppisen saatika seitsemänkymppisen rokkarin täytyy laulaa kuin teini. Kuusitoistakesäisistä uneksiminen kuuluu korkeintaan kaksikymppisille mutta veteraani-ikäisiltä se kuulostaa sekä kornilta että pervolta. Vain harva veteraani on pystynyt kääntämään iän edukseen ja muuttamaan tyyliään sen mukana. Harva pystyi siihen mihin Johnny Cash. Näin ollen sallittakoon Dig Waynelle oma uusi linjansa. Wayneä tukee hieno muusikkojoukko mm. Carl Sonny Leyland ja Jeffrey Ross. Koko homma on äänitetty Deke Dickersonin studiolla. Musiikin modernit vaikutteet, jotka sulattavat erilaisia aineksia 80-luvun uudesta aallosta alkaen rockabillyyn saavat sopivan kontrastin levyn varsin autenttisissa mutta täyteläisissä soundeissa. Wayneä voisi luonnehtia vaikkapa rockabillyn David Bowieksi – sopeutujaksi ja uudistajaksi, joka tietää tyylinsä.
Tässä yhteydessä ”amerikkalainen” on varsin suhteellinen käsite, kun omaan kymmenen parhaan listaani on mukaan valikoitunut niin portugalialainen, suomalainen, brittiläinen kuin australialainen yhtye. Amerikkalainen traditio on globalisoitunut, mikä on luonnollista musiikille, joka syntyi eri eurooppalaisten, afrikkalaisten ja muiden siirtolaisten mukanaan tuomien musiikkikulttuurien yhteensulautuessa. Amerikkalaisessa juurimusiikissa on samanaikaisesti jotakin globaalia mutta hyvin paikallista. Se kertoo jokapäiväisestä elämästä ilman turhia konstailuja ja on sitten helposti omaksuttavissa osaksi omaa musiikillista identiteettiä myös etelävaltioiden ulkopuolella. Nykytraditio myös jatkaa gumbon keittämistä. Eri musiikkitraditioiden yhdistämisen ohella uudet yhtyeet yhdistelevät luovasti eri aikojen tyylejä luoden aitoa mutta perinteistä 2000-luvun musiikkia. Traditio elää ja voi hyvin. Silti voi välillä ihmetellä, miten suomalainen, australialainen tai portugalialainen muusikko on voinut sisäistää amerikkalaisen tradition paremmin kuin 99.99 % amerikkalaisista. Kenen traditiosta on kysymys ja kuka on sen jatkaja?
Näinä globaalin markkinatalouden ja digisoituvan (ja sirpaloituvan) kulutushysterian läntisessä maailmassa tarvitaan rehellisiä romantikkoja, jotka uskaltavat katsoa taaksepäin ja luottaa yksinkertaisiin menetelmiin ilman ylimääräisiä kikkailuja. Tämä pätee varmasti kaikkiin kymmeneen esiteltävään levyyn, jotka on listattu aakkosjärjestyksssä.
49 SPECIAL: Trails of Evil (Grasshopper, 2007)49specialin levy oli itselleni todellinen tyrmäys. En ole koskaan aiemmin ostanut portugalialaisen yhtyeen levyä mutta 49special osoittaa kuinka syvälle eri puolilla Eurooppaa amerikkalaisen juurimuusikin perinteeseen on kasvettu sisälle. En tiedä onko yhtyeen asenteessa edes hitusen latino-macho-asennetta mutta harvoin kuulee näin persoonallista ja tuoreen kuuloista mutta samalla hyvin perinteelle uskollista musiikkia. 49special rakentaa soundinsa 1950-60-lukujen honky tonk poljennolle, jota on huomattavasti tukevoitettu rockabillyllä ja kitara twangilla. Vaikka yhtye on uskollinen honky tonk sankareilleen – Faron Young, George Jones ja kumppaneille –, niin yhtyettä on vaikea luokitella kantrin puollelle, vaan tämä on enemmänkin honky tonk rock’n’rollia. Jollakin tavoin yhtye tuo mieleeni 80-luvun Blastersin. Sama innovatiivinen kyky liittää yhteen eri vaikutteita ja modernisoida niitä, rakentaa solidi eteenpäin juokseva soundi, intensiivinen laulaja ja tietenkin omat sävellykset ja näpsäkät elämän laitapuolia, kurjia kohtaloita ja sattumuksia kuvaavat tarinat. Omassa arvoasteikossani tämä on vuoden levy.
PETER BAYLOR: I Hear the Road (Preston, 2007)Australian lahja perinteiselle juurimusiikille on Prestonin vintage-studio ja tietenkin monilahjakkuus Peter Baylor, joka on tuttu usean australialaisen rockabilly- ja western swing yhtyeen riveistä. Kyseinen kiekko on kokeneen muusikon ensimmäinen soolotuotos. Baylorin lahjakkuudesta kertoo jo se, että kaikki 14 kappaletta ovat omia sävellyksiä. Musiikkia kuvaa ehkä parhaiten levyn viimeinen kappale Hillbilly Rhythm
Gotta a brand new song with the old time beat
It’s like nothing around but it still sounds sweet
Have you forget cares of today
Make you dance your blues away ….
….
It is not complicated just syncopated
It is rhythm that turns your wild
…
It is hillbilly rhythm get’s a hold of you
Eli musiikillisesti liikutaan sulavasti hillbillyn, rockabillyn, honky tonkin ja western swingin rajamaastossa välillä myös mustemmalle puolelle kurkkien. Kevyt shuffle ja biitti on mukana Baylorin musiikissa ja koko ote on hyvin maanläheinen. Omat sävellykset ovat monipuolisia ja kun vielä tarinapuolikin pienmuotoisine tuokiokuvineen on onnistunut, niin taitavaan musisointiin voi jalka vipattaen antautua. Paketti on kuin taitavan käsityöläisen taidonnäyte, jossa eri osat (sävellykset, tarinat, soitto, laulu ja perinteinen äänitys) ovat täydellisessä harmoniassa mutta silti tarkoituskaan ei ole luoda mitään elämää suurempaa vaan juuri arkea kuvaavaa ja arjessa kulutettavaa musiikkia.
THE CORDWOOD DRAGGERS: A Starlight Shindig with … (El Toro, 2007)Lontoolainen Cordwood Draggers jatkaa kolmannellaan levyllään rockabillyn ja hillbilly bopin ilosanoman levittämistä. Niin kuin tyyliin kuuluu, koko homma on äänitetty vintage studiossa live ottona ja ote on hyvin ”autenttinen”. Tosin tämä autenttisuus ei tarkoita tietyn rajatun tyylin tai aikakauden orjallista imitointia, vaan autenttisuus soundissa on väline erottautua ja symbolinen viesti rehellisyydestä ja suoraselkäisyydestä näinä digitaalisen äänenmuokkauksen aikoina. Autenttisuus on kunnian osoitus menneelle mutta ei merkitse sulkeutumista menneeseen. Sitä voisi verrata vanhojen perinteisten työtapojen arvostukseen. Musiikillisesti levy on yllättävän monipuolinen vaihdellen rajuista rockabillyistä ja hillbilly bopista tunnelmallisiin balladeihin. Monipuolisuutta tuovat vieraileva steel kitaristi hillbilly raidoissa ja doo wop yhtye Roomates rokkaavammissa. Suurin osa kappaleista on omia sävellyksiä. Ranch romantiikalla kuorutettu levy jättää itsestään Arizonan auringon paahtaman lämmön vaikka Lontoon kaverit tuskin ihan oikeasti maaseudulla pärjäisivät.
JESSE DAYTON & BRENNEN LEIGH: Holdin Our Own (Stag 2007)Alunperin rockabillyn puolella Road Kings yhtyeellään ansioitunut Jesse Dayton on jo pitkään keskittynyt pääosin kantriin. Dayton on edelleen tinkimätön musiikintekijä, jonka kantrilevyistä voisi käyttää kliseistä luonnehdintaa rehellinen. Yllättävää kyllä Jessen toisesta rakkaudesta, rockabillystä, ei hänen levyihinsä ole suoranaisia vaikutteita tarttunut. Uusimmalla levyllä Jesse on lyöttäytynyt yhteen teksasilaisen Brennen Leighin kanssa. Itselleni Brennen oli entuudestaan tuntematon mutta vahva ja perinteitä kunnioittava lauluääni hänellä on. Nopea katsaus hänen kotisivuillaan osoittaa myös Brennin soololevyjen olevan paljossa velkaa 1960-70-lukujen naiskantriartisteille. Tässä uudessa duetto levyssäkin liikutaan paljon samojen vuosikymmenten kantritunnelmissa ehkä painottuen enemmän ensimmäiseen. Innoittajina ovat olleet vuosikymmenen vahvat duot kuten George Jones ja Melba Montgomery tai tietenkin Johnny Cash ja June Carter. Vaikka mukana on muutama lainakappale, niin sekä Jesse että Brennen ovat kynäilleet suurimman osan lauluista. Velka 60-luvun kantrilla onkin enemmän sävyissä ja tulkinnoissa ja levyn voisi nähdä paremminkin pyrkimyksenä palata aikaan, jolloin kantri oli vielä kantria eikä mitään yleispopviihdettä, mutta 2000-luvun tyyliin. Tämä on hyvin viihdyttävä levy ja osa kappaleista kuten näppärästi twangaava avausraita Let’s Run Away vetoaa helposti laajempaan yleisöön. Samoin parivaljakon imago on enemmän rock-puolelta ammennettu samoin kuin Jessen mainio mutta nyt sopivasti kurissa pysyvä kitarointi. Jessellä on taito leikkiä eri aikojen tyyleillä ja omistautua yhdellä kerrallaan kokonaan ja tyylitietoisesti ja siten taas vaihtaa hieman toisiin tunnelmiin. Hänen tuotantonsa on kuitenkin aina soundimaailmaltaan vahvasti perinteeseen nojaava; ei moderneja soittimia, kuoroja tai vastaavaa nykykantrin piirteitä. Jesse on myös hyvin tietoisesti julkaissut kaikki kantrilevynsä oman Stag yhtiön kautta ja näin välttänyt suurten yhtiöiden kontrollin. Viestin on myös vahva: uudistuakseen kantrin täytyy katsoa menneeseen. Uskaltaisin jopa väittää, että Jessen ja Brennen vahva tulkinta ja musisointi perinteisin soittimin ja uskallus tehdä aito kantrilevy vetoaa ainakin erilaiseen yleisöön kuin nyky-popkantri ja, että kantria vierastavan rokkiväen kannattaisi, aloittaa tästä matkansa kantrin ihmeelliseen maailmaan.
ELANA JAMES: Elana James (Snarf, 2007)Tämä on Hot Club of Cowtown viulistin ensimmäinen soololevy sen jälkeen, kun HCC on ollut pääosin telakalla. Ero ei kuitenkaan näytä aivan lopulliselta kun Elanan bändinsä kitara soittaa Hot Clubin toinen voimahahmo Whit Smith. Basson varressa on Beau Sample, joka on tuttu mm. mainiosta rockabillyä soittaneesta Cave Catt Sammy yhtyeestä. Tällä levyllä kuullaan vielä usealla kappaleella pianoa ja jopa puhaltimia. Whit Smithin mukanaolosta huolimatta tämä on Elanan soololevy ja hän yksin vastaa laulusta. Tunnelma ja tyyli on lähellä HCCää, jota ainakin itse olen arvostanut suuresti. Se keveys ja uskomattoman taito, jolla HCC pystyi fiddle-kitara-basso trio pohjalta luomaan täyteläiseen soundin, joka yhdisti niin varhaisen jatsin kuin western swingin perinteitä, oli vertaansa vailla. HCCn levyt kulkivat kohti selkeämpää omaa tyyliä, joka enemminkin ammensi 1920-30-40-lukujen musiikista kuin pyrki sitä imitoimaan. Elanan soololevy jatkaa osin siihen, mihin HCCn viimeinen soololevy Ghost Train jäi. Elanan oma tyyli on kuitenkin seesteisempi ja ehkä hitusen romanttisempi kuin Hot Club of Cowtownin. Nopeita ralleja on vähemmän mutta tunnelmaa sitä enemmän, mutta kyllä hyviä menopalojakin kuten Down the Line (ei se tuttu kappale) löytyy. Jazz tai paremminkin Django Reinhardin hot jazz, joka oli tyypillistä HCClle, on sekin väistynyt enemmän taka-alalle ja se on korvattu paikoin swing vaikuttein (Oh, Baby) tai aika ajoin akustisella americanalla niin kuin bluegrass vaikuitteinen hieno All the World and I. Elana on kiistämättä yksi taitavimmista kantri ja kantri-jazz viulisteista tänä päivänä. Siksi vaikka välillä jäin kaipaamaan HCCn kepeyttä ja vauhtia, niin taitavasti soitettua ja tyylitajuisesti sovitettu musiikkia on aina ilo kuunnella.
JINX JONES: Rumble & Twang (Home braend, 2007) Kitaravelho Jinx Jones vieraili kesällä Suomessa ja ainakin itse olin myyty miehen uskomattomasta taidosta loihtia kitarastaan erilaisempia tuntoja, sävyjä ja värejä. Jonesin tyyli toi mieleeni toisen Suomessa viime vuonna vierailleen kitaristin Jim Campilongon, jonka kantrijazz kitarashow’sta olisi suonut nauttivan useammankin juurimusiikin ystävän. Niin kuin Campilongon niin Jinx Jonesin esikuvat löytyvät akselilta Jimmy Bryant, Merle Travis ja Chet Atkins, mutta hänen listaansa voi täydentää sellaisilla tuhdimman soitannon klassikoilla kuin Roy Buchanan. Jones myös yksiselitteisesti soittaa rockabillyä ja rock’n’rollia mutta hänen konsertistaan tai levyltään on turha odottaa simppeliä bailumusaa. Jones sotkee erilaisia elementtejä jatsista rokkiinsa ja on kitaristina kokeileva improvisoija. Oikeastaan levyltä löytyy enemmän yksinkertaisia rockabilly raitoja kun live-setissä ja todellisen kyntensä mies näyttääkin levyllä nautittavissa instrumentaaleissa. Jones on kuitenkin uskomattoman monipuolinen muusikko, joka osaa tarpeen tullen myös hillitä liiallista kikkailua. Itseäni kuitenkin ihmetyttää, miksi miehen on pitänyt etsiä levylleen julkaisija kaukaisesta Suomesta ja miksei kukaan itseään kunnioittava juurimusiikin erikoistunut levy-yhtiö ole häntä poiminut jo aiemmin, koska miehen aktiivinen ura ulottuu aina 1970-luvulle asti. No ainakin meillä oikeus nauttia yhdestä rockabilly scenen parhaiten piilotetusta helmestä, mutta luulen, että oikeissa käsissä Jones voisi luoda vielä huikeamman kokonaisuuden.
LOS STRAITJACKETS: Rock En Espanol (Yep Rock, 2007)Pitkän linjan kitarainstrumentaaliyhtye Los Straitjackets on viime vuosina laajentanut repertuaariaan vierailevilla solisteilla. Tällä uudella levyllä sukelletaan syvälle Etelä-Kalifornian ja ehkä paremminkin LAn alueen latinokulttuuriin. Vierailevina solisteina ovat Big Sandy, Los Lobosista tuttu Cesar Rosas ja Little Willie G., joka on joukosta minulle tuntemattomin. Hänen uransa ulottuu kuitenkin aina 1960-luvun alun itä losangeleslaiseen Three Midnighters yhtyeeseen, vaikka onkin nykyisin omistautunut enemmän evankelistan uralle. Tämä levy keskittyy kuitenkin 50/60 lukujen taitteen rokkiklassikoihin espanjaksi esitettynä tai pitäisikö paremminkin sanoa tulkittuna. Vaikka monet kappaleet ovat tuttuja, niin Straitjacketsien tulkintoina ne kuulostavat tuoreilta, eikä kyse ole ainoastaan espanjankielestä. Jotain omaperäistä LAn latino tai meksikolaiskulttuurista on tarttunut tälle levylle. LAn meksikolaisväestö on aina sykkinyt omien musiikillisten traditioiden rinnalle amerikkalaiselle rytmimusiikille. Jo 1940-luvulla nousi meksikolaisia jump blues artisteja ja 50-luvulla rock’n’roll valloitti itä LAn korttelit, mutta aina chicano rockissa on ollut mukana hitunen latinokulttuuria. Vaikka trendit ovat vaihtuneet, niin rock’n’roll on säilyttänyt asemansa itä LAssa. Hyvä esimerkki on Los Lobosin suosio 1980-luvulla. Viime aikoina varsin moni traditionaaliseen rockabillyyn erikoistuneen Wild Recordsin artistin taustat johtavat juuri LAn latinokortteleihin. En oikeastaan itse tiedä, mikä on Los Straitjacktsin soittajien oma suhde latinokulttuuriin. He ovat ainakin koko yhtyeen parikymmenvuotisen uran ajan esiintyneet meksikolaiset paininaamarit kasvoillaan, mutta ainakin tämä levy on kokonaisuudessaan suuri kunniaosoitus latinorockille. Kaikin puolin svengaava bailulevy.
SOUTHERN CULTURE ON THE SKIDS: Countrypolitan Favorites (Yep Roc, 2007)White trash –romantiikan nimeen vannova Virgianian kolmikko on ilahduttanut kuulijoitaan jo yli pari vuosikymmentä. SCOTS on ollut varsinainen sulatusuuni, joka yhdistää swamp poppiinsa mitä erilaisempia 50-, 60 ja jopa 70-luvun musiikkivirtauksia ja -tyylejä. Taustalla on kuitenkin jyskyttänyt aina perus Dick Dale/Link Wray komppi yhdistettynä välillä kantrahtaviin, välillä bluessahtavampiin ja välillä soulahtaviin aineksiin. Jos parilla edellisellä levyllä SCOTS välillä revittelikin varsin kovaa, niin nyt liikutaan lähempänä kantrahtavia joskaan ei kantri tunnelmia. Poikkeuksena edellisiin levyihin kaikki kappaleet ovat lainabiisejä ja myös jonkinlaisia klassikkoja 1960-luvun alusta 1970-luvun alkuun. Mukana on biisejä sellaisilta amerikkalaisilta lauluntekijöiltä ja laulajilta kun Don Gibson, John Fogerty, Wanda Jackson, Roger Miller ja Joe South mutta myös sellaisilta brittirokin bändeiltä kuin Kinks ja The Who. Ja mitä sitten levyn otsikkoon Coyntrypolitan tulee bändin johtohahmo Rick Miller selittää laveasti asiaa kotisivuillaan: "Countrypolitan transcends music. It's a lifestyle, not a category of music. It's where rural and urban sensibilities meet. I mean, it's when you see trucker hats being sold in Beverly Hills boutiques or notice folks eating pork in Mebane, where I live, drinking a glass of merlot.” Ja jatkaa: "It's an overlap of high and low culture." SCOTS on aina tyylissään niin vaatteissaan kuin musiikissaan pystynyt toden totta tuomaan ja jalostamaan valkoisen perämetsien maun parodioimatta ja pilkkaamatta sitä mutta kuitenkin olematta oikeastaan oikea osa sitä. Silti ei pidä kuitenkaan unohtaa että SCOTS musiikki myös todella svengaa.
JUSSI SYREN ROCKABILLY REVIVAL: Stayin’ On the Top Of the Beat (Goofin, 2007)Syreenin jo alkuvuodesta 2007 julkaistu toinen rockabilly-levy on oma valintani vuoden kotimaiseksi, mutta levy toki pärjää loistavasti kansainvälisessä vertailussakin. Syrenin ensimmäinen rockabilly revival levyssä oli vielä aistittavissa uuden linjan etsintää, mutta nyt kaikki palaset ovat kohdallaan. Syreenin laaja kokemus amerikkalaisen valkoisen juurimuusikin saralta on aistittavissa varmassa ja linjakkaassa tulkinnassa. Bluegrass ei kuitenkaan ole läsnä kuin henkäyksenä vaan linja on raakaa ja silottelematonta rockabillyä. Syrenin laulu mutta myös yhtyeen tinkimätön soundi on hyvin persoonallinen. Soundi puolella ei haeta mitään vintage soundeja vaan selkeää ja tuhdimpaa modernia soundia, jossa myös basso pääsee oikeuksiinsa, mutta itse musiikki on uskollinen juurilleen. Klassikot kuten Charlie Feathersin Bottle to the Baby, Eddie Bondin Slip Slip Slipin’ In tai Benny Joyn Steady with Betty ovat sulassa sovussa omien sävellysten ja tuntemattomimpien lainojen kanssa. Oma suosikkini niin levyllä kuin keikalla on ollut kuitenkin Imitation of the Blues, jonka juuret johtavat bluegrassiin ja laajempaan juurimusiikkiin, mutta juuri tästä taustasta nousseekin todella vahva tulkinta. Syren on myös viime vuoden kiertänyt Suomea ristiin rastiin niin bluegrassin kuin rockabillyn merkeissä. Rockabilly revivalin lava show’n intensiteetti tarttui ainakin itseeni niillä kolmella keikalla, jotka viime vuoden aikana näin. Toivoa sopii, että Syren suuntaa rockabilly revyynsä myös ulkomaan festareille, jotta muutkin saavat nauttia, sillä omalla sarallaan Syreenillä ei monta todellista kilpailijaa ole niin Euroopassa kuin Amerikassa.
DIG WAYNE & THE CHISELLERS: Shack Rousers (Rhythm Bomp, 2007)Tämä on mielenkiintoinen uutuus. Dig Wayne on tuttu 1970/80-lukujen taitteen Buzz & the Flyers yhtyeestä, joka oli uraa uurtava kahdellakin tavalla. Yhtye oli yksiä ensimmäisiä uuden modernin rockabilly soundin luojia ja varmasti ensimmäisiä Amerikasta ponnistaneita. Toiseksi solisti Buzz, tai siis Dig Wayne, on yksiä harvoja rockabilly scenessä vaikuttaneista afroamerikkalaisista. Buzz & Flyersin vanhaa rokkaavaa linjaa on turha etsiä uudesta Dig Waynestä, mutta kyllä jotakin samaa on vielä tunnistettavissa. Harmittavasti kokoelmistani ei löydy kuin Buzz & the Flyers single Dance to the Bop/Go Cat Wild sekä Hep Cat Hop (Nervous) kokoelman Everybody’s Movin’ ja My Baby Can’t Be Satisfied. Uudella levyllä ei lainabiisejä enää ole lainkaan mutta kyllä Dig Waynen varhaiset sävellykset on tunnistettavissa nyt kypsyneen ja ehkäpä hieman seestyneen ja kyynistyneen miehen töiksi. Dig on edelleen musiikillinen uudistaja ja edellä kulkija, vaikka aikaa miehen edellisistä rockabilly levytyksistä on vierähtänyt lähes kolme vuosikymmentä. Väliin mahtuu muita musiikillisia projekteja ja näyttelijän työtä. Tähän taustaan nähden Waynen musiikillinen linjanveto on yllättävän vahva. 2000-luvun Wayne tekee uudenlaista modernia rockabillyä – pääosin midtempoista musiikkia, jossa tärkeässä roolissa ovat runolliset mutta usein surumieliset sanoitukset menetyksistä, petetystä rakkaudesta mutta myös vanhenemisesta. Tämä on kuuntelumusiikkia koti-iltoihin ei bailumusiikkia, vaikka muutama nopeampikin menopala levyltä löytyy. Ilkeästi voisi sanoa, että tämä on keski-ikäistynyttä keskiluokkaista rockabillyä mutta toisaalta kolme vuosikymmentä ovat jättäneet Digiin jälkeensä. Miksi viisikymppisen saatika seitsemänkymppisen rokkarin täytyy laulaa kuin teini. Kuusitoistakesäisistä uneksiminen kuuluu korkeintaan kaksikymppisille mutta veteraani-ikäisiltä se kuulostaa sekä kornilta että pervolta. Vain harva veteraani on pystynyt kääntämään iän edukseen ja muuttamaan tyyliään sen mukana. Harva pystyi siihen mihin Johnny Cash. Näin ollen sallittakoon Dig Waynelle oma uusi linjansa. Wayneä tukee hieno muusikkojoukko mm. Carl Sonny Leyland ja Jeffrey Ross. Koko homma on äänitetty Deke Dickersonin studiolla. Musiikin modernit vaikutteet, jotka sulattavat erilaisia aineksia 80-luvun uudesta aallosta alkaen rockabillyyn saavat sopivan kontrastin levyn varsin autenttisissa mutta täyteläisissä soundeissa. Wayneä voisi luonnehtia vaikkapa rockabillyn David Bowieksi – sopeutujaksi ja uudistajaksi, joka tietää tyylinsä.
Kommentit