Tämä blogi on omistettu amerikkalaiselle 1930-40-50-lukujen juurimusiikille: rockabillylle, western swingille, honky tonkille, jump bluesille ja kaikille muille mahdollisille suuntauksille ilman tarkempia kategorioita. Tarkastelun alla on niin alan viimeaikaiset julkaisut kuin edellisten vuosikymmenten klassikot mutta erityisesti harvinaisuudet ja outoudet.

torstaina, lokakuuta 18, 2007

HILLBILLY HOLLYWOOD COWBOY


Esiintymisasu on tärkeä osa kenen tahansa esiintyjän show’ta. Valittu asu antaa esiintyjälle julkisen imagon ja sen avulla yleisö sijoittaa hänet tiettyyn viiteryhmään. Esiintymisasu on esiintyjän valitsema visuaalinen viesti, joka parhaassa tapauksessa tukee musiikkia ja luo kokonaisvaltaisen kuuntelukokemuksen, jossa mukana ovat kaikki aistit. Väärin valittu asu voi pilata koko esityksen ja artisti menettää uskottavuutensa. Esitys muuttuu korniksi ja tahattoman koomiseksi. Oikein valittu asu ja siis imago vahvistaa musiikkia. Mies mustissaan, Johnny Cash, on loistava esimerkki asun kautta vahvistetusta imagosta. Joillekin asu on näennäisen välinpitämättömästi valittu, kun jotkut ovat luoneet itselleen selkeän yleisöstä räikeästi erottuvan vaatetuksen. Joillekin asu on tietoisen arkipäiväinen ja toisille pyrkimys kääntää selkä harmaalle arjelle. Joillekin oikean asun valinta on ollut vain vähäpätöinen osa show’ta, kun toisille se on ollut käytännössä puolet koko show’sta. Esiintymisasulla on myös tietty sosiaalinen ja joskus myös poliittinen viestinsä. Se sijoittaa esiintyjän oikeaan viiteryhmään mutta se myös voi julistaa kansallisuutta ja kertoa oikeasta ja väärästä.

Jos etsii kaikkein räikeimpiä, värikkäimpiä ja erikoisempia esiintymisasuja, niin mieleen varmasti nousevat 70-luvun glam rockin kimallukset Gary Glitterin tyyliin tai David Bowien 70-luvun androgyynit asut. 1950-luvun alkupuolen honky tonk ja western henkisten artistien väriloisto ja kimallus tarjoaa kuitenkin vahvan vastuksen innovatiivisuudessa ja karnevaalihenkisyydessään. Ajan v
alokuvat ja tallennetut show’t olivat pääosin mustavalkoisia, mutta säilyneet värikuvat ja TV-show’t paljastavat koko komeuden. Esiintymisasun ja musiikin suhde oli molemmissa tapauksissa tärkeä. Glam rockin asusteet viestittivät transseksuaalista androgyyniyttä ja science fictionin sävyttämää futurismia. Honk tonk artistien asusteet cowboy-asut noudattivat tiettyjä peruskoodeja – paitojen ja pukuejen ns. western-leikkaukset eri yksityiskohtineen kuten hymyilevine taskuineen ja tietenkin cowboy saappaat – jolloin sääntöjen rikkominen tapahtui vaatteen perusleikkauksen puitteissa väreillä, ompeleilla, hapsuilla ja paljeteilla. Asu viestitti samalla perinnettä – yhteyttä villin länteen - , miehisyyttä – cowboyn hahmossa – mutta myös futuristista uskoa auvoiseen tulevaisuuteen. Se oli myös karnevalisoiva asu, joka tarjosi unohdetuille vallan itse määrittää tulevaisuutensa oman tähtikultin avulla.

Vaikka olen teemaa jo aiemmin sivunnut, niin hankkimani Debby Bullin visuaalisesti uskomattoman hieno kirja The Hillbilly Hollywood. The Origin of Country & Western Style (2000) avaa uusia mahdollisuuksia paneutua western vaateiden kehitykseen. Kirjaan on koottu osuvia
aikalaiskommentteja vaatetuksen merkityksestä:
The sound systems were so lousy back then that the crowd couldn’t hear the music so the clothes had to be loud.” (Buck Owens)
Western music was a pictorial-type music; country was more of the love part of it.” (Eddie Dean)
First you get their attention by the way you’re dressed. And then second, you have to leave them wanting more.” (Dottie Ethridge, Charline Arthurin sisko)
Bullia mukaillen 50-luvun western asusteet toimivat kuten ajan kulttilänkkäri The Lone Ranger: kaikki kysyivät aluksi, kuka on maskin takana, mutta lopulta olennaisempaa oli, että kaikki muistivat, miltä hän näytti. Asujen merkitys muusikin rinnalla tietyn genren luomisella oli olennainen. Villin lännen, cowboy-asun ja musiikin yhteenkietoutuminen on prosessi, jonka juuret ovat kaukana 1920-30-luvuilla ja jossa annetut merkitykset ovat muuttuneet ja kehittyneet. Tässä kirjoituksessa pyrin valaisemaan juuri cowboy-asun merkitystä osana hillbilly, western swing tai honky tonk musiikkia 1930-luvulta 1950-luvulle.

Cowboy asu on varmasti yksi voimakkaimmilla merkityksillä ladatuimmista asuista. Se viittaa suoraan villin lännen myyttiin: tarinaan rajaseudusta Amerikan syntysijana. Toisaalta villi lännen tarina on läpeensä populaarikulttuurin luoma, vaikka siinä onkin käytetty aineksina todellisia legendoja ja se sijoitetaan tiettyyn selkeästi rajattuun aikaan ja paikaan Yhdysvalloissa. Lukuisat jatkokertomukset ja kioskikirjat sekä erityisesti elokuvat ja myöhemmin TV-sarjat ovat muokanneet näkemyksemme villistä lännestä: sen asukkaista, sosiaalisista suhteista ja ennen kaikkea hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä. Tarina myyttisestä cowboysta, joka ilmestyy preerialta pelastamaan pulassa olevat siirtolaisten vankkurikaravaanin tai rajamaan pikku kaupungin, on tuttu monissa variaatioissa. Populaarikulttuurin villi länsi on sankaritarina, jossa sankarin valmius suoraan toimintaan pelastaa uhan alla olevan yhteisön. Paha saa palkkansa ja sankari ratsastaa auringon laskuun kohti uusia seikkailuja. Vaikka villin lännen seikkailut ovat olleet suosittuja myös Euroopassa, on niiden merkitys ollut amerikkalaisille kansallisesti vapauttava. Villin lännen tarinoista on tullut osa amerikkalaisuuden määrettä, jotka ovat osoittaneet selkeässä muodossa amerikkalaisuuden arvot. Toki villin lännen tarinat ovat tarjonneet pakopaikan ankeasta arjesta suuren laman ja toisen maailmansodan aikana. Ne ovat tarjonneet lupauksen helposta ratkaisusta, jos vain uskoo asiaansa, aikana jolloin maailman ja Yhdysvaltain ongelmat ovat musertaneet. Toisaalta villin lännen tarinassa on aina ollut aimo annos romantiikkaa; paluuta
teollistumisen myötä menetettyyn aitoon ja oikeaan Amerikkaan, jossa valkoinen mies pystyi mittamaan arvonsa ja asemansa yksinkertaisesti selviytymällä sovussa luonnon kanssa.

Populaarimusiikki on ollut kiinnostunut villistä lännestä ainakin yhtä kauan kuin elokuvateollisuus. Erilaisia cowboy-laulukokoelmia julkaistiin jo 1900-luvun alussa. Monet näistä perustuivat todelliseen kerättyyn traditioon mutta valikoituna ja editoituna välittivät pääosin romantisoitua kuvaa cowboyn elämästä. Villi länsi murtautui populaarinkulttuurin päävirtaan 1930- ja 40-luvuilla pääosin pop- ja swing-sävytteisten laulujen avulla. Bing Crosbyn Riders in the Sky vuodelta 1949 lienee klassinen esimerkki. Peggy Lee levytti kappaleesta samana vuonna oman version, mikä nousi myös hänen suurimpien hittien joukkoon.
Vaikka kantrimusiikki ja villi länsi liitetään varsin usein kiinteästi toisiinsa, ei varhaisen 1920- ja 30-lukujen country-musiikin tai paremminkin hillbilly-musiikin yhteys villin lännen myyttiin ole kovinkaan yksiselitteinen. Hillbilly-musiikki oli etelän köyhien valkoisten musiikkia – junttimusiikkia – ja villi länsi paljolti kaikesta huolimatta itä- ja länsirannikon kaupunkilaisten luoma romantisoitu kuva rajaseudusta. Jimmie Rodgers lauloi junista ja kulkureista eikä niinkään cowboysta ja hevosista. Toki kahdella myytillä – kulkurilla (hobo) ja cowboylla – on yhtymäkohtansa, mutta silti kun kulkurimyytti romantisoi tätä päivää cowboy katsoo aina menneeseen. Toki tuntuu siltä, että juuri populaarimusiikin myyteissä nämä kaksi ovat myöhemmin helposti vaihtaneet paikkaa ja cowboysta tullut modernin ajan kulkuri. Rodgers esiintyi kuvissa useimmiten puvussa tai jarrumiehen asussaan, mutta yllättäen yhdessä julkisuuteen tarkoitetuista kuvista hän esiintyy myös cowboy-asuissa. Kuvan merkitys ei itselleni kokonaan aukea, mutta ainakin se osoittaa cowboy-myytin tärkeyttä yhtenä myyttisenä sankarihahmona. Yleisemmin varhainen hillbilly musiikki, joka ammensi Carter Familyn tavoin Appalakkien vuoriston kansanmusiikkiperinteestä ei paljoa cowboy-perinteestä välittänyt, mutta toisin näyttää olleen Teksasin ja Oklahoman seuduilla. Täällä cowboy myytti oli omaksuttu osaksi paikallista identiteettiä ja cowboy-laulut olivat osa romantisoitua kansanperinnettä.

Teksasin ja Oklahoman varhainen kantrimusiikki 1930-luvulta lähtien yhdisti ja sulatti yhteen eri aineksia: aikansa jazz suuntauksista New Orleansista swingiin, ragtimea, bluesia, aikansa popmusiikkia ja tietenkin perinteistä fiddle musiikkia. Vuosikymmen myöhemmin tyyli nimettiin western swingiksi mutta 1930-luvulla se oli vielä vain paikallista musiikkia. Sitä soittaneet muusikot pitivät itseään usein jazz-muusikkoina kuin pohjoisesta käsin kaikki leimattiin vaan hillbillyksi muusikoiden ulkoasun pohjalta kuuntelematta musiikkia. Totta kyllä 30-luvun western swing oli fuusiomusiikkia, jossa oli selkeitä bluesin aineksia, se oli rosoisempaa kun ajan mainstream jazz ja sen tanssilavoille suunnattu korostettu beat selkeämpi ja yksinkertaisempi. Silti luultavasti usean idän suurkaupungin levymogulien huomio kiinnittyi muusikoiden western asusteisiin.


Miksi ja miten asusteet päätyivät yhtyeiden imagoon? Osalla 30-luvun bändeistä oli selkeä urbaani-imago. Esimerkki koko tyylin perustaviin yhtyeisiin kuuluva Milton Brown & his Musical Brownies esiintyi tai ainakin kuvatti itsensä siisteissä aikansa puvuissa. Kun toinen maineikas 1930-luvun yhtye Bill Boyd & his Cowboy Ramblers (kuvassa alhaalla) selvästi liitti itsensä niin asusteissaan kuin nimessään osaksi villiä länttä. Viittauksia juuri myyttiseen cowboyhin löytyy useissa 1930-luvun lopun bändinimissä: Dick Reinhart & his Universal Cowboys, Hank Penny & Radio Cowboys, Tune Wranglers, Leon Chappelear’s Lone Star Cowboys, Sons of the West ja mielenkiintoisin kaikista nimensä puolesta Bar-X Cowboys. Useat pukeutuivat western asusteisiin, jotka parhaimmillaan olivat räätälin luomia yhtenäisiä kokonaisuuksia. Bob Willsin yhtyeen kasvaessa todellisiin big band mittoihin 1940-luvun alussa muusikot, jotka myös vaihtuivat varsin tiuhaan, puettiin yhtenäisiin western asusteisiin. Kappalevalinnoissa villi länsi ei kuitenkaan korostu ja siihen viittaavat tarinat ovat vähissä. Samoin musiikillinen innovatiivius oli yhtyeillä tyypillistä eikä niinkään perinteiseen cowboy-lauluperinteeseen nojaaminen.

Cowboy mytologia vetosi varmasti paikalliseen yleisöön, joka oli ammentanut jo vuosikymmeniä paikallisen identiteettinsä lännen myytistä. Vaikka tarinat ja hahmot olivat pääosin idän kaupunkilaisten luomuksia, niin oletetun villin lännen asukkaat ahmivat samoja tarinoita ja ruokkivat niiden kautta ajatusta omasta amerikkalaisuudestaan. Osa tätä omakuvaa olivat tietenkin cowboylle kuviteltu vaatetus, jonka päälle pukemalla oli osa villiä länttä. Toisaalta varmasti myyttisen cowboyn hahmon samaistaminen kiertävän muusikon rooliin vetosi moniin muusikoihin. Vaatetus ja cowboy nimistön käyttö oli kuitenkin vielä alueellisesti rajattua pääosin Teksasin ja Oklahoman seuduille, eivätkä kaikki yhtyeet viitanneet millään tavalla villi lännen perintöön. Muualta tuleville vaatetuksen antama leima oli luultavasti ensisijaisesti vain maalainen ja näin western swing yhtyeitä ei muualla kuultu eikä heitä otettu vakavasti. Levy-yhtiöt sijoittivat heidän levynsä hillbilly-katalogeihin vaikka musiikillisesti jazz olisi ollut oikeampi kategoria. Amerikan musiikki ja markkinat olivat vielä 1940-luvun alkuun tultaessa varsin paikalliset.

40-luvulle tultaessa western asujen käyttö ja samoin nimistössä villi länteen viittaaminen yleistyi ja vakiintui ei yksin western swing keskuudessa vaan yleensä hillbilly-artisteilla myös Teksas-Oklahoma
akselin itäpuolella Etelävaltioissa sekä lännessä Kaliforniassa. Kuuluisempia esimerkkejä ovat Hank Williams ja hänen Drifting Cowboys tai Ray Pricen Cherokee Cowboys. Cowboy tyyleistä – cowboy leikkauksien korostettu puku ja paita yhdessä cowboy bootsien ja hatun kanssa – tuli yleinen ja usein käytännössä pakollinen osa muuttuvaa hillbilly-honky tonk-western swing genreä. Uusi cowboy imago oli kuitenkin edelleen ensisijaisesti visuaalinen – komeilla vaatteilla osoitettu – mutta se ei saanut vahvistusta laulun tarinoissa. Ainoan poikkeuksen muodostavat ne western swing artistit, jotka päätyivät esiintymään B-lännen elokuviin. Lännen elokuvien ja varsinkin laulavien cowboyiden kuten Gene Autryn ja Roy Rogersin tahdittamat B-lännenelokuvien rooli esikuvana musiikkiteollisuudelle on ilmeinen.

Lännen elokuvien historia on yhtä pitkä kuin itse elokuvateollisuuden ja usein The Great Train Robbery (1903) pidetään ensimmäisenä lännen elokuvana. Äänielokuvan myötä genre joutui kuitenkin uusien muutosten kohteeksi. Äänielokuvien jälkeinen aika oli myös lännen elokuvien kukoistuksen aikaa. Vuosina 1930-54 tuotettiin yli 2000 pienen budjetin B-länkkäriä, jonka suosio oli vankkumaton aina television valtakauteen asti. Elokuvat oli sarjatuotantoa pahimmillaan ja parhaimmillaan. Pieni budjetti takasi taatun voiton, mutta edellytti varsin kaavamaista tuotantoa ja käsikirjoitusta. Sarjatuotanto ja elokuvasta toiseen siirtyvät tähdet olivat tapa ylläpitää jatkumoa ja vastata yleisön odotuksiin. Sankarit olivat tosi sankareita, jotka yksinään pelastivat viikosta toiseen yhteisön sitä
uhkaavilta vaaroilta. Tarinan asetelmien korostamiseen roistojen tuli näyttää roistoilta ja sankarit sankareilta. Ulkonäön ohella valitut asusteet tukivat rooleja. Valkoinen lännen hattu kuului aina vain sankarille. Mitä pöyhkeämpi ja värikkäämpi (toki elokuvat olivat pääosin mustavalkoisia) asu sitä selkeämmin se korosti sankarin auraa.
Erityisen suosittuja 30-luvun lopulta aina 50-luvun alkuun olivat ns. singing cowboys eli laulavat cowboyt. Ensimmäinen heistä oli Gene Autry. Ennen elokuvauraa Autry esiintyi mm. Chicagon National Barn Dance showssa esittäjen cowboylaulujaan. Sankarin ja laulajan roolin yhdistäminen saavutti alusta lähtien yleisön suosion ja siten kilpailevat tuottajat etsivät kisan omia laulavia tähtiään. Tex Ritter oli ensimmäinen vakava haaste mutta vasat Leonar Slyestä alias Roy Rogersista (kuvassa) nousi todellinen haastaja Autrylle. Rogersillakin oli muusikko tausta ja hän oli Sons of the Pioneers yhtyeen perustajia. Rogers ja Autry säilyivät jonkinlaisina kilpailijoina aina 50-luvulle ja rakensivat myös ulkoisen habituksen eri tavoin. Autry pukeutuminen oli hillittyä kuin Rogersin välkehti kuin riikinkukko hapsuissaan ja värikkäissä paidoissaan. Musiikillisesti laulavien cowboy’iden esitykset olivat kaukana kantrin tai hillbillyn eri muodoista ja yhteys cowboy-lauluperinteeseen oli sekin heiveröinen. He enemmänkin loivat uuden näkemyksen villin lännen perinnemusiikista perustaen paljolti oman aikansa pop-musiikkiin. Hyvä esimerkki on yksi laulavista cowboysta Jimmy Wakely, jonka sinänsä loistavia esityksiä on useitakin kuultavilla you tubesta. Jos ei kiinnittäisi huomiota ylikorostettuun cowboy asuun yhteys villin länteen taikka hillbilly musiikkiin olisi olematon. Samaa tietenkin voi sanoa Roy Rogersin kanssa 50-luvun alussa maata kiertäneestä Ray Lanhamin Whippoorwhills yhtyeestä, jonka käyttämät asut liittivät sen osaksi western traditiota vaikka musiikki olikin enemmän jatsia.
Mielenkiintoinen sivujuonne B-lännen elokuvissa ja laulavien cowboyiden esiinmarssissa oli western swing yhtyeiden tahdittamat lukuisat filmit. Bob Wills yhtyeineen esiintyi elokuvassa ensi kerran 1940 (Take Me Back to Oklahoma) mutta seuraavien vuosien saatossa hänen väitetään esiintyneen jopa 19 elokuvassa. Willsin ohella monet muutkin yhtyeet saivat kiinnityksen elokuviin. Spade Cooleyn sanotaneen esiintyneen yli viidessäkymmenessä elokuvassa, joista pääosa oli lännenelokuvia. Toki molempien kohdalla elokuvat joissa herroilla oli näkyvä rooli tai omia musiikkiesityksiä oli pienempi mutta kuitenkin huomattava. Molemmat myös näyttelivät pääosaa muutamassa elokuvassa mutta varsinkin Cooleyn kohdalla tuotokset olivat muutoinkin halvalla tuotettujen westerneiden joukosta kaikkein halvempia. Cooley jopa tuotti itse toisen näistä elokuvista, jossa oli sankarin roolissa, mikä ainakin osoittaa suurta halua ja tarvetta päästä valkokankaalle sankariksi. Ratsastustaidoton luultavan urbaani Cooley halusi luoda itsestään elokuvassaan myytin tosi lännen miehenä, joka opettaa itärannikon keltanokalle tosi miehen elkeet.
Elokuvien ja varsinkin B-länkkäreiden asema Kalifornia-Oklahoma-Teksas alueen populaarikulttuurin kentässä oli ylivoimainen. Juuri lännen elokuvat loivat sankarit ja loivat yhteisen kokemusmaailman. Ne vahvistivat myös varmasti ajatusta juuri tästä alueesta todellisena läntenä ja sen perinteen vaalijana. Pukeutuminen lännen vaatteisiin oli osa tätä vaalimista ja erottautumista. On luultavaa, että alunperinkin lännen muoti välittyi juuri elokuvien kautta muusikoille. Lännen elokuvissa oli äänielokuvan alusta lähtien myös muusikoita, mutta toiminta muuttui systemaattisemmaksi vuosikymmenen lopulla ”laulavien cowboyiden” noustessa esiin. Kaikki eivät kuitenkaan osanneet laulaa, mikä avasi markkinat erityisesti western swing yhtyeiden lännettymiselle. Musiikki ja soittajat olivat paljolti seuranneet lamaa ja vuosine 1934-37 pölytuulten autioittamia tiloja Kaliforniaan pakenevien ”okien” virtaa Kaliforniaan.

40-luku oli westerneiden musiikillista kulta-aikaa, joka tarjosi usealla yhtyeelle mahdollisuuden esiintyä valkokankaalla. (Rounder records on kerännyt valittuja musiikkiraitoja Take Me Bacl Tulsa: An Anthology of Western Swing DVDlle). Mainio B-westerneille omistettu nettisivusto listaa tämän symbioosin syitä osuvasti. Musiikki lisäsi myyntiä ja vähensi kustannuksia. Musiikkipätkän nauhoittaminen maksoi vähemmän kuin perinteinen näytelty osa. Musiikki houkutteli yleisöön myös aikuisempaa väestöä, joka ei kehdannut saapua vain lännen sankarien vuoksi. Ja kun kaikki eivät osanneet laulaa, oli tähdellistä, että musiikki, jota lisättiin, vastasi päämarkkina-alueen eli Teksas-Kalifornia akselin musiikkimakua. Näiden elokuvien kautta B-westernien ja hillbilly-western swing musiikin tiet kohtasivat ja risteytyivät. Ja ennen monilla nimillä kulkenut paikallinen musiikki nimettiin juuri western swingiksi. Tästä eteenpäin lähes kaikki muusikot pukeutuivat huolellisesti valittuihin western asuihin niin elokuvissa kuin niiden ulkopuolella esiintyessään ja poseeratessaan.

Tultaessa 40-luvun loppupuolella alkoivat muusikoiden asut muuttua villimmiksi ja värikkäimmiksi. Esikuvana ja trendinasettajana kulkivat Maddoxin sisarukset. Varsin perheen äiti Lula Maddox, joka toimi yhtyeen managerina, ymmärsi varhain asusteiden merkityksen osana yhtyeen kokonaisimagoa. Maddox Brothers & Rose julistivat olevansa ”kaikkein värikkäin hillbillybändi” ja väite varmasti piti paikkaansa. Kaikkien osien housujen, paidan ja takki piti sopia yhteen ja, kun vaatteiden väritys vaihteli kirkkaan punaisesta myrkyn
vihreään, asukokonaisuuksia todella piti olla kiertueilla useita. Maddoxeille asusteista odotettu osa show’ta ja totta kai yleisön odotukset piti täyttää uusilla entistä räikeimmillä esiintymisasuilla. 40-luvun Maddoxit vaihtoivat autonsa Cadillaceihin ja vyöryivät maantielle neljän auton karavaanina, joka saapui paikkakunnalle kuin sirkus luvaten jo ulkoisella habitukseltaan köyhille maatyöläisille lupauksen ja välähdyksen loistosta tai ainakin kuvitelman siitä.
Take me into your Cadillac
And we go honky tonkin’
We’ll park by roadside
I’ll make sweet love to you

You’re just plain ole country girl
Who likes to get around
So hop in my Cadillac
We go down to town
(Maddox Brothers & Rose: I’ll make sweet love to you, 1952)


Uudet esiintymisasut olivat kopioitu B-westerneistä, mutta niiden loistoa oli korostettu kirkkain värein, koristeompelein ja paljetein. Osa tästä loistosta oli luultavasti lainattu rodeo-shown puolelta. Cowboy-asu karnevalisointiin; ainoa viittaus alkuperäiseen cowboyihin oli ainoastaan tietyt pukujen, paitojen ja housujen konventionaaliset leikkaukset. Tärkeätä ei ollut pyrkiä aitouteen tai tukeutua perinteeseen vaan pyrkimys olla värikäs ja loistelias. Cowboy-perinne oli Maddoxeille vaan astinlauta sirkukselle tai karnevaalille, jolla luotiin illuusio ja ainakin hetkeksi käännettiin sosiaalinen järjestys ympäri – okiesta ja hillbilleistä tuli kuninkaita tai paremminkin tähtiä. Asut suorastaan kirkuivat huomiota ja keskeisyyttä, vaikka niin Maddoxit ja heidän musiikkinsa kuin heidän yleisönsä Kalifornian, Oklahoman ja Teksasin tanssilavoilla edusti paljon Amerikan vähäosaisempia, joilla ei ollut sijaa Hollywoodin oikeilla tähtiareenoilla. Yhtä varmasti kuin loisteliaat cowboy-asut saivat tanssilavojen yleisön rajattoman ihailun, ne myös erottivat hillbilly-western genren sivistyneestä ja koulutetusta urbaanista keskiluokasta. Mutta se oli varmasti tarkoitus – luoda jotakin josta olla ylpeä. Maddox ja heitä seuranneet lukuisat artistit loivat oman tähtisumun, joka vahvisti hillbilly musiikkigenreä ja antoi sille omanarvon tuntoa. Se oli varmasti myös sitä, mitä Kaliforniaan siirtynyt maatyöläinen halusi uuden sodan jälkeisen nousukauden keskellä. Vahvistuksen uskolle paremmasta.

Got a pay check in my pocket
Got a juke-joint on my mind
And I won’t stop till blow my stuff
somewhere down the line

Got boogie woogie feeling
It seems follow me
It is honky tonk fever
and it just don’t let me be

Let me have cold one and turn music loud
Gonna over tune my conscious
And join happy crowd

(Johnny Bond: Honky-Tonk Fever, 1957)

Vaatteiden karnevalisointi alkoi kuitenkin sekin jo elokuvateollisuuden puolella ja erityisesti Roy Rogers suosi koristeellisia ja värikkäitä asuja erottuakseen kilpailijastaan Gene Autrystä. Uusien ideoiden saamiseksi Roy marssi pieneen pohjois-hollywoodilaisen räätälin liikkeeseen, jota piti Puolan juutalainen Nathan Turk. Sama herra loi myös Maddoxien vaatteet. Sana kiersi jo Nathania ovea kävi kolkuttamassa yhä useampi artisti. Nathan oli aloittanut bisneksen jo 1928, mutta lopulta vasta 1949 hän sai arvoisensa kilpailijan, kun Nudie Cohen, Venäjältä emigroitunut juutalainen, avasi oman kilpailevan liikkeen. Nudien ideat ja toteutukset olivat Nathania vielä monta astetta värikkäämmät ja absurdimmat. Hank Thompson oli yksi ensimmäisiä Nudielta vaatteensa teetättäneistä. Hank sai mm. Humpty Dumpty asun hittibiisinsä perusteella. Muita varhaisia asiakkaita oli Lefty Frizzell kuuluisine hapsupaitoineen ja Carrot Top Andersson, jolle Nudie suunnitteli parikymmentä erilaista porkkanakuvioin koristettua asua. Nudien asut liikkuivat aika ajoin absurdiuden ja korniuden rajamailla. Laulajat teetättivät asuja perustuen hitteihinsä tai muutoin henkilökohtaisia ominaisuuksia korostaman. Nudie kuitenkin kärjisti muodot ja lisäsi erilaisia elementtejä kuten koristeompeleita tai hapsuja uskottavuuden rajoille.

Kyse oli tähtikultin luonnista: laulajat halusivat korostaa tähteyttään ja yleisö halusi omia tähtiä, mutta toisaalta liiallinen tähteyden korostaminen kääntyy helposti asun kantajaa vastaan. Nudien luomuksissa oli kuitenkin jotain niin villiä, ettei niitä voinut ottaa kokonaan vakavasti. Mukana oli pakosta aimo annos huumoria ja varmasti itseironiaakin. Kaliforniassa ja Hollywoodissa kantri ja western artistit eivät kuitenkaan edustaneet valtakulttuuria, vaan heidän yleisönsä ja taustansa oli ”okie” yhteisössä. Nathanin ja Nudien asut loivat rinnakkaista ja karnevalisoitua glamouria western tähdille. Silti pukiessaan western-asusteet päälleen - oli nämä miten säihkyviä tahansa - nämä tähdet samalla erottautuivat siitä amerikkalaisten valtajoukosta, joka piti lännen-vaatteita vain ja ainoastaan synonyyminä hillbillylle – maalaistollolle. Samalla kun western asusteet olivat sosiaalinen erottaja, niin yhtä selvästi ne leimasivat yleisön, joka piti näitä tähtiä ominaan. Villin lännen myytti antoi glooria tähdille mutta myös yleisölle, joka uskoi ja palvoi heitä, ja antoi siten oman arvon tuntoa. Toki honky tähdet olivat kuin modernin ajan cowboyta pelastaessaan joka viikon lauantaina yleisönsä arjen harmaudelta ja taas poistuen auringon laskuun. Toisaalta karnevalisoitu glamour antoi varmasti tunteen vallasta – kyvystä luoda oma tähtikultti riippumatta Hollywoodista ja sen tähdistä. Värikylläisyys korosti varmasti myös voimakasta uskoa tulevaisuuteen ja halua päästä osalliseksi uudesta nousukaudesta pitkän lamakauden jälkeen, jonka kokemukset kulkivat joko henkilökohtaisena taakkana tai ainakin sukurasitteena. Historian kuriositeetti on kuitenkin, että tuossa väriloistossa taisi yhdistyä niin intiaaniperinne, jolle lännen asusteet olivat paljossa velkaa, että itäeurooppalainen muotokieli ja värikylläisyys, joka on paikoin huomattavissa ainakin kuin muistaa Nathanin ja Nudien taustan.
Western asujen glamourin huipentuma oli 50-luvun puolivälin syndikaatti TV-showt: Ranch Party länsirannikolla ja Grand Ole Opryn oma show. (Jälkimmäiseen tutustuu parhaiten Stomper Time Recordsin Hillbilly Rockabillies DVDn avulla). Ensimmäistä pyöritti Tex Ritter ja muuhun vakinaiseen kalustoon kuuluivat mm Joe Maphis, Wesley & Marilyn Tuttle, Carrot Top Anderson, ja iki-ihanat Collins Kids.
Vakinaisia vieraita olivat myös Merle Travis ja Johnny Bond. Jälkipolvien harmiksi kyseinen show lähetettiin mustavalkoisena mutta onneksi Nahsvillen show oli teknisesti edistyneempi ja väriloistosta on säästynyt jälkipolville upea dokumentti. Show’ssa esiintyivät suurin osa aikansa Nashvillen tähdistä: Webb Pierce, Ray Price, Little Jimmy Dickens, Faron Young ja Ernst Tubb muutama mainitaakseni. Kyseinen joukko turvautui myös Nudien palveluihin ja ammensi länsirannikon muodista välittäen sen Nashvillen perinnelinnakkeeseen. Kirkkaissa väreissä kirkuvat western asusteet eivät todellakaan korostaneet enää katkeamatonta ja muuttumatonta perinnettä, vaan uutta dynaamista ja uudistuvaa Nashvilleä. Sankareilla oli myös eroja. Vanhempana herrasmiehenä Ernst Tubb pukeutui hieman sovinnollisemmin kuin muut mutta suurin ero oli sittenkin omaksutussa tähteydessä, jossa kannetun puvun koreilu ei enää riittänyt. Tubb oli kuuluisa nöyrästä asenteestaan ja siitä, että hän jaksoi aina keikan jälkeen kätellä ja jakaa nimikirjoitukset kaikille halukkaille. Webb Pierce, jonka pukukokoelma oli uskomaton, ei pitänyt kynttilä vakan alla, vaan mm. teetätti itselleen loisteliaan kitaran muotoisen uima-altaan, jota esitteli halukkaille faneille. Pierce oli yksi suosituimpia kantri-artisteja 50-luvulla ja musiikkinsa kautta suosionsa ansainnut, mutta kantrimusiikki oli muuttumassa suuremmaksi teollisuudeksi ja ansaitut voitot olivat suhteessa siihen. Pierce ei enää ollut vain maalaisväen korviketähti vaan tositähti amerikkalaisessa mittakaavassa.
Säihkyvien western asujen aika alkoi olla ohi 50-luvun lopulle tultaessa. Kantrimuusikot, jotka tavoittelivat todellista tähteyttä, eivät pukeneet ylleen erottavaa lännen asua, vaan usein sopeutuivat yleisempään muotiin, joka mahdollisti laajemman yleisön kosiskelun. Hyvä esimerkki on Faron Young, jonka tuotantoa leimasi vahva opportunismi: hän pukeutui vielä 50-luvun puolivälissä lännen asuihin mutta sen jälkeen ainakin julkaistujen LP:iden antama imago kertoo amerikkalaisesta keskiluokkaisen lähiön ihannepojasta. Toki joukossa säilyi niitä, jotka rakensivat edelleen uransa Teksasin ja Oklahoman tanssilavojen ja honky tonkien varaan kuten Hank Thompson tai Red Sovine, jotka kantoivat edelleen säihkyviä western vaatteitaan.
Myöskään nuorenpolven rockabillyt eivät lämmenneet lännen asuille, vaan valitsivat usein konventionaalisemman tyylin. Vuodelta -55 olevassa kuvassa Faron Young säihkyasussaan poseeraa smokkiin pukeutuneen Elviksen kanssa. Toki Elviskin tiesi Nudie Cohenin (ja poseerasi jopa yllä olevassa kuvassa yhdessä tämän kanssa) ja Loving You elokuvaan Elviksen asu teetettiin juuri Nudien liikkeessä. Monet eri ranch showssa aloittaneista rockabilleistä käytti ehkä uran alussa western asuja mutta he luopuivat niistä vuosikymmenen puoliväliin tultaessa. Hyvä esimerkki on Collin Kids, jotka olivat Ranch Partyn nuorisoa kosiskeleva osuus. Vaikka monet nuoremman polven artisteista edelleen osin esiintyi samoissa show’ssa kuin hillbilly cowboyt eivät he enää halunneet samaistua tähän kulttuuriin. Erillisten alueellisten ja sosiaalisesti jakaantuneiden musiikkikulttuurien aika oli loppumassa ja western asusta tulossa rasite laajempaa suosiota tai nuorison suosiota halajaville.

Tänä päivänä western asut ovat olennainen osa rockabilly-kulttuuria ja ovat olleet sitä jo pitkään. Yhteys elokuviin on katkennut jo kauan sitten, mutta western asu toimii jälleen erottautumisen välineenä ja samalla siihen on ladattu aimo annos romantiikkaa ja aimo ripaus cowboy-myyttiä.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

mulla on bing crosbyn aito nimmari 40 luvulta