Tämä blogi on omistettu amerikkalaiselle 1930-40-50-lukujen juurimusiikille: rockabillylle, western swingille, honky tonkille, jump bluesille ja kaikille muille mahdollisille suuntauksille ilman tarkempia kategorioita. Tarkastelun alla on niin alan viimeaikaiset julkaisut kuin edellisten vuosikymmenten klassikot mutta erityisesti harvinaisuudet ja outoudet.

maanantaina, tammikuuta 15, 2007

VUODEN 2006 TOP 10

Olen perinteisesti kirjannut vuoden parhaat ATF:n kotisivuilla julkaistuissa arvosteluissa. Muistelun perinne on ainakin itseäni auttanut jäsentämään, mitä musiikin rintamalla edellisen vuoden aikana on tapahtunut, joten jatkan käytäntöä niin blogissani kuten edelleen ATF sivuilla. Ohessa omasta mielestäni kymmenen vuoden 2006 parasta levyä aakkosjärjestyksessä. Mukaan on kelpuutettu kaikki vuoden 2006 aikana hankkimani parin viime vuoden aikaiset julkaisut. Mukana ei ole kuitenkaan uusintajulkaisukokoelmia, joihin pureudun edelleen syväluotaavien blogien kautta, vaan ainoastaan tämän päivän artistien ja yhtyeiden musiikkia. Toki paljon hyviä levyjä jäi hankkimatta, joten lista ei ole definitiivinen.
BIG SANDY & FLY-RITE BOYS: Turntable Matinee
Big Sandy ei petä fanejaan uudella levyllään. Tämä jatkaa siihen, mihin edellinen levy It's Time (2003)
jäi. Monipuolinen sofistikoitunut sekoitus juurimuusikin eri aineksia. En oikeistaan tiedä, mitä sanoa tästä levystä, mitä en olisi sanonut jo Big Sandyn aiempien levyjen kohdalla. Minimalistisin vedoin rakennettuja koskettavia tarinoita, täysin yhteen hitsaantunut yhtye ja lukuisia koukkuja täynnä olevia sävellyksiä. Luulenko vain mutta jotenkin jonkinlainen jazz-henkisyys on yhä selvemmin läsnä, mutta ei sellaisena tekotaiteellisuutena vaan improvisaationa ja soolojen hillittynä irrotteluna. Hyvä esimerkki on Yes (I feel sorry for you) biisi. Älkää jättäkö väliin. Bonuksena rokkaava aloitus ja lopetus biisi Power of the 45s, joka palauttaa kunniaan vanhan kunnon singlen. Siinä miettimistä kuuntelukonventioille näinä complete-kokoelmien aikana.
BR549: Dog Days
BR549 on kesto suosikkejani ja jokainen uusi levy siten odotettu tapaus. Tästä huolimatta uutukaisen sisälle pääsemiseen on mennyt aikaa ja oikeastaan vasta kaivettuani muutamien kuukausin jälkeen Bird Dogin levyhyllystä alkaa sen musiikki todella iskeä. Edellinen levy Tangled in the pines oli yleisilmeeltään rosoinen ja rankka mutta nyt tunnelmat ovat kokonaan toisenlaiset – kevyen melankoliset ja folkmaisen akustiset. Mukana on entistä enemmän vaikutteita niin bluegrassista kuin cajunista ja todelliset vauhtipalat puuttuvat, mutta mukana toki mm. rennosti rokkaava ja positiivisuutta henkivä You are the Queen tai Jordaniersien ryydittämä rockabilly-vaikutteinen The devil & me. Osa syy uuteen linjaan lienee miehistön muutoksille: viime levyllä kokoonpanoon liittyneet nuoremman polven vahvistukset Chris Scruggs ja Geoff Firebaugh ovat lähteneet omille teilleen ja korvautuneet uudella basistilla Mark Millerillä. Edellisen levyn yleisilme oli lähempänä omaa makuani, mutta yhtyeen linja on edelleen tinkimätön ja kokonaisuutena uusi levy on nautittava kokonaisuus.
WAYNE HANCOCK: Tulsa
Viisi vuotta on ehtinyt kulua Wayne Hancockin edellisestä studiolevystä A-Town Bluesista, joten odotus on ollut pitkä, mutta uskolliset ihailijat palkitaan ruhtinaallisesti. Wayne on ollut yksinäisten teiden ja kapakoiden ritari, joka on käynyt omaa ristiretkeään perinteisen kantrin puolesta. Kantrin Don Quijote, joka hyökkää Nashvillen linnoituksia vastaan, tietäen tehtävän toivottomuuden mutta kuitenkin jatkaen taisteluaan. Loppujen lopuksi Waynen musiikkia ei kuitenkaan ole kovin helppoa määrittää. Osuvin termi lienee juke joint swing. Se on yhdistelmä honky tonkia ja swingiä – Hank Williamsia, Bob Willsiä ja Jimmy Rodgersia. Välillä lähestytään western swingin draivia niin kuin uuden levyn nimibiisissä Tulsassa, joka henkii Bob Willsin perintöä. Tarinat yksinäisyydestä, menetetystä rakkaudesta, viinan himosta ja yksinäisistä kilometreistä Teksasin tähtitaivaan alla taas henkivät honky tonkin perinnettä. Wayne on uskollinen tyylilleen eikä mitään radikaaleja muutoksia ole odotettavissa, mutta siitä huolimatta levy kuulostaa tuoreelta ja on Waynen parhaimpia jos ei paras. Swingiä ja svengiä on hitusen enemmän kuin edellisessä. Wayne Hancock on Amerikan unohdettu (tai löytämätön) legenda, jonka kritiikitön tuki Yhdysvaltain Irakin joukoillekin ymmärtää, kun muistaa vielä miehen taustan merijalkaväessä.

Everybody is worried about the way the world is now
Listen don’t you let it get you down
There’s a band across the way
Everything will be ok
Brother Music, Sister Rhythm’s back in town.

HI-FLY RANGERS: Hot Rod Ride to the Moon
Tämä on vuoden kotimainen levy. Rummuttomat triot ovat selvästi muodissa mutta silti on yllättävää kuinka monenlaisia variaatioita periaatteessa suppea soitinvalikoima tarjoaa. Hi-Fly Rangersin tyyli on konstailematon, perinteinen ja aggressiivinen rockabilly, joka ammentaa Johnny Burnetten traditiosta. Vaikka soittajat eivät ole eilisen teeren poikia ja erityisesti Vesa Haaja on keitetty monessa sopassa, niin uusi kokoonpano on tuonut mukanaan uutta latinkia, mutta samalla toki kokoonpanon tuoreus ja nopea treenimäinen levytys kuuluu niin hyvässä kuin pahassa. Kokoelmalla on yllättävän paljon lainabiisejä ja meininki on vähän sellainen, että purkitettu on kaikki biisit, joita on yhdessä edes kerran kokeiltu. Elvis, Burnette, Conway Twitty ja Billy Wallace lainat olisi ehkä sittenkin voinut jättää keikalle. Selkeämpää omaa leimaa jää odottamaan. Toisaalta aitoa asennetta ja tekemisen halua on sitäkin enemmän ja sitähän rockabillyn juuri pitää olla. Olisi varmasti toiminut vielä paremmin kymppituumaisena pakettina. Perusasiat kunniaan ja kaasu pohjaan.
MISS LAUREN MARIE: Introducing
Hortonin veljekset (Billy & Bobby) ovat viime vuosina keskittyneet tuottamaan alan musiikkia ja hyvän housebändin (Hortonit, Dave Leroy Biller, Buck Johnson ja T Jarrod Bonta) ohella heillä on todella kyky löytää uusia lahjakkuuksia. Lauren Marie on jälleen yksi uusi lisä kasvavaan (Teksasista ponnahtavien) naisartistien joukkoon ja monen edeltäjänsä tavoin omaa kauniin ääneen. Hortonit ovat kunnostautuneet usein perinteisen rockabillyn rintamalla, mutta nyt keitoksen perusta on rakennettu 50-60-lukujen vaihteen soundeille mutta joukkoon on lisätty aimo ripaus (western) swingiä ja kantria. Vaikka muutama vauhtipala onkin mukana, niin yleissoundi on kevyen melodista ’twangia’. Koko keitosta voisi luonnehtia jonkinlaiseksi lounge rock iskelmäksi Amerikan malliin.
LEGENDARY SHACK SHAKERS: Pandelirium
Kuvitelkaa bulvaanialainen kiero sirkus, joka kiertää pitkin myyttistä etelää sekoittaen erilaisia elementtejä. Silloin saatte hämärän kuvan Legendary Shack Shakersin mielipuolisuudesta. LSS ei todellakaan ole perinteinen yhtye vaikka jonkinlainen rock’n’rollin takapotku musiikissa on. Laulajan maaninen tyyli ja sordiinon kautta laulaminen on punkin maneereja, mutta kun samaan sekahedelmäsoppaan heitetään aimo annos klezmeriä ja jopa New Orleansin hautajaismusiikkia, lopputulosta on aika vaikea kuvailla ja luokitella. Kokeilkaa jos uskallatte.
BRIAN SETZER: 13
Setzerin tuotanto on saanut viime vuosina varsin ristiriitaisen vastaanoton. Osa tuomitsee Setzerin vain rahan kalastelusta ja hätiköiden tuotetuista levyistä. Osa taas palvoo kritiikittömästi herran tuotantoa. Olen itse yrittänyt asettua jo pitkään jonnekin välimaastoon mutta ehkä sittenkin lähemmäksi jälkimmäistä, koska arvostan suuresti Setzerin ammattitaitoa ja kykyä tuottaa vuodesta toiseen uutta musiikkia. Levyä voi lähestyä kahdella eri kysymyksellä: tuoko se jotain uutta Setzerin muusikon kuvaan ja onko se viihdyttävä. Jälkimmäinen on omasta mielestäni tärkein kysymys ja siihen yksinkertainen vastaus on kyllä. Ja toki, jos ei levy esittele kokonaan uutta puolta Setzeristä, niin kyllä musiikkissa joitain uusia koukkuja on
. Osa viime vuosien levyistä on varmasti osin kokoonpantu vasta studiossa mutta eikö juuri spontaanius olekin rockin perusarvoja. Uudella levyllä Setzerin on väitetty siirtyneen askeleen rockabillystä ja swingistä kohti rajumpaa perusrockia. Osin sävyt ja särinät ovatkin rajumpia mutta aika selkeä jatko tämä on Nitro burnin’ funny daddy levylle ja mukana on perusrockabillyä (Really Rockabilly, joka toki kritisoi rockabilly scenen turhamaisuutta), rockabillyvaikutteisia renkutuksia (Broken Down Piece of Junk ja Bad Bad Girl) ja western swing ja jazz henkistä ilottelua (When Hepcat Gets the Blues ja Mini Bar Blues) sekä yksi folk tarinointi. Loput 7 biisiä (koska levyllä on nimensä mukaisesti 13 biisiä) ovat sitten sen rokkaavuudessa raskampaa osastoa, mutta ne ainakin edustavat entistä selkeämpää (ja tervetullutta) irtiottoa joskus raskaaksi käyneestä Stray Catsin taakasta.
THREE BLUE TEARDROPS: Rustbelt Trio
Äärimmäisen mielenkiintoinen yhtye. Trion nokkamies on Dave Sisson, jonka toinen projekti on autenttiseen honky tonk musiikkiin omistautunut Gin Palace Jesters. Ainoa yhteys TBT ja GBJ välillä on näppärät Amerikan mytologioita hyväksi käyttävät sanoitukset ja stemmalaulut, mutta muutoin liikutaan ihan eri sfääreissä. TBT on niin kuin itsensä määrittävät ”dirty little rock’n’roll band”, jonka musiikki on rankka sekoitus neorockabillyä ja punkia höystettynä välillä hieman perinteisemmillä klassisilla elementeillä. TBT ei missään nimessä ole kuitenkaan psycho vaan yksinkertaisesti rankka rock’n’roll yhtye. Asenne puoleen liittyy myös levyn työläisromantiikka: jo levyn nimi ”ruostevyöhykkeen trio” viittaa raskaan teollisuuden rappeutuvaan perintöön. Kansilehteen on koottu kunnioitettava valikoima vanhoja amerikkalaisia työväenliikkeen julisteita, jotka yllättävää kyllä eivät paljoa tyylissä eroa naapurimaan sosialistisesta realismista. Sanoituksissa voi mainita ehkä punkahtavin kappale American Way, joka lyttää amerikkalaisen elämänmenon. Monipuolinen ja piristävä levy, joka todistaa, että modernia rockabillyä voi tehdä edelleen tuoreella ja mielenkiintoisella tavalla.
TWO TIMIN’ THREE: Payin’ the price
Tämäpä miellyttävä tuttavuus. Tyylikkäästi pukeutuneita nuoria miehiä soittamassa tyylikästä musiikkia. Jälleen kyseessä on ns. rummuttomasta triosta, mutta vaikka yhtyeen linja onkin rockabillyä, niin tässä ollaan kaukana perinteisestä Burnette-Elvis rockabillystä. Niin soitossa kuin laulussa on vahva ripaus jazzia, mutta kyllä vauhtia ja menoa tarpeen tullen löytyy, joskin soitto on kauttaaltaan kevyen svengaavaa. Ei ole ihan sattumaa, että levyn ainoa lainabiisi on Lew Williamsin Gone Ape Man, joka saa oikein tuoreen sovituksen. Williamsin omintakeinen linja yhdisti sekin jive-jazzia rockabillyyn tai cat musiciin niin kuin sitä Teksasissa 50-luvun puolivälissä usein kutsuttiin. Ja Teksasista myös Two Timin’ Three ponnahtaa. Levy tuottajana on High Noonista tuttu Sean Mencher. Harvoin kuulee uutta bändiä, jolla on näin selkeä oma soundi ja sofistikoitunut taju musiikista
DALE WATSON & LONE STARS: Heeah!!
Dale Watson on viimeisiä todellisia miehisen musiikin linnakkeita ja miehen honky tonk tulkitsee miehisen ahdistuksen ja ilon kerrostumia. Levy on julkaistu eri nimellä Euroopassa (Heeah) ja Yhdyvalloissa (Whiskey and God) ja eri kansilla. Eurooppa-kannessa Dale esittelee todella massiivista Indian-pyöräänsä ja tatuointejaan, kun jenkkiversion kannessa näyttäytyy seesteisempi ja siistimpi herrasmies nojailemassa vanhan talon seinään. Vaikka kansilla on mietitty varmasti kohdeyleisöä, niin molemmat kannet kuvastavat Dalen imagon eri ulottuvuuksia: toisaalta miehistä uhoa ja toisaalta hillitympää charmia. Jenkkiversion tunnusbiisi viestittää viinahuuruista katumusta kuin taas Heeah on rokkaavampi kasvutarina. Dale musiikki sisältää paljon myyttejä ja paljon perinnettä mutta siinä on myös aimo ripaus tuoretta tuulahdusta honky tonk musiikin kentälle ja tradition puitteissa mukaan on liitetty mm. rokkaavampia elementtejä ja piristävä torvisektio mutta sitten taas seuraavassa kappaleessa kaikki on niin kuin aina on ollut. Dalen syvä baritoni on kuin luotu näihin tunnelmiin ja taustayhtyeen soitto kouliintunut pitkillä kiertueilla. Tässä ei hienostella eikä tietoisesti tavoitella jotakin menneen ajan soundia vaan soitto on pelkistetyn yksinkertaista ja voisin kuvitella näin soitetun sitten 50-luvun lopun läpi 60-70-80-90-lukujen perus honky tonkeissa pehmokantrin ulottumattomissa.

Ei kommentteja: