POKEY LaFARGE: Rhumba Country

 

Pokey LaFargen uraa seuranneet tietävät minkälaisesta musiikillisesta lahjakkuudesta on kysymys. Pokey on kerta kerran jälkeen pystynyt uudistumaan ja uusi levy on aina tarjonnut uudenlaisen musiikillisen seikkailun. Samalla Pokeyn musiikki on säilynyt tunnistettavasti Pokey LaFargen musiikkina. Tälläkin kertaa mukana on jatkumoa edellisestä ja varsinkin ”In the Blossom of their Shade” levyltä mutta matka on jatkunut uusiin sfääreihin.

Kannen tecnocolor värit, kukkaset ja Pokeyn hippimäisesti aseteltu istuma-asento antaa jo olettaa mukana olevan jonkin asteista hengellistymistä. Pokeyn musiikki on heijastanut vahvasti hänen henkilökohtaisen elämänvaiheitansa ja vahvoja tuntemuksia. Keskilännen iloinen velikulta, joka puhui vakuuttavasti perinteen arvostamisesta, synkistyi ja masentui matkalla Kaliforniaan. Viime vuosina matka on jatkunut itärannikolle Maineen mutta tärkeämpää on naimisiinmeno ja uskoontulo, jotka ovat tuoneet ikuisen kesän valon Pokeyn elämään. Ja tuota valoa hän haluaa jakaa muille, joten uusi levy koostuu elämänmyönteisistä tunnelmista ja aurinkoisista kappaleista. Tässä aika ajoin synkässä maailmassa, jossa kurjuutta ja kärsimystä on riittämiin, auvoisen auringoista musiikkia tarvitaan varsinkin, kun se on näin taiten tehtyä. Kuitenkin epäilevään mieleeni hiipii aika ajoin tunne, että tummat pilvet ja elämän pettymykset ovat usein väkevämpien ja voimallisempien laulujen teemana. Ne on tehty paremmin voimauttamaan myös niitä, jotka kulkevat elämän synkillä kujilla. Niihin voi samaistua eri tulokulmista. Hyvetys-laulut sortuvat usein tunnelmien jakamisen oheen arvopohjaisuuteen ja hyvän elämän määrittämiseen.

Musiikillisesti Pokey on kulkenut kohti entistä haastavampia sovituksia ja rytmiikkoja. Jo edellisellä levyllä lainailtiin reggaen, rocksteadyn ja skan rytmejä ja uudella nämä sekoittuvat vielä funkiin, rumbaan ja erilaisiin popin tyyleihin. Siltikään yhtään kappaleesta ei vois kutsua reggaeksi tai funkiksi tai rumbaksi. Tässä on koko nerouden ydin. Taito leikkiä rytmeillä ja eri vaikutteilla. Kappaleet ovat niin moniulotteisia, että kun lukee arvioita huomaa, miten eri kuulijat ovat kuulleet hyvin eri asioita kappaleissa. Ei ole oikeaa tapaa ja oikeaa määritystä. Sovitukset ovat moninaisia ja hakevat usein jotain musiikillisia elementtiä, joka rikkoo totutun kaavaan. Elementti voi olla vaikka piano reggae rytmisessä kappaleessa. Erilaisilla vahvoilla taustalauluilla on vahva sija suurimmassa osassa kappaleista.  

 Pokeyn oma imago tyylikkäineen vintage-vaatteineen vahvistaa hänen musiikkinsa vintage-henkistä tunnelmaa, mutta se ei ole pastissi mistään tyylistä ja aikakaudesta, vaan eklektisyydessään ajatonta, kekseliästä ja perinteitä kunnioittavaa.

Levyn kymmenen kappaletta ovat kaikki omia tai yhdessä Elliot Bergmanin kanssa tehtyjä. Elliot on Pokeyn uusi työpari, joka on osallistunut tuottamiseen, äänitykseen ja soittelee erinäisiä instrumenttejakin. ”One you, One Me” jamaikalaisessa shuffle rytmissä keinuva auvoisen huolettoman päivän rallatus, jossa taiten sovitettu pianon luritus rikkoo kaavaa.  ”For A Night” kappaleessa on soljuvan keinuvaa svengiä edellisen levyn tapaan. Omia suosikkejani on vauhdikkaampi ”Run Run Run”, joka yhdistelee rumbaa ja exoticaa ja sekoittaa niihin paljon muutakin. Kappaleen hieman levoton kaukokaipuun tunnelma rikkoo sopivasti levyn turhankin auvoista tunnelmaa. Jossain Jamaikan ja funkin välimaastossa keinuvaa ”Like a Sailor” kannattelee merten seireenien taustakuoro. Kappale tuo mieleeni Sturgill Simpsonin ”A Sailor’s Guide To Earth” levyn. A-puolen päättää rytmikäs soul-funk balladi ”Sister André”, jonka inspiraationa on toiminut kunnioitettavassa 118 vuoden iässä kuollut ranskalainen nunna.  

B-puolen avaava blues-tunnelmainen Jamaika-rytminen blues ”So Long Chicago”,  joka lainailee vanhasta rhythm & bluesista mutta rikkoo hyvin taiten totuttuja musikaalisia kaavoja ja tottumuksia.  Seuraavalla kappalealla, ”It’s  not over”, musiikillisessa kappaleessa on kantrahtavia elementtejä mutta iskevässä rytmiikassa on enemmän soulia ja 60-lukuisen popin ilmavuutta. Tunnelmallinen ”Home Home Home”  on vanhan liiton kantrigospel modernisoituna twang kitaralla. Kappale on omia suosikkejani levyltä. Läpitunkevan aurinkoinen ”Made to be loved”  hylkää soul-funk-jamaikka rytmit on rehellinen popahtava 60-lukuinen iskelmä. Toisaalta rytmikuviot ja sovitus ovat sittenkin koukeroisempia kuin yksinkertaista tarttuvuutta hakevissa vanhoissa pop-iskelmissä. Päätös kappale ”You Make My Garden Grow” jatkaa kantrahtavilla tunnelmilla. Kappale tarinaltaan makuuni aivan liian siirappinen ja siitä puutuu selkeää rytmillinen jippo.  

Pokey LaFargen uusin levy on musiikillisessa eklektisyydessään kekseliäs, tarttuva ja haastava kuuntelukokemus.  Vaikka tunnelma toisaalta on huoleton kuin helteinen kesäpäivä Karibian saarilla niin yhteensovitetut erilaiset rytmiikat ja musiikilliset vaikutteet vaativat kuulijalta lämmittelyä. Levy vaatii useamman soittokerran auetakseen. Lopputulos on nerokas ja tunnelmallinen, mutta pidän ehkä sittenkin enemmän Pokeyn parista aiemmasta pitkäsoitosta, joissa on enemmän svengiä ja tunnelmassa säröjäkin. Toisaalta olen kerta kerran jälkeen lämmennyt yhä enemmän tähän uuteen elämäänsä kiitollisuudella suhtautuvaan Pokeyyn. Ilman muuta tämä on levy, joka kannattaa hankkia.