ENSIMMÄISTÄ ROCKABILLY-BIISIÄ METSÄSTÄMÄSSÄ: OSA I
Avauskirjoituksessa on parasta pysyttäytyä todellisissa peruskysymyksissä, ja päätin siten pureutua rockabillyn syvimpään olemukseen. Kuka levytti ja koska ensimmäisen rockabilly levytyksen? Standardivastaus on tietenkin Elvis yhdessä Scottyn ja Billyn kanssa heinäkuun kuudentena 1954 osoitteessa 706 Union Avenue, Memphis, Tennessee. Adam Komorowski tarjoaa niin ikään singleä That’s All Right (Mama)/Blue Moon of Kentucky (Sun) rockabillyn syntyhetkeksi uuden Properin-boksin From Boppin’ Hillbillies to Red Hot Rockabillies kirjasen ensi riveillä. Toisaalta miehen kokoama 4 CD:n kokoelma tarjoaa loistavan aineiston testata tätä klassista väitettä. Toki viime vuosina saman ajan musiikkia ollut tarjolla useallakin mielenkiintoisella kokoelmalla, mutta nyt tarjolla olevat uskomattomat 118 kappaletta vuosilta 1950-55 avaavat sopivasti rajatun näkökulman valkoisen etelän musiikin muutoksiin 1950-luvun alkuvuosina.
Kaikki kunnia kuninkaalle mutta itse olen vieroksunut Elviksen yletöntä palvomista ja antaisin mielelläni kunniaa myös unohdetuille artisteille ja niille, jotka eivät tähteyttä koskaan saavuttaneet. Usein väitetään, että kaikki etelän viriilit soittajat alkoivat kopioida Elvistä heti kuultuaan hänen levynsä. Ehkä näin oli, ehkä ei. Se, että joku 30 tai 40 tai 50 vuotta myöhemmin muistelee näin tehneensä, ei käy todistuksesta. Ihmisen muisti on lyhyt ja tuosta perspektiivistä on vaikea tehdä eroa kuuliko Elvistä kevättalvella -55 tai -56, mutta juuri originellien rockabillykappaleiden etsimisessä ajoitus on tärkeä. Kaikki tiesivät Elviksestä -56, mutta kuinka laajalle tietoisuus levisi esimerkiksi syksyn -54 aikana, jolloin ei ollut internetin tarjoamaa levityskanavaa, vaan kaikki perustui rajalliseen levyn myyntiin, konsertteihin ja tietenkin Louisiana Hayriden kaltaiseen laajalti kuultuun radio-ohjelmaan. Elviksen läpimurron kattavuus vain runsaan vuoden mittaisen Sun-kauden aikana oli kuitenkin ihan jotain muuta, mitä tapahtui vuodesta 1956 RCAn valtakunnallisessa mediaohjauksessa. Toiseksi tapa, jolla Elvikseen haastatteluissa vedotaan, on useimmin 50-luvun artistien jälkijättöistä tarvetta sijoittaa itsensä rokin historiaan juuri Elviksen kautta, mutta sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa mitä kukin soitti ennen Elviksen supertähteyttä. Kysymys kuuluukin, pystynkö vahvistamaan ajatuksen Elviksen yliarvostuksesta vai joudunko sittenkin ottamaan lusikan kauniiseen käteen ja tunnustamaan Elviksen keskeiseen aseman.
Ennen boksin sisällön analyysiä on kuitenkin määritettävä, mitä oikein etsitään eli pitää määrittää rockabilly-biisi. MGM Rockabilly Collection 70-luvun lopulta tarjoaa näppärän ja käytännöllisen määrityksen:
”A contagious beat, accented by slapping the bass strings: the chopped rhythms of the acoustic guitar, an occasional skittering fiddle, blistering electric guitar solos and the hiccupy, nasal, experience-laced voices of genuine 5 a.m. hillbilly singers.”
Toki tarjolla on systemaattisempiakin määrityksiä kuten Graig Morrisonin kirjassa Go Cat Go! Rockabilly Music and Its Makers, jossa hän esittelee peräti kolmetoista rockabillylle tyypillistä elementtiä (mm. villi laulutyyli, blues rakenne), mutta itse tyytyisin ensimmäiseen. Rockabilly on sittenkin yhtä paljon tunnetta kuin tiettyjä karikatyyrejä.
Itse termi rockabilly lanseerattiin luultavasti ensi kerran Billboard lehdessä 1956 kuvaamaan minulle tuntematonta Ruckus Taylorin kappaletta Rock Town Rock. Tai paremminkin kuvaus koski Ruckusia, joka oli lehden mukaan jälleen yksi rockabilly. Termi esiintyi satunnaisesti myös eri biiseissä, joista kaikki eivät suinkaan olleet rockabillyä niin kuin Guy Mitchellin Rockabilly. Toki on myös vastakkaisia esimerkkejä kuten Lattie Mooren Rockabilly Joe’s (joka oli kopio Jimmy Dickensin Blackeyd Joe’sta) ja tietysti Burnetten veljesten Rock Billy Boogie, mutta kuten veljekset itse kertoivat termi ei tullut heidän mukanaan etelästä vaan tarttui pohjoisen jenkkien tyypittelystä. Rockabilly oli yksinkertaisesti jenkkien hieman halventava luokittelu etelän valkoisten maalaistollojen rokkaamiselle tai paremminkin nimitys juuri tälle maalaistollolle.
Etelässä musiikkia kutsuttiin usealla eri nimellä. 50-luvun puolivälin jälkeen kysymys oli vain rock’n’rollista mutta sitä aiemmin ainakin rajatussa käytössä oli ”cat music” termi, johon mm. Lew Williams viittaa. Boksilta löytyykin mm. Tommy Scotin mainio Cat Music. Aika yleinen termi oli myös bop eri muodoissaan ja esimerkiksi Elvis kuulutettiin levyllä ikuistetussa Teksasin konsertissa alkuvuodessa 1955 lavalle boppin’ hillbilly määreellä höystettynä eli tässä levyn otsikko on kyllä oikeaan osuva.
Syy, miksi nostin edellä esille Bill Millarin vanhan määrityksen on, että rockabillyn termin käyttö yleistyi ja vakiintui vasta 1970-luvun lukuisten uusintajulkaisujen myötä. Näissä määritettiin, mikä on rockabillyä. Kokoelmista tuli uuden rockabilly-revivalin kulmakivi. Niiden myötä vakiintui käsitys rockabillystä tiettynä osana 50-luvun musiikkia mutta samalla myös rockabillystä tuli osa oman aikansa musiikkia, jota yhä useampi bändi julisti soittavansa.
Kun käsitteet ovat selvät, on aika palata itse boksin kimppuun. Yritin kuunnella kaikki biisit läpi systemaattisesti jakaen ne ennen Elviksen ensimmäistä singleä levytettyihin, kesän -54 ja -55 välillä levytettyihin (jona aikana Elviksen vaikutus ei ollut vielä kaikkialle yltävä) ja syksyllä -55 levytetyt (tällöin uusi suunta alkoi jo murtautua esille). Yritin löytää kappaleet, jotka täyttävät rockabillyn yleiset tuntomerkit ja erityisesti sellaiset biisit, jotka ovat Elviksen Sun-levytyksiä edeltävältä ajalta. Lisäksi olen haravoinut joukosta valkoisten kopioimat mustat biisit, koska juuri mustan musiikin valjastamisessa valkoisiin rytmeihin on nähty yhtenä Elviksen ansioista. Toki näitä mustia lainoja (kuten valkoisia mustalla puolella) on löydettävissä jo 1940-luvun lopulta mutta kiinnostus ja valmius r&b kappaleiden esittämiseen kasvoi 1950-luvulla. Olen kiinnittänyt huomion myös rock, rockin’, rockin’ and rollin’ hokemien ilmaantumiseen. Periaatteessa uudella termillä tarkoitettiin ihan samaa kuin Hank Williams lauloi Honky Tonkin’ kappaleessaan mutta uuden verbin omaksuminen hauskanpidon ja hetkessä elämisen kuvaamiseen osoittaa, että tekijät mielsivät tekevänsä jotakin uutta. Tosin kaikissa kappaleissa, jossa termiä hoetaan, ei ole kyllä kysymys lainkaan rockista, ja itse termin historia ulottuu ainakin 30-luvulle.
Hyvin subjektiivisella haarukalla kelpuuttaisin Elviksen omien biisien ohella tavalla tai toisella rockabilly luokituksen alle peräti 35 kappaletta, joista peräti yksitoista on ajalta ennen Elviksen ensimmäistä myyttistä Sun-singleä. Näihin on syytä paneutua yksitellen:
Billy Starr: Hound Dog -53 (Imperial)
Tämä on loistava versio Big Mama Thortonin Hound Dogista kolme vuotta ennen Elvistä. Raaka laulu ja intensiivinen laulua myötäilevä kitara luovat juuri oikean tunnelman. Tämä on kyllä ihan oikeaa rockabillyä. Itse artistista – 1918 syntyneestä Starrista – ei tullut tähteä eikä hänestä levytysten lisäksi muuta tiedetäkään. Terry Gordonin mainiossa ja perusteellisessa discografiastakin löytyy vain kaksi muuta singleä (mm. I’m drinkin’ bourbon’) mutta ne edustavat puhdasta honky tonkia ja ovat luultavasti 60-luvun alusta.
Lucky Joe Almond: Rock Me -53 (Trumpet)
Jälleen hillbilly versioimassa mustaa hittiä. Nyt vuorossa on Piano Redin klassikko hitti Rockin with Red, joka on saanut useissa myöhemmissä versiossa nimen Rock Me. Laulajassa on tyyliä ja asennetta, mutta rytmiryhmä on vielä enemmän hillbillypuolella, mutta kyllä tässä rajoilla liikutaan. Almondin tarina kuulostaa tutulta. Trumpet levy-yhtiön pomo Lillian McMurry kiinnitti nuoren Almondin ja antoi ensimmäiseksi biisiksi mustan r&b hitin. Lopputulos tihkuu seksiä ja levy myy hyvin paikallisesti. Vaikka Almond levyttikin vielä kaksi muuta singleä Trumpetille ja yhden Globelle oli levytysura ohi 1956. Ensilevyn tunnelma jäi myös saavuttamatta ja tietenkin tähteys, vaikka ainakin toinen single Gonna Roll and Rock (-54) jatkoi samoilla linjoilla.
Lee Bell: Beatin’ out the boogie on the Mississippi mud -52 (RCA)
Ei harmainta hajuakaan onko tämä kopio vai oma sävellys, mutta varsin mustan musiikin henkinen boogie. Toisaalta kyllä tässä taidetaan liikkua vielä hillbilly boogien puolella: piano, fiddle, kitara ja steel saavat vuoroin soolotilaa. Bell oli texasilainen, joka oli kaveerannut ennen lyhyttä soolo uraa mm. Moon Mullicanin ja Cliff Brunerin kaltaisten pitkän linjan western swing muusikoiden kanssa, jotka hekään eivät mustia vaikutteita vieroksuneet.
Little Jimmy Dickens: Rock Me -53 (Columbia)
Toinen Rockin with Red versio. Little Jimmyn (alakuvassa toinen vasemmalta) versio on enemmän hillbillyä fiddleineen kuin Lucky Joen mutta Dickens levytti toukokuussa -54 todellisen protorockabillyn Blackeyed Joe’s, joka ei Properin kokoelmalle ole päässyt. Dickens oli fyysisestä koostaan huolimatta ilman muuta 50-luvun rokkaavan kantrin suuria nimiä.
Autry Inman: Uh-huh-honey -53 (Decca)
Jälleen liikutan ihan rajatapauksessa. Jonkinlaista nikottelevaa laulua tapaillaan, soolokitaraakin on mutta sitten jälleen annetaan tilaan fiddlelle. 1929 syntynyt Autry (kuvassa toinen oikealta)voidaan lukea hyvinkin nuorten artistien joukkoon. Ennen soolouraansa Inman kierteli basistina useissa bändeissä. Pari vuotta myöhemmin Inman levytti jo ihan puhdasta klassista rockabillyä mm. Be Bob Baby -56 (Decca) ja Mary Nell -58 (RCA).
Tommy Scott: Rockin’ and Rollin’ -51 (Federal)
Tommy Scott: Cat Music -54 (4-Star)
Varhaisempi Scottin biisi on vielä perinteisempää menoa mutta kun levyn perushokema on Rockin’ and Rollin’ niin kyllä tässä ainesta on. Rytmiä ja svengiä on junatarinan puitteissa mutta vielä sittenkin hillbilly bopin rajoissa. Kolme vuotta myöhemmin levytetty Cat Music on yllättävän raju rokki, joka rakentuu aika perus r&b-kuviolle. Rytmi on vauhdikas ja svengaavaa, laulun huuto ja vastaus tyyli on enemmän perus rock’n’rollille tyypillistä. Soolotilan jakavat piano ja yllättäen steel. Ei tämä oikeastaan ole rockabilly vaan aikansa edellä oleva valkoinen rock’n’roll. Gordonin nettidiscografiasta on kuultavissa pätkä Cat Musicin kääntöpuolesta Dig Me Little Mamasta, joka on samanlaista rokkaava valkoista rhythm & bluesia. Sitä edeltänyt single Dance wih Her Henry/Jumpin’ from 6 to 6 (4-Star) näyttäisi sekin olevan mustaa lainaa. Scott ei todellakaan ollut eilisen teeren poikia vaan oli syntynyt jo 1916 ja ura ulottuu aina 1930-luvulle. Siitä, mitä muuta hän levytti, ei ole tietoa. Linkkiä seuraamala voi tarkistaa Tommyn lavakunnon; biisi on kuitenkin ehtaata hillbillyä.
Chuck Murphy: They Raided the Joint -50 (Bama/Coral)
Chuck Murphy: Rhythm Hall -54 (Columbia)
Varhaisempaa näistä voisi luulla ihan suoraan mustaksi piano-boogie-bluesiksi. En tiedä onko mustaa lainaa vai oma kappale mutta meno on kuitenkin villiä ja mustaa vaikka ei tätä toki ihan rockabillyksi voi sanoa. Jälkimmäisessä liikutan jälleen piano boogien maailmoissa. Jos ei tämäkään rockabillyä ole niin rokkaavaa ja svengaava rytmi-ilottelua ja kyllähän tässä todetaan miten ”when band starts swingin’ at rockin’ rhythm hall”. Valkoisella rock’n’rollilla oli selvästi useita juuria ja pioneereja ja Alabamassa 1921 Murphy on yksi näistä.
Gene Henslee: Diggin’ and Datin’ -54 (Imperial)
Gene Henslee: Rockin’ Baby -54 (Imperial)
Kaksi Hensleen singleä tulevat keväältä -54. Ensimmäinen on aika selkeä mid-tempo rockabilly ja treffailusta ja Cadilacista kertova sanoitus sopii rockabillyn maailman. Jälkimmäisessä liikutaan jälleen oikeilla linjoilla kun aloitetaan hokemalla rockin’ baby ja eikä hokemasta oikein pidemmälle päästäkään. Kumpikaan ei ole klassikkoainesta mutta selvästi uutta tyyliä ennakoivia jo muutamia kuukausia ennen Elviksen ensi levytystä. Henslee oli aktiivinen 50-luvun alussa mutta dj uran myötä piti näiden levyjen jälkeen taukoa ainoa 60-luvun alkuun, jolloin palasi kantrin pariin.
Glenn Barber: Ice Water -54 (Starday)
Barber ei ihan osu asetetun aikarajauksen puitteisiin vaan levytys on lokakuulta -54, mutta tämä on nimestään huolimatta sen verran kuumaa kamaa, että nostan sen vielä jalustalle yhtenä ensimmäisenä rockabilly levytyksenä. Biisi elää Barberin kuuman laulun mukana ja bändi enemmän tukee solistia. Tämä on oikeata hillbilly rokkia – tai nykytermeillä desperate rockabillyä. Vasta 19-vuotias Barber tuo vanhaan kuvioon energiaa ja rytmiä mutta ei kokonaan hyppää hillbilly kuosista ulos kuten Elvis. Barber levytti vielä kaksi singleä Stardaylle, joista ainakin jälkimmäinen Shadow My Baby/Feel No Pain -56 on todellista rockabillyn juhlaa ja tehty käytännössä samalla tyylillä kuin ensilevytyskin. Stardayn jälkeen vuorossa oli ainakin kaksi singleä D-lle.
Kesän -54 ja -55 välillä tehtyä materiaalia en lähde tässä yksitellen arvioimaan. Aika harva kuitenkaan Elvistä suoraan kopioi. Todelliseksi originelleiksi ja uuden tyylin pioneereiksi tällä kuuntelulla (ja toki varhemman vakaumuksenkin pohjalta) nostaisin ilman muuta Sonny Fisherin ja Sid King & Five Stringsin. Fisherin omintakeinen bluesvaikutteinen rockabilly on todellista klassikkoainesta. Sid King taas johdatteli ryhmänsä jonnekin Bill Haleyn ja rockabillyn välimaastoon jo vuoden -54 puolella. Yksittäisenä biisinä nousee esille todelle raju Jimmy Leen & Wayne Walkerin duetto Love Me tammikuulta -55.
Väittäisin siten, että Elvistä edelsi ainakin jonkinlainen proto-rockabilly levytysten aika ja että Elviksen rinnalla nousi esille myös liuta muita originelleja, jotka eivät kopioineet tai lainanneet Elviksen tyyliä. Toisaalta kyllä Elviksessä oli jotain erilaista – selkeää karismaa ja tähtiainesta, jota muissa ei ollut. Kun Elvistä kuuntelee tässä joukossa, niin ainakin oma huomioni kiinnittyy Elviksen aivan erilaiseen laulutyyliin, joka ei pohjautunut perinteiselle hillbilly/honky traditiolle vaan paremminkin nojasi pop-puolella ala Dean Martin ja yhdisti tähän mustan musiikin intensiteettiä.
Olennaisempaa kuin etsiä sitä ensimmäistä rockabillyä on sittenkin nauttia 50-luvun alun boppaavasta hillbillystä. Ainakin omasta mielestäni juuri 50-luvun alku oli luovaa aikaa, jossa eri tyylit ja eri ikäpolvet elivät rinnakkain. Levyltä löytyy proto-rockabillyn ja rockabillyn ohella honky tonkia, country boogieta, hillbillyä ja jopa vivahteita western swingistä ja tietenkin sellaisia vaikeasti luokiteltavaa tykitystä, jota esimerkiksi Maddox Brothers & Rose tuotti. Ja kaikki tämä sulassa sekamelskassa. Tämä oli se luova voimakkaasti ”boppaava” ympäristö, joka tuotti rockabillyn. Ostakaa boksi ja todetkaa itse.
Avauskirjoituksessa on parasta pysyttäytyä todellisissa peruskysymyksissä, ja päätin siten pureutua rockabillyn syvimpään olemukseen. Kuka levytti ja koska ensimmäisen rockabilly levytyksen? Standardivastaus on tietenkin Elvis yhdessä Scottyn ja Billyn kanssa heinäkuun kuudentena 1954 osoitteessa 706 Union Avenue, Memphis, Tennessee. Adam Komorowski tarjoaa niin ikään singleä That’s All Right (Mama)/Blue Moon of Kentucky (Sun) rockabillyn syntyhetkeksi uuden Properin-boksin From Boppin’ Hillbillies to Red Hot Rockabillies kirjasen ensi riveillä. Toisaalta miehen kokoama 4 CD:n kokoelma tarjoaa loistavan aineiston testata tätä klassista väitettä. Toki viime vuosina saman ajan musiikkia ollut tarjolla useallakin mielenkiintoisella kokoelmalla, mutta nyt tarjolla olevat uskomattomat 118 kappaletta vuosilta 1950-55 avaavat sopivasti rajatun näkökulman valkoisen etelän musiikin muutoksiin 1950-luvun alkuvuosina.Kaikki kunnia kuninkaalle mutta itse olen vieroksunut Elviksen yletöntä palvomista ja antaisin mielelläni kunniaa myös unohdetuille artisteille ja niille, jotka eivät tähteyttä koskaan saavuttaneet. Usein väitetään, että kaikki etelän viriilit soittajat alkoivat kopioida Elvistä heti kuultuaan hänen levynsä. Ehkä näin oli, ehkä ei. Se, että joku 30 tai 40 tai 50 vuotta myöhemmin muistelee näin tehneensä, ei käy todistuksesta. Ihmisen muisti on lyhyt ja tuosta perspektiivistä on vaikea tehdä eroa kuuliko Elvistä kevättalvella -55 tai -56, mutta juuri originellien rockabillykappaleiden etsimisessä ajoitus on tärkeä. Kaikki tiesivät Elviksestä -56, mutta kuinka laajalle tietoisuus levisi esimerkiksi syksyn -54 aikana, jolloin ei ollut internetin tarjoamaa levityskanavaa, vaan kaikki perustui rajalliseen levyn myyntiin, konsertteihin ja tietenkin Louisiana Hayriden kaltaiseen laajalti kuultuun radio-ohjelmaan. Elviksen läpimurron kattavuus vain runsaan vuoden mittaisen Sun-kauden aikana oli kuitenkin ihan jotain muuta, mitä tapahtui vuodesta 1956 RCAn valtakunnallisessa mediaohjauksessa. Toiseksi tapa, jolla Elvikseen haastatteluissa vedotaan, on useimmin 50-luvun artistien jälkijättöistä tarvetta sijoittaa itsensä rokin historiaan juuri Elviksen kautta, mutta sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa mitä kukin soitti ennen Elviksen supertähteyttä. Kysymys kuuluukin, pystynkö vahvistamaan ajatuksen Elviksen yliarvostuksesta vai joudunko sittenkin ottamaan lusikan kauniiseen käteen ja tunnustamaan Elviksen keskeiseen aseman.
Ennen boksin sisällön analyysiä on kuitenkin määritettävä, mitä oikein etsitään eli pitää määrittää rockabilly-biisi. MGM Rockabilly Collection 70-luvun lopulta tarjoaa näppärän ja käytännöllisen määrityksen:”A contagious beat, accented by slapping the bass strings: the chopped rhythms of the acoustic guitar, an occasional skittering fiddle, blistering electric guitar solos and the hiccupy, nasal, experience-laced voices of genuine 5 a.m. hillbilly singers.”
Toki tarjolla on systemaattisempiakin määrityksiä kuten Graig Morrisonin kirjassa Go Cat Go! Rockabilly Music and Its Makers, jossa hän esittelee peräti kolmetoista rockabillylle tyypillistä elementtiä (mm. villi laulutyyli, blues rakenne), mutta itse tyytyisin ensimmäiseen. Rockabilly on sittenkin yhtä paljon tunnetta kuin tiettyjä karikatyyrejä.
Itse termi rockabilly lanseerattiin luultavasti ensi kerran Billboard lehdessä 1956 kuvaamaan minulle tuntematonta Ruckus Taylorin kappaletta Rock Town Rock. Tai paremminkin kuvaus koski Ruckusia, joka oli lehden mukaan jälleen yksi rockabilly. Termi esiintyi satunnaisesti myös eri biiseissä, joista kaikki eivät suinkaan olleet rockabillyä niin kuin Guy Mitchellin Rockabilly. Toki on myös vastakkaisia esimerkkejä kuten Lattie Mooren Rockabilly Joe’s (joka oli kopio Jimmy Dickensin Blackeyd Joe’sta) ja tietysti Burnetten veljesten Rock Billy Boogie, mutta kuten veljekset itse kertoivat termi ei tullut heidän mukanaan etelästä vaan tarttui pohjoisen jenkkien tyypittelystä. Rockabilly oli yksinkertaisesti jenkkien hieman halventava luokittelu etelän valkoisten maalaistollojen rokkaamiselle tai paremminkin nimitys juuri tälle maalaistollolle.
Etelässä musiikkia kutsuttiin usealla eri nimellä. 50-luvun puolivälin jälkeen kysymys oli vain rock’n’rollista mutta sitä aiemmin ainakin rajatussa käytössä oli ”cat music” termi, johon mm. Lew Williams viittaa. Boksilta löytyykin mm. Tommy Scotin mainio Cat Music. Aika yleinen termi oli myös bop eri muodoissaan ja esimerkiksi Elvis kuulutettiin levyllä ikuistetussa Teksasin konsertissa alkuvuodessa 1955 lavalle boppin’ hillbilly määreellä höystettynä eli tässä levyn otsikko on kyllä oikeaan osuva.
Syy, miksi nostin edellä esille Bill Millarin vanhan määrityksen on, että rockabillyn termin käyttö yleistyi ja vakiintui vasta 1970-luvun lukuisten uusintajulkaisujen myötä. Näissä määritettiin, mikä on rockabillyä. Kokoelmista tuli uuden rockabilly-revivalin kulmakivi. Niiden myötä vakiintui käsitys rockabillystä tiettynä osana 50-luvun musiikkia mutta samalla myös rockabillystä tuli osa oman aikansa musiikkia, jota yhä useampi bändi julisti soittavansa.
Kun käsitteet ovat selvät, on aika palata itse boksin kimppuun. Yritin kuunnella kaikki biisit läpi systemaattisesti jakaen ne ennen Elviksen ensimmäistä singleä levytettyihin, kesän -54 ja -55 välillä levytettyihin (jona aikana Elviksen vaikutus ei ollut vielä kaikkialle yltävä) ja syksyllä -55 levytetyt (tällöin uusi suunta alkoi jo murtautua esille). Yritin löytää kappaleet, jotka täyttävät rockabillyn yleiset tuntomerkit ja erityisesti sellaiset biisit, jotka ovat Elviksen Sun-levytyksiä edeltävältä ajalta. Lisäksi olen haravoinut joukosta valkoisten kopioimat mustat biisit, koska juuri mustan musiikin valjastamisessa valkoisiin rytmeihin on nähty yhtenä Elviksen ansioista. Toki näitä mustia lainoja (kuten valkoisia mustalla puolella) on löydettävissä jo 1940-luvun lopulta mutta kiinnostus ja valmius r&b kappaleiden esittämiseen kasvoi 1950-luvulla. Olen kiinnittänyt huomion myös rock, rockin’, rockin’ and rollin’ hokemien ilmaantumiseen. Periaatteessa uudella termillä tarkoitettiin ihan samaa kuin Hank Williams lauloi Honky Tonkin’ kappaleessaan mutta uuden verbin omaksuminen hauskanpidon ja hetkessä elämisen kuvaamiseen osoittaa, että tekijät mielsivät tekevänsä jotakin uutta. Tosin kaikissa kappaleissa, jossa termiä hoetaan, ei ole kyllä kysymys lainkaan rockista, ja itse termin historia ulottuu ainakin 30-luvulle.
Hyvin subjektiivisella haarukalla kelpuuttaisin Elviksen omien biisien ohella tavalla tai toisella rockabilly luokituksen alle peräti 35 kappaletta, joista peräti yksitoista on ajalta ennen Elviksen ensimmäistä myyttistä Sun-singleä. Näihin on syytä paneutua yksitellen:
Billy Starr: Hound Dog -53 (Imperial)
Tämä on loistava versio Big Mama Thortonin Hound Dogista kolme vuotta ennen Elvistä. Raaka laulu ja intensiivinen laulua myötäilevä kitara luovat juuri oikean tunnelman. Tämä on kyllä ihan oikeaa rockabillyä. Itse artistista – 1918 syntyneestä Starrista – ei tullut tähteä eikä hänestä levytysten lisäksi muuta tiedetäkään. Terry Gordonin mainiossa ja perusteellisessa discografiastakin löytyy vain kaksi muuta singleä (mm. I’m drinkin’ bourbon’) mutta ne edustavat puhdasta honky tonkia ja ovat luultavasti 60-luvun alusta.
Lucky Joe Almond: Rock Me -53 (Trumpet)
Jälleen hillbilly versioimassa mustaa hittiä. Nyt vuorossa on Piano Redin klassikko hitti Rockin with Red, joka on saanut useissa myöhemmissä versiossa nimen Rock Me. Laulajassa on tyyliä ja asennetta, mutta rytmiryhmä on vielä enemmän hillbillypuolella, mutta kyllä tässä rajoilla liikutaan. Almondin tarina kuulostaa tutulta. Trumpet levy-yhtiön pomo Lillian McMurry kiinnitti nuoren Almondin ja antoi ensimmäiseksi biisiksi mustan r&b hitin. Lopputulos tihkuu seksiä ja levy myy hyvin paikallisesti. Vaikka Almond levyttikin vielä kaksi muuta singleä Trumpetille ja yhden Globelle oli levytysura ohi 1956. Ensilevyn tunnelma jäi myös saavuttamatta ja tietenkin tähteys, vaikka ainakin toinen single Gonna Roll and Rock (-54) jatkoi samoilla linjoilla.
Lee Bell: Beatin’ out the boogie on the Mississippi mud -52 (RCA)
Ei harmainta hajuakaan onko tämä kopio vai oma sävellys, mutta varsin mustan musiikin henkinen boogie. Toisaalta kyllä tässä taidetaan liikkua vielä hillbilly boogien puolella: piano, fiddle, kitara ja steel saavat vuoroin soolotilaa. Bell oli texasilainen, joka oli kaveerannut ennen lyhyttä soolo uraa mm. Moon Mullicanin ja Cliff Brunerin kaltaisten pitkän linjan western swing muusikoiden kanssa, jotka hekään eivät mustia vaikutteita vieroksuneet.
Little Jimmy Dickens: Rock Me -53 (Columbia)
Toinen Rockin with Red versio. Little Jimmyn (alakuvassa toinen vasemmalta) versio on enemmän hillbillyä fiddleineen kuin Lucky Joen mutta Dickens levytti toukokuussa -54 todellisen protorockabillyn Blackeyed Joe’s, joka ei Properin kokoelmalle ole päässyt. Dickens oli fyysisestä koostaan huolimatta ilman muuta 50-luvun rokkaavan kantrin suuria nimiä.
Autry Inman: Uh-huh-honey -53 (Decca)Jälleen liikutan ihan rajatapauksessa. Jonkinlaista nikottelevaa laulua tapaillaan, soolokitaraakin on mutta sitten jälleen annetaan tilaan fiddlelle. 1929 syntynyt Autry (kuvassa toinen oikealta)voidaan lukea hyvinkin nuorten artistien joukkoon. Ennen soolouraansa Inman kierteli basistina useissa bändeissä. Pari vuotta myöhemmin Inman levytti jo ihan puhdasta klassista rockabillyä mm. Be Bob Baby -56 (Decca) ja Mary Nell -58 (RCA).
Tommy Scott: Rockin’ and Rollin’ -51 (Federal)
Tommy Scott: Cat Music -54 (4-Star)
Varhaisempi Scottin biisi on vielä perinteisempää menoa mutta kun levyn perushokema on Rockin’ and Rollin’ niin kyllä tässä ainesta on. Rytmiä ja svengiä on junatarinan puitteissa mutta vielä sittenkin hillbilly bopin rajoissa. Kolme vuotta myöhemmin levytetty Cat Music on yllättävän raju rokki, joka rakentuu aika perus r&b-kuviolle. Rytmi on vauhdikas ja svengaavaa, laulun huuto ja vastaus tyyli on enemmän perus rock’n’rollille tyypillistä. Soolotilan jakavat piano ja yllättäen steel. Ei tämä oikeastaan ole rockabilly vaan aikansa edellä oleva valkoinen rock’n’roll. Gordonin nettidiscografiasta on kuultavissa pätkä Cat Musicin kääntöpuolesta Dig Me Little Mamasta, joka on samanlaista rokkaava valkoista rhythm & bluesia. Sitä edeltänyt single Dance wih Her Henry/Jumpin’ from 6 to 6 (4-Star) näyttäisi sekin olevan mustaa lainaa. Scott ei todellakaan ollut eilisen teeren poikia vaan oli syntynyt jo 1916 ja ura ulottuu aina 1930-luvulle. Siitä, mitä muuta hän levytti, ei ole tietoa. Linkkiä seuraamala voi tarkistaa Tommyn lavakunnon; biisi on kuitenkin ehtaata hillbillyä.
Chuck Murphy: They Raided the Joint -50 (Bama/Coral)
Chuck Murphy: Rhythm Hall -54 (Columbia)
Varhaisempaa näistä voisi luulla ihan suoraan mustaksi piano-boogie-bluesiksi. En tiedä onko mustaa lainaa vai oma kappale mutta meno on kuitenkin villiä ja mustaa vaikka ei tätä toki ihan rockabillyksi voi sanoa. Jälkimmäisessä liikutan jälleen piano boogien maailmoissa. Jos ei tämäkään rockabillyä ole niin rokkaavaa ja svengaava rytmi-ilottelua ja kyllähän tässä todetaan miten ”when band starts swingin’ at rockin’ rhythm hall”. Valkoisella rock’n’rollilla oli selvästi useita juuria ja pioneereja ja Alabamassa 1921 Murphy on yksi näistä.
Gene Henslee: Diggin’ and Datin’ -54 (Imperial)
Gene Henslee: Rockin’ Baby -54 (Imperial)
Kaksi Hensleen singleä tulevat keväältä -54. Ensimmäinen on aika selkeä mid-tempo rockabilly ja treffailusta ja Cadilacista kertova sanoitus sopii rockabillyn maailman. Jälkimmäisessä liikutaan jälleen oikeilla linjoilla kun aloitetaan hokemalla rockin’ baby ja eikä hokemasta oikein pidemmälle päästäkään. Kumpikaan ei ole klassikkoainesta mutta selvästi uutta tyyliä ennakoivia jo muutamia kuukausia ennen Elviksen ensi levytystä. Henslee oli aktiivinen 50-luvun alussa mutta dj uran myötä piti näiden levyjen jälkeen taukoa ainoa 60-luvun alkuun, jolloin palasi kantrin pariin.
Glenn Barber: Ice Water -54 (Starday)
Barber ei ihan osu asetetun aikarajauksen puitteisiin vaan levytys on lokakuulta -54, mutta tämä on nimestään huolimatta sen verran kuumaa kamaa, että nostan sen vielä jalustalle yhtenä ensimmäisenä rockabilly levytyksenä. Biisi elää Barberin kuuman laulun mukana ja bändi enemmän tukee solistia. Tämä on oikeata hillbilly rokkia – tai nykytermeillä desperate rockabillyä. Vasta 19-vuotias Barber tuo vanhaan kuvioon energiaa ja rytmiä mutta ei kokonaan hyppää hillbilly kuosista ulos kuten Elvis. Barber levytti vielä kaksi singleä Stardaylle, joista ainakin jälkimmäinen Shadow My Baby/Feel No Pain -56 on todellista rockabillyn juhlaa ja tehty käytännössä samalla tyylillä kuin ensilevytyskin. Stardayn jälkeen vuorossa oli ainakin kaksi singleä D-lle.
Kesän -54 ja -55 välillä tehtyä materiaalia en lähde tässä yksitellen arvioimaan. Aika harva kuitenkaan Elvistä suoraan kopioi. Todelliseksi originelleiksi ja uuden tyylin pioneereiksi tällä kuuntelulla (ja toki varhemman vakaumuksenkin pohjalta) nostaisin ilman muuta Sonny Fisherin ja Sid King & Five Stringsin. Fisherin omintakeinen bluesvaikutteinen rockabilly on todellista klassikkoainesta. Sid King taas johdatteli ryhmänsä jonnekin Bill Haleyn ja rockabillyn välimaastoon jo vuoden -54 puolella. Yksittäisenä biisinä nousee esille todelle raju Jimmy Leen & Wayne Walkerin duetto Love Me tammikuulta -55.
Väittäisin siten, että Elvistä edelsi ainakin jonkinlainen proto-rockabilly levytysten aika ja että Elviksen rinnalla nousi esille myös liuta muita originelleja, jotka eivät kopioineet tai lainanneet Elviksen tyyliä. Toisaalta kyllä Elviksessä oli jotain erilaista – selkeää karismaa ja tähtiainesta, jota muissa ei ollut. Kun Elvistä kuuntelee tässä joukossa, niin ainakin oma huomioni kiinnittyy Elviksen aivan erilaiseen laulutyyliin, joka ei pohjautunut perinteiselle hillbilly/honky traditiolle vaan paremminkin nojasi pop-puolella ala Dean Martin ja yhdisti tähän mustan musiikin intensiteettiä.
Olennaisempaa kuin etsiä sitä ensimmäistä rockabillyä on sittenkin nauttia 50-luvun alun boppaavasta hillbillystä. Ainakin omasta mielestäni juuri 50-luvun alku oli luovaa aikaa, jossa eri tyylit ja eri ikäpolvet elivät rinnakkain. Levyltä löytyy proto-rockabillyn ja rockabillyn ohella honky tonkia, country boogieta, hillbillyä ja jopa vivahteita western swingistä ja tietenkin sellaisia vaikeasti luokiteltavaa tykitystä, jota esimerkiksi Maddox Brothers & Rose tuotti. Ja kaikki tämä sulassa sekamelskassa. Tämä oli se luova voimakkaasti ”boppaava” ympäristö, joka tuotti rockabillyn. Ostakaa boksi ja todetkaa itse.
Kommentit
Onnea matkaan ja bloginpitoon anyways. Toivon ja uskon, ettei rockabillyn syntinen, usein vähän matalaotsainenkin alkuvoima kalpene vähääkään, vaikka sitä lähestyy tutkijan analyyttisyyteen pyrkivällä otteella. South's gonna rise again!
Leopold von Ranke goes Rockabilly, Über-Yeah!
Muutama kommentti heti lennosta:
Ruckus Taylor lienee Ruckus Tyler, joka levytti mainitun Rock town rock
-biisin Fabor -levymerkille. Ko. biisi löytyy helposti That'll flat Git It
Vol. 8:lta. Rockabillyä vai rock'n'rollia, tulkinta riippunee kuulijasta.
Mutta rytmisoittimena on selkeästi rummut, ei mulliviulu...
Ensimmäiseksi LEVYTETYKSI rockabilly biisiksi tyrkytän
ennakkoluulottomasti Muddy Watersin vuonna 1948 levyttämää "You're gonna
miss me". Tiukka slap bass, ei rumpuja, perusrockabillykomppi - tai
sellaisella puoli vuosikymmentä myöhemmin rockabillyä soitettiin! No
tietysti slidekitara on hieman poikkeava soolosoitin tässä kontekstissa.
Muddyn laulu on kyllä paljolti sitä mitä "desperate"-rockabillyyn pyritään
liittämään, joskin laulajan ihon pigmentti kuuluu läpi. Mutta
kuunnelkaahan, melkoinen poikkeus miehen alkuaikojen tuotannossa ja
muutenkin vuonna 1948...
Elviksen vaikuttajat laulutyyliin olivat pääasiassa mustia miehiä,
erityisesti Clyde McPhatter oli suosiossa. Tämän huomaa E:n laulutyylin
kehityksessä - alkuaikojen korkeahertsinen "shoutterivibraatto" hidastuu
miehen oman tyylin löytyessä. Kannattaa myös huomata, että E ei laula
nenäänsä etelän hillbillytyyliin.
Ystterv.
Mikki
Scott porskuttaa edelleen 90 vuotiaana ja on julkaisemassa pitkästä urastaan muistelmia. Levytyksiä näyttää kertyneen usealla merkille (Bullet, Katona, Macy’s Recordings, King, Federal, 4-Star, Family, Request, Concorde, Starday-Gusto, Suffolk, Old Homestead, Folkways, Awards, Crimson among others). Missäköhän vipyy Bear Familyn complete kokoelma?
hyvät jutut hukkaan.
JohnnyHonker